Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti, WSOY 2016, sivumäärä 364. Romaani on jaettu kolmeen osaan.

Tommi Kinnusen (s. 1973)  toinen romaani Lopotti kertoo esikoisteoksesta tuttujen sokean Helena Löytövaaran sekä Helenan veljenpojan Tuomas Löytövaaran tarinat. Tommi Kinnusella on ensimmäisen kirjan Neljäntienristeyksen jälkeen uskallusta herkistellä heti alkuun Onnin kirjeellä tulevalle lapselleen, joka on juuri Helena. Tuomas on siis Helenan pikkuveljen Johanneksen lapsi.

Kun Neljäntienristeys tarkoittaa paikkaa, myös Lopotti tarkoittaa kauppakylää, kirkonkylää jo googlenkin mukaan. Romaanin ensimmäinen osa on kaunista harsomaista kerrontaa onnellisesta lapsuudesta, vuoroin Helenasta ja vuoroin Tuomaksesta. Ensimmäinen osa päättyy todellisuuden paljastamiseen (paljastumiseen). Helena lähetetään sokeainkouluun etelään ja Tuomas tajuaa, miksi hän on 'erilainen'.

Toinen ja kolmas osa (kuten ensimmäinen osakin) vievät päähenkilöiden tarinoita limittäin eteenpäin. Toisessa osassa Helena on sokeainkoulussa, mikä ei ole aina niin miellyttävä paikka. Tuomaskin käy koulunsa, pääsee ylioppilaaksi ja pääsee kauppakorkeakouluun. Armeijankin hän taitanee suorittaa (alla tästä enemmän). Lopotin lukemisen edellytyksenä on minusta se, että on lukenut Neljäntienristeyksen tai ainakin ymmärtää, miksi Onnilta loppui ilo ja miksi Lahja odottaa kupeet kuumina, ja paljon muita asioita olisi ymmärtämisen takia hyvä oivaltaa. Tuomas kertoo vasta kolmannessa osassa Helenalle sen, jonka jo kaikki perheestä tietävät ja hyväksyvät. Tätä ennen on Helenan ja Tuomaksen seurustelukuvioita selvitelty, molemmat suuntautuvat miehiin. Helenan avioliitto on lopulta traaginen, ilkeän sadistisen miehen kanssa, joka alkuun vaikuttaa hyvinkin asialliselta, mikä kuuluu tähän naisen alistamiskuvioon.

Tommi Kinnusen teos on parhaimmillaan minusta ensimmäisessä osassa, kaunis kieli ja tunnelmointi vievät tarinaa eteenpäin, kiireettömästi ja kauniisti. Kinnusella on paljon humaaneja huomioita ja oivalluksia. Tosin "kertojan äänet" ovat hyvin toistensa kaltaisia, eli oli vaikea joskus erottaa kummasta ihmisestä oli kyse. Helenan tarinan Kinnunen osaa kuvata kauniisti, Tuomas on normaali, eikä Tuomakseen minusta liity mitään dramatiikkaa, toisin kuin ympäristön reaktioihin.

Toisessa ja kolmannessa osassa juonenkäänteitä minusta on joko väkisin keksitty tai huonosti perusteltu, sokeudessa ja ympäristön ennakkoluuloissa on aineksia jo tarpeeksi. Varsinkin Tuomakseen liitetty armeijakokemus ja lopun lapsikuvio olivat minusta täysin turhia. Armeija-luku (sivuilla 144 - 150) kertoo alikessun olevan alikessu vain siitä syystä, että hänellä on lyhyet hiukset. Alikessu katsoo sotaelokuvia mm. Kauriinmetsästäjiä (s. 144),  filmin nimihän on oikeasti Kauriinmetsästäjä, ei Kauriinmetsästäjät. Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter) on paljon enemmän kuin sotaelokuva, se on kipeä kuvaus sodan mielettömyydestä ja nuoruuden viattomuuden kuolemisesta. Päähenkilö Mike joutuu hakemaan ensin Stevenin pois jalattomana hoitolaitoksesta, ja hänen on pakko palata Saigoniin etsimään herkkää sodassa seonnutta parasta ystävää Nickiä, jonka kuoleman hän joutuu todistamaan ja jonka ruumiin hän tuo kotiin. Mike ja Nick ovat rakastuneita samaan "tyttöön". Vaikuttava filmi. Luvussa mainittu Ilmestyskirja Nyt ei sisällä oikeastaan kuin yhden rankan sotakohtauksen (kuten ei juurikaan Kauriinmetsästäjäkään kokonaismittaansa verrattuna), ja kertoo Willardin matkasta "pimeyden ytimeen" eli hakemaan sodassa seonnutta eversti Kurtzia, elokuva perustuu löyhästi kirjaan Pimeyden sydän, jonka bloggauksen yhteydessä olen käsitellyt myös näitä kahta elokuvaa. Molemmat elokuvat ovat hyvin sodanvastaisia, toki 'alikessu' voi ymmärtää filmin varmasti juuri toisinpäin ja tämä on aina sotaelokuvien ongelma.

