Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni, keskustelukirjeitä, Minerva 2010, 296 sivua. Kansikuvassa kaksi aikuista miestä parroissaan. Tiedemies Valtaojalla on kello, joka mitannee tarkasti aikaa ainakin Suomessa.
Juha Pihkala on Tampereen hiippakunnan emerituspiispa ja Esko Valtaoja Turun yliopiston tähtitieteen professori. Valtaojalta olen blogannut Kaiken käsikirjan täällä.
Herrat Pihkala ja Valtaoja ovat käyneet ennen tätä vastaavanlaisen keskustelukirjeenvaihdon, joka on julkaistu teoksessa Nurkkaan ajettu Jumala, ja tämä on jatkoa sille, toki nämä ovat uusia keskusteluja. Tulkintani mukaan Pihkala tietää uskovansa, ja agnostikko Valtaoja uskoo tietävänsä. Välttämättä asia ei ole aivan näin yksinkertaista.
Tiedän uskovani, uskon tietäväni, keskustelukirjeitä -kirjassa on kymmenen keskustelua ja epilogi. Jokainen keskustelu avataan kirjeellä, johon toinen vastaa kirjeellään, avaaja vastaa tähän ja sitten vastaaja päättää keskustelun. Puheenvuorot ovat siis JP, EV, JP ja EV, seuraavan aloittaa EV ja jatkuu JP,EV ja JP. Keskustelut on käyty aikavälillä 22.2.2009 - 16.6. 2010, toisinaan kirjeiden välillä on kuukausi yleensä vähemmän, kirje on kolmesta sivusta viiteen sivuun hyvin pohdittua ja perusteltua tekstiä. Tällä välillä muuten Valtaojalla on henkilökohtaisessa elämässä rakkaan ystävän poismeno.
Ensimmäinen keskustelu käydään uhrista ja uhrautumisesta. Juha Pihkala avaa keskustelun turhasta kuolemasta uskonnon nimissä, hän mainitsee inkojen Juanitasta, joka on uhrautunut tai uhrattu, ja on nyt löytynyt jääkuutiosta Andeilta, Valtaoja vastaa kertoen Perotine Masseyn kohtalosta roviolla, keskustelussa sivutaan ideologioita ja uskontoja, joita "tavalliset" ihmiset viime kädessä toteuttavat ja joiden ihmisten tekojen seurauksena syntyy "uhreja".
Toisen keskustelun avaa Valtaoja moraalista. Keskustelussa sivutaan kysymyksiä hyvästä ja pahasta. Tehkää hyvin on tarkoittanut eri asioita eri aikoina ja eri kulttuurissa. Eräs hyvän lähtökohta on kerätty yleismaailmalliseen YK:n ihmisoikeuksien julistukseen (täällä ja osin täällä). Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian puolesta EV myös liputtaa, ja sivulla 53 on EV:n kymmenen ohjetta, joka alkaa "Kunnioita, suojele ja rakasta elämää..." kolmoskohdassa herää agnostikko "Älä luule tietäväsi varmaa totuutta", kuudennessa kohdassa ollaan liberaalin etiikan ytimessä "Anna jokaiselle vapaus toteuttaa omaa itseään, mikäli siitä ei ole haittaa kenellekään muulle". Pihkala painottaa lähimmäisenrakkautta.
Kolmas keskustelu on käyty kesä-heinäkuussa 2009 otsikolla, "Ovatko lapset uskonnollisia?". Keskustelussa nousee lasten kasvatuksen kulmakiviä, on tiettyjä herkkyyskausia oppia asioita, esimerkiksi moraalikysymyksiä. Ihmisellä lienee taipumus moraliteetteihin. Tässä keskustelussa on puhetta myös abortista. Abortti on vaikea moraalinen ongelma lähtien siitä, koska "ihminen on ihminen", ja millä edellytyksillä voi sikiön abortoida. Jos referoisin keskustelua, voisi tulla väärinymmärryksiä, mutta tulkintani mukaan JP on enemmän aborttia vastaan kuin EV. Kysymys on tietenkin sikiön oikeuksien lisäksi myös naisten oikeuksista, mutta kehä on paljon laajempi, ja liittyy lapsuuteen, kasvatukseen ja ihmisen ja elämän määritelmään. EV toteaakin kirjassa, että keskustelu ei ole mitään naminami-bumtsibumia eli älyköt ahdistavat toisiaan nurkkaan, antavat täsmäiskuja sivistyneesti, mutta "armottomasti". Aborttikeskustelua käydään joskus julkisuudessa murhaavilla argumenteilla. Tätä kirjan keskustelua en avaa, sillä kokonaisuus argumentteineen pitää lukea, ja koko viitekehys ratkaisee, ei yksittäiset nostot, joista osa on tietoista provosointia.
