sunnuntai 26. elokuuta 2012

Cervantes: Don Quijote




Miguel de Cervantes Saavedra: Mielevä hidalgo Don Quijote manchalainen osat 1 ja 2, suomentanut J.A Hollo ja runot Yrjö Jylhä, WSOY, 2005, alkuteos I-osa,1605 ja II-osa, 1615.

Cervantesin (1547-1616) velkavankeudessa kirjoittama Don Quijote on espanjalainen lahja maailman kirjallisuudelle, länsimaisen romaanitaiteen humoristinen ja hieno merkkipaalu, joka on kuuluisa teoksen omintakeisen parivaljakon ja huumorinsa vuoksi. Don Quijoten molempien osien sivumäärä ylittää 1200 rajan, joten lukeminen vaatii aikaa. Teos on kuuluisa etenkin Don Quijoten vimmaisesta hyökkäyksestä tuulimyllyjä vastaan. Ritarikirjoilla päänsä sekoittanut sankari hyökkäileekin kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta vastaan, kyytiä saavat niin lammaslaumat, viinileilit kuin vanginvartijatkin. Don Quijoten missiona on saada nimensä aikakirjoihin ja pelastaa, sitä, mitä hän kulloinkin pelastaa, ei ole niin väliä, hän nimittäin vapauttaa myös tusinan verran kaleerivankeja.

Teos on myös kuuluisa metaforasta idealisti ja realisti: Don Quijote on idealisti ja Sancho Panza on realisti. Don Quijote on myös hullu, jota muut nauravat ja suojaavat todellisuudelta. Minusta Sancho Panzakin on ajoittain hieman kummallinen.

Vaikka Cervantes jo alkukappaleessa irvii ritarikirjoja ja sonetteja, niitä sonetteja ykköskirjassa on ja ne ovat paikoin hyvin oivaltavia. Don Quijote on tämän kirjan ritari ja aseenkantajana hänellä on Sancho Panza. Don Quijoten ja Sancho Panzan tohelointi tuo mieleen jotkut elokuvaparodiat, kirjoista se muistutti minua eniten yllättäen Nalle Puhia. Parivaljakossa Don Quijote ja Sancho Panza on jotain samaa kuin Nalle Puhissa ja Nasussa, kertomuksessa pyöritään paljon erään majatalon ympärillä, ja sitten kerrotaan tarinoita majatalossa (Puh pyörii puolen hehtaarin metsässä). Majataloon saapuu epälukuisa määrä sekalaista porukkaa. Useita lemmensairaita nuorukaisia, jotka ovat menettäneet sydämensä, järkensä ja yöunensa ihanaisten neitokaisten vuoksi. Monen lemmentarinan mutkat oikenevat, kun neitokaiset saapuvat sekavassa mielentilassa paikalle.

Majatalon isäntä vieraat ja kyläläiset huomaavat Don Quijoten järjen valon himmenneen pysyvästi, joten ritarikirjojen polttaminen on turha toimenpide. Jo tuolloin yhteisössä havaittiin kylähullujen laukovan totuuden kavalassa maailmassa. Don Quijotellakin lanttu leikkaa terävästi ajoittain. Teosta on hyvin vaikea kuvata, juoni koostuu päättömästä kohelluksesta, lemmenluritustarinoista ja aika-ajoin toistuvista soneteista ja lauluista. Makuasia on, pitääkö tämän tapaisesta huumorista ja tyylistä, minä ehdottomasti pidin.
Jo alkusanoissa todetaan "alakuloinen ilahtuu nauramaan, hilpeä nauraa enemmän, yksinkertainen ei ikävysty, että älykäs ihailee sen kekseliästä sommittelua ... eikä viisas epää siltä kiitosta". Cervantes on kirjoittanut tavalla, että se täyttää nämä kriteerit. Paljonko hän suunnitteli tästä? Paljon, hieman tai ei ollenkaan? Onhan Cervantes voinut irviessään ritarikirjoja, sonetteja ja maailmaa ja samalla kirjoittaessaan oman elämänsä vaikeuksia paperille olla alitajunta avoinna flow-tilassa saada paperille jotain hyvinkin ajatonta ilman mitään systemaattista suunnittelua.

