Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku, Gummerus 2017, sivumäärä 645.

Anni Kytömäen (s.1980) toinen romaani Kivitasku kertoo eri aikatasoissa 'heiveröisten historiaa'. Kivitasku -kirjaa on pelkästään kiitelty lehti- ja blogiarvioissa:
Kaisa V: "Uskon että tämäkin teos nousee yhdeksi vuoden kirjoista, kaikki ainekset ovat nimittäin kasassa: vetävä, monipuolinen tarina, mielenkiintoa ylläpitävä rakenne ja kieli, joka on kaunista ja tarkoituksenmukaista ". Arvio on täällä.
Kirsi omassa kirjanurkassaan on tykästynyt niin ikään kehuu sitä NÄIN. Laitan yksittäisen lainauksen "Kivitasku on rikas teos. Sen voi lukea monella tavalla, ja siitä eri lukijat saanevat irti keskenään hyvinkin erilaisia asioita."

Kirjan miljöö on itäsuomalainen järvi- ja kalliomaisema ja siellä eläneet, kärsineet ja haaveksineet ihmiset ovat sen päähenkilöitä.

Kirjan nykyhetkessä (2012) kolmikymppinen sairaseläkeläinen Veka painiskelee omien ongelmiensa kanssa, ja koluaa sukunsa asioita ja vaeltelee järvimaisemissa.

Romaanin traagisin ja ehjin tarina on miltei lukijalta piilossa, se alkaa vuonna 1959, kun lukiolainen Helena kärsii 'jumalten keinusta', Helena tutkii saarimökissä yksikseen Seikkailijan kirjaa ja haaveksii Pääsiäissaarista.

Pisimmät litaniat on kirjoitettu ruhtinassuvun perillisestä ja utopistista Sergei Gelovani-Volkonskista, joka kirjoitustensa vuoksi on tuomittu kuolemaan, mutta laitettu pakkotöihin kivilouhokseen kirjan tapahtumapaikkaan eli Mustasalmen Louhurantaan. Sergei vaihtaa henkilölöllisyyttään Albertiksi ja pääsee vapauteen lopulta Pietarista palatsityömaalta, mutta palaa takaisin Louhurantaan ja toimii niin Helenan, kuin Vekankin 'sukuhaaran kantaisänä'.
Kaikki tarinat nivoutuvat yhteen, ja niihin liittyy loitsuja, kiviä, kuolemaa, henkilöllisyyden vaihdoksia ja mielen myllerryksiä.

Lyhyesti sanottuna Anni Kytömäen Kivitasku on pienen ihmisen suuri kirja.
*****

MUTTA minä en pidä lainkaan tällaisista kirjoista, ja ajattelin kertoa sen, että miksen.

Ilmitasolla on kaksi ongelmaa.

Ensimmäinen on se, että romaani on minun makuuni aivan liian pitkä. Aikatasojen pilkkomisesta johtuen romaani on hyvin arvoituksellinen, minusta kronologisesti kerrottuna romaani lyhenisi, tietenkin vasta-argumentti on se, että kirjailija on sen näin halunnut kirjoittaa, ja kunnioitan hänen ratkaisuaan, mutta olen itse alkanut pitää tiiviistä kirjoista, jossa takaumat toteutetaan henkilön muistoin eikä aikajanan katkaisulla ja limityksillä.

Toinen seikka on kerronta, joka on saanut kaikki muut haltioihinsa. Minustakin se on kaunista ja kekseliästä. Seuraava lainaus on kirjan alkupäästä:
"Järvi loiskii rannalle aaltoja kuin iloa, mutta kamari puhaltaa Helenan päälle harmaan pilven. Hän nielaisee. Lattia ja katto natisevat , ne lähestyvät  toisiaan, vanhat sammaleristeet tihenevät ja täyttävät hänen korvansa . Hän on kuvun alla ,ja kaappikello raksuttaa pysähtynyttä aikaa". s.10

Tämä on kieltämättä jopa lyyristä. Kun kielikuvat vaihtuvat vinhasti, ne alkavat tuntua minusta puuduttavilta ja jopa rasittavilta: "Tiaiset ovat jo havahtuneet piukuttamaan, mutta pakkanen pitää helmikuun hännästä kiinni" s. 73.

Juonessa on minusta epäloogisuuksia, mutta niihin en suhtautunut vakavasti, sen sijaan ihmettelin Vekan 'samoilua' metsässä. Miksi hän tekee kovin ison numeron 'kalliolle kiipeämisestä' ja siitä, että hän löytää pohjoisen auringon avulla? Itse suhtaudun molempiin väitteisiin skeptisesti. Aurinko ei ole aina etelässä, 'aurinko nousee idästä ja laskee länteen', noin yksinkertaistettuna, mutta auringosta on vaikea löytää pohjoista ja pitää sen avulla maastossa suuntaa, sillä auringon asema muuttuu koko ajan. Veka ei ole nähnyt koskaan aurinkokelloa? Minusta on sangen helppoa löytää kallion tai maaston korkein kohta ja kivetä kalliolle, alastulo on monesti hankalampaa. Toisaalta Veka on asunut kaupungissa pitkään, ja silloin luonnossa liikkumisen perusniksit ehkä unohtuvat.

Kiviä kerätään kirjassa taskuihin ja kivitasku aika ajoin pyrähtelee lentoon eli kivissä ja peruskalliossa on voimaa ja taikaa. Lopputulema on minun makuuni aivan liian erikoinen.

