Leo Tolstoi: Ylösnousemus

Leo Tolstoin Ylösnousemus (1899) on 668 sivun mittainen kolmeosainen romaani ylpeydestä, lankeemuksesta, uskosta, uskonnollisuudesta, yhteiskunnallisista oloista, talonpojista ja vankiloista, hyvin tyypillinen tolstoilainen teos. Se on kahdella tavalla haastava teos, siinä on pitkälle menevää uskonnollista pohdiskelua, mutta myös rankkaa yhteiskunnallista analyysiä. Minusta teos kannattaa lukea kahdessa tapauksessa. Jos on lukenut Tolstoin Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan, kannattaa myös tämä lukea, sillä teos osoittaa, mihin Tolstoin kehitys uskonnollisissa, poliittisissa kysymyksissä ja maan omistusasioissa päätyy. Jos lukee vain yhden Tolstoin, tämä on lyhin ja sisältää useimmat hänen teemoistaan. Ylösnousemus käsittelee myös oikeudenkäytön ja vankiloiden kohdalla samoja teemoja kuin Dostojevskin Rikos ja Rangaistus. Linkit näihin mainittuihin teoksiin löytyvät postauksen lopuksi.

Kirja Ylösnousemus alkaa ”Vaikka ihmiset olivat … täyttäneet ilman kivihiilen ja naftan katkulla, leikkaamalla tasanneet puut muodottomiksi ja karkoittaneet kaikki eläimet ja linnut –tuntui kevät siitä huolimatta keväältä kaupungissakin”. Käännös on Juho Tervosen ja painos on kuvitettu laitos Wsoy:n vuoden 1926 satoa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä ruhtinas  Dmitri Ivanovits Nehljudov, joka nuoruudessaan oli rakastunut, mutta myöhemmin vietellyt ja jättänyt  nuoren tätiensä kasvattityttären orvon Katerina "Katjusha" Maslovan, joka kantoi hänen lastaan. Maslova päätyy porttolaan ”prostitueeratuksi”. Siperialaisen kauppiaan sydänkohtauksen jälkeen hänet tuomitaan ilmeisen syyttömänä neljäksi vuodeksi pakkotyöhön. Dmitri Ivanovits Nehljudov on sattumalta valamiehenä farssiksi kuvatussa oikeudenkäynnissä. Tuomion seurauksena Nehljudov käy moraalista pohdintaa ja yrittää vapauttaa Maslovaa, mutta myös muita vankeja, ja tutustuu oikeusjärjestelmään, asianajajiin, tuomareihin ja  poliittisiin vankeihin. Hän kokee uskonnollisen ja ”poliittisen” herätyksen. Jälkimmäiseen kuuluu ajatus, että maata ei voi omistaa. Siksi hän vuokraa ja jakaa sitä edullisesti talonpojille, jotka suhtautuvat vaihtelevasti ruhtinaan epätavalliseen tarjoukseen. Kesällä 2012 tuli tv-sarja 10 kirjaa vallasta, jossa Irina Krohn puolusti jokamiehen oikeuksia hieman samoin perustein, maata voi hallita, mutta ei omistaa. Lainaus ei ole sanatarkka. Tässä olen osittain samaa mieltä. Jokamiehen oikeudet pitää olla, tosin ne vaikuttavat osin liian laajoilta, ammattimainen toisen metsän hyödyntäminen voi saada liialliset mittasuhteet. Ylösnousemuksen juonesta on erittäin hyvä, mutta varsin paljastava selostus netissä, laitan linkin tämän postausosion loppuun.

Nehljudovia ”hävetti ja inhotti” elää yltäkylläisyydessä, siksi hän jakaa maitaan. Ajatus on oikea, muuttaa maaonomistussuhteita, mutta tapa millä asia organisoidaan, ei ehkä olisi ollut kestävä, talonpojat saivat merkitä maata tahtomallaan tavalla, järkevämpää olisi ollut ehkä vaatia enemmän heidän panostaan vedoten yrittäjyyden ideaan. Joka tapauksessa Venäjällä 1917 (18 vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen) kaikki maat luultavasti sosialisoitiin. Yksityisomistus todettiin 1900-luvun talouskokeiluissa paremmaksi kuin kollektiivinen omistus, vaikka yksityisomistuksen kasautumisen aiheuttamat omaisuuserot ovat ongelma (edelleenkin). Jos resurssia ei kukaan omista, minun mielestäni sitä yritetään lyhytnäköisesti hyödyntää, se aiheuttaa luonnon osalta saastumista, ja tehottomuutta. Tämä tulee myös teoksessa ilmi. Ignatij Nikiforovits  (Nehljudovin sisaren mies) toteaa sivulla 481 ”omistusoikeus on ihmiselle synnynnäinen. Ilman sitä ei voi ajatellaakaan kellään olevan halua maanviljelyyn". Historia osoitti, oliko hänen sanansa oikeaan osuneita, minusta olivat.

Oikeudenkäyttöä Tolstoi kovinkin irvailee. Asianajajat saavat huippupalkkioita, ja hän kuvaa oikeudenkäynnit farsseiksi. Päähenkilö Maslova saa porttolassa (haureuslaitos) tapahtuneesta kuoleman tuottamuksesta neljän vuoden tuomion, myös erästä murhapolttotuomiota pidetään vääränä. Näissä tapauksissa minusta todistajat antavat vääriä tietoja, niinkään oikeusjärjestelmä ei toimi väärin, vaikka se onkin mammuttimainen, tehoton ja kallis. Raskolnikov sai minusta liian lyhyen tuomion Dostojevskin Rikos ja rangaistus -teoksessa alle kymmenen vuotta kaksoismurhasta, joista toinen tehtiin täysin harkiten. Tässä Maslovan kanssa tuomitut (oikeat) murhaajat saivat toinen 3 v ja toinen 8 v, tuomiot kuulostavat lieviltä, joskin edessä oli karkoitus Siperiaan, mitä voi pitää rankkana tuomiona, mutta luultavasti valtiolliset vangit saivat vielä ankarampia tuomioita. Vankila Tolstoin mukaan rappeuttaa, teoksessa luetellaan vankiloita, ja käsitellään paljonkin vankikuljetuksia Siperiaan. Päähenkilö jakaa vangit viiteen ryhmään:: ensimmäinen on viattomat uhrit (7%), ja viides ryhmä yhteiskunnan päähän potkimat ja siksi rikoksiin ajautuneet henkilöt, tässä lienee kyse "rakenteellisesta väkivallasta". Tästä olen teoksen kanssa jyrkästi eri mieltä. Ryöstö, raiskaus ... ovat uhrille kamalia rikoksia, eikä rikosta voi kuitata olemattomaksi toisen sosiaalisella asemalla. Muita vankiryhmiä ovat omasta mielestään oikein tekijät, mutta, jotka harrastavat rikollista toimintaa esim. salakapakoitsijat, sitten ovat esim. valtiolliset vangit (siveellisesti ylemmät vainotut, lahkolaiset, kapinoivat,  puolalaiset!), loput ovat vihan mustasukkaisuuden yms syyn vuoksi rikoksen tehneet

