Anu Kaipainen Kellomorsian

Anu Kaipaisen Kellomorsian (1977) koostuu kymmenestä nimettömästä luvusta ja on  280 sivun mittainen kertomus kertomuksessa. Tällä on tarkoituksensa, mutta on sikäli epäuskottava, sillä tarina on liian pitkä ja monimutkainen kerrottavaksi illanistujaisissa. Siinä käsitellään yliluonnollista kokemusta, tai kokemusta, jonka päähenkilö kokee yliluonnollisena. Minulla oli merkintöjä täynnä oleva Suuren Suomalaisen kirjakerhon kirja vuodelta 1978, jonka alussa on Anu Kaipaisen esittely. Anu Kaipainen syntyi vuonna 1933 ja kuoli vuonna 2009, hän oli äidinkielenopettaja, josta tuli tuottelias kirjailija. Tämä on ensimmäinen Kaipaisen teos, jonka olen lukenut.

Kellomorsiamen päähenkilönä on laulunopettaja Johanna Liimatainen, vanhapiika, rehtorin nuorempi sisar. Rehtori on evakkokarjalaisen esikoinen, ja peruskoulun myötä menettämässä rehtoriuden, ja kaverin ote on vallankahvasta kirpoamassa ja käsi on viinapulloon tarttumassa. Rehtorilla on vaimo, kaksi lasta, joista tytär Kille riiustelee Paavo-poliisin kanssa, mistä herra rehtori ei lainkaan pidä. Rehtori oli ennen HERRA, nyt joutuu jopa tiskaamaan, ja ei ole edes varaa yliopistossa opiskelevia lapsiaan rahoittaa. Tällä on merkitystä, kuten rehtorin vaimon yrittäjän haluilla, vaikka teoksen pääpaino on ihmekokemuksilla, on olemassa muitakin teemoja, joita on vähemmän käsitelty. Koulun tavat, suunnitelmat, kouluhallituksen ja koululautakunnan kova ote koulusta, opettajien loman jälkeinen ahdistus esitetään kirjassa. Puhutaan poliisin pelosta, ja lääkärin tympääntymisestä. Puhutaan tuotteistamisesta, uskosta, ja epäuskosta.

Kirjan lukemiseen meni minulta muutama viikko aikaa, sillä en päässyt rytmistä kiinni ja jätin kirjan välillä kesken. Ongelma on siinä, että kirja on taitavasti rakennettu. Saunapolulla tapahtuu jotain. Johannalle muodostuu kellon muotoinen arpi vatsaan. Johanna kuulee tai on kuulevinaan tikitystä ja Äänen puhuttelevan häntä. Klaus Helminen kuorolähettiläs tahtomattaan rohkaisee Johannaa kuuntelemaan sisäistä ääntään. Nuhjusta, arasta opettajasta tulee itsevarma kuoromusiikin lähettiläs. Musiikki on ala, jota tunnen kaikkein heikoimmin, osakseni on jäänyt vain kuuntelu, siksi osa kerronnasta meni ohi, sillä en ole kuullutkaan yhtään kappaletta, jota kirjassa veisattiin. Johannan koulussa laulutunnit sujuvat paremmin, ja paikkakunnalla tehtaan kuoroonkin saadaan potkua, ja hieman liikaakin ... Pikkupaikkakunta on täynnä ristiriitoja on toisaalla uskonnollisia ristiriitoja ja poliittisia, eli eräät kirkolliset piirit paheksuvat farkkukansaa, ja toisaalla rehtori paheksuu Johanna halua olla työläiskuoron toiminnassa. Rehtori on esitetty niin elämän kyllästyneeksi henkilöksi ja hän häpeää ja manipuloi Johannaa joka suhteessa. Rehtorin vaimo on esitetty myös epäedullisessa valossa. Hän tuotteistaa myöhemmässä vaiheessa Johanna-ilmiön, ja kyynistä on toiminta.

Ylläoleva ei juurikaan kerro kirjan tunnelmasta, sillä kirjan kerronta etenee eri näkökulmin, välillä Johannan, välillä Klaus Helmisen, välillä rehtorin, välillä Saaran, Johannan "parantaman" anorektikon. Kuorohomma karkaa käsistä, ja rehtori hommaa Johannan lääkärille ja lääkitykseen, lähinä siksi, että saisi pitää rehtorin työn, latinan opettaja kun on, jäisi muuten vain tunnittomaksi tuntiopettajaksi. Rehtorin vaimo joko uskoo tai "uskoo" Johannan kykyyn parantaa, ja lopettaa lääkityksen ja tuotteistaa ilmiön ... Johanna esitetään jo alusta alkaen noin nelikymppisenä vanhanapiikana, joka asuu äidin kanssa, ja veljen naapurissa, ja joka potee unettomuutta, ja oppilaat hyppivät hänen silmilleen.

Toinen asia, joka vaikeuttaa teoksen ymmärtämistä on se, että tulkinta menee sinikäyrää. Välillä kerronta tukee käsitystä ihmeestä, välillä ei, myös Johannan oma käsitys asiasta vaihtelee. Muuttamalla tarkastelunäkökulmaa tulee tulkinnasta haastava. Myöskään siitä, että kuuleeko muut kellon pirinään en osaa vastata. Siksi tämä bloggaus ei ota kantaa, mitä Kaipainen on tavoitellut kello-asiallaan, sen tiedän, että Kaipainen naiskirjailijana on terävä havainnoissaan lehdistön halussa tehdä ilmiöitä nostaa ne ja repiä sitten alas, ihmisten kaipuusta ja pelosta yliluonnolliseen. Eräs havainto on syvä kahtiajakautuneisuus. Teoksessa Johanna ehdotti, että  lapset menisivät katsomaan punakapinallisten hautoja, jota puolet pitäjää ja rehtori paheksuvat. Toinen havainto on ongelma, kun poliisi pelkää ja näkee painajaisia, ja Kaipainen vie asiaa vielä pidemmälle. Lehtikuvaajan repliikki on kyyninen: s.120 -Älkää pelästykö. Me emme halua kuvata SITÄ. Meille on itse asiassa aivan sama, onko koko arpea olemassakaan. Pääasia, että voimme keskustella siitä kuin se olisi olemassa.   s125 -Seinähullu, ajatteli valokuuvaaja.

Johannan ulkonäkö on tavallinen, mutta s.129 , ...päätänsä pidempi kaikkia muita, ja tukka paloi punaisena, vatsassa arpi kuin kekäle, silmissä se varma tuli. 

Kuorohomma loppuu, mutta kun sairaita lappaa odottaessaan parantumista. Kukaan ei jaksa sellaista menoa, ei myöskään Johanna. Eräänä kertana hän huutaa pihamaallaan, ja sitä ihmetellään ja paheksutaan. Ihmettelin, miksi burnoutissa olevaa naisen huutoa paheksutaan enemmän kuin humalaisen miehen. Burnout on minusta nimittäin yksi kirjan teemoista, vaikka termiä ei tuolloin tunnettukaan burnoutin vastakohtana on työnilo, miksi se on niin pelottavaa. Rehtori, Johanna, lääkäri, Paavo-poliisi ovat vähintäänkin menettäneet kyvyn nauttia työstä ja elämästä. Johanna ei nyt ole koskaan siitä voinut nauttia.

Kirjan viimeisessä luvussa palataan taas alkuun, ja kirjan päätöstä voi kuvailla onnelliseksi.

Kirja herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia, enkä osaa luonnehti sitä hyväksi tai huonoksi. Minusta teos oli rakennettu taiten, se herätti ajatuksia, mutta 280 sivun mittaan nähden se oli hieman puuduttava.