Arvostan tätä kirjaa sen perusteella, että tämä kertoo herkkien historiaa, asiat nähdään hieman toisella tavalla, ja ongelma on usein siinä, että " Ja aloin miettiä . Liikaa kaikkea". Sama oli Kytömäen esikoisessa Kultarinnassa ( josta bloggaukseni on TÄÄLLÄ.) Minun makuuni molemmissa on liikaa kaikkea. Sen sijaan Kytömäen Finlandiavoittaja Margarita on minustakin hyvä.

Näitä kirjoja pitää kirjoittaa, julkaista ja lukea. Minä en vain henkilökohtaisesti pidä tästä. Kirja on kyllä kieleltään kauniin harsomainen ja myös runsas aarrearkku loitsuja, tarinoita, mystiikkaa, seikkailuja, itsetutkiskelua ja paljon historiaa ja yksittäisiä tapahtumia, jopa Tulilahden kaksoismurhaan minusta viitataan.

Jo Nesbø: Lepakkomies

Jo Nesbø: Lepakkomies, Flaggermusmannen 1997, suomentanut Outi Menna, Johnny Kniga Kustannus, sivumäärä 489.

Jo Nesbøn Lepakkomies alkaa, kun norjalainen poliisi Harry Hole lentää Oslosta Australian Sydneyhin auttaakseen 23-vuotiaan norjalaisnaisen murhatutkimuksissa. Entinen nuortenohjelmien juontaja Inger Holter on brutaalisti murhattu ja nakattu mereen. Koska vuoden 2000 olympiakisat ovat tulossa, murha halutaan selvittää.

Harry Hole on karski kovia kokenut norjalaissinkku. Harry saa aisaparikseen aboriginaalipoliisi Andrew Kensingtonin, joskin poliisipäällikkö McCormack ohjeistaa Harry Holea pysymään erossa tutkimuksista.

Murhatun taustat ja kontaktit pöyhitään. Inger on ollut töissä ravintolassa, jossa tutkijatkin istuskelevat. Harry on alkoholisti, joka yrittää pysytellä erossa viinasta. Kapakassa on  töissä ruotsalainen Birgitta Enqvist, jonka seuraan ja sänkyyn Harry hilautuu ja inger muistaa siitä kiitellä:
"Kaksi gin tonicia tuplana lain nimessä, Andrew sanoi
Anna minulle mieluummin greippimehua, sanoi Harry
Birgitta tarjoili heille ja nojautui sitten baaritiskin yli
Tack så mycket för i går   ... "

Tarinan osat ovat Walla, Moora ja Bubbur. Nimet viittavat Andrewin kertomaan tarinaan kylän nuorukaisesta Wallasta, joka on menossa naimisiin Mooran kanssa. Moora hakee metsästä hunajaa, ja alkaa ihmetellä isoa munaa, käärmeenmunaa. Bubbur käärme tulee ja kuristaa Mooran kuoliaaksi. Walla saapuu morsiamensa vanhempien luo, jotka kertovat, että Moora on kuollut ja pitää haudata. Walla menee suunniltaan surusta, mutta kerää voimia ja surmaa Bubburin ja poikaset.

Poliisi profiloi tekijää, yhdistellen ja seuloen tosiasioita, samalla tutututaan paikalliseen sirkukseen, ja sen kummajaisiin, kiertäviin nyrkkeilytapahtumiin, kriketinpelajiin ja dragmiehiin. Kirjassa käsitellään paljonkin aboriginaalien alistettua asemaa sekä suhtautumista "homoihin" (termiä käytetään kirjassa). Lepakkomies -nimi viittaa kuolemiin tai myyttiseen paikalliseen hahmoon. Harry Holen nimellä ei juuri leikitellä, mutta ausseille hän on Harry Holy.

Dekkari pohjavire on kuitenkin tumma, naisia raiskaavaa ja kuristavaa sarjamurhaajaa etsitään ja kuvottavat veriteot jatkuvat.

Wallan, Mooran ja Bubburin tarinan kaltainen kertomushan tästä muodostuu.

Jo Nesbøn Lepakkomies avaa Harry Hole -sarjan vauhdikkaasti ja jännittävästi. Lepakkomies edustaa uutta modernia pohjoismaista rikosdekkaria sekä hyvässä että pahassa. Minusta tarina vetää, ja on moderni, jopa uskottava, mutta minun makuuni se on liian raaka ja mitaltaan ylipitkä pelkäksi dekkariksi, moderniin malliin myös lakanat heiluvat Harryn hosuessa himossaan, pohjoiseen hän suuntaa kuitenkin sinkkuna.
*****
Jo Nesbø (s.1960) on norjalainen dekkaristi, tämä on ollut suositun Harry Hole -sarjan ensimmäinen teos. Nesbø  Valtakunta on huikea hyvä, ja hän nykyaikaistanut myös näytelmän Macbeth.

L.M Montgomery: Sininen linna

L.M Montgomery: Sininen linna, The Blue Castle 1926, suomentanut A. J. Salonen, Karisto  1973, sivumäärä 280.

Sininen linna on romanttinen rakkausromaani, jonka juonesta ei yllättäviä käänteitä puutu, siitä huolimatta siinä on monta hyvää teemaa ja herkkyyttä, kirjan lukee mielellään jopa  kyyninen kirjabloggari ja sapekas suomalaismies.

