Boris Verho: Varastossa aina palaa valo, Karisto 1985

Hankin Boris Verhon runokirjan Varastossa aina palaa valo kiinnostuksesta Huuto.netistä. Runoteos on voittanut J.H Erkon palkinnon vuonna 1985 kuten myös Rosa Liksomin teos Yhden illan pysäkki.

Teoksessa on seitsemänkymmentä runoa suunnilleen. Runot punovat tarinaa, ja välittävät tunnelmaa. Runokirja on siis ehyt ja luo eräänlaisen maailman. Runoissa ei ole loppusointuja, eikä alkusointuja, ellei sitten sattumalta, mutta niissä on ajatus, rytmi ja paljon toistoa. Toisto ilmenee sanoja monistamalla, mutta määrettä muuntaen. Myös samat teemat toistuvat.

Toistuvat sanat tai asiat: viini, tupakka(savuke), turhuus, muuttumattomuus, kuolema, valhe, väärennös ja aika.

Runot voivat käsitellä tapahtumaa ja sen vastatapahtumaa esim.
s.10 turha elää. turha antaa olla elämättä. yhtä turha kuin turha itse.
riippumaton värähtämätön leikkimätön aika. .....

Teos ei ole kovin optimistinen, mutta minusta ei lainkaan ahdistava
s.19 auringonlasku on kaunis. yhtä onneton kuin elämä itse. yhtä
hiljainen. liikkumaton. mut kokoajan kuitenkin aurinko laskee.
kohta se on pois

Auringonlaskun, voiko ajatella symboloivan elämän loppua, joka on kaunis, mutta onneton, ainakin elämä on kulumass' meiltä kaikilta loppuun, tämä on minun triviaalitulkinta. Mut -sanaa käytetään useissa runoissa mutta -sanan tilalla.

Viinistä annetaan ristiriitaista tietoa
s. 37

viini lasissa on elämän ajattomuus. se tuo lähelle ne hetket

jolloin elämä todella on. ....

s.52

viini. ... vie vähäisenkin järjen .... turruttaa ...

s.67

toivottomuus. mikä toivottomuus. mikään ei koskaan liiku. tai liikkuu

muttei kuitenkaan. liikkuu näennäisesti muttei liiku todella.

....

Minusta runokirja oli mitä parhain, näin yksittäin runot eivät tee lainkaan oikeutta teokselle, mutta ei niitä voi tänne enempääkään siteerata. Analyysiani haittaa se, että en ole juuri lukenut runokirjoja, alle kymmenen  Parasta teoksessa ovat toistot, rytmi, ajatuksen viiva ja ehyt ilmaisu. Runot limittyvät toisiinsa.

Kuka on Boris Verho? En tiedä!

Tarja-Liisa Hypén – Kirjoittaa Kirjan matka tekijöiltä lukijoille:”Karisto kannusti minua jatkamaan ja alkoi julkaista muitakin runoesikoisia, joista JH Erkon palkinnon sai 1985 salanimi Boris Verho kokoelmallaan Varastossa aina palaa valo”.

Netissä löytyvässä Hannele Puhtimäen pro gradu työssä 2005 lukee s 46. "1985 ilmestyi Boris Verhon runokokoelma Varastossa aina palaa valo, joka sai J.H Erkon palkinnon. Boris Verho on myös salanimi, eikä todellista tekijää ole tuotu esiin". Alakommentin höysteellä asia linkitetään Kauraseen, sillä perusteella, että Sonja O. kävi Täällä teoksen Sonjan isän nimi on Boris. Ja Puhtimäki oli analysoimassa Kaurasen Arabian Lauri teosta, jossa mainitaan teos Doris Verho: Virastossa palaa aina valo.

Voi olla, että yhteyksiä on, mutta tuskin Verho on Kauranen, koska Kauranen on oman J.H Erkkonsa saanut. Netissä on muitakin arveluita Boris Verhon nykyisyydestä.

Tytti Parras: Jojo

Tytti Parras: Jojo, 1968, Otava kuudes painos 1969 223 s. /Suuri Suomalainen kirjakerho 1970, 215 s.

Tytti Parras julkaisu 25-vuotiaana esikoisteoksensa Jojon vuonna 1968. Se on nuoren opiskelijanaisen minäkerrontaa vuorokauden ajalta sisältäen takaumat ja muistelot ja paljon dialogia ihmisten välillä.

Teoksessa asutaan kommuunissa, ja päähenkilöt ovat opiskelijoita, mutta minusta kirja ei kuvaa opiskelijaelämää erityisesti, vaan motiivit ja teemat ovat abortti, "irtosuhteet", kolmiosuhteet ja myös ajankohtaiset pistot silloiseen todellisuuteen. Minulla on Suuren kirjakerhon painos vuodelta 1970, jota on luettu ahkerasti kirjan sivujen kunnosta päätellen.