Päähenkilöt ovat siis Don Quijote, joka värvää Sanco Panzan aseenkantajakseen. Rocinante on edellä mainitun hevonen, jälkimmäinen joutuu tyytymään aasiin, jonka nimi lienee marhaminta. Innoituksensa sankarimme saa ihanalta Dulcinea Tobosolaiselta, koska jokaisen ritarin täytyy olla rakastunut. Don Quijoten Murheellisen hahmon ritari pitää etsiä seikkailuja hädänalaisten auttamiseksi. Kaksikko lähtee maailmalle ja jo kahdeksannessa luvussa kyytiä saavat tuulimyllyt, kun ensimmäisen osan mitta on 52 lukua. Harhailessaan löytyy Cardenio ja Luscinda, jotka rakastavaiset ovat joutuneet erilleen, ja Dorotea sekä Don Fernando myöskin Zoraida ja vapautunut orja.

Näitäkin väkevämpi on tarinassa kerrottu Mieletön uteliaisuus -tarina Anselmosta, Lotarioista ja Camillasta. Anselmo on onnellisesti naimisissa Camillan kanssa, mutta pyytää Anselmoa yrittämään viettelemään Camillaa. Tarina on monipolvinen, pitkä ja traaginen, ja toi minulle mieleen jopa Romeon ja Julian, kuin myös Cardenion, Luscindan ja Don Fernandon kolmiodraama.

Bloggaukseni tuskin avaa kertomusta kovinkaan hyvin, mutta teos on hyvin bloggauksen kaltainen sekava ja absurdi, mutta parempi. Viittauksia on kosolti ritarikirjoihin, sekä englantilaiseen Lancelotiin, ja omam maan kansallissankariin legendaariseen El Cidiin.

Listaan seuraavaksi joitain poimintoja ykkösosan tekstistä.

Naisen asemaa käsitellään, ja myös seksuaalisuutta termejä "menetin neitsyyteni" sekä "aikeenaan oma nautinto" viljellään. Eräs muulinajaja on sopinut peitonheilutuksesta piian kanssa, mutta piika päätyy päähenkilömme lakanoiden väliin, mutta joutuu torjutuksi, koska Don Quijote unelmoi vain Dulcinea Tobosolaisesta.

"Voittaa itselleni nimen ja maineen", sitähän useimmat ihmiset haluavat.

"Hyvän tekeminen kunnottomille on kuin veden heittämistä mereen", monesti hyvät teot tosiaan vesittyvät

Don Quijote myös heittäytyy filosofiseksi ja pohtii sotaa. Mielenkiintoista on seuraava "sodan tavoite on rauha", yleensähän ajatellaan sota rikkoo rauhan, toisaalta Roomassa jo tiedettiin, että Si vis pacem, para bellum" edelleen kirjassa todetaan, että "aseilla puolustetaan yhteiskuntia".

Ensimmäinen osa päättyy Don Quijoten kotiin vientiin, ja hautakirjoituksiin, eli päättelisin, että jatko-osaa ei heti suunniteltu, mutta kirjoitettiin kymmenen vuotta myöhemmin 1615.

***
Cervantesin Don Quijote, osa II Cervantesin Don Quijote, osa II on 628 sivun mittainen, sisällyksineen ja selityksineen 644 sivua.

Teoksen alkulauseessa ilmenee motiivi kirjoittaa toinen osa: markkinoille on kirjoitettu salanimellä jatkoseikkailut.