Juonipaljastuksia, henkilöitä, teemoja ja arviointia
Romaanin päähenkilö Valancy Stirlingin lapsuuden ja nuoruuden haaveiden koti on nimeltään Sininen linna. Sinisen linnaan miljöössä on kaunista, ja siellä ikineidolla on komeita ja urhoollisia kavaljeereja. Todellisessa maailmassa Kanadan Deerwoodissa Valancy Stirling  viettää 29-vuotispäivänsä yksin asuen äitinsä ja sukulaistensa luona. Hän pitää itseään rumana vanhapiikana, joka on kadottamassa yhteyden myös Siniseen linnaansa (sisimpiin haaveisiinsa). Valancy Stirlingiä ahdistavat hankalat ja kerskailevat sukulaiset, sedät, tädit ja serkut. Valancyn terveys on heikko, tai niin hänelle on uskoteltu. Taloudessa on toistuvat rutiinit ja rutinat. Useamman naisen taloudessa Valancya vahditaan ja valjastetaan, jopa kutsutaan Dossiksi. Romaanien lukukin on kielletty, mutta Valancy on lumoutunut John Fosterin kirjoittamista luontokirjoista, joita lainaa kirjastosta.

Valancy kadehtii serkkuaan Olive Stirlingiä, jonka isä on tehnyt hyvät naimakaupat. Olivekin on kihloissa diplomi-insinööri Cecil  Pricen (alkuteoksessa sukunimi on Bruce) kanssa. Naimisiin mennään vasta, jos mies löytää vielä töitä. Olivia avautuu usein Valancylle lemmenasioistaan, Valancy ei ole koskaan miestä saanut vierelleen, eikä edes suudellut.

Valancya kiinnostaa rento Barney Snaith, joka ajaa autollaan ja myös korjailee sitä kädet rasvassa. Stirlingit pitävät häntä epäilyttävänä, väittävät häntä rikolliseksi, ja moraalisesti arveluttavaksi mieheksi ja Cissy Gayn lapsen isäksi.

Valancy alkaa ottaa elämää haltuunsa, hän käy tohtori Trentin luona, eikä suvun suositteleman Marchin. Trentillä on omat kiireensä, eikä hän ehdi ottamaan vastaan Valancya, mutta lähettää hänelle diagnoosin, että Valancyn sydän kestää enintään vuoden. Vaikka diagnoosi on järkytys, on se myös vapauttava. Valancy alkaa näkyä ja kuulua. Suku ei tietenkään pidä tästä, mutta Valancy ottaa pestin Cissy Gayn hoitajaksi vanhan juopon Abel Gayn luokse. Cissyllä on menneisyys hotellin tarjoilijana, ja aviottoman lapsen äitinä. Lapsi kuoli yksivuotiaana ja Cissy on kuolemassa keuhkotautiin ja kuoleekin, sen sijaan Barney ei ollut lapsen isä vaan eräs häntäheikki.

Valancy tuntee rakkautta Barneytä kohtaan, joka on pelastanut hänet peräkylän tanssiaisista, ja ajeluttanut autolla, ja bensan loputtua, he ovat keskustelleet haaveistaan ja Valancy Sinisestä linnasta, Barneyllä on oma saari, jossa on huonokuntoinen talo. Valancy kosii Barneyta, koska rakastaa tätä, hän esittää lisäksi "lääkärinlausunnon". Barney suostuu kosintaan, ja häät vietetään seuraavana päivänä. Valancyllä on vihreä puku, ja Barneylläkin arkivaatteet. Stirlingin suku, joka oli kaupitellut Dossia eräälle yhdeksänlapsiselle syyläiselle leskelle, kiehuu raivosta ja ihmetyksestä.

Eläminen yhdessä Muskokan Mistamisjärvellä on idyllistä kuin sininen linna, missä "Valancy oppi tuntemaan sammalten vaihtelevan keijukaismaisuuden - metsämaan kukkien lumon ja hienouden, linnun ulkomuodosta ja matkimaan sitä ..." s. 199. Idylli jatkuu upeassa luonnossa talven yli, Barney on mainio toveri, keväällä hän ostaa Valancylle helmikaulanauhan ....

Käännekohtia (älä lue, jos et ole lukenut kirjaa)
Romaanissa on useita käännekohtia, mutta Valancyn kenkä juuttuu asemalaiturilla ja hän on jäämässä junan alle, mutta pelastuu täpärästi Barneyn avustuksella, eikä saakaan sydänkohtausta. Valancy selvittää tohtori Trentiltä totuuden. Totuus on se, että Valancy on saanut väärän kirjeen ja siten diagnoosin. Kotiin mennessä ajelee paikalle patenttilääkemiljönääri tohtori Redfern, joka kyselee poikaansa Barney Snaith Redferniä. Isän ja pojan välit ovat katkenneet, poika on ollut Klondykessä kullankaivajana ja viime vuodet Muskokassa. Uskomattomiin käänteet eivät kuitenkaan lopu, vaan mennessään miehensä huoneeseen Valancy saa selville, että Barney on kaiken tämän lisäksi myös luontokirjailija John Foster.

Valancylle tämä on liikaa, hän ei ole onnenonkija, ja kirjoittaa jäähyväiskirjeen ja palaa kotiin. Kanadan tavoitelluin poikamies ei anna periksi, vaan hakee Valancyn "itselleen", selittäen koulukiusatun patenttilääkemiljönäärin pojan tarinan, onnettoman rakkausjuttunsa, jossa hänen rakastaman naisen rakkaus oli ollut setelivetoista. Hynttyyt lyödään yhteen ja oikea avioliitto kaikkine hienouksineen voi alkaa, Olive-serkun kiehuessa inssikihlattunsa kanssa. Valancy ja Barney suuntaavat rapakon tälle puolelle ja tekevät kunnon häämatkan Egyptiin, Kreikkaan ja Roomaan.