Päähenkilö seikkailee kolmiossa Tampere , Helsinki ja Tallata. Kerrontaa höystää hänen kaveriensa runsas dialogi, jota päähenkilö Tinja lähinnä passiivisena seuraa. Tinja-nimeäkään ei juuri kirjassa mainita. Teos kattaa noin vuorokauden, mutta takaumat, päähenkilön mielessä piirtyvät menneisyyden osin hämärät häivät liittyvät lähinnä Tallataan ja liian läheiseen serkkuunsa Mikaan ja liian läheiseen veljeensä Lasseen ja hänen ex-tyttöystävään Millaan. Päähenkilön kavereista käsitellään eniten Riston asioita. Risto on helppo laittaa lokeroihin: kirjailija, pettäjäaviomies ja häntäheikki. Hänellä on poika (Petteri 3 v) mukana. Risto on luultavasti tutustunut kaikkiin teoksen naishenkilöihin ja he Ristoon. Pikkujäbä Petterillä on tosiaan vapaasta kasvatuksesta vielä se vapaampi oppimäärä, ja kolmivuotiaan innolla kivittää hanhia ja haukkuu paskoiksi kaikkia tätejä ja uhittelee poliiseille, ja isä senkun yllyttää, tai ei yllytä silloin, kun on joko ravintolassa tai käsi vieraan naisen hameen alla ja kun toinen nainen on poissa, kolmannella on käyttöä. Pikkupoika raahataan matkalle mukaan, ja minulla tämä tekee ehkä pahinta. Mitä täysikäiset tekevät toisilleen on aina sopimuksen välinen asia, mutta lapsia pitää aina suojella ja heidän kasvuympäristö pitää olla tuttu ja turvallinen. Näen Petteri mukanaolon kirjassa monella lailla merkittävältä. Pojan käytös on kuitenkin joukon järkevintä, ja Tinja, jonka aborttia kuvataan, ja niihin johtavia tapauksia muistellaan ja lopussa myös aborttikeskustelua käydään sekä yleisellä ja yksilötasolla on sen kokeneita muitakin, Petteri edustaa teoksessa sitä toista vaihtoehtoa, lasta. Petteri on kuitenkin selviytyjä ja kirjan todellinen sankari. Näin siis teoksessa, noin minun mielestäni lapsen kuuluu elää lapsen elämää ja saada virikkeensä lasten maailmasta ja hoito aivan muulla tavoin. Kirjassa lapsen moinen kohtelu etoo. 

Teos ei aukea aivan näin helposti, koska Tinjan suhde serkkuunsa Mikaan tulee häivetakaumissa esille, ja myös perheen pikku kummallisuudet, niitä ei kuitenkaan kokonaan avata eikä lainkaan selitetä, vaan lopulliset päätelmät jäävät lukijalle. Muutaman ajallisesti irrallisen sirpaleen varassa joudutaan kokoamaan koko palapeli. Tämä on toisaalta teoksen vahvuus. Teksti menee kahdella tasolla alun abortin jälkeen, eli opiskelijoiden suhdesoppana ja dialogina, jota Tinja passiivisena seuraa ja muistelee kasvun kipupisteitä. Tärkeitä henkilöitä ovat myös Tinjan veli Lasse, joka on nuori lääkäri ja Eevi Tinjan kolhoosikaveri, joka kertoo lukijalle sen Lassen ja Tinjan suhteesta, jota lukija on jo ounastellut. Mutta kukaan eikä mikään vahvista tätä, asia kuitataan hiljaisuudella. Myöskin sekä serkku-Mikan ja Lassen tyttöystävän Millan kohtalo ja motiivit jäävät auki, jokaisen itse pääteltäväksi.

Kirjassa on jokunen heitto Vietnamin sotaan, ja erääseen toiseen silloiseen selkkaukseen. Millan syntyperä tuodaan tässä kohtaa turhaan ilmi ja samoin valtion, jossa hän sen vuoksi olisi voinut asua. Abortin kuvaus kahdesti ja abortoidun sikiön katseleminen, ja alun hammaslääkärin ja Mika-serkun toimien kuvaus oli kieltämättä kuvottavaa, mutta minusta ne kuuluivat kirjan sanomaan, toisin kuin Millan syntyperä.

Tytti Parraksen esikoisromaanin minäkerronnassa on siis paljon samoja teemoja kuin myöhemmissä kauras- oksas- ja härkösesikoisissa, ja tästäkin kudelmasta on J.H Erkko palkinto siis tullut. Kaurasen esikoisessa käytiin abortilla, kuin myös Liksomin esikoisessa. Tytti Parras on syntynyt vuonna 1943, eli kirjanjulkaisu hetkellä hän on ollut 25-vuotias osapuilleen, päähenkilöt ovat suunnilleen samanikäisiä.

En provosoitunut lukemastani, vaikka provosoitiin, sillä teos on minusta jopa yllättävän hyvä ja seesteinen, paljon seesteisempi kuin J.H Erkko palkittu Rosa Liksomin esikoisnovellikokoelma Yhden yön pysäkki. Jotenkin tässä pelastusrenkaana on elämän myönteisyys, kaikesta kuonasta huolimatta elämä voittaa. Abortistaan huolimatta  tai ehkä siksi päähenkilö kohtelee pikkulasta järkevästi toisin kuin muut. Ympärillä on enemmän kaaosta, eikä vain nuoret ole "ongelmallisia", vaan eräs eläkeläinen janoaa vanhan vainaan irtaimistoa, ja kun ei saa tahtoaan läpi haukkuu "nykynuoret", kuten myös vuokraemännän sisko, joka häätää opiskelijat kommuunista, ja haluaa omat tavaransa pois tai siis siskonsa oletetut tavarat.