Lisäksi luvussa vihjataan, että sotilasmestari tekisi kaappitarkastuksia. Hän antaisi taustansa (lestadiolainen) vaikuttaa valintoihin varusmiesten "tulevaisuudesta". Minusta asioista päättää yliluutnantti tai kapteeni -tasoinen upseeri mainitussa "radiokomppaniassa" varusmiesten suoritusten perusteella eli psykologinen testi, P-arvo, Cooperin testi, lihaskuntotesti, ammunnat, haastattelut ..., tai ehkä asiasta päättää jopa majuri, ei kaiketi sotilasmestari. Esimerkiksi aliupseerikouluun ovat valintakriteerit olleet täysin avoimet 1990-luvulla ja myös jokaisen tulokset. Myös kirjuriksi valitaan usean hakijan joukosta valintakriteerien perusteella, eikä minusta sovita vääpelin kanssa. Kaappitarkastuksia tekevät lähinnä omat alikessut, he myös valvovat aamu- ja iltatoimet. Komppanian vääpeli on paljon toimistotöissä ja toimii virka-ajassa, voi tosin olla leireillä ja harjoituksissakin, mutta ei juurikaan kouluta varusmiehiä. Komppaniassa on toki paikalla aina PU, eli päivystävä upseeri. Kirjassa sivulla 150 luvun lopussa on kummallista juttua nuoren vääpelin pesuhuonekäytöksestä, ei varmastikaan olisi voinut tapahtua 1990-luvulla armeijassa ilman rangaistusta. Tuomas saa kuntoisuusloman suunnistuksesta, vaikka hän lintsasi aiemman kuvauksen mukaan lukion liikuntatunneilta ja oli liikunnassa luokan huonoin, ei pystynyt tekemään edes kieppiä (perusliike rekillä, onnistuu jo 8-vuotiaalta, jos jaksaa vetää edes yhden leuan). Tuomas ei kuvauksen mukaan myöskään lenkkeillyt eikä suunnistanut, tai sitä ei ainakaan tuotu ilmi. Armeijassa kovakuntoisimmat varusmiehet juoksevat yli 3000 metriä tai parhaat yli 3500 (tai yli 4000) metriä Cooperissa ja moni harrastaa kilpasuunnistusta, eli suunnistuksessa kuntsarit ovat tiukalla liikuntatuntilintsarille. Lisäksi pitkään lomamatkaan saa lomanpidennyksen (ei tarvita kuntsaria), eli minusta luku oli huonosti kirjaan niveltyvä ja turha. Armeija oli 1990-luvun alussa miesten koulu, eli tähän olisi voinut pureutua, naisten asepalvelus alkoi nimittäin vasta 1995.

Armeijalukua ennen kerrotaan Helenasta:
"Täällä minä olen tavallinen. Otan käteeni Johanneksen siihen nostelemia näkinkenkiä. Ne tuoksuvat vienosti levälle".  ... s.143
Ja luvun jälkeen
"Tasainen rytmi unettaa, mutta enää ei uskalla nukahtaa. Tarkistan vielä kerran, että laukku on jalan vieressä lattialla. Avaan rannekellon lasin ja tunnustelen  viisareita ..." s.151.
Minusta armeijaluku oli kauneusvirhe, ei -pilkku.

Helenan syntymä ja nuoruus selvitettiin Neljäntienristeyksessä. Tuomaksen syntymää ja koulunkäyntiä on hankalampi ajoittaa. Ensin puhutaan Hurrikanesin (oikeasti Hurriganes) Get On -biisistä, se on julkaistu 1974 albumilla Roadrunner, kirjasa mainitaan myös Urho Kekkosen ero lokakuussa 1981, sekä viitataan (?) kaksoistornien tuhoutuminen vuonna 2001.