Teemat ja aiheet
Nykyisin on monia deittiohjelmia on Ensitreffiä alttarilla, Treffaa mun vanhemmat entinen Napakymppikin jatkuu, lisäksi selvitellään avio-ongelmia Paluussa alttarille, ja aiheutetaan niitä Temptation Islandsilla. Nykyihminen voi olla länsimaissa vapaa, jos haluaa, ja uskaltaa. Tässä Valancylla syntyy uskallus, rohkeus, ja heittäytyminen vasta, kun luulee, että elon tiimalasi käy loppuun. Hän uskaltaa luottaa vaistoihinsa, asettua vastahankaan, ottaa elämä omiin kätösiinsä. Hän uskaltaa luottaa muiden karsastamiin ihmisiin, hän ei välitä suvun painostuksesta, toisten odotuksista, tällaista rohkeutta ja heittäytymistä epävarmuuteen kaivataan vielä tänä päivänä. Jopa papit etsivät puolisoa tv:n deittiohjelmassa Tavoitteena usko, toivo ja rakkaus ja useimmin turhaan.

En ole terapeutti enkä konsultti, mutta parisuhde vaatii minusta joustoa, sitäkään ei aina kaikilta löydy, on vain minä ja minäminä. Valancylla ei ole sitä ongelmaa, hän on kuopannut omat haaveensa kauan sitten, ja elää varjoissa. Unelmat voivat näyttää minne mennään. Arvoiltaan Valancy ja Barney ovat hyvinkin samanlaisia, oletettavasti heidän avioliittonsa voi kestää. Suku voi olla pahin, jos ovat rasittavia, juoruilevia painostajia.

L.M Montgomery käsittelee usein ennalta määräämistä. Puhun itse predestinaatiosta, tässä Abel Gay  puhuu ennalta määräämisestä, jonka Valancy torjuu. Valancy on epäilemättä metodisti, ja Abel on ehkä kalvinisti. Olen itse Valancyn linjoilla, jos kaikki on ennalta määrättyä, mitä kannattaa yrittää tai pyristellä.

L.M Montgomeryn Sininen linna on monipolvisen juonen ja terävien teemojen ansiosta mukava lukukokemus vieläkin, tässä on aidon romanttisen rakkauden resepti, sattuma, otollinen hetki, haaveita ja väärinkäsitysten kautta toiseen luottaen ja rakastaen avioauvoon.

*****

Katja Kirjojen kamarista on blogannut tästä upeasti NÄIN. Oksan hyllyltä tämä putosi liiallisen tunteellisuuden vuoksi vain kahden tähden kanssa NÄIN. 

L.M Montgomeryn
Annan nuoruusvuosista olen blogannut NÄIN.

Alkuperäisestä Anna-sarjasta NÄIN

Anna-sarjan myöhemmin kirjoitetuista osista NÄIN.

Runotyttö -trilogiasta NÄIN.

Hedelmätarhan Kilmenystä NÄIN.

Vanhan kartanon Patista NÄIN.

Saran kultaisesta tiestä näin.

****

Lucy Maud Montgomery (1874 - 1942) oli kanadalainen kirjailija, tunnetuin Anna- ja runotyttösarjastaan.

Montgomeryn lapsuus, avioliitto ja muu elämä eivät välttämättä olleet pelkkää myötämäkeä. Montgomeryn äiti kuoli, kun Lucy oli kaksivuotias ja Lucy varttui paljon isovanhempien kanssa. Aviomies Ewan McDonald kärsi masennuksesta, kuten ilmeisesti lopulta myös Lucy, jopa Lucyn kuolinsyystä on annettu viime vuosina uusia lausuntoja. Anna-kirjoissa monien lasten vanhemmat tai vanhempi tekevät itsemurhan. Sateenkaarinotkon orpo Mary Vancen vanhemmista molemmat. Annan jäähyväisten jälkisanoissa tämä teoria kirjailijan itsemurhasta vahvistetaan. Päättökirjan materiaali oli toimitettu kustantajalle kuolinpäivänä.

Lucylla oli itse kolme poikalasta, joista tosin keskimmäinen syntyi ja kuoli vuonna 1914. Lucy oli ollut kihloissa muutaman miehen kanssa. Ensimmäisen Anna-kirjansa hän julkaisi 34-vuotiaana vuonna 1908, ensimmäisen lapsen hän sai "vasta" 1912, eli oli minusta varsin vanha silloiseksi ensisynnyttäjäksi. Nykyisin on yli 40-vuotiaita ensisynnyttäjiä.

Lucy Maud oli  hieno kirjailija ja vielä hienompi tyttökirjailija, jonka kirjojen parissa niin moni tyttö ja tuleva äiti on varttunut lukien hänen kirjojaan. Äidit kasvattavat lapsiaan alitajunnassaan myös lukemiensa tyttökirjojen minusta kannatettavat  arvot.

Peter Høeg: Lumen taju

Peter Høeg: Lumen taju, alkuteos Frøken Smillas fornemmelse for sne 1992, suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi Keltainen kirjasto, sivumäärä 540.

"Pakkasta on harvinaiset 18 astetta ja sataa lunta ja sillä kielellä joka ei ole enää ole minun kieleni on tämä lumi qanikia isoja lähes painottomia kiteitä, jotka tulevat tupruamalla ja peittävät maan kerroksella valkoista vitiä.  ... "pohtii 37-vuotias Smilla Qaavigaaq Jespersen, joka asuu Tanskassa mutta syntynyt Grönlannissa, äiti on inuitti ja isä tanskalainen anestesialääkäri.