Kirjan numero olisi kolme. Tampere- Helsinki -Tallata, ollaan kolmessa asunnossa ja vielä Tinjan tuumailuissa tallataan monimutkaista kuviota: veli-sisko-serkku, eli -Lasse- minä – Mika, eli jojoillaan, tällaisia elämää etsivät nuoret voivat olla, rikkinäisiä.

Kirjan nimikko sana JOJO mainitaan sivulla 92 ”Mä olen matkustanut saakeli kun jojo ja retuuttanut tota poikaa”

Pidin Jojoa  hyvänä teoksena lähinnä kerronnan ja sujuvuuden vuoksi, mutta myös siksi, että jännite säilyi. Toisaalta en saanut niitä vastauksia, joita odottelin, eli ilmeisesti jokaisen pitää vetää itse johtopäätökset.  Jojo kohahdutti 45 vuotta sitten, ei enää,  aika ja ilmaisu ovat muuttuneet, eli naisesikoiskirjailijoista lienee jonkun mielestä Tytti paras, eikä enää kohahduttavin.

J.H Erkon palkinnon saajistaa olen lukenut teokset

1968 Tytti Parras: Jojo, romaani

1975 Heikki Turunen: Simpauttaja
1981 Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä, romaani

1984 Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, romaani

1985 Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki, novelleja jaettu, Boris Verho kirjan Varastossa aina palaa valo, kanssa.

Juhana Henrikki Erkko (1849-1906) oli runoilija.

Tytti Parras (1943-2018) oli suomalainen taitava naiskijailija, jonka monikerrokselliset teokset ovat häivemäisiä. Jojon jälkeen hän julkaisi romaanin Rakkaat

Tytti Parraksen romaanista Hyvin kasvatettu tyttö on bloggaus on täällä.

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki. Novelleja. Best Seller, Wsoy

Yhden yön pysäkki. Novelleja. Best Seller, Wsoy

Rosa Liksom (Anni Ylävaara, taiteilija)  on syntynyt Ylitorniossa 7.1.1958, ja on taiteilija, joka julkaisi vuonna 1985 novellikokoelman Yhden yön pysäkki  ja hän oli silloin 27-vuotias.

Yhden yön pysäkin nimettömät novellit on jaettu neljään kategoriaan: ” Steissi, kaivopiha, steissi”. ”Euroopan eteisaula” , 67 astetta pohjoista leveyttä”, sekä ”Neljä variaatiota”. 

”Stadilaisnuorista” kertova ” Steissi, kaivopiha, steissi” sisältää yhdeksän lyhyehköä novellia. Kerronta tapahtuu myös lähiöissä tai radanvarressa Puistolassa, Käpylässä, mutta toisessa novellissa on sanatrio on steissi, kaivopiha, steissi.
Minusta stadilaisnuorisonovellit ovat  hieman ilkeitä, mutta niiden ehkä ajatellaan naurattavan jotakuta. Minua eivät, koska novelleissa haisteltiin liimaa, paneskeltiin penkeillä, otettiin aborttia, jouduttiin putkaan, ja oltiin suljetulla, ja kaikki "stadinslangilla", jota skrivaa lapinlikka. Novelleissa on kyllä paljon hyvääkin, mutta kerronta on jotenkin turruttavaa. Ne ovat yleensä minäkerrontaa, mutta ensimmäinen liimaputken pyromaanilapsijuttu on kaikkitietävän kertojan kerrontaa. Yhteistä on stiletti, monella on juuri tämä esine. Siirtymät novelleista toiseen ovat erittäin hyvin toteutettuja: putkasta siirrytään seuraavaksi sairaalan eristykseen, ja jotenkin luulossa on, että putkateema jatkuu. Sama pätee joissain muissa tarinoissa. Tästä ehdoton plussa, ja tietenkin rohkeudesta kirjoittaa näin. Vanhempien kanssa "sopimuksen" tekevä juttu on ehkä viileydestään huolimatta kaiken karsein, pedanttius ei aina ole hyvästä.

”Euroopan eteisaula” vie lukijan seitsemän novellin voimin Moskovaan, Kööpenhaminaan ja jopa Espanjaan.  Liksomille tuttuihin paikkoihin. Tässäkin pätee samat teemat, mutta näissä novelleissa kuvataan enemmän adjektiivein ympäristöä ja henkilöitä ja myös ruokaa. Novelleissa ei ole minäkerrontaa. Kadulla lojuvalta kuolleelta otetaan korvakorua, on miestanssijoiden välistä läheisyyttä, on tosimiesten matkakokemus, joka on ehkä tarina, jonka ymmärrän, on jotenkin niin suomalaista votkaturismia.

”67 astetta pohjoista leveyttä”, kertoo seitsemästi pohjoisen kylmistä pakkastalvista pirtin ja navetan välissä. Murteen käyttö on näissä erityisen hyvää ja elinympäristön kuvaus on osuvaa, mutta aiheet ja ihmiskohtalot ovat ankeimmistakin ankeita, vain viimeinen peräkammarin poika juttu on empaattinen kuvaus pojan tavasta elää peräkammarissa, lukea, käydä metsätöissä ja juoda viinaa kaverinsa kanssa. Toivoa antaa eräs etelän mökkiläinen, joka on kiinnostunut tarinan minästä, muuta hän ei valitettavasti annakaan. Koska päähenkilön ainoat naiskokemukset ovat umpihumalassa, jonkun toisen miehen vaimon kanssa, mutta sentään pirtissä, eikä umpihangessa. Muut tarinat kertovat itsemurhista, veljen ja siskon liian tiiviistä yhteisasumisesta, perhepainajaisesta, eli näissä miltei joka novellissa on avainsanoja: navetta, niskat nurin, pirtti ja pakkanen. Useassa tarinassa lisäksi puhutaan valitettavasti myös itsensä hirttämisestä tai tehdään se.  Ensimmäisessä tarinassa se jää yritykseksi, mutta mies toteaa vaimosta "Kyllä piti käyä saatanan huono tuuri, että tommonen akka sattu kätheen jäähmään. Ei toimi ylä- eikä alapää" s.97.

