Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Teos Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut antaa jokaiselle kirjabloggarille mainion tilaisuuden pohtia sekä omaa suhdetta kirjoihin että lukemiseen ja koko bloggauksen merkityksestä itselleen.

Kirjan ydinväitteet ovat varsin yksinkertaisia, mutta uskottavia:

1. Maailmassa on niin paljon kirjoja, että enemmistön muodostavat ei-luetut kirjat, eli jokaisella ei-luettuja kirjoja on enemmän kuin luettuja.

2. Kirjoista voi puhua lukematta teosta, selaillenkin saa teoksesta hyvän kattavan käsityksen ja että useinkaan ihmiset eivät lue kirjoja lainkaan tai kokonaan.

3. Jokaisella meillä on sisäinen teos, jonka läpi luemme muita kirjoja, ja jonka mukaan kirjailijat myös kirjoittavat niitä. Eli vertaamme jokaista kirjaa sisäiseen kirjaamme, ja kirjailija voi kirjoittaa "samaa kirjaa uudelleen" hieman varioiden.

Loppuosassa teosta annetaan vinkkejä miten ei-luetuista teoksista voidaan puhua.

Pierre Bayard on kirjallisuustieteen professori ja psykoanalyytikko, joka oman kertomansa mukaan on lukenut vähän. Tässä hän avaa eräiden teosten juonia, ja käsittelee kirjan teemoja.

Aluksi pohditaan kumpi tietää kirjallisuudesta enemmän himolukija vai kirjastonhoitaja. Kirjastonhoitaja nimittäin luokittelee teoksen johonkin kategoriaan, eli teos kiteytetään ja saadaan selville sen suhde muihin teoksiin. Jo hyvinkin järjestelmällisellä, mutta nopealla analyysillä saadaan teokset luokiteltua ja pystytään keskustelemaan niistä, tämä ei siis edellytä koko teoksen lukemista.

Bayardin teos oli äärimmäisen kiinnostava, sillä olen itsekin päätynyt moniin samanlaisiin päätelmiin. Olen lukenut filosofiaa ja viestintää sivuaineina ja monesti kirjatentteihin selailin tenttikirjoja. Kirjan selailu Bayardin mukaan on varsin tehokas tapa saada sisältö selville, ja allekirjoitan väitteen. Lukemalla sisällysluettelon, selaamalla kirjan nopeasti, ja lukemalla avainkohdat päästään samaan lopputulokseen, kun maastotutkimuksella, jossa toinen tarpoo umpihangessa ja katsoo kohdetta, ja toinen kiipeää kukkulalle ja kiikaroi kohdetta ja tietä sinne, tämä vertaus oli Jokkea ei Bayardia.

Bayard väittää, että ei-lukeminen on hyvinkin tyypillistä. Tämänkin olen huomannut, siksi olen valikoinut luettavani. Bayardin mukaan jonkun kirjan lukeminen on menetys, koska joku muu teos jää lukematta. Bayardin mukaan unohtaminen alkaa lukemisessa heti. Pian muistamme teoksesta vain erillisiä fragmentteja jotka tulkitsemme oman sisäisen kirjamme kautta. Tämän allekirjoitan. Bloggaus auttaa tähän. Teen muistiinpanot, luen kirjan, selaan, ja teen yhteenvedon, kirjasta jää muistijälki, ja ainakin dokumentti.

Sisäisen kirjan -käsite on tärkeää. Minulla sisäisiä kirjoja on useita, esimerkiksi Mollnarin Koulupoikia, jossa käsitellään poikajoukon kunniaa, ja petturuutta. Myös Pikku Nikke, Asterix, Lucky Luke ja Tintti ovat tärkeitä sankaruus -mielessä, eli minun sankarini pitää olla suora, rehellinen ja rohkea. En osaa esimerkiksi tinkiä. Jos joku ilmoittaa hinnaksi 100 euroa, oletan hänen olevan tosissaan, enkä ala tinkiä, tämä on joistain täysin älytöntä. En myöskään valita, paitsi toisen valituksista voin valittaa. Jos on valituksen aihetta, olen hiljaa ja yritän uudestaan. Sisäinen kirja on myyttinen teos, jonka uudelleen lukeminen voi olla kova kokemus. Säätiö-teos on minulle ollut iso teos. Kun sain sarjan päätökseen, ja lopputuloksena oli se, että Linnunrataa pyöritti ateismin hengessä tunteita hyperavaruuden läpi säätelevä auroralainen robotti R Daneel Oliwav, meni maku myös alkuperäisestä trilogiasta, en pystynyt lukemaan ensimmäistäkään teosta. Koulupoikia sen sijaan on sisäinen teokseni, allekirjoitan teoksen teesit, vaikka loppu voisi olla onnellisempi, luin teoksen viimeksi 2012.