Toinen yhteys Dostojevskiin on minusta siinä, että porttolan Maslova vangitaan ja Nehljudov on valmis seuraamaan häntä Siperiaan (ja seuraakin), asetelma toisin päin kuin Dostojevskillä, myöskin syyllisyyden näkökulmasta. Raskolnikov oli syyllinen, Sonja ei, tässä Maslova on syytön, myös Nehljudov on minusta syytön, mutta pitää itseään syyllisenä, koska jätti Maslova raskaudessaan yksin ja karkasi.

Tolstoi nostaa esiin myös ”valtiollisten vankien” aseman, ja se on varmasti ollut vieläkin arempi aihe vuonna 1899. Tolstoi kertoo monissa kohdissa yksityiskohtaisia tietoja henkilöiden omaisuudesta, niiden tuotosta ja henkilöiden saamista palkoista. Tulo- ja varallisuuserot tuntuvat kovin huimilta. Tämä on hyvin tolstoilainen kirja, mainintoja on ruhtinaista, järjestetyistä avioliitoista, kenraaleista, kilpa-ajoista, päivällisistä, karhun metsästyksestä ”lawntenniksestä” ja ”naisten paperossista”.Tärkeää Tolstoille tuntuu olevan myös työnteko ja talonpojat.

Ilotalon surut Tolstoi nostaa myös esille. Hän antaa ymmärtää, että toiminta on ollut laillista. Naiset käyvät viikoittain tarkastuksissa. Miesten tunku ja hinku laitoksiin on ollut kovaa.  Päähenkilö Nehljudov jakaa ihmisen henkiseen ja eläimelliseen osaan. Hänen menneisyydestään nousee jälkimmäinen puoli, jolloin hän vietteli ja jätti Maslovan, ja sen jälkeen Maslovan alamäki oli nopea päätyen porttolaan. Nehljudov arastelee suhteessaan mahdolliseen vaimokandidaattiin ”Missiin”, joka on 27-vuotias, ja jolla on ollut mahdollisesti rakkaussuhde, vaikka  Nehljudovialla on itsellään ”salasuhde” aatelismarsalkan vaimon kanssa, mutta on valmis menemään naimisiin rangaistusvanki Maslovan (”lyhyen läntä ja korkeapovinen”) kanssa, joka on ollut kolme vuotta porttona!
***
Lopun Matteuksen evankeliumin jakeissa Tolstoi esittää luultavasti omaa filosofiaansa.
Uskonnollisuudessa Tolstoi pääsee siis ”maaliinsa”.

Tolstoi kirjaa Matteuksen evankeliumista pitkät otteet 18 luku jakeet 7-10 sekä 15-20, kannattaa lukea muuten pois jätetyt jakeetkin, muutenkin hänellä on tulkintoja uskonnosta, jonka hän tiivistää lopussa käskyiksi Matteuksen evankeliumin viidennen luvun jakeista 21-48. Toisaalta Tolstoi nostaa dialogissa myös useita uskonnollisia näkökohtia esille. Ehtoollisaineiden muuttumistakin minusta epäillään eräässä kommentissa vankilan jumalanpalveluksessa.
***
Osa kirjan tekstistä ei ole ajankohtaista, mutta osa on hyvinkin. Seuraavat pikku nostot oikeasti löytyvät teoksesta

Päivärahat ja matkarahat saadaan kruunulta, teos on kirjattu 12.12.1899 ja osuu vieläkin maaliin. Lisäksi sivulla 414  puhutaan mahdollisuudesta ”että avioliitto miehien kesken olisi sallittu” tämä on teoksen mukaan ollut saksalaisen kirjailijan (ei mainita) ehdotus.

Jotta postauksesta ei tule taas ylipitkää linkkaan juonipaljastuksiin, nimittäin kirjasta on blogattu näin hyvin täällä.
***
Venäläistä kirjallisuutta olen kesällä 2012 lukenut ja blogannut seuraavasti

Leo Tolstoi Sota ja rauha
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Fjodor Dostojevski: Rikos ja Rangaistus
Mihail  Solohov: Hiljaa virtaa Don
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Aleksander Solženitsyn: Ivan Denisovitšin päivä

Minä sain kirjat eräiden muuttojäämien ylijäämänä ja Dostojevskin kirjan ostin, ja Bulgakovin lainasin kirjastosta.

Venäläiskirjojen lukeminen alkoi minulla novellein, siiten Tsehovin Lokki jysäytti näin.

Retki venäläiseen kirjallisuuteen oli luku-urakkana pitkä, mutta erityisen antoisa.

Suosittelen.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan kaksi osaa, ja 428 sivua.

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on kirjoitettu 1929-1940 (WSOY:n sivujen mukaan 1928 alkaen), mutta julkaistu vasta 1960-luvulla ja 1970-luvulla kokonaan, Bulkakov kuoli jo vuonna 1940. Teos on satiirinen tarina Saatanan saapumisesta Moskovaan. Nimihenkilö, joka apureineen putkahtelee esiin, ja järjestelee ihmisten asioita solmuun, Saatana on ottanut taikuri Wolandin hahmon, hänellä on apurinaan jockeyhattuinen nenäkakkulamies, joka käyttää nimiä Korovjev ja Fagot, sekä kummallinen musta kissa Begemot, ja eräitä muita hahmoja kuten tulipunaiset hiukset omaava torahammaskaveri ja Hella -naishahmo.

Juoni
Saatana saapuu Moskovaan -teoksen aluksi kirjailijaliiton Massolitin puheenjohtaja Berlioz tapaa ”Wolandin”.  Mihail Aleksandrovitš Berlioz jää raitiovaunun alle eli käy kuten Woland on ennustanut. Tätä ennen Berlioz ja runoilija Ivan Nikolajevitš Bezdomnyi saavat kuulla tarinaa Pontius Pilatuksen toiminnasta jonkun pääsiäisen alla. Bezdomnyi on pitänyt runoilla Jeesus olemattomaksi.