Smilla on kirjan alussa kuusivuotiaan Esajasin hautajaisissa, Esajas on pudonnut kerrostalon katolta ja kuollut. Esajasin äiti Juliane on alkoholisti, Esajaksen isä on kuollut mystisellä löytöretkellä Grönlannissa. Smilla on tuntenut Esajaksen puolentoista vuoden ajan. Vaikka katolla on vain yhdet jäljet Smilla alkaa tutkia Esajasin kuolemaa. Lumesta hän nimittäin tietää kaiken ja katolla oleva lumi  on quanikia, hienon hienoa puuterilunta. (s.108).

Kirja on monikerroksinen, limittäin etenevät aikatasot paljastavat Smillan elämänvaiheet, tanskalaisen yhteiskunnan hierarkian,  kolonialismin vaikutukset Grönlannissa, ja Esajaksen murhaajakin selviää sekä murhan motiivi.

Dekkarista kirjoittaessa ei voi liiaksi paljastaa juonta, mutta tarina on jaettu kolmeen osaan, ensimmäinen tapahtuu Kööpenhaminassa, toinen osa laivalla, ja kolmas osa Grönlannin jäällä. Esajakseen liittyy salaisuus, jonka vuoksi myöskin Smilla joutuu pakenemaan Tanskasta.

Kirjan parasta antia on Smillan sisäinen keskustelu. Smilla on eskimonaisen ja tanskalaisen lääkärin tytär. Vanhempien suhde on ollut raju, Smillan äiti on kadonnut (hukkunut) mursun hajotettua kajakin. Isä on vienyt luonnonlapsen kuusivuotiaan Smillan Tanskaan, josta Smilla on yrittänyt ja karannutkin monesti Grönlantiin. 12-vuotiaan Smillan tajuttua isä rakkauden kuolleeseen vaimoonsa, hän on "antautunut" ja yrittänyt sopeutua tanskalaiseen yhteiskuntaan. Smilla on nähnyt Esajaksessa itsensä ja tajunnut yksistä jäljistä huolimatta, että kuolema oli ulkopuolisen aiheuttama." Sillä katolla jolta hän putosi oli lunta. Minä näin jäljet. Minulla on lumen tajua."

Kirjailija Peter Høeg on lopulta kuitenkin tanskalainen mies, eikä eskimonainen, se minusta heijastuu välillä hienon tekstin läpi. Lumen taju on kuitenkin laatuteos, joka kannattaa lukea.

Smilla on syntynyt ja asunut Läntisessä Grönlannissa ja sen pohjoisosassa eli Qaanaaqissa, lähellä on Thulen tukikohtaa. Grönlannissa on ollut eurooppalaisten tultua pahoja alkoholiongelmia, jotka ovat hieman lieventyneet, mutta samalla on eräät muut päihteet erittäin yleisiä. Itsemurhat ovat myös yleisempiä kuin muualla.  Ilmastonmuutoksen vuoksi 2010-luvulla ovat Grönlannin jäätiköt sulaneet nopeasti ja nyt jo rekikoiratkin ovat pian kadonnutta kansanperinnettä. 

****
Peter Høeg (s.1957) on kuuluisa tanskalainen kirjailija. Hänen kirjastaan Norsunhoitajien lapset on bloggaus täällä.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas, ruotsinkielinen teos Den Svavelgula Himlen, suomentanut Laura Beck, sivumäärä 461.

Kjell Westön (s. 1961 Helsingissä) uusin romaani Rikinkeltainen taivas jatkaa  Westön ominta tyyliä. Pitkä ajanjänne (1969-2016) kuluu ja päähenkilöt pyristelevät ajan virrassa nauttien ja kärsien. Romaani alkaa, kun vuonna 9.11.2016  romaanin nykyhetkessä' "Alex Rabellia puukotettiin keskellä katua". Kertojan talon ympärillä on pörränyt stalkkeri. Alex selviää puukotuksesta, ja lopulta selviää myös puukottaja, jolla on muitakin sairaita suunnitelmia kanssaihmisten päänmenoksi.

Rikinkeltaisen taivaan suomenruotsalainen minäkertoja jää nimettömäksi, muttei toimettomaksi. Hän kirjoittaa tätä tarinaa nykyhetkessä ja on yrittänyt kirjoittaa tarinaa 30 vuotta, mutta julkaissut muita romaaneja. Tarina alkaa kronologisesti 1969 kesäpaikassa, kun kertoja lapsena tapaa samanikäisen Alexin, joka on rikkaasta perheestä. Kansikuva on kertojan kesäisistä pyörämatkoista Ramsvikiin, jossa asuu Alex Rabellin perhe eli käytännössä äiti Clara, ja pikkusisko Stella, sekä au-pair. Alex kertoo, että hänen isänsä Jakob on hoitamassa yrityksiään, ja asuu New Yorkissa, josta Alex on saanut kortinkin. Alexin perhe on rikas, talvisin he asuvat Ehrensvärdinkadulla. Kertojan isä on köyhempi ja on töissä kodinkoneliikkeessä, ensin apulaismyymäläpäällikkönä, sitten vain myyjänä, äiti on sihteeri, vanhempien välillä yhteistä ei juuri ole, ja kertoja kiinnittyy vahvasti Rabellien perhe-elämään sekä maalla että kaupungissa, jossa pojat ovat samalla luokalla.

Alex ei ole erityisen helppo lapsi, kaveri, koulukaveri, sisarus eikä ihminen, se kirjassa kyllä ilmenee. Itse asiassa kirjan henkilöhahmot eivät tee minusta oikeutta suomenruotsalaisille, tai niin itse arvelen. Toisaalta hän ei nosta ihmisiä jalustalle, vaan kirjaa myös raadollisetkin piirteet. Piirit ovat aika pienet 'ankkalammikossa'.