Herrojen välinen keskustelu etenee. Uskonto ja nautinto on laaja kysymys eli mikä on kiellettyä eri uskonnoissa ja miksi. Tärkeä näkökohta on myös "carpe diem" eli tartu hetkeen, sitä ei voine viedä äärimmäisyyksiin, tulevaisuutta pitää ajatella ja toista kunnioittaa, carpe diem ei käy moraalin perustaksi.
Keskustelut menevät spiraalinomaisesti ja yhä syvemmälle poraudutaan, ja lopulta viimeisessä keskustelussa EV nostaa esiin -ei vähempää kuin- koko maailmankaikkeuden, josta ilmeisesti tietää varsin paljon verrattuna muihin ihmisiin, mutta luultavasti silti ei suinkaan kaikkea kaikkeudesta, joka kaikkeus kuitenkin Valtaojan mukaan kehittyy, eli luomista tapahtuu, mutta miksi? Mikä on maailmankaikkeuden tarkoitus? Onko sitä tarkoitusta ja mikä se on ?
Keskustelu päättyy epilogiin.
Suosittelen teosta sekä uskoville että epäilijöille, ja niille, jotka pitävät sivistyneiden älykkäiden ihmisten voimanmittelöistä, ja kysymyksistä, jotka liikkuvat uskonnon, olemisen, elämisen ja tuonpuoleisen välissä. Ihailen herrojen uskomatonta tietomäärää, sivistystä ja argumentaatiokykyä.
Tämä bloggaus on vain laimea varjo kirjasta ja osoitus tiedon valon etsimisestä.
***
Julkaistu 11.12.13 klo 14.15, kun Esko Valtaojan Kaiken käsikirja -bloggaukseni on julkaistu 12.12.12 klo 12.12
Tämä kirja ja etenkin tämän edeltäjä kiinnostavat minut. Joten jo ajatus siitä, että ihminen tietää uskovansa ja/tai uskoo tietävänsä on kiinnostava. Lisäksi kumpikin kirjoittaja on fiksu ja osaa varmasti asettaa sanansa niin, että lukija saa uusia oivalluksia ja voi peilata omaa maailmankatsomustaan ja etiikkaansa näihin mietteisiin - oli sitten samaa tai eri mieltä.
VastaaPoistaAihe on puolittain mielenkiintoinen. Nimittäin usko on kiinnostava aihe. Tieto ja usko ovat kuitenkin tavallaan niin eri mitta-asteikoilla, että vähän humpuukiasetelma siltä osin. Mutta mikäli kirjoittajat ilmaisevat itseään viihdyttävästi, niin voi siitä löytyä ihan kivojakin juttuja.
VastaaPoistaKyllähän tiedon ja uskon (johonkin jumalaan uskomisen) välisen suhteen (tai suhteettomuuden, jos haluaa uskoa ettei niillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa) pohtiminen on kiinnostavaa ja kiehtovaakin, sillä vaikka kuinka "uskoisi" että on vain tietoa olevasta, niin sittenkin saattaa ryhtyä epäilemään että mitä jossakin kaukana tiedon reunalla oikein on.
VastaaPoistaUskolla on vahva asema maapallolla, huolimatta siitä, että sehän on fantasiaa. Kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, jotka ovat vaikuttaneet tuhansia vuosia ja ovat matkan varrella saaneet aikamoisia virityksiä aikaan mm. uskonsodat ja käännytystyöt.
VastaaPoistaEn todellakaan usko neitseelliseen syntymään, joen muuttumisen viiniksi ja kalojen ja leipien lisääntymisen suurelle väkijoukolle. Nämä ovat puheita, jotka ovat muuttuneet ja saaneet uusia muotoja matkalla.
Enkä todellakaan halua sieluni lentelevän tuolla yläilmoissa iänkaikkisesti.
Vaikka en usko noihin höpinöihin, tietokaan ei ole välttämättä totta, vaan sekin muuttuu koko ajan. Silloin näistä herroista ei kumpikaan ole oikeassa eikä väärässä.
Kirja on tietysti pakko lukea ennen kuin siihen voi ottaa tarkemmin kantaa.
Mutta tykkään näistä leikeistä, joissa on enkelit, tontut ja joulupukki mukana. Fantasia tekee elämästäni miellyttävämmän ja leikkisämmän.
