Helen Keller Elämäni tarina, Wsoy Taskukirja, 1964 neljäs painos, alkuteos The Story of my Life, 1903, suomentanut Martti Montonen. 171 sisältäen sivua alku- ja loppusanat.
Helen Keller syntyi vuonna 1880 Tuscumbiassa Alabamassa, hän menetti noin puolitoistavuotiaana (tarkalleen 19 kk) puhe-, kuulo-, ja näkökykynsä rajun kuumeen seurauksena. Perhe asui varsin isossa talossa. Isä oli entinen etelävaltioiden armeijan kapteeni ja leski, joka meni uudestaan naimisiin, josta avioliitosta Helen ja hänen pikkusiskonsa olivat. Isällä oli myös lapsia ensimmäisestä avioliitosta. Kun näkö- ja kuuloaisti menivät, Helen oli vanhempien hoidossa, ja otti tiettyjä vapauksia. 3.3.1887 hänelle palkattiin opettaja Anne Sullivan, jonka Helen lukitsi tilaan ja piilotti avaimen. Helen oli jo tuolloin oppinut viittomaan omia merkkejään, ja tunnustelemaan tavaroita ja oppinut lukon, lukitsemisen ja avaimen piilottamisen salaisuudet.
Tämä teos mainitsee ylläolevan lukitsemisen, mutta ei tuo oppimisprosessin alkuvaihetta esiin. Joka tapauksessa hiljalleen Helen oppi merkkejä, Sullivan opetti sanoja "tavaamalla niitä Helenin käteen". Tästä alkoi pitkä ja antoisa opin polku. Vuonna 1890 Helen oppi puhumaan, mitä voi pitää isona edistysaskeleena. Helen kävi koulua, ja lopulta opiskeli yliopistossa, alkoi kirjoittaa kirjoja.
Kellerille lukeminen, kirjat, runous, purjehdus ja ystävät olivat tärkeitä. Hän mainitsee tutustuneensa moneen kirjailijaan ja tiedemieheen mm. Mark Twainiin ja Alexander Graham Belliin.
Kirja on siis Helen Kellerin kirjoittama, onko hän pistekirjoittanut sen käteen, sanellut tai käyttänyt kirjassa mainittua omaa kirjoituskonettaan, en tiedä, mutta hän on päässyt abstaktioiden maailmaan ja pystyy kuvaamaan hyvin tarkasti luonnon ilmiöitä
"Lumipyry lakkasi myrskyn kestettyä kolmatta päivää. Aurinko ilmantui näkyviin pilvien lomasta ja paistoi kumpuilevalle valkoiselle tasangolle. Joka taholla oli kummallisen näköisiä kohoumia ja pyramideja, läpitunkemattomia nietoksia". s.69
Keller tutustui aina tavaroihin tunnustelemalla sekä tuoksujen ja hajujen avulla. Se, miten kokonainen maisema hahmotetaan, on hankalampaa. Miten kieli ja ajattelu muotoutuvat. Miksi pystymme käsittelemään sanoja, vaikka emme tiedä niiden vastaavuutta mihinkään tai emme edes tiedä ovatko niitä edes olemassa. Miten voidaan rakentaa teorioita maailmankaikkeuden synnystä tai aineen rakenteesta. Avaruustähtitieteessä ja fysiikassa joudutaan työskentelemään lähinnä abstraktioiden kanssa, joilla tosin on oltava vastavuus, koska olemme luultavasti olemassa. Mikä on kvarkki tai hadroni? Miten kemiallinen sidos syntyy, kiertävätkö sidoselektronit molempien atomien ytimiä, miten protoni on muotoutunut, ovatko kvarkit toistensa vankeja? Mitä sähkö on? Miksi elektronit liikkuvat toiseen suuntaan kuin sähkö? Miksi sähköä voi muuttaa työksi? Loppujen lopuksi ihmisen ylivertaisuus perustuu teorioihin ja abstraktioihin ja niiden ylös kirjaamiseen. Miten tämä liittyy Helen Kelleriin? Siten, että kirjan anti onkin siinä, miten tällainen ihme on mahdollista, miten elämän aiheuttamat esteet voitetaan, eletään, edetään ja vielä kannustetaan muita, miten päästä aistivammaisena abstraktioiden tasolle. Stephen Hawking on nykyajan helenkeller, hän on älykkäimpiä ihmisiä, mutta lähtökohdat ovat varsin epäsuotuisat, kesken opiskeluja puhjennut ALS-sairaus, joka ei kuitenkaan pysäyttänyt tiedemiestä ja jonka ura on todella pitkä. Bloggaus Hawkingin teoksesta Ajan lyhyt historia ilmestyy 30.5.2013.
***
Wikipedian artikkeli Helen Kelleristä on täällä.