Tommi Kinnusen Lopotti oli minusta parempi kuin avausosa. Kinnunen on "lupaillut" kolmatta kirjaa "Kiviharjua", eli se on varmasti paras. Lopotti ansaitsee kiitosta kauniista kielestään, ja Helenan tarinasta. Emme näe sokeita, mutta hyvä, että he saavat äänensä kuuluviin. Olen lukenut aiemmin Helen Kellerin (kuurosokean ja mykän) Elämäni tarina -teoksen. Helenan aviomiehen Karin käytös on alle kaiken arvostelun. Viiltää ivalla naista keskenmenon jälkeen, ja pahoinpitelee sitten tätä potkuin ja lyönnein, se on minusta asia, jonka voi minusta kuitata vain vankilatuomiolla, tässähän seuraukset (kipu, tuska ja nöyryytys ja vielä muutakin) koituvat Helenalle. Sinin ratkaisu ei minusta ole "reilu" eli olla pitämättä sopimusta, vaikka äidillä on minusta oikeus päättää synnyttämästään lapsesta, ja vauvalla on oikeus äitiin, mutta toki myös isään. Isän oikeudet ovat käytännössä luultavasti vasta kolmannella sijalla vauvan ja äidin jälkeen. Lapsi on kuitenkin ihminen eikä "kauppatavaraa". Minusta tämä Sini-kuvio oli jotenkin irrallinen eikä sopinut minusta kokonaiskehykseen ja asetti kirjaan tarpeettomia kareita.

Lopotista on kiittävät ja hyvät arviot ainakin seuraavissa blogeissa
Leena Lumi
Kannesta kanteen
Lukuisa
Kirjasähkökäyrä
Suomi lukee

Lisäksi Suuren Suomalaisen kirjakerhon A4-kokoinen lehti nro 4E/16 hehkuttaa vain Lopottia, etukannessaan ja neljällä sivullaan, takakannessa on kirjan tilauskuponki  hintaan 18,95 jäsenelle vielä mahdollisuus hankkia esikoinen Neljäntienristeys hintaan 9,95. Tämä ei ole mainos vaan informaatio, itse lainasin tämän Jokeri-kirjana Turun kaupungin kirjastosta ja editoin vuoden päästä tätä bloggausta, ja analysoin pääasioita, en silloin saivartele. Lukunautintoa, yllä oleva saivartelu on vain marginaalimielipide. Kinnunen on parhaita kirjailijoita Suomessa ja kirja hienoudestaan huolimatta on helppolukuinen, ja se  käy runokirjastakin.
Edit 4.11.2016: ja on vielä Finlandia-ehdokas.

Edit 19,12.2016 Ei voittanut Finlandiaa, mutta voitti Lukija-Finlandian.

Kinnusen kolmas romaani on Pintti

Herge: Mustan kullan maa ja Seikkailu Punaisella merellä

Herge: Mustan kullan maa, Tintin au pays de L'or Noir, Kustannus oy Semic, 1989.

Hergen Mustan kullan maa on albumi, jonka ilmestyminen alkoi syyskuussa 1939 ja jatkui vasta toisen maailmansodan jälkeen Tintin-lehdessä. (Lähde: Tintin juhlakirja). Tarina oli tauolla, eli alkuun albumissa on vain Tintti ja Dupondit. Lopussa tarinassa on myös Kapteeni, joka on piirretty myös taannehtivasti albumiin sivulle 3, kuten myös Moulinsartin hovimestari Nestor. Viimeiselle sivulle on piirretty Moulinsart ja lopussa saadaan vielä Tuhatkaunolta kirje, hän on ratkaissut lisäaineen ongelman. Tarinassa esiintyy ensimmäisen kerran emiiri Ben Kalish ja hänen villi poikansa Abdullah. Konna tohtori Müller on mukana, samoin Tintin ystävä Senhor Oliveira da Figueira. Yhdessä kuvassa on Bianca Castafiore.

Tästä albumista on ainakin kolme versiota, tämä on luultavasti vuoden 1969 (tai 1959) versio. Albumiin on piirretty minusta samanlaisia kuvia kuin Kultasaksiseen rapuun.

Minusta Sarjis-painoksen takakannen kuva on juuri Kultasaksisesta ravusta.

Mustan kullan maa -tarina alkaa moottorien räjähtelyllä. Dupondit laulavat pum- pum  ja heidän autonsa moottori räjähtää pum, Dupondit toheloivat jatkossa hinausauton kuljettajina ja ajavat puuta päin, sama törttöily jatkuu autokorjaamossa, laivassa, autiomaassa ja Dupondit syövät lopuksi aspiriinina ainetta, jota on lisätty bensiiniin. Aineen seurauksena heidän suustaan tulee kansikuvan mukaisesti kuplia ja hiukset ja parta kasvavat, mikä vaiva yllättää heidät myöhemmin kuumatkalla.

