Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

 

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto, Otava 2021, sivumäärä 379.

Jukka Viikilän (s. 1973)  Taivaallinen vastaanotto toi hänelle toisen Finlandia-palkinnon vuonna 2021. Taivaallinen vastaanotto on hyvin erikoinen teos, joka kertoo kirjailija Jan Holmin uutukaisromaanin Taivaallisen vastaanoton taivaallisesta vastaanotosta ja romaani hänen käymästä sydänleikkauksesta. Kirjassa, joka on yhtä tekstipötköä, on pätkiä Holmin kirjasta Taivaallinen vastaanotto sikin sokin ja random-ihmisten kommentteja kirjasta, kirjoittamisesta, sairaala-asioita, lisäksi on asiaan kuulumattomia avautumisia. Jukka Viikilä kuvaa teostaan himmeliksi, mutta minusta se ei ole niin säännönmukainen vaan se on fragmentaarinen kommenttien ja tekstipätkien tarkasti sommiteltu sanasokkelo, johon minä ainakin eksyin.

Oikeastaan tuossa yläkappaleessa on kaikki olennainen kirjasta, mitä haluan lyhyessä oppimäärässä sanoa. Teosta on sen sekavuudesta huolimatta helppo lukea, ja kakofoniasta muodostuu valeharmonia, muttei synny punaista lankaa, mutta joitain teräviä huomioita lävistää lukijan tajunnan. Lukemisen minusta voi lopettaa keskenkin, kirja ei välitä mitään todellista, mutta siinä on jotain hyvin olennaista nykymaailman sirpaleisesta keskustelusta, taidepiirien hienoista mutta sisäisesti tyhjistä kirja-arvioista ja kulttuurimme ontosta tilasta.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto on outouden manifesti, luvuton tekstipätkäkollaasi, siksi ja vain siksi Finlandiansa ansainnut.

Pidempi oppimäärä.

Taivaallinen vastaanotto ei ole siis romaani, se on minusta ylipitkä vitsi, joka osalle lukijoista  kääntyy myös itseään vastaan ja moni lopettaa kesken. Kirjan kommentoijista alkua hallitsee uber-kuski Rauno, joka on eläkkeelle jäänyt kaupunkiviraston johtaja, ja tietynlainen linkki Viikilän edelliseen Finlandia-voittajaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Palstatilaa saavat jonkinnäköiset kirjoittajat Linnea, Mirva ja etenkin Minttu, joka luuhaa Kriittisessä korkeakoulussa, ja käyttää päihteitä, kuten moni muukin. Lisäksi panemisesta puhutaan ja aktin eritteitä eritellään. Myös sydänvioista puhutaan ja hiippaläpän leikkausta käsitellään. Jan Holmin leikkaa sydänkirurgi Mohamed Salah. (Samanniminen pelaaja pelaa Egyptin maajoukkueessa ja Liverpoolissa).

Minulla ei ole oikeastaan mitään järkevää sanottavaa kirjasta, joten tässä lopuksi lainauksia:

"Minttu: Ostin Tor-verkosta amfetamiinia, jotta voisin omistaa koko viikonlopun Kriittisen korkeakoulun tehtäville. Lähimmälle myyjälle sopi tapaaminen Ruttopuistossa. Sain kaupan päälle maistiaisen metaa ja yhden Viagran". s. 14, teksti jatkuu..  sivulle 25.

"Rauno: "Historiallisiin keskustoihin sijoittuvat rikostarinat eivät koskaan todella elä". s.49.

"Taivallinen vastaanotto ei jätä panoja kuvaamatta. Vaikka kaikki sen panot tapahtuvat muistoissa, muistaminen on  hysteerisen tarkkaa. Rakastajatar kehuu Jan Holmin XX:n  makua". s.95, ja  (XX =erite).

Kirjassa on muutama sivistävä kohta. 

Esimerkiksi Daniel Hale Williams (1856 - 1931) teki ensimmäisen sydänleikkauksen 1893. Williams oli afro-amerikkalainen.

Suomen kulttuurirahasto omistaa Huhtamäki Oy:n osakkeita paljon (koska Heikki ja Signe Huhtamäki tekivät osakelahjoituksen 1943), Huhtamäki myy paljon pakkauksia McDonaldsille. Kun kirjailija saa "rahaa" Suomen kulttuurirahastolta, niin mistä raha on tullut? (Toki Huhtamäki panostaa yhä enemmän biohajoaviin tuotteisiin).

Anni Kytömäki: Margarita

 

Anni Kytömäki: Margarita, Gummerus 2020, sivumäärä 645.

Anni Kytömäen (s.1980) kolmas romaani Margarita voitti vuoden 2020 Finlandiapalkinnon. Teos on hyvin erilainen ja ekologinen jo painatukseltaan, paperi on valmistettu osin kierrätysmateriaalista.
Kirjan miljöö on 1940- ja 1950-luvun Suomi, sodan kauhut ja sodan jälkeinen nousu, Korean suhdanne, jossa puun kysyntä kasvoi, metsää kaatui, samalla kun jokien ekosysteemejä tuhottiin. Uhanalaisin on Jokihelmisimpukka Margaritifera margaritifera, joka on erittäin harvinainen nilviäinen, joka voi elää  200 vuotta elleivät sen elinolosuhteet muutu.

Kirjassa on monta päähenkilöä ja kertojaakin, mutta keskiössä on Senni Sarakorpi, joka jatkaa isänsä ammattia ja on läheisen kylpylän hieroja. Yhtenä Sennin asiakkaana Amelie Granlund, jonka aikuinen poika Aaro Kuusilehto on äitinsä kanssa. Aaro kiehnää Sennin ympärillä ja pian impi Senni karkeloi muutaman kerran Aaron kanssa arvattavin seurauksin. Luonnollisesti Aaro on naimisissa. Raskaus on Sennille vaikea. 

Tarinassa on monia henkilöitä.  Yksi hierottavista kylpylässä on tuomari Einar Kairamaa, hänen poikaansa metsänhoitaja Antti, ja tämän ex-vaimo toimittaja Tea Kairamaa. Sodan aikana tarkastellaan Mikko Kilkkaanniemen kohtaloa.

Anni Kytömäki on onnistunut hyvin myös jokisimpukka-näkökulmassaan. Kieli on hyvin kaunista, eikä sisällä maneereita. Margarita on Finlandiansa ansainnut.

*****

Pidempi oppimäärä

Kerronnaltaan Margarita on samantyyppinen kuin Anni Kytömäen edeltävät kehutut romaanit Kultarinta ja Kivitasku. Kerronta on pienen ihmisen tasolla, kylpylän asiakkaita hierotaan ja potilaita kuntoututetaan, metsässä samoillaan ja joessa liotaan. Pääsin tarinan imuun useita kertoja, mutta putosin pian, kun kerronta alkoi toistaa itseään. Juonessa ihmisten polut yhdistyvät yllättäen ja minusta teennäisesti. Lisäksi kirjassa oli liikaa minulle: avioton raskaus, abortin esto, vaikea synnytys, polio, kylpylän lopettaminen, metsätyöt, ja kaikkein kummimpana episodina Anatahin kuningattaren tarina, jonka voi lukea wikipediastakin, tai asiasta tehdystä filmistä (linkki). Arvasin eräät juonenkäänteet. Kaikesta kitinästä huolimatta pidin jokihelmisimpukka-näkökulmasta ja siitä, että nostetaan esiin luontokato ja elinympäristöjen tuhoutuminen.

Tekstinäytteitä:
"Kevät soittaa latvoja ja jokea, jossa helmestin kesällä Jokisen kanssa". ss. 248-249. 
"Katulamput puhkuvat pimeää aamua". s. 409.
"Ohimoilla ihojen lämpö tasoittuu yhdeksi" s. 469.

Tällä viikolla 42/2023 uutisoitiin, että raakkuja istutettiin Karvian jokeen, yhteensä 119 jokihelmisimpukan poikasta.

Hannu Väisänen: Toiset kengät

 

Hannu Väisänen: Toiset kengät, Otava 2007, sivumäärä 367.

Hannu Väisänen (s. 2.10.1951) voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2007 tällä teoksella Toiset kengät, joka on Antero-trilogian toinen osa. 

Anteron leski-isä hallitsee viisilapsisessa perheessä, joista vain vanhin lapsi on tyttö. Isä on viinaanmenevä kapiainen, jolla on uskonnollisia puuskia ja kummallisia tapoja. Hän kasvattaa kielloin ja kummallisin sanonnoin, kuten "elukka tule ihmiseksi". Isän mukaan myös mies tulee räkänokasta, muttei tyhjännaurajasta. Nauru on tosin tarinan edetessä entistä kauempana, vaikka jo ensimmäisessä luvussa Antero verhoutuu yhteysaluksessa perunasäkkiin. 

Tarina jatkuu luvuttain eteenpäin, kirjan minäkerronta on itseä ihmettelevä ja vähättelevä ja murrosikää kummasteleva. Kotiolot ovat monin tavoin hankalat, isä on aika kajahtanut ja minusta pohjimmaltaan pelkkä pelkuri.  Anterolle tapahtuu outoja asioita, joiden tapahtumista hän tarkkailee usein ulkopuolisena, miltei kaikki on kärsimystä. Kirjassa onkin tragikoomisia piirteitä, kun se tarkastelee ankeaa kapiaislapsuutta. Oulun kaltainen kaupunki kuitenkin tarjoaa virikkeitä taiteellisuuden kasvamiseen. Osa päättyy, kun Antero suuntaa kohti Savonlinnan taidelukiota.

Toiset kengät antaa oululaiselle lukijalle enemmän kuin tälle turkulaiselle. Väisänen kuvaa miljöötä tarkasti ja herkästi. Tarinaa maustaa Oulua koskevat tapahtumat kuin Typpi Oy:n salpietarisiilon räjähdys 9.1.1963, ja Hailuodon kirkon palaminen 2.8.1968. Palon syytä ei tiedetä, mutta se alkoi kellotapulista ja kenties turistin tupakannatsasta. Kirkko oli yli 300 vuotta vanha ja tämä järkyttää myös Anteroa.

Osa tarinoista ovat aika rujoja, rujoin ehkä se, kun monilapsisen perheen kehitysvammainen tyttö on oululais poikien seksuaalisten leikkien kohde. Kerronta alkaa: "Naapurista saa tänään vittua ja appelsiineja, tohisi Santeri... s.225 "Vittu tuotteena oli minulle aika tuntematon, appelsiineista sen sijaan tiesin jotakin". s.226. Antero saa tyypilliseen tapaan näkymiä, ja kaiken jälkeen isoveli "Santeri pysähtyi, tarttui minua rinnuksista, veti kasvoni aivan kiinni omiinsa ja kuiskasi - Se tyttö on muuten kehitysvammainen, mutta sitä et sano kenellekään". s.236. Tarinaa ei selitellä, ei pehmennellä, eikä siihen palata, mikä pätee moneen muuhunkin tapahtumaan.

Isä on jämähtänyt ylivääpeliksi, mutta pelkää silti esimiehiään myös eversti Kohosta, jonka häiriintynyt poika Matti pahoinpitelee Anteron koulussa, jolloin Anteron lapaluut murtuvat. Kaikki painetaan villaisella. Isä on jäänyt leskeksi, mutta puhuu vaimonsa Anjan kanssa, siitä että ei päässyt ajokokeesta läpi. Myöhemmin ilmenee, että isä on joutunut leskeydessään kamalan kokotin kynittäväksi. Myös kirjassa Antero vaeltaa tai ajautuu yhä uusiin pettymyksiin. Anterolla on suunta kuitenkin kohti kauneutta ja Antero  kiinnostuu väreistä, muodoista, tutkii ja kokeilee. Hän alkaa kasvaa sisäisesti. Antero on paljon öisin valveilla, kuten siskonsa ja kelaa asioita ja vaeltaa ulkona. Isosisko muuttaa pois ja pian myös Antero päättää lähteä.

Isä on kapiaisuutensa ohella jouluina joulupukki, ja osa-aikainen vakuutusmyyjä, joka on Anterolle häpeän aihe. Antero haaveilee mokkakengistä, ("haave mokkakengistä oli pakkomielle"), isä ei tietenkään osta niitä.