Woland järjestää illuusion teatterissa, jonka johtajat kuvataan oman hyvinvointinsa maksimoiviksi henkilöiksi. Kirjailija, jota puhutellaan Mestariksi, on kirjoittanut myös romaanin Pontius Pilatuksesta, ja Mestaria vastaan hyökätään ennennäkemättömällä raivolla pääosissa eräs kriitikko Latunski. Mestari on mielisairaalassa, jonne tulee muitakin sekavia henkilöitä, sillä asunnossa 50 on kunnon sirkus käynnissä. Mestarin rakastettu Margarita oli kannustanut julkaisemaan romaanin Pontius Pilatuksesta.

Margaritalla on iso rooli Saatana saapuu Moskovaan -romaanin kakkososassa, jossa kylvetään veressä ja lennetään luudalla …

Teokse tapahtumapaikkana on Moskova, muutamia päiviä 1920- tai 1930-luvulla (arvaus), lisäksi teoksen sisällä oleva Pontius Pilatus -romaani kertoo Pilatuksen ajasta. Monet romaanin kohtaukset ovat unenomaisia.

Bulgakovin teksti on satiiria. Tekstin helmistä tai piikeistä kaikki eivät erotu enää, sillä ne liittyvät Neuvostoliiton ja Moskovan taidepiirien todellisuuteen 1930-luvulla. Teoksen liittäisin kuitenkin venäläiseen perinteeseen kahdestakin syystä, Bulgakov on syntynyt vuonna 1891 eli tsaarin Venäjän aikaan, ja kertomus tapahtuu Moskovassa, toiseksi tarinaan hän on sisällyttänyt kirjallista perinnettä, esimerkiksi Gribojedovin talon vahtimestarin nimi on Pantelei kuten Hiljaa virtaa Donissa, Tolstoin toteamus, "Oblonskien talossa oli kaikki mennyt sekaisin" mainitaan Anna Kareninassa, jonka veli on Stepan Arkadjevitš Oblonski.

Teoksessa on kosolti viittauksia: Immanuel Kantiin ja ainakin oopperaan Faust. Moskovassa Bulgakovin pääirvailukohde on kirjailija- ja teatteripiirit. Systeemin suosiossa olevat kirjailijat kokoontuvat Gribojedovin talossa, siellä on  ravintola, jossa tarjoillaan tuoretta kuhaa, sampea, sterlettejä, ravun pyrstöjä, rastaaan seläkkeitä, peltopyytä, taivaanvuohia… Kirjailijat ovat erikoista porukkaa, ja aaterunoilija esitetään rappeutuneeksi ja maallistuneeksi ja joukossa on naiskirjailija, joka kirjailee salanimellä ”perämies Georges” meriseikkailutarinoita. Bulgakov itse opiskeli lääkäriksi, mutta toimi myös näyttelijänä, dramaturgina, lehtimiehenä ja kirjailijana.

Arviointia
Saatana saapuu Moskovaan -teos on esimerkki pitkään kirjoitetusta romaanista, ja sitä on hiottu, sen takia ehkä jokainen kappale ja lausekin on pohdittu. Nimiä on varmasti väännelty ja käännelty: Artšibald Artšibaldovitš, Tohtori Stravinski, Latunski, Varenuha, Rimski ja Proleznev (proletaari). Henkilöiden nimet tarkoittavat siis varmasti jotakin, Bezdomnyi on nettisanakirjan ja wikipedian mukaan (бездомный {m}) joka tarkoittaa koditonta.

Romaanin vahvuudet ovat minusta ironia, satiiri, ennalta arvaamattomuus ja äärimmäisen hioutunut rakenne ja kieli. Huomasin tosin ainakin yhden asian, jota ei ainakaan ollut loppuun asti hiottu. Alaston nainen toteaa miehelle ”Panisit housut jalkaasi”, tämä on kummallista, sillä konteksti on nimeenomaan sellainen, että nainen on itse alasti, ei edes viittaa päällä, eikä siinä ole mitään kummallista. Alastomuus, ja vaatekappeleiden puuttuminen on toistuva aihe, kuten tuli ja toistot. Viitteitäkin on riittämiin Fjodor Dostojevskiin vedotaan, eikä kuulemma tarvita jäsenkorttia ollakseen kirjalija ja toisaalla puhutaan kellariloukosta.

Romaanin heikkoudet ovat minusta yliampuvuus ja liian laskelmoitu kirjoitustapa. Wolandin temput minusta menevät kertakaikkiaan yli ja ruplasirkus ei (enää lopussa) naurata. Satiiri on kaukaista sukua Swiftin teokselle Gulliverin retket. Todennäköisesti Bulgakovin viittaukset taiteilija- ja kriitikkopiireihin ovat olleet varsin pisteliään suoria, samoin järjestelmän ongelmakohtien esiin nostaminen. Joskin ahneus ja rahanhimo sekä oman edun tavoittelu ja syrjähypyt ovat universaali ilmiö.

Teoksessa on kirjoitettu romaani Pontius Pilatuksen tuomio-ongelmasta, se oli minusta mauton ja turha, vaikka Bulgakovin mielestä tietenkään ei ole. Miksi kertoa jonkun Ha-nostrin tarina ja Kirjatilaisen kuolema. Miksi puhua Leevi Matteus nimisestä henkilöstä? Luin Matteuksen evankeliumin kohdan Pontius Pilatuksesta, ja romaanin kohta ainakin petturin kuolemasta oli toisenlainen, itse asiassa minusta hyvin moni kohta oli peräti toisenlainen. Minusta Bulgakovin kuvaus Pontius Pilatuksesta oli varsin huono, koska siinä ei minusta ollut juuri mitään eväitä Pontius Pilatuksen toiminnan selvittämiseksi, muuta tarinaa kyllä oli. Pontius Pilatus -teemaa voi verrata Ivan-runoilijan kontekstiin, eli runoilla Jeesus olemattomaksi.

Täysin mauttomia olivat minusta myös Margaritan hurmehuuhtelut eli verikylvyt. Muukin toiminta oli varsin tyhjänpäiväistä esim. tusinan kirjailijan herkuttelut kaviaarilla ja muilla merenherkuilla ei ole kovinkaan keskeistä, kuten ei myöskään muotivaatteiden sovitus ja muutaman ihmisen valuuttakätköt.

Näen tämän ylilyönnin itsesuojeluna, kun kirjoittaa kaiken yli, voi väittää, että se on vain huumoria. 