Motiivi on sodan lietsonta, ja tavoitellaan öljysopimuksia. Emiiriä taivutellaan sopimukseen, ja hänen poikansa Abdullah kidnapataan. Abdullah tekee sieppaajansa hulluiksi. Abdullah on ilmeisesti kuusivuotias. Hänen vapauttamisensakin on hankalaa, sillä Abdullah tottelee vain omia mielihalujaan.

Kaiken kaikkiaan hieman sekava albumi ja bloggaus, mutta syntyhistoriastaan huolimatta hyvä seikkailu, öljystä taistellaan edelleenkin.

Herge: Seikkailu Punaisella merellä, alkuteos Coke en stoke,1958, suomentanut Jukka Kemppinen, Sivumäärä 62.

Hergén Seikkailu Punaisella merellä ilmestyi 1958 ja laitan sen tähän bloggaukseen siksi, että siinä on paljon samoja henkilöitä ja maisemia kuin Mustan kullan maassa.

Albumin alussa Tintti törmää elokuvista tullessaan kenraali Alcazariin, joka oli albumissa Särkynyt korva ja vallasta syöstynä veitsenheittäjänä albumissa Seitsemän kristallipalloa. Alcazar on salamyhkäinen, ilmenee myöhemmin, että hän ostaa aseita Sinisen Lootuksen konnalta Dawsonilta, Alcazar yrittää ottaa asemansa takaisin. Emiiri Ben Kalish Ezabin rasavilli poika Abdullah toimitetaan turvaan Moulinsartin linnaan, jossa hän kepposillaan saa aikaan paljon "riemua". Varsinkin Kapteenin kanssa Abdullah saa riidan aikaan nopeasti. Kapteenin ja Abdullahin välillä räiskyy, hän nimittää kapteenia Tyrskynmyrskyksi ja Haddockin verbaalivarasto tyhjenee vuolaasti tässä albumissa. Kapteeni kutsuu Abdullahia pieneksi riiviön aluksi, hunajavohveliksi, pieneksi kulkutaudiksi, näin esitettynä ei hauskaa, mutta Abdullahin kepposten yhteydessä varsin vaikuttavaa.

Juoni on monipolvinen ja henkilögalleria on runsas, ja huumoriakin albumista löytyy, minä en silti jostain syystä ole pitänyt erityisesti tästä albumista. Ehkä tässä on liikaa kierrätettyjä ideoita.

Vallankaappaus on tapahtunut Khemedissä, Tintti ja Kapteeni lähtevät paikalle "pakoon" Abdullahia, jota jää hoitamaan emiirin miehet ja Nestor. Tintti ja Kapteeni joutuvat moniin seikkailuihin ja pinteisiin. Khemedissä Tinttiä auttaa tuttu senhor Oliveira da Figueira. Emiirin päävastustaja on monimiljonääri ja liikemies markiisi di Gorgonzola.  Monien vaiheiden jälkeen Tintti, Kapteeni ja Ptjor Pahk ovat pelastuslautalla Punaisella merellä. Markiisi di Gorgonzolalla on juhlat huvialuksellaan, hän on pakotettu ottamaan kolmikon kyytiin, vaikka on yrittänyt koko albumin ajan päästä Tintistä eroon. Laivalla on vieraana myös Bianca Castafiore. Tintti, Kapteeni ja Pahk siirretään Ramona laivaan, jossa kapteenina on vanha vihamies Allan. Hän houkuttelee Kapteenia juomaan alkoholia. Laivalla syttyy tulipalo, jolloin konnat karkaavat. Tulipalo saadaan sammutettua, ja Tintti ja Kapteeni löytävät ruumasta orjia tai ihmisiä, jotka on tarkoitus myydä orjiksi, heistä käytetään nimitystä Koksi, mistä tulee albumin ranskankielinen nimi luultavasti. Albumin lopussa di Gongonzola yrittää upottaa orjalaivaa torpeedoin. Tässä vaiheessa paljastetaan lukijalle (lopullisesti), että markiisi on itse pääkonna Rastapopoulos, joka pakenee sukellusveneellä.