Ihmiselon kuvaus on liian negatiivista, ja varmasti on kipukohtia, mutta kun jokaisessa novellissa on samat ongelmat, välillä kaikkitietävän kertojan kertomana, ja välillä minä-kertojan silmin. Juttu missä tapahtumia tarkastellaan lapsen silmin on kuvottava. Perheen vieraana ollut ukko (lieneekö isovanhempi ei jutussa selviä), mutta ilman syytä kesken kaiken katkaisee perheen kissalta niskan ja heittää sängyn alle ja kukaan ei reagoi. Perheen barbeilla leikkivä pikkutyttö löytää kissan ja laskikuoppaan heittää. Éräässä jutussa koira mennään ampumaan, sitten on näitä köysikiikkujuttuja, ja näitä sisaruusjuttuja, ja juttu jossa on vanha mies ja 15-vuotias tyttö, vaikka jotain jätetään arveluiden varaan, vihjeet rutsaan ovat liian selvät.

”Neljä variaatiota” on nimensä mukaan neljän novellin kooste teemana tapaamiset. Ensimmäisessä suurkaupungin kadulla tavataan, seuraavaksi nainen tapaa itsensä, seuraavassa 35-vuotias nainen tapaa 12-vuotiaan pojan, ja lopuksi vanhempi nainen kohtaa pojan. Näitä novelleja nitoo yhteen jonkin näköinen eroottinen lataus, joskin alle 16-vuotiaita ei saisi olla näiden lukijoina, vaikka asiat jätetään vihjeiden varaan.

Kaunokirjallisuus on tapa tarkastella maailmaa, ja saada lukija kokemaan tunteita. Tässä mielessä teos on mitä loistavin. Lukiessani koin maailman, jolle olen ollut sokea, enkä halua sitä nähdäkään. Tunsin lähinnä helpotusta, että oma elämäni on siedettävää, ja epäilystä ja kyllä myös henkistä kuvotusta. Jollekin tämä voi olla silmiä aukovaa ja jollekin ehkä kykyä käsitellä kokemuksia, eli myönnän, että varmasti nämä elementit löytyvät elämästä, mutta maailmassa on myös paljon hyvää ja kaunista. Vaikka olen realisti-pessimisti, yritän parantaa maailmaa, tai ainakin olla huonontamatta sitä ja arvostan optimismia. Novellien stadinslangi oli säälittävää, kirjassa oli sesese-kieltä, eli kaikki kolmannet persoonat olivat se taikka ne, nämä ovat novellien heikkoudet. Vahvuudet ovat napakkuus, rohkeus ja siirtymät.

Rosa Liksom on opiskellut Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Moskovassa. Yhden yön pysäkki on saanut J.H Erkon  palkinnon, parhaasta esikoisteoksesta, palkinto jaettiin kahteen osaan. 1985 sai palkinnon myös Boris Verho teoksellaan Varastossa aina palaa valo.

Vuonna 2015 eli 30 vuotta myöhemmin Rosa Liksom on tunnustettu kirjailija, koska 2011 hän sai Finlandiapalkinnon teoksellaan Hytti nro 6, jossa Neuvostoliiton läpi Mongoliaan junaillaan. Turun kirjamessuilla 2015 Rosa Liksom sanoi, että nuorena ei lukenut kirjoja juuri lainkaan, mutta sittemmin senkin edestä. Juuri Hytti no 6:teen lukitodella paljon. En henkilökohtaisesti pitänyt kirjasta, mutta myönnän, että se on laadukas ja hyvä.

Rosa Liksom, lik som rosa kuin vaaleanpunainen tai kuin ruusu, piikkejä täynnä. Joskin on Rosallakin tässä hetkensä, hän maalaa outoja tuokiokuvia kuten s. 66 "oli maanisen kirkas keväinen lauantaiaamu", s.80 "Koko aamuyön riehui ukonilma kuin ydinsota", s 113 Sitä (lunta) satoi isoina laattoina taivaasta ... itse asiassa stadilaisnovelleissa henkilöt, slangi ja angsti ovat päällä, Euroopan eteisaulassa ympäristön ja henkilöiden kuvailua on enemmän. Kun leveysasteita on 67 on useimmin pakkanen, vilu, navetta ja suvun väärä sisäänlämpiäminen. Neljässä variaatiossa lopetetaan sesese-kieli ja puhutaan pojasta ja tytöstä ja toinen sivun novelli menee ilman subjektia pääosin pelkällä predikaatilla s.136 " makaa reidet tiukasti yhteen puristettuina ... vetää peiton kasvoille  .. hengittää hitaasti ... tuijottaa maailmankaikkeutta ..."  