Näen elämänkerrat, vaikka ne olisivatkin alteregoistetut, hyödyllisinä, koska monesti ihminen pääsee yli uskomattomista esteistä ja pystyy aikuisena toteuttamaan itseään. Hannu Väisäsellä on hyvin omalaatuinen lapsuus ja niin on myös kerrontatyyli.

Hannu Väisäsen Toiset kengät vie lukijan 1960-luvun oululaismaisemiin, jossa Antero tarpoo ankeudesta kohti valoa. Tämä lukija viihtyi ja sivistyi.

****

Finladia voittajat 2000 - 2019

2000: Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
2001: Hannu Raittila: Canal Grande
2002: Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
2003: Pirkko Saisio: Punainen erokirja 
2004: Helena Sinervo: Runoilijan talossa
2005: Bo Carpelan: Berg (Kesän varjot) 
2006: Kjell Westö:Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran)
2007: Hannu Väisänen: Toiset kengät

2008: Sofi Oksanen: Puhdistus
2009: Antti Hyry: Uuni
2010: Mikko Rimminen:Nenäpäivä 

2011: Rosa Liksom: Hytti nro 6
2012 Ulla-Lena Lundberg: Jää
2013: Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme 

2014: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 

2015: Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuoleman jälkeisistä sekunneista 
2016: Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
2017: Juha Hurme: Niemi 
2018: Olli Jalonen Taivaanpallo
2019: Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovci: Bolla

 

Pajtim Statovci: Bolla, Otava 2019, sivumäärä 240.

Vuoden 2019 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Pajtim Statovci romaanillaan Bolla. Kirjan alun tapahtumapaikka on Pristina ja yleisimmin Kosovo, jossa käytiin sota 1998-1999. Jännitteet kasvoivat albaanien ja serbien välillä jo Jugoslavian hajottua 1991, alueen halutessa eroon Serbiasta. Sisällissota loppui Naton pommitettua Serbiaa. (Lähde: Kosovon sota Wikipediassa). Kosovo on julistautunut itsenäiseksi, mutta Serbia ei ole tunnustanut itsenäisyyttä, mutta Kosovon ja Serbian välillä on solmittu "sopimus".

Romaanin päähenkilö on albaani Arsim, joka on opiskelee kirjan alussa 1995 kirjallisuutta ja englantia Pristinan yliopistossa, hän on ollut naimisissa Asjhen kanssa. Arsim tapaa sydänkirurgin urasta haaveilevan lääketieteen opiskelijan Milošin, joka on serbi, ja muuttanut Pristinaan. Miesten välillä alkaa intensiivinen fyysinen (ja henkinen) suhde, jossa Ashje jää kolmanneksi pyöräksi, vaikka on raskaana ja saa lapsen.

Syntyy sota serbien ja albaanien välille, Miloš joutuu rintamalle, ja Arsim lähtee perheineen pakolaisiksi.

Teos kertoo, mihin vaikeuksiin päähenkilöt joutuvat ja mitä sota aiheuttaa. Teoksen ilmaisu on sangen haastavaa, tosin positiivisesti, mutta jotkin juonen käänteet ovat minusta ympätty vain tarinan takia.

Finlandiavoittaja Bolla sisältää tärkeitä teemoja (joita avaan alla) ja varmasti ansaitsi palkintonsa.

Pidempi oppimäärä.
Arsimilla on hyvä vaimo Asjhe, joka on myös huolehtiva äiti, mutta Arsim hullaantuu Milošiin ja myöhemmässä vaiheessa pakolaisena Arsin harhautuu uudelleen. Arsim aiheuttaa paljon tuskaa läheisilleen. Miloš esittää Arsimille halunneensa sydänkirurgiksi. Myöhemmässä vaiheessa ilmenee, että taustalla on aivan erilainen kuvio kuin Miloš on antanut ymmärtää. Statovci ei päästä lukijaansa helpolla. Miesten motiivit ovat raadollisia ja minusta jopa arvaamattomia. Arsimin perhe siis lähtee sotaa pakoon Eurooppaan pakolaiseksi, minne, en tajunnut, mutta olisi voinut olla vaikka Suomi. Arsim palaa yksin, etsii ja löytää Milošin, joka on sodan jälkeen aivan eri ihminen. 

Kerronta on omintakeisen sirpaleista ja kertomus ilmentää sen mihin viha vie ja kuinka sota niittää tuhoa.  Ihmisten elämä tuhoutuu. Kaikki paha ei johdu sodasta, vaan ihmiset aiheuttavat vaikeuksia ja tuskaa itselleen ja läheisilleen ilman sotaakin.

Pajtim Statovcin Bolla on paras itse luettuna ja koettuna.

****

Pajtim Statovci (s. 1990  Podujevo Jugoslavia) Statovci on muuttanut Suomeen 2-vuotiaana, ja saanut romaaneillaan positiivista huomiota ja palkintoja. Statobci voitti 2024 toisen kerran kaunokirjallisuuden Finlandiapalkinnon romanillaan Lehmä synnyttää yöllä.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

 

Ulla-Lena Lundberg: Jää, alkuteos Is, 2012, suomentanut Leena Vallisaari, sivumäärä 575.

Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012. Romaanin päähenkilö on nuori pappi Petter Kummel, joka saapuu pastorina Ahvenanmaan luodoille vaimonsa Monan ja yksivuotiaan tyttärensä Sannan kanssa. Eletään 1940-luvun loppua, toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. 

Romaani kuvaa tarkasti luotojen elämää, yhteisöä, ja miljöötä. Kesäisin on idyllistä, aurinko paistaa, meri on arvaamaton kareineen ja myrskyineen. Talvella yhteisöä ympäröi jää ja meren jää on lujaa mutta hyvin petollista.

KUN MERI JÄÄTYY, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana.  Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat.... II osa alkaa s. 215.

Jää on uskomattoman tarkka miljöön kuvaaja. Ihmiset motivoidaan ja kuvataan tarkasti. Tekstistä huokuu lämpö ja rakkaus. Elämä on toisaalta niukkaa ja kovaa. Monen kohtalo on traaginen. Meri ja jää ovat myös armottomia, joten yhteisö saa suruviestejä, mutta elämä jatkuu.

Suositan  romaania, jos aihepiiri kiinnostaa. jota avaan alla tarkemmin.

Romaanin alussa poikamainen Petter Kummel saapuu tarmokkaan Mona-vaimonsa kanssa luodoille Pappilaan. Parilla on tytär Sanna ja parin vuoden aikana syntyy toinen. Naapuriluodolla on hieman kyynisempi pappi Fredrik Berg, jolla on vaimo ja liuta lapsia. Pappilat ovat ränstyneitä, tuloja saadaan kalastamalla, ja maanviljelyllä, ja Mona tuo lehmiä saarelle. Petterin pitää suorittaa pastoraalitutkinto, jotta hänet voidaan nimittää kirkkoherraksi, hän menee mantereelle, missä kohtaa entisen elämänsä.

Osuuskaupan hoitaja Adele Bergman on yhteisön aikaansaava tukipilari. Irina Gyllen on lääkäri, joka toimii kätilönä. Hän on traaginen hahmo, joka suoritti tutkintonsa Venäjällä, jäi Neuvostoliittoon, mutta joutui loikkamaan ja jättämään poikansa rajan taakse. Hän "piileskelee" luodolla, ja yrittää hankkia lääkärin oikeudet Suomessa. Irina puuhaa terveystaloa luodoille, jonka materiaalit Adele Bergman tilaa. Hankkeeseen on saatu lahjoituksia, mutta kyläläiset joutuvat rakentamaan talon talkoilla. Asioita junailee ja jarruttaa myös valtuusto, jossa on omat nahinat.

Pappilassa auttaa Suntio vaimoineen. Lukkari on kylän nokkamiehiä, mutta hänen vaimonsa Francine on elämän ja anoppinsa kolhima. 

Tarinaa etenee, ja välillä yhteisön postinkantaja Posti-Anton antaa tilannekatselmuksen, myös 25.12.1947 tapahtuneesta Park Victoryn haaksirikosta.

Kirjasta on hyvin vaikea postata, se kuvaa tarkasti yhteisön elämää, henkilöitä, sosiaalisia suhteita, luontoa, ja sää- ja jää-ilmiöitä. Kirjassa yhteisön jäsenille tapahtuu suuria mullistuksia, jotka kannattaa lukea itse.

Jää on nimensä mukaan jäätävän hyvä romaani.

*****

Ulla-Lena Lundberg (s. 1947) on kökarilainen kirjailija, hän voitti 65-vuotiaana Finlandia-palkinnon teoksella Jää, josta on juttu Suomen Kuvalehden numerossa 4.12.2012 (täällä). Jutun mukaan Ulla-Lena on papin tytär. He asuivat paikallisessa pappilassa, isällä oli iltamenoja, ja äiti hoiti taloutta. 

Lukemalla Suomen Kuvalehden jutun ja romaanin, moni palanen loksahtaa paikalleen. Annan jokaisen ihmisen löytää yhteydet ja kokea omat oivallukset.

Ulla-Lena Lundberg on kirjoittanut myös Eskilseistä Simosista Granbodassa teoksissa  Leo  ja Suureen maailmaan,

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

 

Helena Sinervo: Runoilijan talossa, Tammi 2004, sivumäärä 240.

Helena Sinervon (s.1961) romaani Runoilijan talossa voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2004. Romaani on luotauskirjailija-runoilija Eeva-Liisa Mannerin ajatuksiin eri ajankohtina, tämä ei siis ole perinteinen elämänkerta, vaan hyvin epätavanomainen ja häivemäinen, mutta samoihin teemoihin palaava. Helena Sinervo otti projektin vastaan 2001 ja haastatteli Mannerin tunteneita, mutta tajusi, että he "tarjosivat kiiltokuvaa" edesmenneestä, siksi hän tutustui Manneriin muun aineiston kautta.

Kirjaan tähän pohjatietoja, jotka olisi hyvä olla, kun lukee teosta:
Eeva-Liisa Manner (1921 - 1995) oli Suomen johtavia modernisteja, lisäksi Manner käänsi, esimerkiksi  nobelistien teoksia, Arosusi (Herman Hesse) ja  Kioto (Yasunari Kawabata) ovat hänen kääntämiään, kuten Oscar Parlandin Lumottu tie ja Beatrix Potter kääntyi niin ikään. Mannerin lähipiirin kuuluivat Sara Hilden, Harri Kaasalaisen vaimo Marjukka, tamperelainen äidinkielenopettaja Anna-Liisa Mäenpää. Manner kirjoitti vaatimattomissa paikoissa Suomessa ja toisaalta Andalusiassa Espanjassa. Hän oli Tammen kirjailija, ja tässä viitataan usein Jalleen, joka lienee Tammessa vaikuttanut Jarl Helleman.

Helena Sinervo on kirjoittanut teokseensa 68 tuokiokuvaa, ja kirjan kirjoittamisen lähtökohdista. Yhden luvun mitaksi tulee näin runsaat 3 sivua, mutta se on riittävästi, jotta lukija hahmottaa Mannerin aseman, mielentilan, tapahtumat ja yhteydet. Helena Sinervo on onnistunut hyvin luodateessan Mannerin ajatuksia, ja kuvaamalla tuokioita runoilijan elämässä. Tuokiot eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mutta lapsuus, ja sen ankeus, sota-aika, rakastumiset, pettymykset ja yksinolo ovat toistuvia tapahtumia.

Manner syntyi 5.12.1921. Äiti kuoli seuraavana päivänä, eikä isä ottanut lasta itselleen, vaan Eeva-Liisa varttui mamman ja papan luona. Kasvatusmetodeina oli kova kuri ja jatkuva piiskaus. Mamma oli lisäksi hyvin uskonnollinen ja uskollinen vitsan antaja, pappa oli veistetty samasta puusta. Sota muutti viipurilaisten elämän, Manner näki sodan kauhut. Manner koki ennen Espanjan aikaansa  esimiehensä elimellistä ahdistelua ja onnettomia suhteita. Tuokioissa Anna-Liisa on eniten läsnä, mutta moneen muuhun ihmissuhteeseen viitataan.  

Kirjassa jatkuva teema on myös Mannerin pulmat mökkien kanssa, kattoremontteja, huijaavia ihmisiä ja varkaita. Runoilijan talossa oli varmasti sitten ankeaa, isompi ongelma on yksinäisyys, katkenneet ihmissuhteet, joita tilitetään ja puidaan. Myös Eros ja Psykhe on monesti esillä, kuten Danten Helvetti.