Kirjan henkilökatras pysyy kutakuinkin samana. Alex Rabell ja hänen sisarensa Stella, johon kertoja rakastuu, ja jonka kanssa hän piehtaroi sängyssä, aina välillä eroten. Stella muuttaa aikuisena Länsi-Saksaan, josta palaa myöhemmin tyttärensä Sandrinen kanssa, jonka vaiheita päivitellään kirjan loppupuolella. Alexin isän Jakobin kohtaloon saadaan selvyyttä, Alexin äiti on Clara, ja Alexin isänisä vuorineuvos Per-Olof Rabell Poa on suvun patriarkka, ja vetelee suvun naruja, hän omistaa talot ja tilat, POasta leivotaan tarinan yksi ilkimyksistä. Poa testamenttaa pääosan omaisuudestaan aikanaan Alexille, joka jatkaa suvun patriarkaalista perinnettä. Alex on perinteen mukaan avioitunut Karinan kanssa, ja perheeseen on syntynyt tytär Thea.

Alexin koulukavereita ovat kiltti Krister Tuominen eli Kride, joka joutuu pahasti koulukiusatuksi ja hänestä tulee myöhemmin pappi. Alex käskyttää ilkeää ja romuluista Jan-Roger Johanssonia omissa pyrkimyksissään. Klasu Hjelt työskentelee myöhemmin Alexin yrityksessä varatoimitusjohtajana.

Kirja on vast'ikään julkaistu sekä ruotsiksi että suomeksi, joten en halua avata juonta, mutta elämä menee eteenpäin. Alexin liike-elämässä. Stellan ja kertojan osalta paljon lakanoiden välissä. Stella opiskelee näyttelijäksi, ja hänen sänkyseuralaistaan osa on suomenkielisiä näyttelijöitä. Kertojalla on kaksi vakituisempaa kumppania Stella ja Linda Vogt, sekä lähes nimettömiä muita vosuja. Linda Vogt menee naimisiin Klasu Hjeltin kanssa ja saa lapsen Tommin.

Yksityiskohtia kirjasta olen kerännyt TÄNNE, juonta ei paljasteta.

Minulle romaanista tulee mieleen lähinnä muuta kaksi teosta,:
Juha Itkosen kirjaa Hetken hohtava valo erilaisista lähtökohdista ja lopputuloksesta huolimatta muistutti kerronnaltaan tätä teosta. Kertoja kertoi pitkän ja monipolvisen tarinan, ja lopussa selvisi miksi.

Evelyn Waughin Menneessä maailmassa päähenkilö Charles Ryder tutustuu ensin upporikkaan Flyten perheen poikaan Sebastianiin ja sitten hänen sisareensa Juliaan. Flyteillä on hulppea Brideshiden linna, joka on poikien kesäinen paratiisi. Perheen isä on evakossa Italiassa. Charles kiintyy ensin Sebastianiin ja sitten Juliaan. Teos on uskonnollinen, mitä Westön teos ei ole, mutta Flyten linna on tärkeä, kuten Westöllä Ramsvik.

Toivon, että löydätte yhtäläisyydet Westön aiemmin julkaistuihin teoksiin, kun luette tätä hyvinkin elämänmakuista kirjaa. Kirja on jopa minun makuuni liian elämänmakuinen, sillä hahmot palaavat uudestaan samoihin suhteisiin, joista hyvin moni on hyvinkin fyysinen ja intiimi. "Stella ja minä rakastelimme joka kerta tavatassamme joskus me makasimme kolme tai neljä tai viisikin kertaa samana päivänä". Tämä paneskelu tapahtuu nuorena, mutta monien vuosienkin kuluttua aina eron jälkeen samat petipuuhat suoritetaan aina uudestaan. Kertaus on opintojen äiti ja toisto on varmasti hauskaa, mutta muiden kanssa makaaminen on riitojen isä. Stellalla on suhde nuorena myös Sebastian Askelöfin kanssa, ja suhtautuu häneen hyvinkin myönteisesti. Stella on minusta samantyyppinen ihmisten kanssa pelaaja kuin veljensä Alex. Sisarusten välit eivät ole hyvät. Stella tuntee jo nuorena sympatioita länsisaksalaisiin terroristeihin, kertoja pitää Stellaa valeradikaalina, sillä perheellä on omaisuutta ja vaikutusvaltaa. Minusta piilossa oleva perusristiriita Rabellien ja kertojan välillä on raha, tai Rabellien ylimielinen asenne. Ristiriitoja aiheuttaa myös Stellan isoisä, joka rahalla hallitsee koko perhettä. Majoittamalla kertojaa, ja antamalla tälle kesätöitä, hän myös nöyryyttää ja komentaa tätä. Veri on vettä sakeampaa, eli suku pitää aina yhtä, Stella  ei radikaalista asenteestaan huolimatta uskalla asettua vastahankaan edes isoisäänsä vastaan. Kummastuttaa siksikin markkinataloutta vastaan taistelevien terroristien sokea ihannointi. Kirjan loppuun on liimattu minusta nykyisiä ongelmia Välimereltä, ja sen jälkeinen loppu on lässähdys.