Toinen osa alkaa kirkkoherran ja parturin tullessa katsomaan kuukauden huilannutta Don Quijotea. Sancho Panza tulee vaatimaan saartaan, ja riitelee "eukkonsa" Teresan kanssa. Sancho Panza on siis ukkomies, jolla on vaimo, tytär ja poika. Don Quijotea on tulkittu niinkin, että päähenkilö on idealisti ja aseenkantaja on realisti. Lukemalla kirjat voi arvioida vertauksen osuvuutta. Minusta Sancho Panzan haaveet kakkososassa omasta saaresta, käskynhaltijuudesta eivät ole realismia, eikä Don Quijoten maaniset marssit ole idealismia, jokainen tulkitkoon sisällön tavallaan. Toisaalta käskynhaltijana toimitaan, mutta Panzaa en silti pitäisi puhtaana realistina, enkä Don Quijotea idealistina. Idealistin ajatusrakennelmat ovat kestäviä, ne eivät vain sovi raadolliseen maailmaan, ehkä siis idealistin leiman voi nähdä Don Quijotessa, puolustaahan hän oikeaksi kokemaansa.

Jatko-osassa Simpson Carrasco -niminen kandidaatti tulee selittämään päähenkilölle hänestä maurilaisen Benegelin kirjoittamaa seikkailuhistoriaa. Tässä on huomattavaa, että ykkös-ja kakkososien julkaisuajankohtien ero on vuosikymmenen luokkaa, mutta teoksen kakkososassa ykkösosan muutaman viikon maanisesta marssista on kulunut vain kuukausi. Kuitenkin ykkösosan seikkailut on muka kirjoitettu, painettu kolmessa suurkaupungissa ja luettukin. Tässä tulee minusta ilmi kakkososien heikkous, tapahtumien ja henkilöiden luonne muuttuu, toisaalta, koska markkinoilla oli väärennös, motiivin jatko-osan julkaisuun ymmärtää. Kandidaatti Simpson Carrasco nostaa tuulimyllyhyökkäyksen ja eräitä muita tapahtumia historiasta esiin. Mieletön uteliaisuus -tarinan hän nostaa erilleen, seikkailuista poikkeavaksi, ja niinhän se onkin. Tämän tarinan henkilöitä eivät esiinny ykkösosassa, kuten muiden tarinoiden henkilöt, jotka putkahtivat seikkailuun sen kuluessa. Tarina, siitä kuinka mustasukkaisuudella, epäilyillä ja uteliaisuudella saadaan onnellinen avioliitto särkymään ja kolmen ihmisen elämä tuhoutumaan, oli kuitenkin kertomisen arvoinen ja pätee vielä neljän vuosisadan jälkeen. Avio-onneaan ei kannata koetella. Mieli on ehkä vahva, mutta liha on heikompi.

Don Quijoten muusaa Dulcinea Tobosolaista pyritään tapaamaan, mutta laihoin tuloksin, se ei menoa erityisemmin haittaa, parivaljakko mennä viillettää seikkaluihin ja paljon kuullaan tarinoita, ja Sancho Panza saa vähän vastuullista tehtävää.

Tarina päättyy niin, ettei kolmannelle kirjalle ole enää ollut sijaa. Don Quijote ojn oikealta nimeltään Alonso Quijano, joka sairastuu, kuolee ja haudataan.
Alonso Quijano kuoli, mutta  Don Quijote elää iäti.

Tavallaan kakkoskirja on paremmin kirjoitettu kuin ykkösosa, mutta siitä puuttuu minusta tärkein: sanallisen sivalluksen sarkastinen silaus. Don Quijote elää jatko-osassa maineellaan, joka on siis kirjattu, tavataan herttuaa, irvaillaan romaanihenkilö Don Lorenzon runoudella, joka minun mielestäni on aivan kamalaa, vai mitä tuumaatte tästä
...En ano maineen seppelettä,
en pyri kunniaan,
kun sen vain varmaan tiedän että
ma takaisin sen muiston saan;
sen jälkeen olen pyytehettä ...