"Elmirador on lääkettä haavoihini. Täällä minä elän kuin ansaan astunut ja jalkansa irti purrut kettu. Minun on kestettävä yksin, löydettävä parannus omasta lihastani ja verestäni". s. 233

Helena Sinervon teos Runoilijan talossa luotaa modernisti Mannerin sielunmaisemaa, jonka ankeus on lähes pohjatonta.

Bo Carpelan: Kesän varjot

 

Bo Carpelan: Kesän varjot,  alkuteos Berg, suomentanut Oili Suominen, Otava 2005, sivumäärä 206. 

Bo Carpelan voitti toistamiseen  kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2005 tällä romaanilla Kesän varjot. Kesän varjot kertoo 64-vuotias Mattias Bergmarkin matkasta sukukartano Bergiin tapaamaan Sonjaa, jolloin hänen mieleensä tulvahtavat sotamuistot. Mattias matkaa Bergiin ja näkee nykyisyyden, mutta muistelee  menneisyyttä. Merkityksellisenä vuonna Mattias oli 8-vuotias, Mattiaksen veli Jonas 17-vuotias ja Sonja 22-vuotias. Sukukartanossa oli elämää, mutta jatkosota tuotti kuolemaa ja hautajaisia. Sonja oli täynnä elämäniloa, ja moni oli rakastunut häneen. Nyt Sonja esittää kuolinvuoteella Mattiakselle toiveen. 

Teos on vanhuuden kuvaus, mutta peilatessaan nuoruuteen, tässä ilmenee koko elämänkaari. Kieli on monivivahteista:
"Pääskyset vetävät hopeaviivojaan ilmaan, niiden kirkuna nousee meidän mykistä kurkuistamme. Kattopalkit pystyvät töin tuskin kannattelemaan pimeyttä, kohta se putoaa meidän kaikkien niskaan". s.172
 "Olen polvillani ja tirkistelin pimeään, valo tekee raitoja heihin, heidän suruunsa ja yksinäisyyteensä, minä näen heidän hiljaisuutensa." s. 182. 

Aivan loistavaa, paitsi että pääskyset eivät todellisuudessa vedä hopeaviivoja, eikä niiden ääntely tule meidän  kurkuistamme, eivätkä kattopalkit kannattele pimeyttä. Pimeyttä sen sijaan on kirjassa, jonka anti on hyvin kryptistä ja sekavaa. Tässä on samanlaista ajassa liitelyä kuin Bo Carpelanin ensimmäisessä Finlandiapalkitussa teoksessa Urwind (Alkutuuli).

Kesän varjot -romaanissa sodan kauhut aiheuttivat traumoja, jotka ovat jonkin verran haalistuneet viidessäkymmenessäviidessä vuodessa. Sonja oli jäänyt orvoksi ja asui Bergissä. Hänellä oli suhde Mattiaksen Paul-sedän kanssa. Paul kaatuu sodassa. Sonja "pääsi" rikkaisiin naimisiin ulkomaille, mutta on palannut nuolemaan haavojaan Bergiin, joka Sonjan tavoin vetelee viimeisiään. Mattiaksen veli Jonas on herkkä ja omintakeinen, eikä kasva "aikuiseksi", hän viettää vanhuuttaan hoitokodissa. Sonja tuntee vetoa Jonakseen. Miksi? Luullakseni siksi, että Sonja on menettänyt lapsensa, eikä Jonas ole kasvanut aikuiseksi? 

Teoksessa on lisäksi random-katras jengiä (isä, äiti, Jonas, Sonja, Arvi, Paul, Elna, Aina, Marina, Jan, Nan, Tora ja Carlos). Lisäksi on liuta paikkoja. Kaiken kaikkiaan tämä on teos, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2005 ja siksi kannattaa tutustua Hiirenkorvia ja muita blogin arvioon (täällä)

Bo Carpelan (1926 - 2011) oli suomenruotsalainen kirjailija, ja hyvä sellainen, vaikka tämä ei minulta saanut suitsutusta. Pidin esimerkiksi enemmän Bo Carpelanin teoksesta Lehtiä syksyn arkistosta, joka on myös myöhäistuotantoa.

Jörn Donner: Isä ja poika

 

Jörn Donner: Isä ja poika, alkuteos Far och son: en komedi 1984, suomentanut Rauno Ekholm, Otava 1985, sivumäärä 527.

Jörn Donner (1933 - 2020) sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 1985 teoksella Far och son, eli tällä Isä ja poika romaanilla, joka samalla on kuudes itsenäinen osa Andersin suvun tarinasta. Jakob Andersin väitetään olevan kirjailijan alter ego, mikä yhteys tulee isän kuolemasta, poliittisesta suuntautumisesta ja ehkä suhdesopista. Ammatillisia yhtäläisyyksiä ei minusta ole, sillä Donner julkaisi novellikokoelman jo 18-vuotiaana, sen sijaan Jacob kynäili romaania, muttei julkaissut. 

Tämä teos kertoo Jakob Andersin elämästä  1950-luvun lopulla jälkeen jääneen käsikirjoituksen pohjalta. Jacob on avioitunut raskaana olevan on-off naisystävänsä kanssa, ja vastasolmittu avioliitto natisee enemmän kuin se kuuluisa heteka. Molemmat aviopuolisot Jakob ja Sigrid touhuavat sivusuhteissaan myös hetekassa eikä edes pieni Gunnar-poika liimaa paria yhteen. Sigridin vanhemmat asuvat Loviisassa, pikkukaupungissa on sisäpiirin juorut, mutta nekään eivät hetkauta epäsuhtaparia. Jakob säntää etsimään Itävallassa 1930-luvun alussa kadonnutta isäänsä, ja etsii itseään kaikilla tasoilla. Jacob kirjoittaa kommunistilehteen, on taannut kommunistiystävänsä Viking Sundin vekseleitä, ja lähtee Itävaltaan isänsä Salomon Kröckelin jäljille, mutta löytää hautausmaalta vain nuoren Marien sylin, jota nuuskii loppumatkalla enemmän kuin isänsä jälkiä. Lopussa tehdään yhteenveto Jakobin kohtalosta.

Teoksessa on sekaisin on kirjailijan omia tilityksiä poliittisesta tilanteesta, Kekkosesta sekä Unkarin (1956) ja Tsekkoslovakian (1968)  palautuksesta "neuvostososialismin" ikeeseen, Berliinin muurista, ja Länsi-Saksan "olemuksesta". Kirjan alussa mainitaan jopa Ilona Slupianek (s. 1956 itäsaksalainen kuulantyöntäjä ennätys 22.45, kultaa Moskovan olympiakisoista 1980), sekä Tiina Lillak (s. 1961 keihäänheittäjä, MM-kultaa 1983, olympiahopeaa 1984 ja ennätys 74,76).

Romaanin keskiosilla on kirjan paras anti, sillä Jörn Donner kertoo sukunsa saloja. Joachim Donner saapui 1700 Suomeen, ja vaihtoi alaa, ja toimi liikemiehenä. Jörnin professori-isoisä Otto avioitui toistamiseen Minette Munckin kanssa. Heidän poika oli fennougristi Kai Donner, joka kuoli 1935, Jörnin ollessa noin kaksi vuotta. Puuttuva isä on kirja kantava teema, joka yhdistää kirjailijaa, Jakob Andersia ja Gunnar-vauvaa. 

Vuoden 1985 Finlandia-palkintoehdokkaita oli kymmenen. Palkintoraadissa oli viisi jäsentä, yhtenä edellisen vuoden voittaja Erno Paasilinna.

****

Jörn Donner täyttäisi tänään 90 vuotta. Tästä kirjasta bloggasi myös MrRainfold.

Tämä bloggaus on osa "omaa" Finlandia-haastetta, johon voi kaikki reippaat bloggarit osallistua. Tässä lista 1980-luvun voittajiasta:

1984: Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma
1985: Jörn Donner: Far och son (Isä ja poika)
1986: Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, runoteos
1987: Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta, runoteos

1988: Gösta Ågren: Jär (Tääl) runoteos

1989: Markku Envall: Samurai nukkuu runoteos

Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma

 

Erno Paasiliina: Yksinäisyys ja uhma, Otava 1984, sivumäärä 127.

Erno  Paasilinna (1935 - 2000) sai ensimmäisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon tällä kokoelmalla, jossa on esseitä ja pakinoita yhteensä 11 kahdessa osassa.

Lyhyt oppikirja on avausjuttu, ja siteeratuin, sillä Paasilinnan ajatus "kirjailijaksi ei synnytä" on ikuinen, ja Erno perustelee: "on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija". Kirjailijan ainoa työväline on oma kieli.  Kirjailijan on oltava armoton auktoriteeteille. Kirjailijan saama huono kritiikki kehittää, ja huonon kirjailijan on helpompi kehittyä.

Jatkossa tämä on paljolti samanlainen kuin bloggaamani Erno Paasilinnan teos Lukemista kaikille. Parhaimmillaan tämä on viiltävän hyvää, osa tarinoista on silloisen poliittisen tilanteen analyysia, eikä ehkä kiinnosta kaikkia, minua kyllä.

Paasilinna oli jo tuolloin huolissaan suomalaisten lukutaidosta, ja kirjojen lukemisesta, USA:ssa tuolloin osa yliopisto-opiskelijoista tarvitsi tukea itsensä ilmaisemiseen kirjoittamalla. Paasilinna on kiinnostunut kirjailijoista ja kirjan kustantamisesta. Hän arvioi Pekka Tarkan kirjoittamaa Otavan historiaa II, vuodet 1918 -1940. Teos on ilmestynyt vuonna 1980.

Otava perustettiin vuonna 1890, samoihin aikoihin kuin KOP ja Henkivakuutusyhtiö Suomi. Huomattavaa, että KOP:n taru itsenäisenä pankkina loppui 1995, ja Henkivakuutusyhtiö Suomi purettiin 2017. Otava on voimissa. Otavaa luotsattiin läpi kansalaissodan ja laman liiketalous edellä, ja Otava keskittyi tietosanakirjojen tekemiseen, linja oli ensyklopedinen ja luonnontieteellinen. Oppivelvollisuuslaki (1921) lisäsi koulukirjojen menekkiä. Otava ei julkaissut Hitlerin Taistelua, vaikka olisi saanut ilmaisen käännöksen. 

WSOY nousi ensin vaikeuksista. Erno Paasilinna kirjoittaa myös Frans Sillanpään siirtymisestä WSOY:lta Otavalle, ja herran veloista, jotka Otava otti kontolleen. Lopulta Taata pääsi veloistaan, kun sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon. Erno Paasilinna tarkastelee kirjailijoiden ja kustantajan taloudellisia suhteita. Volter Kilpi oli ylikirjastonhoitaja, joka kirjoitti kauan pääteostaan Alastalon salissa. Myynti oli huono, ja Volter Kilven saama korvaus oli kymmenesosa siitä, mitä hän menetti ollessaan virkavapaalla kirjastosta.

Erno Paasilinna on tehnyt esseen Eino Leinosta (1878 - 1926), jossa tökkii V.A Koskenniemeä, joka viipaloi Leinoa 20 vuotta Leinon kuoleman jälkeen. Leino oli lahjakas, julkaisi ensimmäisen runon jo 12-vuotiaana. Leino ajautui eroon "eliitistä", ja alamäki oli aika jyrkkä. Kansalaissodan jälkeen 1921 hän selitti hakevansa Viron kansalaisuutta. Leino ei ole saanut Paasilinnan mukaan objektiivista vastaanottoa. Oikeistopiirit unohtavat hänen yhteiskunnallisuutensa, ja marxistit eivät pitäneet Leinosta, joka ei katkaissut siteitä porvalliseen maailmaan. Tätä ei 2020-luvulla ehkä ymmärretä, kuinka jakava kansalaissota oli. Moni kirjailija pettyi Juhani Aho ja Frans Sillanpää. Maiju Lassila joko teloitettiin tai ammuttiin, kun vietiin teloitettavaksi. Toisaalla Erno Paasilinna puhuu vangituista kirjailijoista, joita oli tuolloin hänen mukaansa 600. Erno Paasilinnakin antaa palautetta kirjailijoista. Topeliuksen Maamme-kirjan Inarijärven runossa on 94 sanaa, ja saamelaisten mukaan 40 virhettä.