Viittauksia 

Ahneuteen ja kavalluksiin (minusta siis universaali ongelma)

kavaltaa valuutan hallussapidosta, 5000 ja vapaalippuja, Moskovassa sietämätäntä ilman pokeria,  Ihmissuku rakastaa rahaa   …asuntopula vain katkeroittaa heidät,  mainintoja asuntojen vaihdoista ja klisee ”kaikki ovat varkaita”. Lisäksi valuutta ja sen (laiton) hallussapito ovat tärkeitää ivan kohteita

Muihin ongelmiin, osa myös universaaleja

”vieritettävä kaikki  Stjopa Lihodejevitšin syyksi”

”Jono vain puolisentoista sataa henkilöä”, ( Jokke: jonot saadaan pois nostamalla hintaa, joka vapailla markkinoilla pudottaa osan haluajista pois, mutta pidemmällä aikavälillä nostaa tarjontaa)

lomakylät ovat tarjolla, mutta... ”huviloita ovat saaneet lahjakkaimmat meistä … -Kenraalit s.71

Karibian merta ei ole olemassakaan, ei ole koskaan ollutkaan … s.74

Virastot ja erilaiset apuvirastot s.68 myös komiteoista on paljon mainintoja, byrokratia siis mainitaan, esim. Huvi- ja viihdelaitosten valiokunta, viraston sivuosasto (s.232)

Ilmiantoja ja vakoilua

s.20 vastavallankumoukselliset vai vieraan vallan agentit

s.112 laittakaa ilmianto paperille

s.120 nenälasimies soittaa ja kavaltaa Nikanor Ivanovitšin valuutan hallussapidosta.
Tosin vielä enemmän minusta kritisoidaan kriitikoita ja kirjalijoita, ja irvitään tietynlaisia runoilijoita ja ehkä jazzia (tai ylistetään en tiedä), tästä en laita mitään viitteitä.

Harry Potterin omaiseen taikamaailmaankin päästään Täydenkuun tanssiaisiin lennetään lattiaharjalla ja on lentävä autokin, määritellään mahtumisongelman ratkaisuksi viides ulottuvuus, ja shakkinappulat ovat eläviä.

***

Elina Luettua/elämää on lukenut ja loistavasti blogannut 3.12.2013 näin.
Jaana on blogannut tämänkin teoksen "maisemista" kuvien kera paikan päällä näin.

Mihail Šolohov: Hiljaa virtaa Don

Mihail Šolohovin Hiljaa virtaa Don on loistava trilogia, jonka ykkösosan kannet skannattuna yllä. Teosta saa hankituksi huuto.netistä, minun kirjat olen saanut muuton yhteydessä, kolmatta kirjaa tuskin on edes luettu, kahta ensimmäistä on. Hiljaa virtaa Don on kirjoitettu vuosien 1928 ja1940 välillä. Minua johti harhaan toteamus, että se on saanut Stalinin palkinnon vuonna 1941. Tärkeämpi kriteeri on 1965 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Teos on nimittäin objektiivinen ja taiteellinen kuvaus vuosilta 1912-1922, jossa Donin kasakoiden silmin katsotaan ensimmäisen maailmansodan ja vallankumousten aikaa Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitossa, eikä sisällissodan teloituksia, ja ryöstöretkiä puolin ja toisin mitenkään vähätellä tai vaieta. Teos on wsoy:n painama 1965 ja perustuu 1953 painokseen, se on Juhani Konkan hyvin suomentama. Sivumäärät kolmessa painetussa kirjassa ovat  431 s+493 s + 421 s yhteensä 1345 sivua ja lisäksi kahden sivun tiivistelmä Šolohovista ja teoksesta.

Šolohovin trilogian Hiljaa virtaa Don voin katsoa jatkavan Tolstoin Sotaa ja rauhaa. Teos on jaettu kirjoihin, jotka koostuvat osista, jotka koostuvat numeroiduista luvuista. Päähenkilöitä on paljon osa tulee kertomukseen alussa ja osa kuolee sairauksiin tai taisteluissa. Ajassa liikutaan pääsääntöisesti eteenpäin, mutta välin ennakoidaan tapahtumia ja kerrotaankin, mutta sitten niihin palataan toisen henkilön silmin. Suomentajan alaviitteissä on faktoja historiallisten henkilöiden toiminnasta. Teoksen juoni nojaa siis historiallisiin faktoihin, kuten Sota ja Rauhakin eli  Venäjän poliittiseen tilanteeseen 1900-luvun alussa, ensimmäiseen maailmansotaan, maaliskuun ja lokakuun vallankumoukseen, vastavallankumoukseen sekä sisällissotaan. Tarkastelu tapahtuu tavallisen ihmisen näkökulmasta, Pietarin ja Moskovan tapahtumia mainitaan lyhyesti ja mainitaan ohimennen henkilöt Nikolai II, Rasputin, keisarinna, ja Lenin.

Teos muistuttaa minusta hieman myös Väinö Linnan trilogiaa Täällä Pohjantähden alla, (joka on kirjoitettu tämän jälkeen) sillä tarina kertoo Tatarskin kylän kasakoiden ja heidän perheidensä tarinaa historian myllerryksessä ja samasta ajanjaksosta osin on kyse.Tässä ei ole kattotalkoita, mutta yhteismaalta miehet niittävät heinät ja naiset haravoivat. Kuvaus alkaa päähenkilön Grigori Melehovin isovanhempien kuvauksella, ja koko kyläyhteisö esitellään kartanonherrat mukaan lukien. Kun ensimmäinen maailmansota syttyy joutuvat kylän kasakat rintamalle. Kyläyhteisön kuvausta on aina välillä naisten ja lomalaisten kautta, muuten on rintamatilanteen kuvausta. Vallankumousten puhjetessa, ja sisällissodan riehuessa kylän kasakat, ja muut päähenkilöt ovat osin eri puolilla, ja siksi teoksen alku on erittäin tärkeää. Šolohovin kerrontaa höystävät välillä kertomukset hevoslaumoista, hevonen on tärkeä kasakalle. Sodassa oman ruuan lisäksi on tärkeää, että hevonen saa ruokaa. Tasaisin välein kuvaillaan, luontoa ja Donin rantaseutua. Toisin kun Suomessa ehkä luullaan, on Donin rantamaisemissa kunnon talvi, teoksen mukaan talvi tulee jo marraskuussa ja Don on tukevasti jäässä. Teoksen lukemista varten kannattaa katsoa karttaa, ilmastodiagrammeja, ja kerrata hieman historiaa.