Teos: Novellikokoelma, jaettu neljään osaan, nimettömiä lyhyitä ja ehyitä novelleja.
Motiivit: Nuoruuden ahdistus, irrallisuus, väärä sisäänpäinlämpenevyys, pakkanen, kylmä, eroottinen epävarmuus
Nimi: Monet tarinat kestivät yli yön, mutta nimi silti sopiva, koska osassa kyse ehkä juuri yhden yön pysäkistä ainakin symbolisessa mielessä
Kansi: Retrourbaanikansalainen, minusta sopii kirjan teemaan,
Teema: Nuorurbaani uhittelu, ja pimeän pohjoisen pirtin pelokkuus, ja kaupunkilaisen kiinnittyminen kompleksiseen kontekstiin ;)

Mikä teoksesta minusta puuttui: vanhempien huoli ja välittäminen lapsista, oikea tsemppihenki, ja tasa-arvoiset suhteet.
--

Juhana Henrikki Erkko (1849-1906) oli runoilija.
Kirja oli kirjastosta.

Sonja O kävi täällä, Anja Kauranen

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä. 1981, WSOY.Best seller, 14. painos 2004, sivumäärä 275, seitsemän osaa.

Anja Kaurasen  Sonja O kävi täällä on hankala analysoitava, en oikein ole osannut kirjoittaa siitä mitään kovin jäsennettyä. Sonja O kävi täällä on jo heti alkuun niin aggressiivinen, että analyysit jäävät, sillä kiitokset ja terveiset lähetetään "sioille sovinisteille. Omahyväisille öykkäreille" ja monelle monelle muulle. Sonja O:n tarina on minusta äärimmäisen sekava. Teoksen aluksi on laitettu pari runoa, joiden yhteyttä teoksen teemoihin en löytänyt. Pääosin kirja on minäkertojan, mutta Sonja O:sta puhutaan myös kolmannessa persoonassa, eli päähenkilöä tarkastellaan muutaman kerran kaikkitietävästikin. Lisäksi isän isovanhemmat dieduska (Aleksei) ja baabuska (Anastasia) kutsuvat häntä Sofiaksi. Aikatasot hyppivät, ja useinkaan heti ei voi tietää, mikä ajankohta on kyseessä. Kuitenkin kirja rajuudestaan huolimatta on looginen. Loppukohtausta edeltävä episodi tosin on jo ennen puoliväliä.

"Minä annoin ja annoin ja annoin. Olin kävelevä lahjatavaratalo, ruumiillistunut Stokka, kiitospäivä, intiaanien lahjojenvaihtamispäivä ..." miehiä Sonja O:lla on siis monta liutaa on alkaen Kissamiehestä ja rajusta Reijo Seilorista, jatkuen, Janne Maalaispoikaan, ja Oliver Wendelmaniin sekä  Ilari Mestarirunoilijan, Mikael Paljasjalan, ja Leonid ”Palvovitsin” kautta Karriin westendiläiseen rockariin. Miehistä kuvataan lisäksi yliopistossa tohtori Erikiä, aloittelevaa kirjailijaa Karria ja hänen isäänsä Osma Blåfeldiä ja sitten on vielä naisystävää, ja lienee ollut rutsaakin ja lopulta on eheyttävää rokkari Karri Vaaraa. Isä ja äiti on välillä faija ja mutsi, heidän nimensä ovat Tamara ja Boris. Kirjassa käsitellään rajan takaisia (Terijoki ja Viipuri) asioita menneiltä ajoilta, kaikenlaisia sukulaisia. Tuli mieleen, että on suvulle huonot elämänkortit jaettu,  on saatu pelkkiä mustapekkoja, eikä yhtään elämän valttikorttia.  Meripihkaisista esineistä ja merihevosista monesti puhutaan, ja ne ovat Sonja O:lle tärkeitä kuten meripihkainen valo.

Ennen kronologista ja loogista(?) analyysiäni laitan muutaman huomion. Mikäli mies kirjoittaisi vastaavan kirjan mieshenkilön käytöksestä, naisista ja näistä seksi-asioista, uskoisin, että teosta ei ehkä julkaistaisi, tai ei ainakaan palkittaisi, lisäksi teoksessa on ainakin yksi lause, joka loukkaa helposti ja se alkaa sanoin "tapahtukoon sinun tahtosi naisen  …". Teoksessa on käytetty asioista varsin ikäviä nimityksiä kuten leukakiikku, ja pelkästään aluksi ympäristön kuvauksessa talojen pinnalla on psoriasista, silsaa, ja puhutaan raiskauksista ja muista.

Itse teos kertoo Sonja O:n selviytymistarinan ”dorkalasta” eli hullujen huoneesta josta hän pääsee erään ihmissuhteen avulla pois, mutta aikatasojen vuoksi kerrotaan myös syitä sinne mielisairaalaan joutumiselle. Perusongelmana on sukupolvia jatkunut epätoivo, epäonni ja kurjuus, kyvyttömyys kääntää ankeita olosuhteita onnistumisiksi. Sonja O. joutuu lapsuudessaan kokemaan liikaa ikäviä asioita, kuten vanhempansakin ja isovanhempansakin, joka selviää sirpalemaisesti lukijalle. Sonja O:lla järki pelaa, siitä kertoo balettiharrastus ja yliopisto-opinnot, mutta miehissä ja seksi-asioissa on suurimmat ongelmat. Pääosin suhteet ovat miehiin, mutta myös dorkalassa naiseen. Mielisairaalan terapeuttia hän kutsuu Moolokiksi, jonka keinutuolihavainnot avaavat hyväksikäytön sekä lukijalle että kirjan päähenkilölle kirjan osassa 4 luvussa 3, ja tässä painoksessa ss.158-159.