Inarinjärvi. (Lapissa.)

Etäällä pohjoismailla hylätty järvi on, nimeä saaret vailla, ja ranta iloton. Hein'ajalla sen sulaa jää, kun kesä Lappiin kiirehtää; mut syyskuun yö sen aallot taas jälleen jäähdyttää.

Kuvastuu vuoret illoin sen kalvoon sinervään, ja lappalainen silloin käy kalaa pyytämään. Siell' uipi sorsa suruton, ja peuralaumat rannall' on, ja taajat sääskiparvet pimentää auringon.

Mies Lapin kerran tahtoi
sen tulla tuntemaan,
kuin syvä olla mahtoi
tuo järvi Turjan maan.
Köys katkes; laulu kuultihin;
"Niin syvä oon kuin pitkäkin!"
— Sen koommin mittaamatta
on pohja Inarin.

Ensimmäinen virhe on heti alussa, eli rannat eivät ole eivätkä tuolloin olleet hylättyjä. Erno  teoksessaan Lukemista kaikille ihmettelee, mikseivät mittavat porokuolemat liikauta Helsingin herroja. Samaten Paasilinna irvii sitä, että Lapin esitteeseen kelpaa etelän ihmiselle Kuusamon maisemat kuviksi.

Kirjailijoista teoksessa valotetaan neuvostokirjailja Vasili Makarovitš Šukšinin (1929 - 1974) "uraa". Šukšin syntyi Etelä-Siperiassa ja hänen tuotannolleen paikallisten yhteisöllisyys ja yksiköllisyys oli leimaaantavia. Erno analysoi minulle tuntematonta teosta Nuoren Vaganovin kärsimykset.

Teoksessa Erno Paasilinna käy syyskalassa Pentti Linkolan (1932 - 2020) kanssa. Pentti Linkola kalasti ja Ernon mukaan Linkolalla oli verkoissa kiinni 70 000 mk. Saadut kalat Linkola mittasi ja kirjasi ylös. Samoin kuin hänen tarkkailessa lintuja. Linkola arvosteli jo tuolloin ihmisen toimintaa luontoa vastaan:"Luonto ei tarvitse suojelua vaan tasapainoa ihmisen ja luonnon välille".

Yllättävän mielenkiintoinen ja ajankohtainen teos, tämä Yksinäisyys ja uhma. Kirjailija on aina yksinäinen, ja tässä kokoelmassa tarkastellaan etenkin Pentti Haanpään yksinäisyyttä. Uhma minusta oli Paasilinnalla, mutta myös Haanpäällä ja muilla kirjailijoilla, jotka uskaltavat kirjoittaa vastoin eliitin tahtoa.

*****
Erno Paasilinna (1935 - 2000) oli suomalainen kirjailija, joka syntyi Petsamossa, joutui ensin evakkoon Norjaan, ja Lapin sodan aikoihin Ruotsiin. Perheellä ei ollut varaa kouluttaa Ernoa, mutta Erno sai siis ensimmäisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 1984 tällä esseekokoelmallaan Yksinäisyys ja uhma.  

Tämä blogaus on osa "omaa" Finlandia-haastetta, johon voi kaikki reippaat bloggarit osallistua. Tässä lista 1980-luvun voittajiasta:

1984: Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma
1985: Jörn Donner: Far och son (Isä ja Poika)
1986: Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, runoteos
1987: Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta, runoteos

1988: Gösta Ågren: Jär (Tääl) runoteos

1989: Markku Envall: Samurai nukkuu runoteos

Olli Jalonen: Taivaanpallo

 

Olli Jalonen: Taivaanpallo, Otava 2018, sivumäärä 461

Olli Jalosen Finlandialla palkitun romaanin Taivaanpallo päähenkilö on Saint Helenan saarella asuva kahdeksanvuotias poika Angus, joka kertoo elämästään Saint Helenan saarella ja muutosta Englantiin 1680-luvulla. Tarina päättyy, kun Angus on 13-vuotias. Olli Jalonen on onnistunut miljöön luonnissa ja sen kuvaamisessa. Samat inhimilliset ongelmat ovat Saint Helenan siirtomaan arjessa ja Lontoossa, missä on kiireisempi ja kireämpi  elämän tahti, mutta samat syrjinnän mekanismit. Tarinan teemoja on uteliaisuus, itsensä kehittäminen ja sisukkuus, Teos kuvaa suorasti ja etenkin epäsuorasti ennakkoluuloisuutta, vastakkainasettelua, omanedun tavoittelua, syrjintää ja väkivaltaa.

Kuolleen puun Angus kertoo tarkkailevansa päivisin lintuja ja öisin tähtiä ja niiden asentoa saarella vierailleen on Hawleyn apurina. Hawley on opettanut Angukselle numerot ja hän osaa laskea. Saaren pastori opettaa Anguksen lukemaan ja kirjoittamaan, ja luetuttaa omaa pamflettiaan saaren historiasta. Pastori on omalaatuinen, hänen mielestään saarella on paratiisin rippeet.  Angus asuu äitinsä Catherinen ja isosiskonsa Annin kanssa. Äidille ja Annille syntyvät lapset Adam ja Thomas. Isää ei taloudessa ole.

Olli Jalosen tai päähenkilön Anguksen kerronta antaa viitteitä, mitä tulee tapahtumaan eli jotain hyvin ikävää. Angus bongaa linnut ohjeiden mukaan, ja merkitsee puussa kököttäen tähtien asennot, ja merkitsee ne. 

Lukijalle aukeaa tilanne hiljalleen, mutta ei kovinkaan selkeästi, koska kertoja on lapsi, joka ei itsekään ymmärrä tilannetta, joka muuttuu koko ajan. Anguksen  kerronta muuttuu tarinan myötä monivivahteikkaammaksi. Menneeseen liittyy salamyhkäisyyttä, kenen lapsia Adam ja Thomas ovat? Halleynko? Vai hänen apulaisensa Charlesin? Miksi pastori viihtyy Anguksen äidin kanssa? Pastori kirjoittaa pamflettia, jossa pitää kenraalikuvernöriä rappeutuneena. Hän näyttää pamflettia vain Angukselle, mutta vaahtoaa siitä Anguksen äidille, pääkitinä kohdistuu lahkolaisiin, ja kenraalikuvernööriin ja kauppakompaniaan. Julkisesti pastori pitää suunsa kiinni. Arvoituksellinen meno jatkuu, Thomas katoaa. Angus kaapataan, ja uhataan heittää rotkosta alas, jos syntinen meno ei lopu, tappouhkaus  välitetään koko perheelle, lapset ovat siinneet synnissä, Ann ja Catherine ovat huoria. Perhe on muutenkin eristyksissä. 

Angus lähetetään jäniksenä Englantiin. Angus piilotetaan maston märssykoriin. Hän pystyy piilottelemaan korissa aikansa, mutta kiinnijäänyttä nöyryytetään ja alistetaan. Koska Angus osaa lukea, kirjoittaa ja laskea, hän pääsee Englantin, sillä hänestä on laivalla hyötyä.

Englannissakin vastaanotto on tyly. Halley on mennyt naimisiin, ja rouva Halley yrittää heittää Angusta kadulle, ja Angus muuttaa Halley talon katolle asumaan. Angus mukautuu asemaansa, vaikka myös Halleyn Saint Helenalla ollut apuri Charles tulee sortamaan Angusta, jota Charles kutsuu jamssikepiksi, ja Anguksen äitiä lutkaksi. 

Angus on toimittanut viestin Halleylle saaren oloista ja siviilien murhista. Halley on ystävällisen vastentahtoinen hoitamaan asiaa. Siirtokuntiin lähetetään ihmisiä, mutta takaisin muuttolupa on tiukassa. Halley, joka siis oli todellinen henkilö, oli suuri tiedemies. Tässä hänet esitetään kaikkine (oletettuine?)  vikoineen. Halley saa rahoitusta muilta kojeisiin, ja isä, joka on juuri murhattu, on rahoittanut kalliita kojeita. Angus on tehnyt myös kokeita kalanrakoilla, ja havaitsee, että lämmin ilma nostaa kalanrakot lentämään ...

Olli Jalosen teksti aukeaa paljolti rivien välistä, ja lukijan mielessä, en lähde avaamaan yksittäisiä tapahtumia, kirja on parhaimmillaan itse luettuna. Historialliset kehykset ovat Englannin sisällissodan jälkeinen poliittinen ja uskonnollinen tilanne, jossa Cronwellin ja tukijoiden kukistuttua kuninkuus ja anglikaaninen kirkko palautettiin, mutta katoliset eivät tätä "hyväksyneet". Saint Helenalla oli myös levottomuuksia, kuvernööri Field (1674 - 1678) oli Halleyn mukaan vaihdettu Blackmoreen, jota vastaan pastori politikoi. Blackmore oli virassa vuoteen 1690.

Olli Jalosen Finlandia palkittu romaani Taivaanpallo kertoo nuoren pyrkimyksestä kehittää itseään, se kertoo avoimesta mielestä, ja tieteen kiehtovuudesta. Minulle se kertoi rakenteellisesta eriarvoisuudesta, ja ihmisten ennakkoluuloista, hyväksikäytöstä, ja suoranaisesta syrjinnästä.

Tarina jatkuu romaanissa Merenpeitto.

*****

Olli Jalonen (s.1954) on kaksinkertainen kirjallisuuden Finlandia-palkittu: vuonna 1990 teoksella Isäksi ja tyttäreksi, sekä vuonna  2018 tällä Taivaanpallolla. Olen blogannut häneltä teoksen  14 solmua Greenwichiin.

Edmond Halleyn (1656 - 1742) oli englantilainen luonnontieteilijä ja matemaatikko, joka matkusti St Helenan saarelle marraskuussa 1676 ja palasi tammikuussa 1678. Matkalta hän toi havainnot tähtien ja planeettojen liikkeistä. Halley havaitsi, että 1531, 1607 ja 1682 näkynyt komeetta palaa 1758. Komeetta sai Halleyn mukaan nimen. Komeetta näkyi 1910, ja 1986, ja seuraavaksi 2061.

St Helena on Afrikan länsipuolella oleva saari, noin 2000 kilometriä mantereesta. Saaren kasvisto ja eläimistö oli muuntunutta, mutta ihmisen tuomat lajit (rotat laivoista, ja kissat) ovat sekottaneet lajistoa. Portugalilaiset "löysivät" saaren Pyhän Helenan päivänä 1502. Fernäo Lopez oli ensimmäinen saaren asukas. Lopezin traaginen tarina kerrotaan Taivaanpallossa. Lopezia kidutettiin Portugalin siirtomaassa Goalla. Lopez halusi jäädä saarelle,  koska korvat oli leikattu ja kasvoja silvottu. Lopez "löysi" kuitenkin itsensä tai elämänsä tarkoituksen ja raahattiin ihmisten ilmoille, tarkemmin selostettu kirjassa.

Hollanti piti Saint Helenaa omanaan 1633, mutta brittiläinen siirtokunta asutti sen 1659. Englanti piti hollantilaiset loitolla. Saarta asutettiin, ja sinne tuotiin myös orjia. Saaren merkitys oli tärkeä meritiellä Intiaan. Saari kuuluu Britannialle, ja siellä on kuvernööri. Gregory Field toimi kuvernööronä vuosina 1674- 1678, John Blackmore 1678-1690. Saarella oli Itä-Intian kauppakompaanian asema vahva.

Englannin sisällissota käytiin vuosina 1642 - 1651, mutta Oliver Cromwellin jälkeen monarkia palautettiin, ja Kaarle II astui (tai istui) valtaistuimelle. Mainio vallankumous oli vuonna 1688, ja lujitti protestanttien asemaa. Ilmasto 1550 -1680 oli tavanomaista kylmempää. Kun Angus saapuu Lontooseen, on Thames jäässä. Walesissa on lunta, kun he kiipeävät Snowdonille.

****

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi, Teos 2017, sivumäärä 448. Ulkoasu Jenni Saari, huonolaatuinen ja vino kuva kannesta Jokke.