Bayardin mukaan tulkinta kirjoista muuttuu ja myös sisäinen kirja muuttuu ajan kuluessa. Sisäinen kirja vaikeuttaa kirjoista keskustelua, sillä meillä kaikilla on erilaisia sisäisiä kirjoja. Olen huomannut tämän ja siksi alkanut lukea myös ”tyttökirjoja”. Monien naisten lempikirjoja ovat John Irvingin teokset ja ilmeisesti myös Nesserin eräät teokset. Itse en pidä varauksettomasti kummastakaan, ja luulen sen johtuvan siitä, että teoksissa on eräitä moraalisia ongelmia (syyllinen ei jää kiinni), pahaa ei pistetä järjestykseen, ja Irvingillä on paljon teoksissaan prostituoituja ja koulukiusaajia, tätä ei ole minun sisäisessä kirjassani. Bayardin mukaan sisäisen kirjan paikka voi muuttua, joten älkää menettäkö toivoanne, voin oppia pitämään varauksettomasti Irvingistäkin!

Bayard todistaa senkin, että valehtelu kirjan lukemisesta on yleistä ja johtuu siitä, että ihmiset tuntevat häpeää asiasta. Bayard liikkuu professoripiireissä, eli uskon että tämä pitää paikkaansa, pitääkö paikkaansa Suomessa, en usko. Ainakin ei-lukemiseen liittyy häpeää Bayardin mukaan. Se on turhaa sillä suurin osa kirjoista jää lukematta.

Bayard lataa teokseensa kirjoja ja niiden juonta, ja keskusteluja. Ranskalaiset helmet menivät pääosin minulta ohi, mutta ajatuksenjuoksua pystyin seuraamaan ilman kirjan lukemistakin. Eräänä esimerkkinä Bayard käyttää Kolmas mies –teosta, jonka olen nähnyt sekä filmiversiona että lukenut kirjana. Siinä lännen kertomuksia väsäävä kirjailija sekoitetaan taidekirjailija kaimaansa, ja hän joutuu innokkaiden ihailijoiden kanssa keskustelutilaisuuksiin, jossa ei voi tunnustaa, että ei ole edes lukenut "omia teoksiaan" saati kirjoittanut. Tällaisia esimerkkejä löytyy kirjallisuudesta muitakin, ja Bayard tarkastelee niitä innokkaasti. Samalla puhutaan Zane Greyn teoksista (ei ylistävässä hengessä), ja olen yhden lukenut, joskaan en lännekertomuksesta muista kuin nimen "Yksinäisen tähden ratsastaja" eli ovat myös lännen kirjoja Zane sekoitetaan Janeen.