Osittain liikutaan kirjailija- ja muusikkopiireissä, ja vasemmistovirrassa vyörytään annetaan ajan kuvaa Allendea ja punakokouksia. Loppukohtauksessa Sonjan coctailina on valkoviiniä kahdella diapamilla juhlissa, jossa puhutaan punaisten presidentinvaaleista 1984, vaaleista, joita ei tullut, koska Kekkonen erosi ja Mauno Koivisto valittiin, eikä esimerkiksi Ahti Karjalaista, mutta vielä lopussakin Sonja O. sekoittaa päätään laittomilla päihteillä, joten dorkala ei välttämättä ole voitettu kanta.

Juonitiivistelmä
Terijoella Aleksei dieduskan ja Anastasia baabuskan tytär lonkkavikainen ja keuhkotautinen nuori tarjoilija Veera saa aviottoman lapsen, Sonja O:n isän. Isä etsii omaa isäänsä kostomielessä raskaus alkoi raiskauksesta noin vuonna 1912 (vuonna jolloin Titanic upposi)..
Hän menee naimisiin Sonja O:n äidin Tamaran kanssa, joka on töissä Viipurissa. Isä lyhentää perheen sukunimen Orloksi ja perheessä on Sonja O:n lisäksi poika Leo, joka on vammainen.
Äidin tausta on traaginen, sisar Anna  hirttäytyi vuonna 1939, isä kuoli punavankileirillä Hennalassa 1919 ja äiti myöhemmin. Äiti on raatanut kahdessa työssä siivoajana ja ompelijana. Perheessä on isä oireilee ongelmissaan ja on paljon perheriitoja ja väkivaltaa.
Sonja O. syntyy Sofia nimiseksi Helsingissä vuonna 1954 (päättelin tämän vuosiluvuista, vuosi 1955 on myös mahdollinen), nimi muuntuu kansakoulussa Sonjaksi ja sukunimi lyhenee O:ksi.
Sonja O. hajoaa minuudeltaan likaiseen Sonjaan ja puhtaaseen Sofiaan.
Perhe on hyvin köyhä, mutta Sonja O aloittaa balettiharrastuksen. Ensimmäinen mies, johon Sonja O ihastuu on Kissamies, jolla on poikaystävä. Tämän jälkeen tulee Reijo Seilori, sitten monta muuta.
Sonja O:n elämässä miehet vaihtuvat.
Pääsee opiskelemaan yliopistoon äidinkieltä (suomea)
Miehiä, mm. yliopiston professori, joka määrää aikoja Sonjalle kalenterista, on isää ja poikaa.
Vasemmistokuohuntaa, Sonja on mukana, mutta erotetaan opportunismin vuoksi. Sonjaa kuvataan punapäiseksi vihreäsilmäiseksi,paahtuneeksi prolemuruksi ja "tummaksi" verrataan romaaniin.
Raskaus seurustelusta Ilari Mestarirunoilijan kanssa  ja omasta päätöksestä tullut abortti, Leningradiin, jossa tapaa "pää ja kohtu tyhjä" Leonid Pavlovitsin, takaisin ja dorkalaan.
Mielisairaalassa viettää 1,5 vuotta, käy läpi keinutuolikokemuksiaan ja siellä suhde baletomaani Siskoon feministilesboon (tämä minusta oli ilkeää)  ja pääsee jaloilleen ja pois.
Siskon ideasta Sonja O. alkaa kirjoittaa tätä tarinaa. Tällöin Sonja O. kirjoittaa myös isänsä kuolemasta, joka oman abortin kanssa oli viimeisiä dorkalaan suistavista tapahtumista. Viimeisten sadan sivun aikana teoksen teksti helpottuu ja siirtyy selittäväksi, sanottavaa uutta juonellisesti ei ilmene, paitsi Karri Vaaran punk-uraa avataan..
Loppukohtauksena on presidentinvaaleihin valmistautuminen, joita vaaleja ei tullut.

Kirjassa on rivouksia rivouksien perään. Tekstistä päätelleen Sonja O. on vähintäämkin "erotomaani" niin maanista on fyysisen toiminnan tarve ja suorittaminen sekä yksin että yhdessä. Kirjan ja kirjailijan myynti on myös eräs mittari menestykselle ja merkittävyydelle. Kirja on julkaistu ja palkittu vuonna 1981, ja se on jo Kekkosen osalta ollut miltei heti vanha, syyskuussa UKK jäi sairaslomalle ja lokakuussa hän erosi. Koivisto valittiin vaaleilla vuonna 1982. Tämä on kuitenkin kirjan neljästoista painos ja lisää lienee tullut, joten Kauranen on varmasti hyvä kirjailija ja tämä hyvä kirja, vaikka on Jokelle liian kovaa kauraa, ja teoksen loppua kommentoidakseni, en anna aplodeja. Kuten ei kukaan anna aplodeja tälle bloggauksellekaan, sillä tämä on sirpalemainen, kuten on teoskin, mutta itse teosta huonompi.