Juha Hurmeen teos  Niemi voitti vuoden 2017 Finlandia-palkinnon. Kirja on lyhyt läpileikkaus Suomen niemen kehityksen eväistä ja tuotoksista vuoteen 1809 asti, aluksi käydään nopeasti läpi maailmankaikkeuden, maapallon, ihmisen ja ihmisen ajattelun ja uskontojen historia, ja romaanissa asetetaan meidän toimintamme oikeaan mittakaavaan. Kirja on ajoittain helppolukuinen, mutta joissain kohdissa hyvin pitkäveteinen. Finlandia-palkintoa perusteltiin suomalaisuuden myytin avaamisella tai oikeastaan perkaamisella.

Minusta Niemi ei ole minusta oikeastaan romaani, vaan se on historiaan keskittyvä pamfletti, jossa on huomioita suomalaisten omimista myyteistä, runoudesta ja muista lainoista. Hurmeella teksti rönsyilee, paljolti runoudessa ja runonlaulannassa, päätyen pietismistä urkureihin.

Kun Hurme on käynyt ristiretket läpi, hän juuttuu käsittelemään ensin Giovanni Boccacion Decameronea, ja sitten Caucerin Canterburyn tarinoita. Kustaa Vaasa (Gustav Vaasa) saa paljon huomiota, hänen aikana uskonpuhdistus juurtui Suomeen. Hurmeen mukaan kansankieliset virret syrjäyttivät pakanallista runonlaulantaa, joka säilyi Karjalassa, ja josta Elias Lönnrot ne keräsi talteen. Niemi hehkuttaa paljon rivoilla runoilla. Kirjasta henkii sanoma, että uskonpuhdistus tylsytti suomalaisten iloisuutta. Lisäksi Hurmeen jatkuva sanoma on se, että suomalaisuudessa ei ole juuri mitään omaa. Aleksis Kiven ja Mikael Agricolan äidinkielikin oli hänen mukaansa ruotsi. Viidennentoista luvun alussa Hurme argumentoi, että Olaus Rudbeck olisi pistetty sepittämään "Ruotsin ja sen imussa Niemen, syvämenneisyydestä hurmioitunutta historiaa, jonka mukaan Pohjola, Ruotsi ytimenään, oli Platonin ihanne yhteiskunta Atlantis, siis koko sivistyksen sydän. Ruotsin kieli oli latinan ja heprean rinnalla koko maailman kantakieli". s.353. Hurmeen mukaan Suomessa oli omat pyrkimykset saada suomen kieli todistetuksi yhdeksi Baabelin peruskieleksi. Hurme nostaa ulkomaalaisten kuvausta Suomen hieman huonossa valossa. Itse ihmettelin muitakin heittoja:
-"Neandertalin uljas ihmislaji on minun veikkaukseni todellisiksi, alkuperäisiksi perussuomalaisiksi! Paljon heitä ei koskaan ollut ...".s.22
-"Lemminkäisen surma oli plagioitu Osiristarustosta" s.51
-"Planeetan viimeinen rupusakki joka oppi omalla kielellä lukemaan" s.55.
-Mämmistä. "Det ser ut som skit och det smakar skit" s.354
Historiaa minä tulkitsen hieman eri tavalla. Kreikassa demokratia koski vapaita miehiä, ei naisia eikä orjia, Roomassa oli orjia. Euroopan "sivistysvaltioissa" oli sääty-yhteiskunta, jossa oli maattomia ja maaorjiakin, lisäksi eräät siirtomaavallat rahtasivat orjia Afrikasta. Veljeys, vapaus ja tasa-arvo koskivat vain osaa kansalaisista, eli en ihaile täysin yksisilmäisesti menneitä yhteisöjä ja tapoja enkä edes kulttuurisia saavutuksia.

Hurme käy tekstissäänläpi eri kirjailijoita Cervantes, Swithin Gulliverin retket, Miltonin Kadotetun paratiisi, differentiaalilaskennan Newtonin yhteydessä, sekä Spinozan filosofina. Vodkakulttuurin hän väittää muodostuneen Isonvihan aikana. Tähtitiedettäkin käsitellään Sigfrid Aronus Forsiuksen yhteydessä, ja mainitaan Halleyn komeetta. Macchiavellin opit kerrataan.

Hurmeella tyylilaji vaihtelee tarkoituksella, ja hän käyttää paljon nykykieltä ja slangia: sakemanni, landautui, kunkku, ja paskaa käytetään. Ammattikoulu-sanakin muuten mainitaan, ja on ehkä mairittelevakin: "Turun akatemia oli vaatimaton, Euroopan periferiassa toimiva pappien ja virkamiesten valmistamiseen tähtäävä ammattikoulu." s.312.

Juha Hurmeen Niemi on runsaasti rönsyävä romaani, jonka osaksi tuli voittaa Finlandia-palkinto vuonna 2017. Ihailin Hurmeen perehtymistä ja syventymistä enemmän kuin lopputulosta.
****
Juha Hurme (s.1959) on ammatiltaan teatteriohjaaja.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

 Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista, Gummerus 2016, sivumäärä 215.

Jukka Viikilän teos Akvarelleja Engelin kaupungista voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2016, luultavasti ilmavuutensa ansiosta.

Kirjan idea on hyvin yksinkertainen, siinä on saksalaisen Carl Ludvig Engelin (1778 - 1840) keksittyjä päiväkirjamerkintöjä alkaen vuodesta 1816, kun Engel muutti perheineen Helsinkiin, kuolemaansa asti eli vuoteen 1840. Kirja on jaettu kolmeen osaan vuosikymmenittäin ja luonnollisesti päiviin ja vuosiin.

Minä pidin tästä kirjasta. Engelhän oli Venäjän keisarien luottomies, kun Suomen suuriruhtinaskunnan uutta pääkaupunkia suunniteltiin tai uudistettiin. Engel ruutukaavoitti myös Turun kaupungin palon jälkeen. Nämä ja paljon muuta tulee ilmi päiväkirjamerkinnöistä.

Ihminen ei tiedä, miten elämä menee, Engel luuli, että "olemme Helsingissä kuusi vuotta". Vaimo Charlotte ei saa suunvuoroa, mutta tuskin viihtyi Helsingissä miestään paremmin. Engelille varsinkin tuuli ja talvi ottivat koville. Päiväkirja on kirjoitettu suomeksi, Engelin äidinkieli oli saksa, ja hän osasi joten kuten ruotsia, mutta epäilen, että ei suomea.

Raha johdatti neron suomeen, tai rahahuolet. Ne selättyivät aikanaan, ja Engel Viikilän teoksen mukaan rakensi lopulta myös itselleen ensin puutarhan Bulevardille ja sitten talon.

Vaimo-Charlotte kuolee 15,9.1931, parilla oli varmasti onnellinen avioliitto, heillä oli 1812 (oli neljävuotias 1816) syntynyt tytär Emile, jolla oli ollut englannin tauti, lienee riisitauti. Emile asuu kotona ja lukee kirjoja ääneen.

Engel uppoutuu töihin liiaksikin "paneudun piirroksiin enemmän kuin tarve vaatisi. Ikään kuin ne eivät olisikaan rakentamisen välivaihe, vaan jotakin lopullista".

Kirja menee Engelin miettein eteenpäin. Monia hänen piirtämiään rakennuksia mainitaan, viimeisimpänä Lapinlahden mielisairaala, jota ympäröi puutarha, joka elementtinä oli rakas Engelille.

Merkinnöissä mainitaan Engelille tärkeitä henkilöitä, Ehrenström toimi Helsingin uudelleenrakennuskomitean puheenjohtajana. Sen sijaan merkintöjen mukaan Charles Bassi, suhtautuu Engeliin hyvinkin nuivasti, ja oli Engelin mukaan "pässi" (no tämän luin rivien välistä :). Engel tosin on itse aikamoinen ruikuttaja, tai kirjaa näihin yöpäiväkirjoihin ruikuttamisen aiheita.

Päiväkirjan lopussa unet saavat enemmän jalansijaa, ja ne alkavat elää omaa  elämäänsä.

Lintuviittauksia on paljon "19. syyskuuta 1820 "Sama varis raakkuu aina työmatkani varrella. Se talvehtii Helsingissä  päästäkseen kertomaan asiansa joka aamu".  Kaunokirjallisissa teoksissa yleensä näitä luontojuttuja väkisin keksitään, ja vaikea uskoa, että olisi vain yksi ja sama varis ja sillä olisi oma sanoma, mutta tässä lintuteema lehahtaa siivilleen, kuten koko tarina.

Enemmittä lässytyksittä linkkaan tähän

Riitta K:n monipuolisen bloggauksen Kirja vieköön blogista.
Paulan bloggauksen Kirjan pauloissa blogista
Tiian bloggauksen Karvakasa alta kirja blogista
Main bloggaus Kirjasähkökäyrässä
Bloggaus Sanoissa ja sivuilla

Turussa Tuomiokirkon "kirkontorni"  yläosa on Engelin suunnittelema, Turun palo runteli joen molempia puolia, vaikka alkoi Aninkaisista joen toiselta puolelta.

Tähtitorni on myös Engelin kynästä.

Kupoli lähempää näyttää tältä.

Jukka Viikilän teos Taivaallinen vastaanotto voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2021.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, Finlandia-voittaja vuodelta 2014 Tammi, Bon-dekkari -painos, sivumäärä 822 (kovakantisessa 559 sivua).

He eivät tiedä mitä tekevät -kirjaa on kehuttu, suitsutettu ja vielä Finlandialla palkittu, yllättävää, sillä kerronta on hyvinkin pitkäpiimäistä, hajanaista ja ristiriitaista. Kirjan suurimmat ansiot ovat terävät teemat ja lopussa tiivistyvä toiminta. Vaikka tämä on vuoden 2014 "paras" teos, oli se minusta epäuskottava ja liian pitkä.

Henkilöt ja juoni
Päähenkilö on amerikkalainen neurotiedemies Joseph "Joe" Chayefski, joka asuu Marylandin Baltimoressa, hänellä on uravaimo Miriam, ja näsäviisaat lapset teini-ikäinen Rebecca ja esimurkku Daniella. Joe on ollut nuorempana Euroopassa, ja tutustunut lomamatkallaan suomalaiseen Alinaan, jonka kanssa asui muutaman vuoden Suomessa. Alinalla ja Joella on Suomessa sinnittelevä poika nimeltä Samuel. Alinalla on uudesta suhteesta lisäksi kaksi reipasta pikkupoikaa.

Teoksen juoni hajautuu varsin moneen osaan
Päävyyhti tarkastelee Joen ja koe-eläinsuojelijoiden miekkailua. Joe käyttää tutkimuksessaan koe-eläimiä, Joen mielestä niitä ei uhrata turhaan. Joen perhettä aletaan vainota ja kotia terrorisoida. Samuel, joka on täysikäistyttyään kiinnostunut maailman ongelmista ja eläinten oikeuksista, on matkustanut USA:han. Hän on ollut internetissä hyvinkin aktiivinen ja panetellut isäänsä. Teos huipentuu isän ja pojan kohtaamiseen kaskaiden kansoittamassa Baltimoressa.

Toinen kantava teema on maailman muutos ja Suomen ja Yhdysvaltojen olosuhteiden vertaileminen. Maailma on kaupallistunut. sponsorointi on lisääntynyt, tiede on pinnallistunut, rahaa kerjätään tutkimukseen miljardööreiltä. Tieteelliset aikakausilehdet joko rahastavat tai huijaavat. Joe pitää suomalaisia velttoina ja laiskoina, eli suomalaisten lomat ovat liian pitkiä (Joe töihin vaan EK:hon mukaan kuoroon laulamaan, "lomat pois, palkka alas"). Suomalaisten säätiöiden jakoperusteet kummastuttavat Joe'ta, eli pitää olla kotoisin esim. Pohjois-Karjalasta, mutta USA:ssa rahoitus on minusta vieläkin älyttömämpää, eli liehitellään rahamiehiä. Joe on aluksi varsin haltioitunut Suomen opiskelijaruokailusta (valtio subventoi sitä) ja opintotuesta, mutta Joe alkaa pian omahyväisesti ivailla suomalaisia tapoja. Pian Joe pettää ja jättää sekä perheensä että Suomen.