Erään esimerkin Bayard nostaa filmistä Päivä murmelina, jossa pääosan esittäjä kyyninen ja ylimielinen säämies Bill Murray eli filmissä Phil Connors, joka herää aina samaan päivään. Hän ei pääse lähtemään Murmeli-päivänä, koska tulee lumimyrsky. Hän on tekemässä juttu Murmelista, josta ennustetaan talven kestoa helmikuun toisen päivän juhlissa. Bayardin noston juju on siinä, että Bill Murrayn näyttelemä päähenkilö opettelee ihailunsa kohteen sisäisen kirjan. Bayard kirjoittaa, että Andie MacDowellin näyttelemä Rita on opiskelellut italialaista runoutta, suomalaisessa filmikäännöksessä puhutaan kyllä ranskalaisesta, ja Baudelairen runoudesta puhutaan. Rita lukee kirjaa, mutta se ei paljastu elokuvassa. Itse asiassa kirjajuttu on pelkkä sivujuoni tai kuriositeetti. Phil Connors pystyy murtautumaan päivästä sillä, että on kiintynyt lopulta inhoamiinsa ihmisiin, hän on avulias lopussa luonnostaan, hän on opetellut soittamaan pianoa, tekee hyvän aamujutun, pelastaa monen päivän ja elämän, soittaa pianoa juhlissa. Poikamiehet kaupataan huutokaupassa ja Rita ostaa hänet 339 dollarilla ja muutamilla senteillä. Phil veistää hänestä jääpatsaan, ja he menevät hotellihuoneeseen, jossa Phil nukahtaa, ja herää silloin seuraavaan päivään, ja maisemat ovat hienot valkeat ja "nuori pari" päättää jäädä asumaan paikkakunnalle. Olen nähnyt filmin kahdesti ja minä pidin siitä. Sopii varmasti sisäiseen kirjaani. 

Umberto Econ Ruusun nimeä myös tarkastellaan, siinähän on yksi kielletty kirja, jonka sisällön päähenkilö selvittää lukematta. Ecoa en ole lukenut, mutta katsonut filmin kahdesti. Siinähän kirjasto ja kielletyt kirjat ovat keskeisessä osassa. Kirjassa on myrkkyä joten siihen ei voi koskea.

Bayard antaa kyynisen kuvan kirjojen lukemisesta. Ihmiset eivät lue, mutta keskustelevat niistä. Kirjan lukeminen ammattilaiselle ei ole edes tarpeellista, koska kirjan luokittelu, selailu ja joidenkin kohtien analyysi kertovat asiantuntijalle jo paljon. Teosta voidaan pitää joko tekijänsä jatkona, tai salaisen sisäisen kirjan ilmentymänä. Bayard päätyy ensimmäisen kannalle. Kirjailija ei yleensä hänen mukaansa halua palautetta kirjasta, vaan palautetta, että teos on hyvä. Bayard kyynistää kriitikot kehuviksi kirjoittajiksi.

Olla sivistynyt tarkoittaa osata suuntia kirjojen keskellä. On harhaa, että olisi aukotonta kulttuurin tutkimista. Kulttuuri ja kirjojen ymmärrys on kulttuurisidonnaista, sen Bayard todistaa Hamletin avulla. Sitä selitettiin eräälle heimolle, mutta laihoin tuloksin, koska sisäinen kartta oli varsin toisenlainen kuin Englannissa.

Teos Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut oli se, mitä kaipasin, eli se vahvisti monet näkemyksistäni. Teoksesta on ollut arviointi Helsingin Sanomissa.

Bloggareista Penjami on Jäljen ääneen blogannut siitä vuonna 2008 täällä. Penjamin arviointi on erittäin hyvä ja nostaa esiin Bayardin luovuus -näkökulman. Liika lukeminen lannistaa luovuutta.

 ja Jenni on blogannut vuonna 2009 näin.

--

Jenni on samaa mieltä kuin minä ”mutta itse en ainakaan ole koskaan valehdellut lukeneeni kirjaa, jota olen korkeintaan selaillut (kirjallisuuden tentissä kyllä, mutta en oikeassa elämässä)”.

Tätä kirjaa suosittelen ainakin yläkoulun opettajille, kaikki oppilaat eivät lue teoksia, eräs kirjoittaa tässä. En lukenut yläaste-aikana juuri lainkaan koulun pakkokirjoja, en Seitsemää veljestäkään. Luin teoksen alun ja lopun sekä selasin parhaita kohtia, olin liian nuori teoksen tematiikaan. Nyttemmin olen lukenut sen neljästi ja blogannutkin. Muuten olin jo yläasteiässä ahkera lukija. Oman sisäisen kirjani mukaan en röyhistellyt muille lukeneeni Seitsemää veljestä mutta en sanonut että en olisi teosta lukenut, kannoin osani hiljaa ja vastasin kirjakuulusteluun.