Keskeisiä henkilöitä ovat

Prokofi Melehov on Grigorin isoisä, jonka Turkin sodasta palmaaista tarkastellaan. Toi vaimon reissultaan, ja hän synnytti Pantelein, tumman ja tulisen pojan.

Pantelei Prokofjevitš Melehov, Grigorin isä, ja myös sotaveteraani, ja aliupseeri, kasakka, ja koko ajan kasakka-mielinen. Äkkipikainen, tulee paremmin toimeen poikansa Pjotrin kanssa, mutta arvostaa enemmän Grigoria, vaikka ei hyväksy hänen syrjähyppyjään (Kuin ”kiimainen koira” kolmannessa kirjassa Pantelei vaimo toteaa miniälleen oman koiraansa kiimauden). Sisällisodan turtumus iskee myös alussa innookkasti suhtautuneeseen Panteleihin, jonka kautta voi myös seurata sodan vaikutusta "veteraaneihin", ja kun reservejä tarvitaan, käy kutsu aseipalvelukseen. Sodassa ei kukaan voi olla ulkopuolinen, eikä rintamapalveluskaan ole ehkä vaarallisin paikka, kun kylää jyrätään ja ryöstellään milloin kenenkin toimesta.

Grigori Melehov, tarina keskeisin henkilö, jonka elämää tarkastellaan. Grigori on perinyt isoäitinsä kiivaan luonteen, joka näkyy niin naisasioissa, kuin sodassa. Hän on erinomainen soturi, joka kunnostautuu moninkertainsena Yrjönristin sotilaana ensimmäisessä maailmansodassa. Maailmansodan jälkeen hän taistelee hetken bolševikkien puolella, mutta turhautuu teloituksiin, menee kotiin, ja ajautuu donilaisiin kapinallisiin, jossa välillä aina jättäytyy pois, mutta tilanteessa, jossa on oltava puolesta tai vastaan ei voi olla ulkopuolinen. Hän saa punaisilta kuolemantuomion, mutta onnistuu pakenemaan, ja liittyy taas kapinallisiin. Kapinallisia joukkoja organisoidaan uudestaan, ja Grigorin tie erkanee ja menee vielä muutaman taistelun ja haavoittumisen kautta tätä ennen hän selittää haavoittuneensa jo 14 kertaa!
Grigorin elämässä on kaksi tärkeää naista: naapurin Aksinja, jonka kanssa hän vietti intiimihetkiä, Aksinjan miehen ollessa sotapalvelussa ennen ja jälkeen avioitumisen, sekä Natalja-vaimo, jolle isä hänet naitti, jotta suhde Aksinjaan katkeaisi. Molemmat naiset saavat huomiota Grigorilta, hän karkaa Aksinjan kanssa läheiseen kartanoon, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana palaa kotiinsa, mutta naissuhteissa on monia vaiheita. Itse asiassa tämä on hyvin tärkeä teema, sillä naissuhteet ovat melkein yhtä tempoilevia kuin sotatoimet, suhde neitseelliseen ja synnytyksen jälkeen hyveelliseen Nataljaan ja aistilliseen Aksinjaan on kiinnostava. Maailmansodan rintamalla Grigorin sotilastoverina on rohkea sotilas Tšubatai.

Pjotr (Petro) Melehov, Grigorin veli, jolla on veljeään tasaisempi luonne, hänellä on vaimo Darja, joka on  vieraissa käyvä ja jonka syfilistartuntaa myös tarkastellaan.

Dunjaska Melehov, Grigorin pikkusisko, ja Koševoin mielitietty.

Stepan Astahov on naapurin herra, joka ottaa yhteen monesti Grigorin kanssa, kaveri on väkivaltainen vaimon hakkaaja, hakkaa vaimoa ennen ilman aihettakin, aihetta ilmenee myöhemmin paljonkin. Stepanin huhutaan kaatuneen, mutta joutui sotavangiksi Saksaan. Kaveri rauhoittuu

Kartanon herra kenraali Listnitski, joka ottaa Grigorin ja Aksinjan asumaan kartanoon, ja jolla on poika luutnantti Jevgeni Lisnitski sekä Tihon, palvelija. Jevgeni ”viettelee” Aksinjan, joka on ensimmäisen maailmansodan aikana kartanossa, ja pitää suhdetta yllä lomillaan.

Miron Grigorjevitš Koršunov on Pantelein appiveli ja Nataljan isä, valitaan atamaaniksikin, Sergei Platonovitš Mohov on Koršunovin ohella Tatarskin rikkaita. Grisaka-vaari hän on minusta tarinan suoraselkäisin henkilö. Mironilla on myös poika.

Osip Davydovitš  Stockman  on kiinnostava henkilö. Varhaisia kommunisteja liittynyt puolueeseen jo ennen vallankumousta, tuli agitoimaan liikemies Mohovin työläisiä Tatarskiin, "oppilaina" esimerkiksi Ivan Aleksevitš Kotljarovia, koneenkäyttäjää ja Petron lapsen kummia,  Mihail Koševoita, sekä eräitä muita. Stockman sanoo olevansa lättiläinen, ja nimi ei ole enne (Stockman =osakemies), oikea kommunisti, jonka periaatteet minusta kannattavat paremmin kuin monen muun ”lajitoverin”, vaikka Stockmanissa ilmenee turhaa joustamattomuutta on toiminta jotenkin vastuullista ja aatteen eteenpäin viemää.

Punainen Mihail Koševoi on kummallinen persoona. Grigorin karatessa alussa kotoa, hän majoitti Grigorin kotiinsa (on luottamuksellista pyytää majapaikkaa eli suuri kunnianosoitus), Koševoi halusi teloittaa Grigorin, ja antoi teloitusmääräyksen, lisäksi hän ampuu aseettoman Petron sekä myöhemmin polttaa Tatarskin taloja, kummalliseksi asian tekee sen, että hänen mielitiettynsä on Melehovien kuopus Dunjaška, jonka kättä hän käy pyytämässä äidiltä näiden tekojen jälkeen, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kolmannen kirjan puolen välin jälkeen käydään Mihailin ja Grigorin kanssa kiintoisa keskustelu tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Mihail ei anna anteeksi mitään Grigorille, vaikka Grigori ei henkilökohtaisesti ole tehnyt mitään, Grigori oli reilun pelin kannattaja, hän vastusti ryöstämistä ja teloituksia, ja varsinkin oman kylän ihmisten teloituksia. Mihail sen sijaan toimi toisin. Vaikka Mihail toteaa "sota on sotaa", hän ei mittaa Grigoria samalla mitalla. Päättelin, että tässä ei ole kyse aatteen palosta vaan itsetunnon puutteesta, Mihail käyttää systeemiä omien alemmuuskompleksien peittämiseksi, tämä ilmenee vanhusten kohtelun selityksissäkin "sopuisat ukot agiteeraavat".