Kirjassa tähyillään myös paljon taivaalle, ja onhan se taivas sitten välillä rikinkeltainenkin Alexin huoneen ikkunasta maalla, aina sinne ei viitsi tähystellä, joskus kuitenkin, "aurinko oli laskenut ja taivas oli saanut sen rikinkeltaisen sävyn". s.128. Nämä taivaan värit linkitetään  paljolti myös Stellan ja kertojan välisiin karkeloihin, ja myös Alexin ja kertojan kummiin yht'aikaisiin kädellisiin harrastuksiin.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on uusi lenkki hänen romaaniketjussaan, tästä tullaan pitämään, mutta minusta loppu pilasi tarinan kuten Langissakin, lisäksi tässä on minun makuuni liikaa näitä fyysisiä suhteita setvitty, kuten romaanissa Älä käy yöhön yksin. Toisaalta kertoja toteaa jo sivulla 98: "Jo ensimmäisellä kerralla Stellan kanssa maatessani ymmärsin, että tätä ilman en voi olla, tämän tulen aina asettamaan sovinnaisuuden, uran ja kaiken moraalin edelle". s.98.

Jokainen päättää ja saa päättää omasta elämästään ja valinnoistaan.
*****
Kjell Westöltä olen blogannut suomeksi romaanit:
Missä kuljimme kerran
Älä käy yöhön yksin
sekä
Hägring 38:n täällä
Kjell Westön lehtikirjoituksia on julkaistu teoksessa Halkeamia.
Westön läpimurtoteos Leijat Helsingin yllä on rakenteeltaan samankaltainen kuin tämä teos, Westön Lang on trilleri. 2020: Uusin Westön romaani on Tritonus
*****
Rikinkeltainen taivas on luultavasti suomennettu hyvin, joskin ihmettelin paikkojen suomennosta, katujen nimet on käännetty, mutta useiden paikkojen ei, ja paikkojen taivuttaminen oikeaan sijamuotoon tekee niistä hyvin kankeita.

Kirja sisältää yksityiskohtia, huomasin ainakin yhden pikku virheen, tai asian, josta en ole aivan samaa mieltä: minusta syksyllä 1969 ei menty viimeistä kertaa kouluun syyskuun ensimmäinen päivä, vaan vielä 1970. Kun lauantain koulupäivistä luovuttiin koulun alku siirtyi elokuun puoliväliin, tämä tapahtui wikipedian mukaan 1971.

Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen

Jules Verne: Matkustus maan keskipisteeseen, Voyage au centre de la Terre 1864, suomentanut Arvo Airio Kustannusosakeyhtiö Kirjalle, Helsinki, 1917. Kuva myöhemmästä WSOY:n Scifi-sarjan painoksesta, jota myös luin, suomentaja Pentti Kähkönen, sivumäärä 290, WSOY 1975.

Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen on Vernen alkupään teoksia, kolmas julkaistu romaani. Siinä matkustetaan Islannista maan keskipisteeseen ja takaisin. Nykyisin tiedetään, että maapallolla on kiinteä kuorikerros, sitten on  vaippa. Vaipan uloin osa on kivikehä eli litosfääri, sitten on astenosfääri ja sitten mesosfääri. Litosfäärissä on laattoja, jotka liikkuvat toistensa suhteen. Maapallon ydin koostuu kiinteästa ulkoytimestä ja sulasta sisäytimestä. (Lähde osittain geologiasivut, vastaan itse väärin ymmärryksistä ja puutteista).

Nykyfaktat eivät  lainkaan vähennä kirjan kiinnostavuutta, tämä on The 501 Must-Read Books -listalla. Tapahtumat alkavat 24.5.1863, kun hampurilainen minearologian professori Otto Lidenbrock on hyvin kiihtynyt. Professori on tyypillinen akateemikko, pitää luentoja itselleen, ja saa raivonpuuskia. 

Kirjan kertojana on professorin orpo ja reipas veljenpoika Axel, ja seikkailu alkaa, kun professori löytää Snorre Sturlasonin riimukirjaimisen käsikirjoituksen, jossa kerrotaan alkemisti islantilaisen Arne Saknussemmin matkasta maan keskipisteeseen, joka on alkanut Snæfellsjökullin rinteeltä. Käsikirjoituksessa on ohjeet valita oikea "kraatteri", ja paikalla pitää olla oikeana päivänä. Axel jättää hyvästit vaaleaveriselle salarakkalleen (ovat salakihloissa) Graübenille, joka on myös professorisedän holhouksessa. Axel on keksinyt tavan tulkita käsikirjoitusta, joka on kirjoitettu 1500-luvulla latinaksi. Lidenbrock ja Axel purjehtivat Islantiin, missä ihmetellään ruokalajia nimeltä skyr. Tuolloin se oli jonkinlaista juustomaitoa, johon oli sekoitettu kuivattua leipää ja katajanmarjamehua. Islannissa tavataan tanskalainen pappi, joka kuvauksen mukaan oli "maallistunut".

Matka maan alle alkaa maanantaina heinäkuun 1 päivänä vuonna 1863. Matka on yksityiskohtaisesti kuvattu. Professori käyttää maan alla kompassia ja keskipistettä kohti mennään, mutta veden puute uhkaa lopettaa alaspäin menon. Opas islantilainen linnustaja Hans löytää maanalaisen virran, vettä, joskin kuumaa löytyy ja sitä jäähdytetään ja käytetään juomavetenä. Arne Saknussemmin nimi löydetään muutamaan otteeseen. "Alhaalta" löytyy kokonainen meri, jossa on peräti muinaisia hirviöitä:"teräväleukainen, suippopäinen, ja hampaat kuin krokodiililla, eli kalalisko, Ichtyosaurus, vaarallisin Jura-merien matelijoista. Kalalisko ottaa yhteen joutsenliskon eli Plesiosauruksen kanssa

"Voinpa erottaa Ichtyosauruksen verisen silmän, joka on ihmisen pään kokoinen". "Täydellä syyllä saattaa sitä sanoa sisiliskojen valaaksi, sillä sillä on valaan suuruus ja nopeus. Se on vähintään kymmenen metriä pitkä. Plesiosauruksella, joka on pyöreäruumiinen lyhytpyrstöinen käärme, on

airontapaiset jalat; vatsan peitteenä on kilpikonnan kuoren tapainen suojus ja kaula, joka on notkea, kuin häntä, kohoaa kolmekymmentä jalkaa vedenpinnan yli.