*****
Anja Kauranen (s.1954) nykyisin Anja Snellman debytoi vuonna 1981 Sonja O:lla kävi täällä -teoksella. Kauranen sai teoksestaan J.H Erkon palkinnon, jota muuten jaettiin 1964-1994. Palkinnon on saanut myös Härkösen Häräntappoase. Juhana Henrikki Erkko (1849-1906) oli runoilija.

Kirjan rönsyt katkaistuani huomasin yhtäläisyydet Sofi Oksasen (s. 1977) esikoisteokseen Stalinin lehmiin (ilm. 2003). Molempien "minäkertoja" on nuori itseään etsivä, älykäs nuori nainen, jonka juuret ovat osittain muualla ja jonka minuus on säröillä. Mennyttä molemmissa esitellään, mutta pitää sanoa, että Oksasen esikoisesta pidin enemmän. Oksanen muuten käyttää myös Annan miehistä ”ihmenimiä” Hukka,  ja Vilen (Vladimir Iljits Leninin mukaan) sekä Pikku Peikko. Molemmat päähenkilöt ottavat latausta laitoksesta. Muistaakseni myös Oksasen päähenkilö Annakin dippaili diapamilla.

Anja Kauranen on käsitellyt tämänkaltaista perehekuviota myös kirjoissaan Kultasuu, Ihon aika, ja Pääoma.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, Seven 2008, ensimmäinen painos Otava 1984. Sivumäärä 316 ja lukuja 26.

Anna-Leena Härkönen (s. 1965)  on kirjoittanut esikoisteoksensa Häräntappoaseen 17-vuotiaana vuonna 1984. Se voitti esikoiskirjasta myönnetyn J.H Erkon -palkinnon.

Juonitiivistelmä
Kirja Häräntappoase on nuorisokirja ja siinä on ”puhekieltä”, esimerkiksi teos alkaa näin:

”Me istuttiin juuri matikan tunnilla ja ulkona oli kevät. Sisällä ei ollu. Mä vilkasin kelloa ja hikoilin”.

Minäkertoja Allu eli Alpo Korva on vaasalaiskoululainen, joka joutuu kesäksi sukulaisten maatilalle Torvenkylään. Allu on eräänlainen kovis ja minusta kiusaa esimerkiksi Pietarsaaresta Torvenkylään saapunutta sukulaispoikaansa Pasi Rutasta. Maalla nimittäin tarvitaan apua Takkisten tilalla, koska isäntä Svantella on ”syväntauti”. Svanten vaimo Lahja on mukava duracell-mummo, mutta poika Touko on hieman -”omituinen”.

Vaasassa henkilöinä esitellään kaveri Taala ja luonnonsuojelija, jota Alpo kutsuu Pulunkesyttäjäksi. Äiti ja äidin uusi mies Pekka, josta Allu ei tietenkään pidä. Allu joutuu sopeutumaan ensin pakkoreissuun Torvenkylään ja sopeuduttuaan myös pakkoreissuun takaisin, kun äiti lähtee Mallorcalle*.

Allu on sekä tupakoitsija että myös viinanjuoja. Hänen viinapäänsä on heikko. Lisäksi Allu on kännissä väkivaltainen, lyö Rutaselta nenän niskaan, kun on ensin ärsyttänyt hänet käymään kimppuun. Allulla tuntuu olevan joka ihmisestä joku ihme lempinimi tai muuten kaveri vain kiusaa, eli sankariksi ei ihan puhtoinen, nuoret ovat tällaisia. Torvenkylässä Allulla on Kertun (Kerttu Hurme) kanssa vispilänkauppaa, joita Kertun äiti Anni parhaansa mukaan yrittää estää. Kerttu minusta vaikuttaa myös hieman tasapainottomalta, kaikkine ihmekysymyksineen.

Torvenkylän muut nuoret vaikuttavat ihan tervehenkisiltä kuten esimerkiksi Kertun kaveri Vuokko. Minusta Rutanen on pohjimmiltaan ihan ok-tyyppi, vaikka se peitetään Allun kettuilun alle.

Juoni kiitää eteenpäin, ja lopulta "se" tapahtuu Allun ja Kertun välillä, mutta tarina ei lopukaan siihen, vaan Kertun tulevaisuus jää täysin auki, Allun matka käy kohti kaupunkia, äiti kutsuu poikansa kotiin. Allu on äitinsä oikkujen orja.

Kerronta on minäkerrontaa Allun ”kynästä”. Tarinassa on sekä Allun muistelua että unia, mutta pääosin asiat etenevät Allun kertomana tapahtumajärjestyksessä. Henkilöt on minusta hyvin kuvattu, tervehenkisiä maalaisia kuten Svante ja Lahja, osin kylän väki kyttää nuorisoa, mutta niihän se aina on. Tapahtumia ei paljon ole, vaan tekstissä on "dialogia" siis jengi puhuu keskenään, myös väkijuomia maistellaan, ja nitroa haetaan ja ambulanssia soitetaan.

Miljöö on kaupunki ja maaseutu. Tapahtumapaikka on Vaasa ja Torvenkylä. Saunassa on muutama avaintapahtuma, ja siellä taidettiin kirjan nimikin ensimmäisen kerran mainita. Häräntappoase muutaman kerran mainittiin Heinäpellolla ja navetassa ahkeroidaan, ja kylän raitilla ollaan. Aikaa vietetään myös ”aitassa”. Voi miettiä, että ei ollut Allulla helppoa, mutta Kertulla vasta vaikeaa olikin. Se, mitä Allun ja Kertun välillä tapahtuu vaikuttaa varmasti enemmän vielä tyttöön. Sitten kun Allu lähti pois, miten kävi Kertun. Allu sen sijaan tuntuu selviytyjältä.