Minusta tässä runossa ei ole kyllä mitään lyyristä, eikä voimakasta koskettavaa tunnetta tai otetta, mutta naurattaako tämä lukijaa? Ykköskirjan sonettijutut naurattivat minua, tämä ei tippaakaan eikä myöskään Dulcinea Tobosolaisen oletetut loitsimiset ja muodonmuutokset enää huvittaneet. Murheellisen hahmon ritarin muuttuminen Leijonaritariksi, tuulimyllyhyökkäyksen vaihtuminen hyökkäykseksi nukketeatterihahmoja vastaan, jo väsyttivät. Kakkososa ansaitsee paikkansa Don Quijoten tarinassa, ja se oli pakko kirjoittaa plagiaatin vuoksi, tyyli on hioutunut, päähenkilökin on hieman enemmän järjissään, mutta ykkösosa minusta riittää kevytversioksi Cervantesista.

Molemmat osat lainasin kirjastosta.
*****
Myöhemmistä romaaneista mahdollisesti Swiftin Gulliverin retket ja Charles Dickensin Loistava Tulevaisuus ovat ottaneet vaikutteita tästä päättömästä farssista. Don Quijoten ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1605 ja toinen osa vasta 1615. Koska Shakespearen Romeo ja Julia on kirjoitettu vuonna 1595-1596 luultavasti Cervantes on ottanut vaikutteita tästä näytelmästä, niin samanlaisia eräät traagiset rakkaustarinat tässä ovat.

WSOY julkaisi valiokirjoja 1920-luvulla, tässä pienennetty kopio Cervantesin Don Quijoten esittelysivusta.



WSOY julkaisee valiokirjoja edelleen 2010-luvulla: Don Quijoten uusi suomennos on totta, Jyrki Lappi-Seppä on suomentaja, ja runot on kääntänyt Jukka Koskelainen. Tekijän nimi on muodossa Miguel de Cervantes.

***
Tämä Don Quijote on wsoyn uudelleen painama ja siinä on J A Hollon käännös 1920-luvulta ja lukuisat ja oivaltavat runot on kääntänyt Yrjö Jylhä. Minulla on pieni postaus tästä runonurkan puolella täällä. Siellä avaan  luvun 14  Grisóstomon laulua.

6 kommenttia:

  1. Pysyttelet näköjään edelleen klassikkolinjalla. Hienoa! Don Quijoten maine kirjana on kai, että se on raskas. Kun luin sen (kauan sitten), totesin niin kuin sinäkin, että kirja on oikeasti hauska.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja on tosiaan hauska, kirjassa oli kuvitus, mutta kuvat olivat varsin tummia, niistä en pitänyt. Toinen osa ei minusta ollut enää niin hauska, siin' oli väkinäisyyttä, vaikka oli teknisesti parempi.

      Poista
  2. Mahtavaa! Olen itse lukenut tästä vain katkelmia - luentoja aiheesta olen kuullut useita...

    Tässäkin saattaisi olla uusi käännös paikallaan. Olisi hauska nähdä, mitä se saisi aikaan tälle klassikolle. :-)

    Vai mitä mieltä sinä olet, Jokke?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uusi käännös antaisi varmasti uutta näkökulmaa, en sanoisi että vanha käännös olisi ollut huono vaan hyvä, mutta modernisointi luultavasti olisi hyvästä, pidin Rikos ja rangaistus uuskäännösksestä, mutta vanhoja en ole kyllä lainkaan lukenut.

      Poista
  3. En tiennytkään, että tämä on tällainen järkäle! Hienoa, että jatkat klassikkojen esittelyjä, se tuo mukavaa variaatiota blogeihin. Tuo runositaatti ei tosiaan ole mikään helmi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molemmissa osissa on yli 600 sivua, ja tekstisivulla on varsin paljon tekstiä. Kuviakin on paljon. Ykkösosa minusta riittää tutustumaan Don Quijoteen, ja tuulimyllyhyökkäys on jo varsin alussa :)

      Poista