Pian Joella on uusi perhe. Joen tyttöjen koulu on markkinavoimien mellastuspaikka. Koulussa Rebecalle on tarjottu uutta lääkettä, joka poistaa ujoutta, kyse on aggressiivisesta markkinoinnista. Koulu on mukana tuputtamassa teineille lääkkeitä, joiden vaikutuksia ei "terveillä" ole edes kokeiltu. Samaan nippuun kuuluu mullistava iAm -laite, jossa ilmeisesti ajatuksilla ohjataan laitetta markkinavoimien syliin. Kaikki ihmisen tekemiset tallentuvat "pilveen". Tämä iAm -teema on kiinnostava, mutta jää minusta pahasti kesken, kuten kaikki muukin kirjassa. Minulla tuli iAm:stä mieleen Douglas Trumbullin filmi Brainstorm, jonka pääosissa ovat Christopher Walken ja Natalie Wood, siinä laitteella voi katsoa ja siirtää muistoja, laite aiheuttaa ensin euforian ja addiktion, mutta sitten mieli romahtaa.

Loppuosa tekstistä on Alinan, Samuelin ja Joen elämän edestakaisin kelausta, itse juoni ei tahdo edistyä. Tavallaan Joen vastapoolin ajatuksia ja perusteluja ei esitellä kunnolla, Joe tutkii kissan hermosoluja  ja on saanut puolen miljoonan dollarin palkintosumman tutkimuksesta, jossa on tutkittu ekstrastriataalisesta refraktiivista amblyopiaa, mikä tarkoittanee näköaivokuoren sekundaarialueiden kehityshäiriöistä johtuvaa toispuoleista näköhäiriötä.

Kirjassa on lukuisia sivulatuja ja umpiperiä, puhutaan google-haun manipuloinnista, somen kaveripyynnöistä, kaskaiden esiintyvyydestä, USA:n käsiasekäytännöstä, perheen vainoamisesta, suomalaisen vanhainkodin arjesta, tietokirjojen kirjoittamisesta Suomessa, kirkollisista keskustelupalstoista, monikulttuurista avioliitoista, asiantuntijuudesta ja Joen etnisestä taustasta, joka ei ole afroamerikkalainen vaan juutalainen.

Kirjan antama kuva?
Minusta kirjassa annetaan minusta monesti hyvin erikoinen kuva asioiden "tilasta", eikä minusta edes oikeaa.
Sivuilla 54 - 55 kerrotaan, että opiskelijat ovat saaneet Suomessa "ilmaista rahaa" ennen lamaa seitsemän vuotta. Opintotuki oli ennen 1990-luvun lamaa lainapainotteista, eli laina maksettiin korkoineen takaisin, takaisin maksun yhteydessä myös korkotuki lakkasi. Joe ei ymmärrä myöskään suomalaista naisten standardia olla lapsen kanssa kolme vuotta kotona. Mitään tällaista standardia ei onneksi ole, vaikka se kirjassa onkin Joen totuutena esitetty. Samuel ei muista ilmoittautua yliopistoon, ja menettää paikkansa yliopistossa. Minusta yliopistoon voi lähettää unohdustilanteessa anomuksen, ja varmasti Samuel saisi paikkansa "takaisin". Kaikkein epäuskottavinta on minusta Samuelin USA:ssa olo, kirjassa olevilla tiedoilla Samuel ei olisi saanut edes viisumia maahan. Vangitsemisensa jälkeen Samuel olisi taatusti myös karkoitettu, eikä päästetty uudellen vapaaksi.

Kirja on erittäin ankea, miehiset päähenkilöt ovat hyvin vastenmielisiä: Joe on pettää, polttaa ruohoa ja ryyppää ja räyhää, Samuel on kaikkitietävä aggressiivinen isänsä kopio. Ainoa "humoristinen" kohtaus sattuu Samuelin omituisen kaverin Matiaksen kotibileissä, sivulla 441: "Talo oli kokonaan Matiaksen käytössä, koska Matiaksen äiti oli Brysselissä, isä Vietnamissa ja sisko Aurorassa. Äiti neuvotteli finanssikriisin tukipaketeista, isä uuden tehtaan alihankkijoista ja sisko ulkoiluluvista". Hauskasti sanottu perhetragediasta, Samuelkin vetää bileissä huumeita, ja on tavallistakin sekaisempi, kuten myös valtameren takana sisarpuolensa Rebecca, joka pitää ruohosta, vaikka ei olekaan märehtijä.

Kirjan nimi?
En tiedä tarkoin mistä kirjan nimi tulee, kirjassa nimilause hieman muunneltuna esiintyy esimerkiksi sivulla 415  "ihmiset eivät voineet vaikuttaa kulutuspäätöksillään mihinkään, koska he eivät tienneet, mitä tekivät".  Evankeliumissa Luukkaan mukaan (23 33-34) lukee: " Ja kun saavuttiin paikalle, jota sanotaan Pääkallonpaikaksi, niin siellä he ristiinnaulitsivat hänet sekä pahantekijät, toisen oikealle ja toisen vasemmalle puolelle.  Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät". Ja he jakoivat keskenään hänen vaatteensa ja heittivät niistä arpaa."

He eivät tiedä mitä tekevät -teos ei yltänyt hienosta nimestä huolimatta minun mielestäni kovinkaan hyväksi lukukokemukseksi. Tähän oli kaksi syytä, jaaritteleva tyyli ja lukijan tietoinen huijaus.

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies, WSOY 1995, Suuren Suomalaisen kirjakerhon painos, 320 sivua.

Eeva Joenpellon romaani Tuomari Müller, hieno mies voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 1994.

Helsingin Kruunuhaassa asuva tuomari Gösta Müllerin leski Meeri Müller on alkanut saada postia entisestä kotikaupungistaan. Ahneet pikkukaupungin nokkamiehet haluavat ostaa loputkin Meeri Müllerin maat, sillä kertaalleen hylätty nummimaa on olennainen osa kunnan suuria suunnitelmia. Kaupunginjohtajan mukana leskeä tulevat pehmittämään pankinjohtaja Svante Marjanen ja puutarhuri Martti Tulus. Meeri Müllerin sisällä alkaa myllertää, ja hän käy läpi vanhoja kaunoja. Koska Meeri on tuomarin toinen vaimo, käydään tuomari Müllerin, lapsuus, nuoruus ja avioliitot läpi lyhykäisesti. Välillä Meeri ja muut märehtivät menneitä.

Teos on saanut hyvät arvioinnit, ja Finlandia-palkinnonkin. Minusta tämä on varsin kankeasti kerrottu ulkokohtainen tarina, jota on turhaan pätkitetty ja pitkitetty. Kerronta on minusta tahmeaa välillä jopa passiivissa, tympeä teos, ehkä kuvaa hyvin pikku kunnan pyrkyrimäistä sisäpiiriä. Viimeisimmän vedätyksen tarkoituksena on saada jätteiden hävityslaitos saastuttamaan kunnan jo ennestäänkin tunkkaista ilmaa.

Tuomari Mülleriä väitetään kirjan nimessä hienoksi mieheksi. Hän on minusta varsin tavallinen suomalainen mies, käy koulunsa, tekee työnsä, maksaa veronsa ja elättää perheensä. Ujous vaivaa, eikä hän halua vapaa-aikana kähmiä (suhteita eikä naisia) tai koplata kunnan kauppoja. Avioliitot ovat onnettomia, ensimmäinen vaimo lähtee selittämättä tosin keskenmenon ja masennuksen jälkeen, eikä elo luonnista toisenkaan vaimon kanssa, vaikka yhteinen lapsikin on. Gösta Müllerin isä oli rikastunut pirtukaupoilla. Göstan isoveli Magnus on lääkärin takista huolimatta täydellinen huijari ja mätämuna, ehkä huijarilääkärin tytärkin on saanut moraalittomat geenit. Gösta ja Meeri joutuvat hankaluuksin Magnuksen perikunnan kanssa. Gösta on ylipäätään suomalaisen miehen tavoin liian kiltti ja periksi antavainen, ei mitenkään hieno. Vaatimukset eivät periksi antamalla koskaan vähene vaan aina lisääntyvät.

Meeri Müller on entinen totinen talousopettaja. Kirjassa käsitellään paljonkin lesken katkeruutta Göstan kohtalosta, vaikka Göstan kuolinsyy oli selkeästi pitkäaikainen sydänvika: "Kun Gösta käveli Martin, lapsuuden ystävänsä  rinnalla, aina jokin kirottu pilleripurkki kalisi taskussa" s. 208. Itseäni kummastutti lesken tunteettomuus, oman lapsen kuoleman luulisi olleen isompi murhenäytelmä. Miehen sydäntauti ja potkut pankista eivät olleet kuntalaisten syytä. Meeri ehkä suuntaa kaunansa ulospäin. Kunnan delegaatiosta Martti oli Meerin kuolleen lapsen kummi!

Minusta kirjassa on paljon epäloogisuuksia, kummallisuuksia, selvittämättömiä asioita ja turhia sivuhenkilöitä, kuten lähes ventovieras Pentti Siikanen, jolle Meeri vie matkalaukullisen rahaa! Miksi?

Minusta Tuomari Müller oli tavallinen mies, ei hieno, kuten kirjakin oli tasapaksu, ei hieno, mutta kuitenkin tasapaksuudessaan ja vähäeleisyydessään tämä voi olla suomalainen sielun tulkitsija, me olemme tällaisia arjen tallaajia.

*****
Eeva Joenpelto (1921 - 2004) oli tuottelias kirjailija, ja tällä teoksella hän saavutti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Olen blogannut Eeva Joenpellon Vesissä toinen silmä -teoksesta NÄIN.

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron, Teos 2015, sivumäärä 440.

Laura Lindstedtin (s.1976) toinen romaani Oneiron  alkaa nuoren salzburgilaisen Ulriken tulolla Oneironiin, joka on valkoinen tyhjä kuoleman eteishuone. Välitilassa ovat aiemmin saapuneet kuusi naista, he alkavat touhuta nuolien alaikäisen Ulriken intiimiä paikkaa. Alistavaa ja kuvottavaa, mutta kirja ylittää monta kerronnan luonnollista mutta myös soveliaisuuden rajaa. Ajoittaisesta outoudestaan ja teoksen pitkäpiimäisyydestä huolimatta Oneiron kasvaa loistavaksi kokonaisuudeksi kerronnaltaan. Naiset ovat eri maista ja kulttuureista, eniten taustoitetaan Shlomithiä ja hänen kauttaan käsitellään paljon juutalaisuutta ja anoreksiaa.

Mutta Oneiron on seitsemän naisen kuoleman kertomus. Jokainen pääsee jatkamaan, minne, se ei selviä. Tarinoita kerrotaan, mutta romaanin toisessa osassa jokainen pääsee ja päästää irti.

Tämä on alapääjutuissaan ja tuntemuksissaan vain naisten ymmärtämä kirja, mutta miehen näkökulmasta päähenkilö on newyorkilainen Sheila, myöhemmin nimeltään Shlomith ja performanssitaiteilijana  Shlomith-Skhina. Sheila on syntynyt New Yorkissa, ja hänellä anoreksia on puhjennut jo nuorena. Hän on tervehtynyt hetkellisesti avioitumisen jälkeen  ja hän on ollut terveenä kibbutsissa, josta on kuitenkin lähtenyt katkeroituneena (lapset ja aviomies ovat jääneet). Tähän "Juutalaisuus ja anoreksia" -luentoperformanssiin (ss. 297 -329) on kytketty paljon. Itselle useat asiat ovat jonkin verran tuttuja, sillä olen itse esimerkiksi lukenut Vanhasta testamentista suurimman osan, Mooseksen kirjat monestikin. Mooseksen kolmannessa kirjassa on määritelty "Puhtaat ja saastaiset eläimet " Saatte syödä kaikkia merien, järvien ja jokien eläimiä, joilla on evät ja suomut", kirjassa tarkastellaan juhlia, ihanteita ja ruokia, mutta näin ilmaisten hyvin paljon yksinkertaistaen, mutta myös naisen asemaa, myös kuukautisia (esim. ss 313 - 314) "Kun naisella on kuukautisvuoto, hän on epäpuhdas seitsemän päivää" lukee Mooseksen kolmannessa kirjassa täällä. Shlomithin performanssia ja itseään laihduttamista tarkastellaan hyvinkin paljon eri näkökulmista, hän kuolee 28-kiloisena. Se onko yhteys tällainen ja onko sitä, en tiedä? Anoreksia on minusta nykyajan sairaus, johon luultavasti nainen sairastuu miestä hyvin paljon helpommin. Teoksessa on lueteltu altistavia tekijöitä. Yleensä en pidä vieraan uskonnon tapojen käsittelystä, enkä erityisemmin kyllä tässäkään, en edes itseni tekemänä, mutta tämä on aika vahvana tässä Oneiron -teoksessa..