 Nämä pedot hyökkäävät toisiansa vastaan äärettömällä vimmalla, viskaavat ylös kokonaisia vesivuoria, joiden synnyttämät hyökyaallot saapuvat lautalle asti, ja parikymmentä kertaa olemme

kaatumaisillamme. Erittäin kimeitä ääniä kuuluu; pedot kietoutuvat toistensa ympärille, enkä voi enää erottaa niitä toisistansa....." (Airion suomennoksesta).

Kolmikko seikkailee Lidenbrockin merellä, josta on tarkka lokikirja:
"Herään pitkällisestä tajuttomuudesta. Ukkosmyrsky jatkuu. Salamat sähisevät kuin ilmaan heitetty käärmeparvi. Olemmeko yhä merellä? Kyllä ajelehtien tavatonta vauhtia. Olemme kulkeneet Englannin, Kanaalin ja Ranskan ja kenties koko Euroopan alitse!" s.222 (Kähkösen suomennos).

Seikkailut jatkuvat "maalla" vielä tovin, ja kvartiäärikauden ihmisen ruumis löydetään, ja lopulta retkikunnan jäsenet pullahtavat ulos maan pinnalle Strombolin saaren kraatterin kautta elokuun lopussa, Stromboli on Tyrrhenanmerellä, eli Stromboli on yksi Liparisaarista Välimeressä  lähellä Sisiliaa.

Matka maan keskipisteeseen päättyy kuten Vernen tarinat yleensäkin onnellisiin jälkitunnelmiin. professori paistattelee kuuluisuudessa, ja Axel avioituu rakkaansa kanssa.

*****

Jules Verne (1828 - 1905) oli seikkailukirjoistaan kuuluisa. Verne julkaisi peräti 63 romaania, ja häntä pidetään osaltaan science fictionin edelläkävijänä.

Jules Vernen Kapteeni Hatteras -trilogiasta olen blogannut TÄÄLLÄ.
Jules Vernen Kapteeni Grantin löytymisestä olen blogannut TÄÄLLÄ.
Jules Vernen kirjasta Maailman ympäri 80:ssä päivässä on blogattu TÄÄLLÄ.
Jules Vernen kirjasta Sukelluslaivalla maapallon ympäri TÄÄLLÄ

Jules Vernen kirjasta Höyrytalo TÄÄLLÄ

Antoine de Saint-Exupery: Postilento etelään

Antoine de Saint-Exupery: Postilento etelään, alkuteos Courrier Sud 1929, suomentanut Pertti Jokinen, Koala-Kustannus 2017, sivumäärä 142,

Postilento etelään on Antoine de Saint-Exuperyn ennen suomentamaton teos. Saint-Exupery on tunnettu etenkin teoksestaan Pikku prinssi.

Postilento etelään kertoo postilentäjästä Jacques Berniksestä. Jacques Bernis lennättää postisäkkejä ja matkustajia avohyttisellä potkurikoneella. Lentoihin liittyvät aina vaara ja kiire.

Teokseen on kytketty Berniksen ja Genevieven rakkaustarina. Genevieve eroaa miehestään, kun heidän yhteinen lapsensa menehtyy.

Teoksessa on ulkopuolinen kertoja ja dramaattinen tarina. Kertomus sisältää surullisia asioita, mutta lopulta sen lukeminen enemmän tylsistytti minua kuin kosketti. (Olenko kyyninen paskiainen? Olen!)

Jo teoksen alku sivulla 7 on minusta kankea:
"Sähkösanoma klo 6.10. Toulousesta välilaskupaikalle: postilento Ranskasta Etelä-Amerikkaan lähti Toulousesta klo 5.45. Stop.

***

Kirkas taivas kiillotti tähdet ja ripusti ne esille. Sitten tuli yö. Kuun valaisemana Sahara aukeni dyyni dyyniltä.".

Kun Genevieve on lähtenyt aviomiehensä Herlinin luota Berniksen vaatimattomampaan asuntoon kerrotaan:
"Genevestä tuntuu oudolta kuljettaa sormeaan verhojen poimuilla ja nojatuolin kankaalla. Hän tekee sen kevyesti, mutta samalla tunnistaen niiden merkitsevän hänen liikkuma-alueensa rajaa". s. 62

Bernis ja Genevieve karkeloivat heiveröisen suhteensa umpisolmuun, ja lopulta Bernis lähtee lennolle Afrikkaan.

Paras kohta teoksessa on sivulla 142:

"Dakar Toulouselle: Posti on saapunut Dakariin. Stop".

Tämän jälkeen on vain tyhjää.

Oksan Hyllyltä tämä on arvioitu NÄIN ja Mummon matkassa tämä on blogattu NÄIN

Pikku prinssistä olen blogannut TÄÄLLÄ.

****
Antoine de Saint-Exupery (1900 - 1944).

Kirjailijan kohtalo oli traaginen. Antoine de Saint-Exupery (1900 - 1944) nimittäin oli myös lentäjä. Hän katosi 1944 lentomatkalla. Wikipediassa pohditaan kuolinsyytä, jonka voisi kuvitella olevan alasampuminen, olihan sota käynnissä, mutta tekstin mukaan kirjailija oli ollut myös masentunut eli itsemurha lienee todennäköisempi.