Maailmansodassa ja vallankumouksen mukana palvelee Buntšuk, punainen vänrikki ja hänen mielitiettynsä Anna Pogudko. Heillä on rooli vallankumouksen alkuvaiheessa, ja Buntšuk pakenee rintamalta Lisnitskin ilmiannon vuoksi, sisällissodan alkuvaiheessa turtuu ja palaa loppuun, kuten eräät muutkin tarinan "sankarit", Jakov Fomin on kolmoskirjan keskeinen henkilö.

Tarinassa on sadoittain henkilöitä, mutta nämä ainakin ovat keskeisiä, joskaan en listaa kolmannen kirjan henkilöitä Fominia lukuunottamatta, enkä kirjaa lopun avaintapahtumia ylös.

Juoni on helposti selvitetty. Tarinassa tarkastellaan Donin kasakoiden silmin ajanjaksoa jossa käydään ensimmäinen maailmansota, tapahtuu kaksi vallankumousta, ja on sisällissota, ja donilaiset taistelevat oman alueensa puolesta. Varsinkin "sisällissodassa" on monia vaiheita ja rintamatilanteita kuvataan. Kolmannessa kirjassa elämä jatkuu uusin valtasuhtein, mutta kapinat ja kapinan kapinat toistuvat. Don virtaa ennallaan.

Tatarskin kylän kasakat ovat tarinan päähenkilöitä, joskin tarinassa esintyy upseereja, tilanomistajia, punaisia. Jokainen tietää, että vallankumous peri voiton, ja donilaiset tappion, miten ihmiset selvisivät kaikesta tästä.. Juonen lyhyt kuvaus ei puolestaan kerro tarinasta juurikaan, teos kertoo donilaisten suhteesta tähän koko prosessiin.

Keskeinen teema sotien, ja taisteluiden ohella on Grigorin suhde naisiin ja naisten suhde toisiinsa. Yllä olevasta henkilöesittelystä voi päätellä, että on olemassa useita kolmioita (AGN) Aksinja-Grigori-Natalja, (GAS) Grigori-Aksinja-Stepan sekä (GAJ) Grigori-Aksinja-Jevgeni. 

Miehiä ja naisia ja heidän suhdettaan kuvataan lyhyillä "aforismeillä, kuten
”Mies ei ole ies, vaikka joskus rasittaakin” s.22/I

”Koiras ei koske, jos naaras ei halua” s.67/I
"Itku on kasakalle häpeä" s.65/III

Mietin, onko tässä Šolohov joko tahtomattaan tai tarkoituksellisesti rinnastanut Grigorin, Aksinjan ja Nataljan suhteessa valinnan vaikeuden vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä, lisäksi on vielä vanha tsaristinen systeemi, jota vielä sota-aikaan tuettiin rintamalla. Grigori pyörii pakkomielteen omaisesti naistensa ympärillä, ja samaan aikaan osallistuu joka nujakkaan, kapinaan välillä niistä vetäytyen, mutta uudestaan taas hakataan molemmilla sektoreilla päätä seinään.

Naisten ja miesten käytöstä muutenkin kuvataan. Petron vaimo Darja on varsin aulis, esimerkiksi junamatkan käyttäyminen on hieman holtitonta (kirja1) ja myöhemmin meno ei muutu ennenkuin syfiliksen myötä. Darja on välin ilkeä Nataljalle, Nataljan ja Aksinjan välillä käydään "keskusteluja", Nataljan raivo useimmin kohdistuu omaan kehoon, kun taas Darja on ilkeä sanoissaan, ja Aksinja luottaa enemmän omaan vetovoimaansa ja on ajoittain viettiensä vietävissä. Koska teossarjan kirjoitusaika kattaa tusinan verran vuosia on muutamien sivuhenkilöiden luonne varsin ailahtelevainen, ja tarina jää keksen esimerkiksi Stepan ja Jevgeni. Monella henkilöllä on lavantauti, myös Nataljalla. Parannuttuaan hänen hiuksensa lähtevät, ja ne pitää ajaa pois, mutta joidenkin sivujen päästä s.11/III "Natalja riisui huivin ja kohensi hiuksiaan", eli eikö ollutkaan (enää) kalju.

Historia on selkeää, itse tilanne ei koskaan ole. Muutoksessa jälkeenpäin on helppo nähdä, mikä linja valittiin, ja mitä siitä seurasi. Sata vuotta sitten ensimmäisen maailmansodan jälkeen vellovassa sisällissodassa tilanne ei ollut ihan niin selvää, osapuolia oli enemmän kuin kaksi ja taistelupesäkkeitä lukemattomia. Grigori lähti rintamalle, ja kunnostautui hyvänä sotilaana. Sodan jälkeen hän asettui vallankumouksen ja bolsevikkien puolesta. Hän haavoittui useasti ja häntä käännytettiin monelle eri puolelle, ja hän taisteli myös molemmilla puolilla. Grigori ainoana ymmärtää, että se "asia jonka puolesta taistellaan" on tärkeä. Grigorin sanoin myöskin tuomitaan ulkopuolisten osallistuminen taisteluihin "kun kaksi koiraa tappelee älköön kolmas sekaantuko siihen".s.85/III.
Minusta yksittäisellä kasakalla oli vain kaksi vaihtoehtoa osallistua kapinaan tai olla bolsevikkien puolella, kolmatta vaihtoehtoa ei ollut. Elämä kuitenkin jatkuu voittajan ehdoin, suolan ja muiden tavaroiden puutetta kummastellaan s294/III " On lohkottu lohkomistaan: 'Meillä tulee olemaan kaikkea yllin kyllin, kaiksista meistä tulee tasavertaisia ja rikkaita ...'  Siinä se teidän rikkautenne nyt on: ei ole edes millä suolaisi keiton" ja vastine tähän s.295/III "Vastavallankumouksellinen, juuri se!"
 Koska tarina perustuu historiaan on taistelun vaiheita enemmän, kuin jos kyse olisi fiktiivisestä romaanista, siten logiikka on myös irrationaalista sodan raakaa logiikkaa, sodassa tilanteet vaihtuvat nopeasti ja kaatumisia tapahtuu. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, eli Grigorikin palaa sodassa loppuun ja pontikkaa kuluu.