Naiset pääsevät pois romaanin toisessa osassa vuorotellen, toiseksi viimeisenä haihtuu pois moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, jonka aviomies on lääkäri. Polina on rapajuoppo, jolla on kissa, kirjansa ja valtavasti viinaksia, joita paljon juo. Polina esitelmöi muille Emanuel Swedenborgista, joka oli syntynyt vuonna 1688 ja oli ruotsalainen tiedemies, joka kuoli 1772 Lontoossa. Swedenborgilla teoria Taivaan ja Helvetin välisestä välitilasta.

Kaikki muutkin pääsevät välitilasta pois. Ulrike on joutunut seksuaalimurhan kohteeksi. Tarinat ovat traagisia. Hollantilainen alistettu nainen yksinhuoltaja ja siivooja Wlbgis kuolee sairaalassa kurkkusyöpään, ja on tullut välitilaan peruukissaan ja vaipassaan. Wlbgisin poika on joutunut vankilaan. Ainoa ihminen, joka on välittänyt Wlbgisistä, on pojantytär Melinda, jonka äiti on narkkari.

Brasilialaisen Rosan tarina on oudoin. Hän on saanut siirtosydämen ja miljonäärin pojan ajatukset alkavat hallita Rosaa...

Marseillelainen Nina kuolee odottaessaan kaksosia rikkaalle miehelleen. Senegalilainen Maimunan unelmat menevät murskaksi, kun hänet ammutaan aavikolle.

Kirjassa on ruumiin toimintoja, alapääasioita, suolenkurahduksia, luentoja ja kuvauksia eri asioista, kerronta heittää häränpyllyä, on runoja, lehtijuttuja, asiat toistuvat, muuntuvat. Tämä kirja jakaa lukijat, minusta tämä on kaikesta huolimatta hyvä kirja. Ihmettelen sitä, sillä en yleensä pidä näistä tällaisista tarinoista enkä kertomuksista, enkä niitä juurikaan edes ymmärrä. Mutta Laura Lindstedt kirjoittaa varsin vahvasti, minusta kirja oli myös pohjustettu hyvin. Pika-googletuksella en löytänyt "virheitä". Laura Lindstedtin Oneiron ansaitsi kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2015. Esiraati seuloi ehdokkaat ja lopullisen valinnan teki yksi mies eli  Hector eli Heikki Harma, joka on kuuluisa musiikistaan ja kappaleiden sanoituksista. Hectorilla on biisi Kuunnellaan vain Taivasta, jossa hän pohtii mm. Taivasta eli teema ei ole ollut vieras hänelle.

Muiden bloggaajienkin mielipiteet hajosivat:
Marjatan mielestä tässä on liikaa (aloitin (Jokke siis) itse tätä joulun aikaan, mutta alku shokeerasi liikaa, nyt luin loppuun, kommentoin tässä bloggauksessa alkushokkiani),
Elina riemastui,
Omppu hehkuttaa,
Mai Kirjasähkökäyrässä kirjoittaa "Ensimmäinen osa oli haahuilua pitkäveteisesti henkimaailmassa, josta en siis pidä, eikä mielipiteeni muuttunut miksikään tämän kirjan lukemisen jälkeen"
Google-haun kuningatar Kirjakaapin kummitus Jonna kuvaa sitä monella adjektiivilla hämmentävä, hurja ...
Kirjablogien kuningatar Leena Lumi toteaa bloggauksensa lopuksi "Oneiron on ansainnut päättyä tuutulauluun kaikille kirjan kiehtoville, vahvoille naisille, joiden on aika päästää irti "

****
Oneiron -teoksen kohdalla on puhuttu kulttuurisesta omimisesta, mihin myös Marjatta viittaa kommentissaan. Kultuurinen omiminen voidaan määritellä teoksi, jossa toisen kulttuurin ominaispiirre napsitaan omaan käyttöön. Minusta yhdessä kirjassa voidaan kyllä käsitellä asiaa, vaikka itsekin sitä ihmettelin. Juutalaisuus on vanhempi kulttuuri kuin suomalainen ja juutalaisia on enemmän kuin suomalaisia. Minusta myös Vanhalla Testamentti on tunnetumpi teos kuin Kalevala, josta eepoksesta on ammennettu. Tässä minusta kulttuurista omimista ei tapahdu, sillä Shlomith on juutalainen myös kirjassa. Kulttuurinen omiminen on pahasta silloin, jos toisen kulttuurin pyhiä asioita tai tunnusmerkkejä aletaan käyttämään omassa kulttuurissa. Tässä kyllä on kyse aika syvälle menevistä tavoista ja kirjoituksista kuin Mooseksen kolmas kirja edustaa juutalaisille luultavasti enemmän, kuin tämä bloggari edes ymmärtää. Lukija ymmärtää, että minä blogin kirjoittaja on useimpien alojen harrastelija, ei siis asiantuntija.

Hannu Raittila: Canal Grande

Hannu Raittila: Canal Grande, WSOY 2001, Loisto-pokkari 2003, sivumäärä 328.

Hannu Raittila (s. 1956) voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2001 tällä Canal Grande -romaanillaan. Tämä on loisto kirja, joka kertoo suomalaisen delegaation oleilusta Venetsiassa pelastaakseen Unescon maailmanperintökohdetta. Venetsian palatsit ovat vaarassa vajota veden alle. Tapahtumat alkavat tammikuun kahdeksannesta ja päättyvät keväällä pääsiäisen jälkeen, jolloin projektin tila on sama kuin alussa, mutta muuten kaikki on levinnyt. Tämä on lopputulemaltaan kyyninen teos.

Delegaation innokkaimmat henkilöt ovat Marrasjärvi ja Heikkilä. Diplomi-insinööri Marrasjärvi innokkaana käynnistää vedenpinnan mittaukset muiden laiskotellessa, hän hankkii kartat valuma-alueista saaden tuloksia, mutta joutuu myös moniin kommelluksiin. Marrasjärvi on yksi romaanin minä-kertojista. Hänen seuraansa lyöttäytyy dosentti Heikkilä, joka luotaa Venetsian historiaa ja hän viittaa monesti Thomas Mannin teokseen Kuolema Venetsiassa, josta Marrasjärvellä ei ole hajuakaan. Marrasjärvi minusta kuitenkin ymmärtää teoksen sisällön, jossa vanha kirjailija kuolee Lidolla, ja tiirailee "ihailemaansa" poikaa.  Kirjallisia viitteitä on muutenkin varsin paljon, eli kirjan täydellinen ymmärtäminen vaatii jonkin verran yleissivistystä. Toisaalta kirjan teema on kulttuurien kohtaaminen. Pohjoiseurooppalainen "tehokkuus" kohtaa eteläeurooppalaisen tavan toimia. Suomalaisen delegaation henkilöt ovat myös täysin erilaisia, diplomi-insinööri Marrasjärvi ja dosentti Heikkilä täydentävät toisiaan, mutta ovat täydellisesti eri sarjaa kuin Snell ja Saraspää, eli todellista kohtaamista ei suomalaistenkaan kanssa tapahdu. Marrasjärvi on perinteisten arvojen suomalainen mies, perheen isä ja elättäjä tehokas ja rationaalinen, RUK:n käynyt rationaalinen suora tehopakkaus. Dosentti Heikkilä on historian tohtori, hän kohtaa maailman luennoimalla kaikesta ja kaikille, hän ei osaa italiaa, mutta puhuu italialaisten kanssa latinaa. Heikkilä on suora ja rehti.

Saraspäätä kuvaillaan kosmopoliitiksi, mutta kuvauksesta ilmenee, että mies on laiska hedonistinen kulttuuriturhake, joka pysyy enää liikkeessä pelkästään pillerien turvin. Hän halveksii käytännönläheistä ja loogista Marrasjärveä, ja myös dosentti Heikkilää. Toisin kuin Heikkilä Saraspää pitää Mannin teosta falskina, vaikka se liittyy hänen omaan kohtaloonsa, Saraspäällä on nimittäin omat motiivinsa olla Venetsiassa. Tarinassa on hänen omaa päiväkirjaa. Saraspää on toisaalta älykäs ja monessa asiassa oikeassa, että Marrasjärven ja Heikkilän suoraviivainen rehellisyys ei ole kovaa valuuttaa eteläeurooppalaisessa kulttuurissa, kaupunginhallinnossa ja projektissa yleensäkään. Kulttuuriasiainneuvos Snell, joka on "lihava nainen", lähinnä taivastelee miesten menoa, ja tilaa Suomesta "mukeja" markkinointitavaraksi ja "kirkastaa" niillä Suomi-kuvaa.

Projektin valtuuskunnan kokoukset alkavat. Britit arvostelevat raskaita öljykuljetuksia, saksalaisten mielestä teollisuutta pitää ymmärtää. Kun Marrasjärvi menee raportoimaan mittauksistaan ja mielipiteestään poistaa rahtiliikenne ruopatulta väylältä, on myrsky valmis, sitä pidetään brittien provokaationa. Marrasjärvi on varmasti ainoa, joka on teknisesti oikeassa, hän on selvittänyt vedenpinnan vaihtelut, virtaamat sekä rasitukset. Hän myös selvittää Gardajärven seudun lumitilanteen, hoitaa mittaukset ja tekee taulukot. Talven yllättäessä Marrasjärvi, joka on hiihtänyt Grönlannin halki, organisoi ja neuvoo paikallisia lämmityksessä ja muissa käytännön asioissa. Marrasjärveä kuvataan myös Pelle Pelottomaksi. Toimintaan tulee myös absurdeja piirteitä kuten saunomista katolla, Sulkavan soutuihin harjoittelemista, retkiluistelua kanavalla ja aasin pelastamista avannosta karnevaalien aikaan.

Suomalaisia auttaa paikalliset olot hyvin tunteva Tuuli, jonka poikaystävä Carlo on selvästi pikkurikollinen. Yhdessä Ettoren kanssa he pitävät yhteyttä Mike -nimiseen jenkkilentäjään. (Nato pommitti entisen Jugoslavian aluetta vuonna 1995 ja 1999). Tuuli lyöttäytyy jostakin syystä Saraspään kanssa ja saa kirjassa viimeisen (yllättävän) puheenvuoron. Loppuja tapahtumien avaaminen olisi juonipaljastusta, mutta Tuuli on varsin omituinen otus. Hänen motiivejaan on hyvin vaikea ymmärtää. Miksi hän on töissä? Mitä hän elämältään hakee? Mitkä ovat hänen motiivinsa? Lopun kysymyksen asettelu on hankala, sillä Tuuli tietää myös ihmiskaupasta. Miten yksilön ja yhteiskunnan pitäisi suhtautua auttamiseen? Minusta Tuulin tapa reagoida on inhimillinen, mutta pitkällä aikavälillä tehoton ja huono.

Suomalaisena samaistun paljolti Marrasjärven motivaatioon tehdä konkreettisesti maailmaa paremmaksi. Tehdä ja ratkoa ongelmia.  Heikkilässä, jonka  jatkuva pulputus kuitenkin perustuu objektiiviseen tutkimustietoon, on paljon tuttua. Saraspään ja Tuulin toimintatavat ovat minusta moraalittomia ja rikollisia. Saraspään mukaan Snell on taas ainoa, joka sopii ympäristöön. Snell nauttii siitä ettei tapahdu mitään ja nauttii ajassa olemisesta. Konsuli Sarkola laittomine kattosaunoineen on myös sopeutunut paikalliseen elämään, joka ilmenee myös pakomatkana, kun talvi yllättää.

Hannu Raittilan Canal Grande on minusta objektiivisesti arvostellen erinomainen romaani, vaikka kerronta hajoaa lopulta rikollisten puuhiin. Kaikkien tarinat hajoavat eikä mitään yhteistä jää jaettavaksi. Marrasjärvi on selviytyjä, hän kutsuu itsensä takaisin ja jatkanee Päijänne-tunnelin tekoa, poikansa mopon korjaamista ja avioliittoaan. Hyvä mies, eikä lainkaan tylsä.