Se kiteyttää Kellerin tarinan, mutta tuo esille opettajan Anne Sullivanin vaikeuksia saada Helen Keller opintielle. Näkemäni filmin ja wikipedian mukaan Helenin kuurosokeus oli johtanut tietynlaiseen rajattomuuteen kasvatuksessa. Artikkelissa tuodaan myös esille esipuheessa mainittu Anne Sullivanin ja Helen Kellerin pitkä yhteistyö eli 49 vuotta. Kirjassa ei tuoda esille sitä että Anne Sullivan on itsekin näkövammainen, tärkeää näkövammaisuudessa on se, että Sullivan toi Kellerille rajat ja realiteetit. Rajattomuuden vuoksi Sullivan lukittautui Helenin kanssa tilaan, ja sai oppimisprosessin alkuun määrätietoisilla rajoilla, sitä ennen Helenille oli annettu useimmiten periksi.
Tätä seikkaa painotetaan Felix Hollanderin alkusanoissa: "Helen Kellerissä ei tapahtunut tälläista kehitystä ennen kuin Anne Mansfield Sullivan saapui häntä opettamaan" samoin Holländer esittää saman kysymyksen, joka minulle tulee mieleen " Kumpaa meidän pitää ihailla enemmän, kuuromykkää ja sokeaa tyttöä, ... vai hänen opettajaansa". ss 6-7. Kuinka moni opettaja olisi ollut niin uhrautuvainen ja altis kuin neiti Anne Sullivan ja tarmokas ja määrätietoinen, ja sitoutunut koko elämänaikaiseksi "tulkiksi"? Kuinka moni kuuro-mykkä-sokea jaksaa raivata esteet tieltään masentumatta?
Teoksen lopuksi Niilo Mäki avaa loppusanoissa Helen Kellerin myöhempiä elämänvaiheita.Anne Sullivan kuoli vuonna 1936, jolloin miss Sullivan oli kouluttanut tulkin Kellerille miss Polly Thompsonin, Keller kuoli vuonna 1968. Niilo Mäki myös pohdiskelee "korvaavia" aistihavaintoja. Olen lukenut sokeasta pojasta, joka oppi ohjaamaan äänellään puhelinverkkoa (analoginen äänen taajuuteen perustuva ohjaus), pojalla oli ilmeisesti sangen kehittynyt kuuloaisti sekä kyky tuottaa tarkasti erilaisia ääniä.
***
Tämä Helen Kellerin tarina on siis tärkeä siksi, että useimpien fyysisten vammojen kanssa pystyy elämään, mutta asennevamman kanssa ei. Fyysisten vammojen vuoksi se on satakertaisesti vaikeampaa, ensinnäkin on se vamma, toiseksi ympäröivän yhteisön asenne on joko hyssyttely tai selän kääntäminen, ja olisi vain helpompi antaa periksi ja olla yrittämättä. Tunnustan, että minulla on enemmän asennevammoja kuin fyysisiä rajoitteita. Kuinka helppoa on elää laiskanpulleaa elämää ja rutista enemmin kuin rutistaa.
***
Yksi asia, joka minua kummastutti teoksessa, liittyy akateemisiin opintoihin. Kellerille niitä oli kehystänyt romantiikan auer. Todellisuus oli toista ja Keller kirjoittaa: Mutta yliopisto ei ole Ateena, jollaiseksi sitä luulin. Siellä ei tapaa suuria ja viisaita miehiä, ei katsoa silmästä silmään... kyllähän hekin ovat yliopistossa, mutta siellä he vaikuttavat muuttuneen muumioiksi. s. 129. Itse näen tieteen toisin. Tiede kehittyy pääasiassa julkaisuin, jotka ovat joko filosofisia läpimurtoja, teoreettisia tutkimuksia, tai kokeellisia tutkimusta. Kaikki julkaisut ovat julkisia, ja kriittiselle tarkastelulle alttiita. Yhden ihmisen panos koko länsimaisen tieteen verkostossa on pienehkö, vaikka tiedemies olisi "suuri" ja "viisas". Moni läpimurto on tehty monesti samaan aikaan, eli tiede suuntaa mielenkiintoa, moni tutkii samoja ilmiöitä, teorioita koetellaan ja parannellaan, tieto muuttuu. Tiedettä varmasti on hyvä popularisoida, mutta minusta se kuuluu uran loppuvaiheeseen, alku-ura on enemmän porautumista syvemmälle, teorioiden rakennusta, kokeilua, uuden löytämistä omaa innostumista. Omaa tutkimusta kannattaa hehkuttaa vasta sitten kun on itse lopettelemassa uraansa, ja etsii työlleen jatkajaa. Suuren tiedemiehen tapaaminen voi olla inspiroivaa, mutta ei ole edellytys omalle tutkijan uralle, jos vaihtoehtona, on lukea oppiaineen teoria, julkaisut, kokeet, ja tehdä itse tutkimusta, saada rahoitusta ja resursseja, luultavasti kaikkein tärkein edellytys on sama kuin Sullivanilla ja Kellerillä - palava intohimo, halu ja motivaatio.