Uskonnollisuus

Varsinkin alussa kuvaillaan kaikkien ihmisten tekevän ristinmerkkejä. Kuvatut kasakat ovat hyvin uskonnollisia, ja ristimerkkien lisäksi kuvataan ikoneja ja rukoilua. Tämä eristää heidät bolševikeista, jotka ovat uskonnottomia. Kasakat eivät pönkitä suinkaan (minusta) tšaarin valtaa, mutta muutoksessa on kyse myös oman elämän muodon, aron elämän yhteismaan kohtalosta.

Hevoset aluksi keskeisiä, esimerkiksi hevoskilpailu Lisnitskin kanssa, Stepanin hevonen astuu murmelin koloon, Petro suuttuu Stepanille hevosen piiskaamisesta. Hevosen syöttämistä sodassa koroistetaan, T. Koševoi toimi jonkin aikaa hevospaimenena, hevoslauman käyttäytymistä kuvataan, ja kuvaillaan hevosen harjan liikettä viimassa. Linnuista trappeja kuvaillaan ja metsästetäänkin, karppeja pyydetään Donista.

Votkan ja pontikan juontia kuvataan useasti ja toistuvasti. ”Ilman votkaa, eivät sotkuiset asiat eivät selviä” Grigori päällikköaikanaan täyttää tyhjät iltansa pontikalla ja vierailla naisilla. Juorut leviävät nopeasti. Koko yhteisö tuntuu puhuvan pahaa toisistaan ja levittävän huhuja ja juoruja, joten tiedot leviävät myös kotiväen tietoon. Myös ilmiantaminen hieman kummastuttaa.

Minkä puolesta taistellaan? Ivan Aleksejevitš toteaa jo ensimmäisen maailmaan sodan aikaan, ettei ole mitään puolustettavaa, ei edes varsaa. Rintamalla punaiset levittävät informaatiota, kuten ”Hallitusvalta, neuvostot valitaan vapailla vaaleilla, ymmärrätkö” (Vänrikki Buntšuk) ja vastakysymys esimerkiksi ”Entä teidän Lenininne, onko hän saksalaisten lähettämänä” (minusta oli, mutta olisi tullut joka tapauksessa).

”Kasakoiden nykyisen elämäntavan ja sosialismin, bolševikkivallankumouksen lopullisen päämäärän välillä on on ylitsepääsemätön kuilu … Ymmärrätkö?

Sisällissodan aikana tunteet ja tilanteet vellovat, teoksessa todetaan esimerkiksi.

Stockman: ”ei ole välttämätöntä ampua kaikkia   … loput henkilöt voidaan lähettää kauemmas Venäjälle” Stockman muuten jakoi turkkeja kuitteja vastaan (vrt Täällä Pohjantähden alla), hän ei hyväksy ryöstöä, mikä onkin oikein. Tuskin kuiteillakaan oli loppujen lopuksi mitään merkitystä, joskin se on kuitenkin sivistynyt menettely. Stockman tuntee myös historiaa, mainitsee Lisnitskin saaneen 4000 destinaa osallistumisestaan 1812 Napoleonin sotaan. Stockman ei hyväksy minkäänlaisia laittomia takavarikkoja omiensa toimesta.

Ympäristöä ja tienoota kuvataan, romaani jo alkaa

”Melehovin talo sijaitsee aivan kylän laidalla … Donia kohti.”   …Donin polveke Tatarskin kylän yläpään kohdalla jäätyi marraskuussa. … ”Don virtasi välinpitämättömänä merta kohti” s.114/I, tämä on minusta keskeistä. Don jatkaa elämäänsä mullistuksista huolimatta! ”Aika palmikoi päivät yhteen niin kuin tuuli sotkee hevosen harjan s.357/I(mitä tämä tarkoittaa? Hevosen harja on minusta yleensä vain toisella puolen, tuuli ei sitä palmikoi). ”Kylän yllä roikkui aurinko oranssinvärisenä aprikoosina” s. 363/I (onko muun värisiä aprikooseja?). ”lumikerros kohosi ja Donin rantamien kasvitarhat peittyivät … jäniksen jälkien reikäompelein koristamaan valkoiseen morsiushuntuun. Kadut autioituivat” s.125/I
Kasveista mainitaan (aro)heinät (hevosille ja karjalle), maruna (pujon tapainen kasvi), villiruusu ja ohdake.

Teoksen sotakuvauksissa esitellään lentokone ja panssarivaunu, eli tulivat mukaan taisteluihin, eli sotateknologian kehitystäkin kirjassa päivitetään.

Juhani Konkan suomennos on vuodelta 1953. Jälkikirjoituksen mukaan teos ilmestyi alun perin neljänä kirjana vuosina 1928-1940.

Mihail Šolohovin (1905-1984) Hiljaa virtaa Don on suurteos, joka perustuu osin omiin kokemuksiin, vaikka hän tiettävästi oli bolševikkien puolella, mutta hän oli seuduilta kotoisin. 

Teoksen anti on suurempi kasakoille ja venäläisille, mutta se on laajasti yleissivistävä teos, jota suosittelen Sota ja rauha –teoksen jälkeen luettavaksi. Kapinan kuvaus on myös samanlaista kuin Atlantan taisteluiden kuvaus teoksessa Tuulen viemää, mutta kuten aina elämä jatkuu.

***

Mihail Šolohov (1905-1984) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1965. Kirjailija on syntynyt Donin kasakoiden alueella, ja osallistui sisällissotaan voittajien puolella. Hänet mainitaan venäläiseksi kirjailijaksi, mutta palkinnon aikana hän minusta oli neuvostoliittolainen.
***

Aleksander Solzenitsyn: Ivan Denisovitsin päivä

Kansikuvassa leirin piikkilanka ja sattuma sopassa

Aleksander Solženitsyn: Ivan Denisovitšin päivä, alkuteos Odin den Ivana Denisovitša, 1962, suomentaja Markku Lahtela, Tammi Keltainen pokkari 7. painos 2010, sivumäärä 241.

Aleksander Solženitsyn (1918 - 2008) on nobelkirjailija vuodelta 1970 lähinnä teoksellaan Vankileirien saaristo. Ensimmäinen piiri on minusta kirjailijan paras kaunokirjallinen teos.