Canal Grande on minusta myöskin armoton romaani. Hyvää tarkoittava projekti on paikallisille täysin merkityksetön. Mitään valmista ei tule, vaan asioita jarrutetaan, mitään ei haluta muuttaa, kaikki on lopulta ajaan pelaamista. Paikalliset rikolliset puuhailevat pusseihinsa salakuljetustavaraa ja umpikieroina käyttävät umpirehellisiä ja sokeita suomalaisia puuhiensa peittoina.
Romaani osoittaa myös Euroopan kansojen kulttuurierot ja venetsialaisten inhon Rooman keskusvaltaa kohtaan. Toisaalta myös Suomen valtuuskunta koostuu todella erilaisista ihmisistä, jolla yhteistä säveltä ei ole.

Yli vuosikymmenen  jatkuva lainamiljardeja vaativa eurofarssi on minusta jollain tasolla samanlainen projekti. Pohjoisen pojat luulevat, että homma hoituu ja velat maksetaan. Jokke veikkaa, että lupaukset ja velat lopulta unohdetaan, eli olemme pelkkiä marrasjärviä.

Canal Granden alku on kepeä, mutta lopulta kaikki jumittuu. Idealismi kuolee ja lopulta vain raportoidaan, salakuljetuksesta, ihmiskaupasta ja suurista ongelmista. Ensimmäisellä kerralla lukiessani pidin  loppuratkaisuja varsin irrallisina, mutta toisella kertaa lukiessaan oletan sen olevan sitä toimintaa, jota on jokaisen pinnan alla, missä sameat vedet mylläytyvät. Itse edustan kantaa, että jokainen sivistysvaltio on vastuussa omasta kulttuuriperinnöstään, mitään mahdollisia Unescon operaatioita ei tarvita. Kuten Saraspää toteaa, Venetsiassa on kaikki epäaitoa.

Canal Grande on varsin kerroksellinen romaani. Siinä on syvällisiä viittauksia proosateoksiin ja historiallisiin tapahtumiin, joita dosentin puhemylly tuottaa. Siinä on myös uudempaa kulttuurillista näkemystä, jopa Tuurin kyläkauppaa, Aku Ankkaa ja Star Wars -trilogiaa luodataan, trilogian peruslähtökohta on juuri kapinalliset vastaan imperiumi, vapaus ja ihmisoikeudet vastaan orjuus.

Bloggasin Joseph Brodskyn teoksesta Veden peili. Nobelisti oli ollut Venetsiassa vain talvisin. Tämänkin teoksen alkua ympäröi sakea sumua, jota Brodsky paljon kuvaa. Muuten yhtäläisyydet loppuvatkin. Tässä teoksessa mainittiin Canal Grande ainakin 29 kertaa (bloggauksen tekstissä kahdeksan kertaa), ja Acqua Altakin ainakin puolenkymmentä kertaa.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, Kustannusosakeyhtiö Teos. neljäs painos 2013, sivumäärä 526.

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme  kertoo runoilija Marina Tsvetajevan (1892-1941) perheen kohtalosta. Marinan ohella hänen tyttärensä Ariadna "Aljan" Efronin (1912-1975) on romaanin päähenkilö. Puolet romaanista on Aljan minä-kerrontaa.

Jokapäiväinen elämämme -kirja kertoo siis venäläisestä runoilijasta ja hänen tyttärestään. Ei kovinkaan myyvä aihe, mutta kirja on todella loistava. Siinä on hienovaraista, runollista kuvausta, toisaalta kirjan sanoma on varsin jäätävä. Alla oleva teksti kertoo enemmän minun tulkinnasta ja ajatuksista kirjasta, kuin itse Riikka Pelon tekstistä. Eikä lopputulema ole mitenkään juonipaljastus, tämä perustuu tositapahtumiin, ja tämä on tulkintaa siitä.

Alja joutuu vankileirille tuomittuna vakoilusta elokuussa 1939, Marina hirttäytyy elokuussa 1941 jouduttuaan umpikujaan, ei suostu ilmiantajaksi, hänen miehensä on tapettu, ja tytär on vankileirillä, lisäksi poika on vaarassa. Romaanin kerronta on hyvin hienovaraista ja ajoittain hyvin kaunista. Tarina tapahtuu useassa aikatasossa 1923, 1939 ja 1941. Lisäksi Aljan tekstiä on limitetty väliin. Ylensä en pidä aikatasojen vaihtelusta, mutta tässä molemmat aikatasot tukevat toisiaan ja etenevät suoraviivaisesti.

Marinan mies Sergei "Serjoza" Efron on ollut valkoisen armeijan upseeri ja perhe on loikannut Venäjältä vallankumouksen jälkeen ensin Berliiniin ja sieltä Tsekkoslovakiaan ja sieltä edelleen Pariisiin. Serjoza ja Alja ovat pestautuneet bolsevikkien agenteiksi. Serjoza tekee attentaatin Lausannessa ja hänet salakuljetetaan Neuvostoliittoon, Alja lähtee sinne vapaaehtoisesti ja Marina puolipakolla perheen suostuttelujen ja ruusupunaisten lupausten perässä. Miksi? Miksi he siis Serjoza ja Alja alkavat vakoilla? Mikä idea oli muuttaa Moskovaan? Varsinkin perheen poika, Aljan pikkuveli Mur kärsii muutosta, poika on syntynyt Tsekkoslovakiassa, asunut ja käynyt koulua Pariisissa, hänen ystävät ovat pariisilaisia. Suoraa vastausta kirjasta ei saa. Arvelen syiden olevan halu palata kotimaahan, venäjän kieli sekä aatteen palo. Kuten myöhemmin ilmenee, ilmeisesti koko perhe Marinaa lukuunottamatta on urkkijoita. Apparaatilla on omat lakinsa, ja kuten Efron toruu Aljaa, sille ei voi sanoa ei. Efron itse värvää urkkijoita. Marina pysyy periaatteissaan, hän ei myy itseään. Kirjan ja aikatasojen eräs jännite on Aljan niskurointi Marinaa vastaan, joka ilmenee jo toisessa polvessa, sillä Marinan äiti oli kuuluisa konserttipianisti Maria Meyn, joka patisti Marinaa soittoharjoituksiin, jotka jäivät runouden alle.

Vuoden 1923 tapahtumat liittyvät Aljan kouluun lähtöön, Marinan suhteisiin muihin miehiin ja runouteen, sen rytmiin, sanoihin ja syntyynkin. Mutta myös urkintaan, Marinan silloinen miesystävä Konstantin Rodzevits paljastuu urkkijaksi. Vuonna 1939 asiat etenevät varsin nopeasti. Alja on raskaana "miehelleen" Muljalle, joka on ilmeisesti myös pahimman laatuinen urkkija. Alja kutsutaan lounaalle, jossa kieltäytyy puhelinnumerosta, jonne pitää raportoida suoraan. Jo tätä ennen on alkanut verkko kiristyä. Alja on toimittaja Revue de Moscuessa, päätoimittaja Koltsov on pidätetty ja tuomittu ranskalaiseksi, englantilaiseksi, francolaiseksi, saksalaiseksi ja trotskilaiseksi vakoilijaksi. Aljaa kuitenkin varoitetaan Muljasta eli toveri Gurevitsista, Marina sanoo "en luota siihen mieheen", myös Boris varoittaa hänestä. Boris on Boris Pasternak, runoilija, joka tasapainoili vapaana koko ajan, hän oli ollut Marinan kanssa kirjeenvaihdossa ja oli "perhetuttu". Alja tekee juttua Kansantalouden saavutusten näyttelyssä esiintyvistä komilaisista. Juttua ei koskaan julkaista, mutta myöhemmin Alja joutuu Vorkutan pakkotyöleirille Komiin. Kirjassa käydään kuulustelut ja leiriolosuhteita läpi, se ei ole kaunista luettavaa. Kirjan tekstiä voi urkinnan ja kuulustelujen osalla verrata Orwellin 1984:ään. Sen sijaan viimeisenä iltana ennen pidätystään hän on hempeissä tunnelmissa ja puhelee Muljalle: "Tähtiotsa, sanoin pimeässä, nimetön, akaasialapsi, soihdunkantaja, valontuoja, hän joka lentää villihanhien kanssa, kyyhkysten ja joutsenten kanssa ja nukkuu lennossa yönsä .... s341. Villihanhet viittavat Lagerlöfin teokseen, josta bloggaus täällä.

Eläimet, linnut ja esineet ja pyykit
Alja kuvaa perhettään Leijona, Ilves ja Hippo, tämä asia toistuu Aljan teksteissä. Leijona on isä, äiti on Ilves ja hän on Hippo, perheessä ei tosin käytetä termejä äiti ja isä.

Lintu-teema on varsin hallitseva. Alja saa tuberkuloosiin kuolleen siskonsa lintukorun vankileirille. Aiemmin Alja pohtii Selma Lagerlöfin Nils Holgersonin retkiä villihanhien kanssa. Hänen mielestään Nils olisi voinut enemminkin muuttua lopussa linnuksi, kuin ihmiseksi. Hän katselee vankileiriltä yli lentäviä lintuja. Itse asiassa Nils Holgersson juuri itsekin miettii lintuparvessa lähtemistä, seuraava lainaus on Juhani Ahon suomennoksesta: "Ja pojalle tuli lentäviä niin ikävä, että hän melkein toivoi olevansa entinen Peukaloinen, joka osasi ratsastaa yli maiden ja merten villihanhien selässä."

Myös belargonia on tärkeä ja toistuva "esine" ja symboli, jopa vankileirillä Aljan pitää kastella "pelakuuta".

Kolmas koko kirjan läpi toistuva asia on pyykki. Marina pyykkää ahkerasti 1923, Lilja-täti pyykkää, vaikka on näyttelijä, Alja toteaa "vein pyykit vanhempieni huoneeseen. Marinan viime vaiheissa puhutaan pyykeistä. "Hän oli unohtanut pyykit". s. 431. "pyykit on pelastettava". ja lopuksi "Kun puhelin jatkoi metelöintiä, hän jätti pyykit koriin". s.504. Myös pyykkisäkeistä puhutaan. Säkkisana tuottaa hankaluuttakin, kirjassa todetaan, että Marinan säkeillä on paras hinta, Säe -sana taipuu ilmeisesti monikon ablatiivissa kuten säkki -sana.

Kivet ovat myös tärkeitä, en lähde avaamaan sitä, mutta niihin linkitetään myös Mustameri ja Krim.

Arviointia
Kirja on kaiken kaikkiaan varsin hyvä, sen lähtökohta on erilainen. Uskottavuutta vähensi minusta viittaukset Lagerlöfiin ja Undsetiin, ja ainakin seuraava toteamus "Koltsov oli yhtä luotettava kuin suomalainen graniitti". Vertaus oli minusta huono ja epäuskottava. Epäuskottavaa on minusta myös Aljan lapsellisuus ja länsimaisuus, Muljan vihko olisi urkkijan kannattanut lukea, vaikea uskoa, että hän ei olisi sitä lehteillyt.

Alja joutuu Minotauruksen vatsaan, eikä kuten ennusti selviä sieltä  "ehjin luin". Kukaan ei voi elää ilman muistelua, eikä ilman omaa kieltään. Marina kehottaa Aljaa kirjoittamaan, pysymään elossa ja vapaana.

Jaana Toisen tähden alla sekä Leena Lumi  ovat avanneet kirjaa jo ennen Finlandia-ehdokkuutta.
Jaana  näin ja  Leena Lumi hehkuttaa kirjaa parhaaksi blogitaipaleensa aikana näin.

Lainaan kirjan tekstiä sivulta 293: " Mistä voi tietää oikeat sanat? Mistä oikean järjestyksen? Mistä voi tietää rytmin? Mistä oikean mitan?" Tämä pätee myös tästä teoksesta blogattaessa!
*****

Riikka Pelo (s. 1972) voitti siis toisella romaanillaan Jokapäiväinen elämämme vuonna 2013 Finlandia-palkinnon. Finlandia-palkintoa on jaettu vuodesta 1984 alkaen. Palkinnon säännöt ovat muuttuneet, nykyisin palkintoa tavoittelevat vain romaanit.

Runoilija Marina Tsvetajevan perheen kohtalosta löytyy paljon tietoa internetistä, lisäksi Marinan tyttären Ariadna "Aljan" Efronin teoksia löytyy paloittain netistä. Marinan yksi ystävä on Boris Pasternak, jonka romaanista Tohtori Zivago olen postannut näin.