Jotenkin minua rauhoittaa hautajaisissa, kun saarnassa sanotaan, että maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman, se on se elämän kiertokulku, joka näkyy myös luonnossa.
Kiitos kommenteista, en "uskalla" kommentoida niitä erikseen.
VastaaPoistaMinusta epäusko voi olla myös uskoon kuuluva asia.
Uskominen ei välttämättä liity uskontoon, koska uskoa voi toiseen ihmiseen, toisen ihmisen puheeseen, ideologioihin ...
Tiedolla taas on taipumus lisääntyä ja tarkentua, mutta välillä eri teorioita joudutaan rukkaamaan uusiksi, tähtitieteen alala selvisi jossain vaiheessa, ettei koko universumi kierräkään maan ympäri.
Sori vaan, Jokke, että jatkan tarkoin punnitun vastauksesi jälkeen. Oletin jotenkin itsestään selvästi, että kirjassa käsiteltäisiin toisaalta uskoa Jumalaan ja toisaalta tieteellistä maailmankäsitystä. Kyse olisi siis siitä uskosta, joka nimenomaan liittyy uskontoihin, ei mistä tahansa uskosta, esim. heikkoihin jäihin tai omiin kykyihin. Ehkä sitten käsitin väärin. Oletin että oli tarkoitus kommentoida lukemastasi kirjasta laatimaasi kirjoitusta tai itse kirjaa, jota taas minä en ole lukenut.
PoistaMitä epäuskoon tulee, minun mielestäni epäusko ei vain voi kuulua uskoon, vaan nähdäkseni se liittyy uskoon olennaisesti. Uskosta tekee uskoa juuri epävarmuus.
Kiitos, vältän näitä keskusteluja, enkä ole teologi.
PoistaOlet oikeassa, että Pihkala peilaa kaiken oman taustansa kautta ja uskonnollisuus heijastuu kirjeissä.
Olet oikeassa myös siinä, että uskoon kuuluu uskominen. Luulisin, että uskossakin voisi olla kriisihetkensä, jolloin usko joutuu koetukselle, tällöin kuvaan tätä että ei usko tai epäilee epäuskoksi.
Selailen viikonloppuna kirjan uudestaan, mutta juuri uskonnon ja tieteellisen maailmankatsomuksen rajapinnalla ollaan, mutta ensimmäisen keskustelun inkojen Juanita oli heidän uskontonsa uhri, roviolla taas poltettiin ihmisiä Euroopassa kaiketi sen nojalla, että luultiin noidaksi. Juaniata oli uskontonsa uhri, mutta kaiketi sitä ennen hänellä oli arvostettu asema yhteisössä, mutta jos poltetaan noita on viitekehys varsin erilainen, vaikka lopputulos on sama, noitaa ei arvosteta.
Olisiko tämä riittävän diplomaattisesti sanottu.
Kyllä on diplomaattisesti sanottu, olet oikea suurlähettiläs!
PoistaVielä yksi kommentti - turha tietenkin järjellisessä mielessä.
VastaaPoistaItse erosin kirkosta joskus vuonna 1973. Vanhempani eivät olleet uskonnollisia, isovanhemmat kylläkin.
Tarkoittaa että "uskon" vai tietoon ja järjellä selitettyyn.
Mutta, John Irvingin Garpin maailmassa päähenkilö (muistaakseni) pohtii sitä että niin kauan kuin isäsi elää, sinä jotenkin oletat ja kuvittelet että elämäsi on turvassa isäsi luoman sateenvarjon alla.
Tätä olen monta kertaa miettinyt esimerkiksi kun maantiellä ajaa huonossa kelissä: voiko minulle sattua jotakin vai ohjaako kulkuani jokin "suurempi voima".
Yritän vain sanoa että ihmisellä, yksilöllä on primitiivinen usko siihen että että elämästään ei tarvitse vastata yksin vaan että on turvallinen taustahenkilö (joillekin Jumala) joka katsoo elämämme päälle.
Tämä on tietysti naiivia, mutta se selittää miksi, luulen, uskonnot ovat niin vahvasti ihmisen elämässä edelleen vaikka järki tuntuu voittaneen kaikki muut uskomukset.
Mielenkiintoista.
VastaaPoista... on tosiaan.
VastaaPoistaja itse kuulun edelleen ev.lut kirkkoon.
Itse kirjan keskusteluihin todetakseni niin kyllä Pihkalan kaikista puheenvuoroista henkii hänen taustansa teologina, käsitykseni mukaan hän on väitellyt teologian tohtoriksi nimeenomaan dogmatiikan alalta.