Myös tämän vuonna 1962 julkaistu teos Ivan Denisovitšin päivä sisältää tarinan vankileiriltä. Avaustarina Ivan Denisovitsin päivä kertoo vankileiriltä "normipäivän" yhden 3653:sta (kolme karkauspäivää).
Kurileirin vanki Ivan Denisovitš Suhov on tarinan päähenkilö, päivä alkaa herätyksellä klo 5 ja nukkumaan pääsisi noin klo 21, ellei tulisi kahta ylimääräistä kasarmitarkastusta, jolloin neljäsataa parakin vankia ajetaan pakkaseen viidessä jonossa. Ruokaa on niukalta, kuri on kova, ja pakkasta on vähän vain -27 astetta Celsiusta, usein enemmän. Vangeilla on aamutoimet ja lopun päivää heillä on työtä, ikiroutaisen maan kaivamista, elementtitalojen rakentamista, ja muuraamista, joka päivä on eri työmaa.
Vangit on jaettu joukkueisiin, ja joukkueen panoksesta riippuu kohtelu, ja ruokamäärä. Kohtelu tosin riippuu muistakin tekijöistä. Systeemi, vaikka perustuu kuriin ja joukkueisiin, ei ole tässä suhteessa tehokas, koska päivittäin vaihdetaan työmailla, ja tällöin työn aloittaminen takkuaa. Lopettamisessa on se ongelma, että vangit (ja siviilit) yrittävät ottaa kaiken tarpeellisen tavaran mukaansa, vangeille tärkeää on polttopuu esim. laudan palat, lastut, pahvin kappaleet tiivistykseen. Tavaraa piilotellaan jatkuvien tarkastusten vuoksi.

Leireillä on tuomion ajankohdasta riippuen kymmenen vuoden miehiä, kahdenkymmenen vuoden miehiä... Lainkäyttö mainitaan joustavaksi siten, että kymmenen vuotta voi tulla ensimmäisen kymmenen vuoden jatkeeksi, tällä leiriltä ei teoksen mukaan kotiuduta, vaan vapautumisen jälkeen karkoitetaan. Tätä problematiikkaa käsitellään sivuilla 55-59 sekä Suhovin tuomion syytä. Suhov oli jäänyt hetkelliseksi 1942 saksalaisten vangiksi, mutta päässyt pakenemaan. Kuulusteluissa hän oli tunnustanut syyllisyytensä maanpetokseen ja vakoiluun, koska s. 56. "Suhovilla oli ollut helppo valinta: jos et allekirjoitat, sinä kuolet ...
Teoksen ensimmäinen tarina on tiivis, analyyttinen, eikä siinä ole ylilyöntejä, se on viileän looginen, kuvaa tilanteet tarkasti ja rauhallisesti, ja tässä on myös teoksen teho. Päähenkilön päivä kuvataan kaikkine rutiineineen. Ruoka ja sen säätely, ja syöminen ovat tärkeitä, samoin vaatteet, kengät, kessu ja uni ... Vain hieman käsitellään tuomion syytä, kotioloja ja tulevaisuutta. Tärkeistä asioista käydään kauppaa, ja työllä ja palveluilla voi tienata rahaa, eli kaupankäynti ja tavaroista pitäminen nousee keskeiseen rooliin ...

Aikaisempien lukukokemusten pohjalla samantyyppisiä tapahtumia on Vanki nimeltä Papillon sekä  Hytti nro 6. Papillonilla Pirunsaarillakin kuri oli kovaa, ja vankien olot olivat ankeat, kuvauksessa on jotain samaa, joskin Papillonissa eräs teema on vapauden kaipuu, pako, ja tarve todistaa syyttömyytensä, samaa oli jatkuva kaupankäynti mutta pakoyritysten onnistumiseksi, tässä pako-teema ei ole keskeinen eikä syyllisyys. Hytti nro 6:n Vadimin isä on ollut samaan aikaan vankileirillä, Suhovin vankeusaika on suunnilleen 1942:sta aina 1950, koska puhutaan Korean sodasta eli Stalinin aikana, mikä mainitaan vain takakannessa. Teos antaa paremman kuvauksen paikallisista oloista, sota-ajasta, vankileireistä ja kansalaisuuksista kuin Hytti nro 6, vaikka luultavasti tämä on kirjailijan esikoisteos.

Ideologisesti teos ei minusta juuri osoittele, siksi se on niin taitavasti kirjoitettu. Minusta ideologian puuttuminen on vain hyväksi, siksi se on myös manifesti diktatuurien vankilajärjestelmää vastaan. Demokratia on huono järjestelmä, mutta paras olemassa olevista.

Tapahtui Kretsetovkan asemalla tarinassa junan järjestelijä Zotovin toimia kuvataan toisen maailmansodan aikana. Zotov on upseeri ja herrasmies, joka lukee Pääomaa, ja hänen elämäänsä kuvataan kiihkottomasti. Hän pysyy uskollisena Valko-Venäjässä asuvalle raskaana olevalle vaimolleen, vaikka houkutuksia onkin tarjolla. Junia ja järjesteltävää asemalle tulee. Eräässä junassa on karkuri, joka saa Zotovin mietteet liikkeelle, ja hän joutuu tekemään peruuttamattoman päätöksen.  Tarinassa muuten mainitaan termi "Suomen sota".

Matrjonan talo tarinassa päähenkilö Ignatits muuttaa  maaseudulle matematiikan opettajaksi ilmeisesti vankeustuomionsa jälkeen. Hän asuu Matrjonan talossa. Matrjona on yksinäinen nainen, jonka eläkkeenhakua, ja toimeentuloa tarkastellaan, systeemi ei vaikuta kovinkaan tehokkaalta. Turvetta kannetaan salaa, tarkastuksia, kolhoosissa ei ole työkaluja eikä juuri työhaluja paitsi Matrjonalla, joka käy siellä nimeenomaan tekemässä työtä. Tarinassa puhutaan myös koulusta, jossa erästäkin oppilasta siirretään luokalta toiselle, vaikka osaaminen ja läksyjen teko ei ole kriteerejä täyttävää. (tulee mieleen eräs toinen koulujärjestelmä, jossa luokalle ei jätetä ja vaikeuksia tulee sitten joko lukiossa tai ammattikoulussa). Matrjonan gornitsasta kisaillaan, (en tarkkaan tiedä, mikä se on, lienee rakennelma). Sitten tapahtuu junaonnettomuus, ja tarinan lopputiivistys on minusta ytimekäs.
--
Takakansiteksti on teoksessa erityisen hyvä, siinä on ensimmäinen tarina tiivistetty hyvin, lisäksi kirjailijan merkityksestä on annettu luonnehdinta. Aleksander Solženitsyn syntyi 1918 ja kuoli 2008 ja hän sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1970, ja karkoitettiin kolme vuotta myöhemmin. Takakannen mukaan tarinat ovat osittain omaelämäkerrallisia.
--