Teema tai teemoina on nuoruus, ihastuminen, eka kerta, nuoruuden ahdistus, itsensä etsiminen, kasvaminen

Luulin kirjan olevan laimea 1980-luvun (tapahtuma-aika!) kuvaus maitolaiturilta, ennen kännykkää ja internettiä. Kuitenkin teoksessa on elämänmaku ja nuoruuden angstit pinnassa. En tiedä keneen Anna-Leena Härkönen on omia ajatuksiaan kirjoittanut Alluun vai Kerttuun vai ei kehenkään. Eikä Rutasellakaan helppoa ole, ei Allu erityisen helppo kaveri ollut, eikä myöskään reilu. Rutanen on loppupelissä reilumpi kuin Allu. Haluatko itse kaverin, joka kettuilee koko ajan, ja vetää turpaan?

Minusta kirjan kansikuva on niin outo, että se kääntyi eduksi. Kirjan sisällön tuntien olisi vaikeaa tehdä muunlaista kantta, voihan kanteen ajatella nimittäin Alpon ja Kertun. Alpon maskuliinisuus kuvastuu härkänä ja Kertulla naisella pienet enkelin siivet.

Hyvä kirja.

***
Häräntappoase on esitetty Yle-TV2:lla sarjana ja ion Areenassa täällä..

Kirjan alku ja loppu oli siirrettu Turkuun, siis Vaasasta Turkuun! Legendaarista lemmenparia näyttelee Santeri Kinnunen ja Outi Alanen, mutta myös Antti Majanlahti (Rutanen) oli mukana, kuten Maija-Liisa Majanlahti (Lahja), Risto Salmi (Svante), kaiken kaikkiaan hyvä sarja.

***21.1.2013***
2007 Ylioppilaskirjoituksissa Härkösen Häräntappoase-kirjasta on ollut katkelma, missä on Pulunkesyttäjä (lempinimi on Allun keksintöä ja kaveri on vaihtoehtoihminen ja luonnonsuojelija), ja pitää verrata hänen asennettaan luonnonsuojelussa Kai Lehtisen (näyttelijä esim. Raid ...) asenteeseen (romaanissa muuten mainitaan, että yks Lehtisen Kai laitettiin tonttuveljeksi Alpolle tuskin oli "Raid" Lehtinen)). 

Lisäksi eräässä tehtävässä pitää analysoida Anna-Leena Härkösen  keinoja luoda puhekielisyyttä. 
Tämä on varsin helppo: mä, tonne, sanoista puuttuu lopusta kirjaimia, kirosanoja kuten jumalauta ...
Vaikein kysymys on eittämättä kysymys siitä, minkälaisen käsityksen saa Alpo Korvasta romaani-katkelman perusteella.

Lainaus tai katkelma kokeessa alkaa kolmannen luvun alusta, mutta yo-tehtävässä on vain tämä kohta
"Mä törmäsin pulunkesyttäjään ku vispasin keskustassa koulun jälkeen. Mä olin melkein ajaa sen yli eikä siitä kyllä maailma ois murtunu vaikka niin ois käynykki. Renkaat vaan vikis ku mä suistuin sivuun .... Ahaa Alpo Korva! se mölähti -Ahaa itse pulunkesyttäjä! mä huusin  
lainaus alkaa sivulta 33 ja päättyy sivulle 37 sanoihin tukehduttaa sinut lätkillään, Alpo Korvalle on kerrottu että maailma tuhoutuu, jota Alpo ei jaksa.

Lätkät liittyvät poliittisten nuorten painamiin lätkiin. Katkelma on siksi vaikea, että jos on lukenut teoksen, katkelma on irrallinen, mutta kuvaa Alpon herkkää puolta. Pinnaltaan Alpo on kova, polttaa tupakkaa, ei välitä Pulunkesyttäjän rauhan pyöräilystä ja luontohommista, on ajaa Pulunkesyttäjän päälle ja vähättelee tapahtumaa. Mutta analysoi, ahdistuuko Alpo tupakoinnin lomassa? Alpon sukunimi on Korva, ja hän on pelkkänä korvana, muuten leuat louskuvat, ja Alpo kuvittelee olevansa hyvinkin vitsikäs. Toisaalta Alpo tuntuu kadehtivan Pulunkesyttäjän suhdetta Anjaan tässä katkelmassa. Koko teoksen kannalta Pulunkesyttäjällä ei ole liiemmin merkitystä, mutta katkelman avaamisessa on vaikeutensa, minkälainen Alpo on tai kuvataan olevan tämän perusteella. Minusta Korva on pinnalta kova, tupakoiva, näsäviisas nuori, mutta Korvan sisin on höllyvän epävarmaa, hän halajaa parisuhdetta, kiinnikettä naiseen, tai ainakin, sitä mitä hän luulee parisuhteessa saavansa ja on telkkä-irvailustaan huolimatta kiinnostunut myös luonnosta.

Häräntappoaseen uuden pokkaripainoksen kansi. Talikko ja sydän ja viittaus Alluun ja Kerttuun.