Seikkailu päättyy Moulinsartiin, josta Abdullah on poistunut, mutta hänen keppostensa jäljet eivät, lisäksi Tuhatkaunon tapauksesta tuttu vakuutusmyyjä Seraphin Lampion on järjestänyt rallitapahtuman Moulinsartiin.

Kuten edellä olevasta ilmenee albumi on vauhdikas ja paikoin hauska, mutta jotakin tästä albumista puuttuu. Mitä, en osaa sanoa, olen pohtinut, onko tämä ollut Hergelle rutiinisuoritus, vanhojen ideoiden uudelleen lämmitystä. Tämä on rankasti kirjoitettu, mutta minusta tämä on jäänyt  vaisuksi albumiksi, kuten tämä bloggauskin. Toisaalta Herge piirsi parhaan Tintti albuminsa Tintti Tiibetissä juuri tämän albumin jälkeen. Herge eli vaikeita aikoja, hänen avioliittonsa oli karilla, ja hänen hyveellinen arvomaailmansa oli kriisissä, se on varmasti vaikuttanut. Tämä on kuitenkin pelkkää arvailuani.

J.D Salinger: Franny ja Zooey

J.D Salinger: Franny ja Zooey, 1961, suomentanut Pentti Saarikoski, Tammi, kolmas painos 2010, sivumäärä 196.

Teos koostuu kahdesta osasta Franny 39 tekstisivua ja Zooey 148 tekstisivua. Franny ja Zooey ovat Glassin seitsenlapsisen perheen nuorimmaiset, he kuuluvat amerikkalaiseen yläluokkaan. Rahaa perheellä on, mutta tolkkua ei.

Franny-osuus
Franny, joka opiskelee kirjallisuutta, menee "heilansa" Lanen luo viikonlopuksi. Myös Lane opiskelee kirjallisuutta, mutta eri yliopistossa. Franny on lähettänyt varsin levottoman kirjeen Lanelle, ja he menevät ravintolaan juomaan martineja ja syömään. Franny vaikuttaa kalpealta ja käy vessassa itkemässä, hänellä on laukussaan Pyhiinvaeltajan tie -kirja, jonka rukouksia selittää Lanelle ja lopuksi hän pyörtyy. Kun hän tointuu, hän lukee äänettömänä rukouksia huulillaan.

Toisessa osassa ilmenee, että Franny lukee Jeesus-rukousta. Toinen osa sisältää paljon Uuden Testamentin, Vanhan Testamentin kohtia sekä otteita buddhalaisuudesta, ne eivät yksin selitä Frannyn käytöstä, vaikka Franny on uskonnollisessa etsinnässä.  Kirja ei ole kuitenkaan perinteisessä muodossa uskonnollinen. Rukouskirja on ollut Frannyn veljen Seymourin omaisuutta. Frannylle on rukouksesta tullut pakkomielteen tapainen rituaali.

Zooey -osuus
Jälkimmäinen osuus on pidempi ja julkaistu kaksi vuotta myöhemmin kuin Franny eli vuonna 1957, mutta on suoraa jatkoa ensimmäiseen osaan ja selvittää Frannyn hermoromahdusta ja sen syytä. Kirjaksi molemmat on koottu vuonna 1961. Teokset muodostavat vaikuttavan kokonaisuuden. Kokoamisvaiheessa on Franny osuutta muutettu.

Näyttelijä Zooey (Zachary) on Glassin perheen pojista nuorin. Hän lukee kylvyssä veljensä Buddyn neljä vuotta sitten lähettämää sekavaa ja kolmetoista sivua pitkää kirjettä, jossa ilmenee, että perheen esikoinen Seymour on tehnyt 18.3.1948 itsemurhan (häämatkallaan). Kirjeestä ilmenee, että perheessä ei ole ollut mitään järkevää kasvatusmetodia, ja minusta myös ilmenee, että äiti on pelkkä kontrollifriikki, ei rakastava äiti.

Äiti Bessie tuleekin touhottamaan hammastahnasta, kun Zooeyn kylpyhetki on kesken. Todellinen syy tulolle on se, että perheen äiti päivittelee Collegesta "lomaa" pitävää Frannya, joka höpisee omituisia, eikä suostu syömään ja oksentaa vähät syömisensä. Äiti tulee polttamaan tupakkaa kylpyhuoneseen ja ihmettelee, miksi lapsi saa hermoromahduksen. Hän ei tunne aitoa vastuutaan äitinä! Seymourin lisäksi myös lapsista Walt on kuollut, mutta Walt toisessa maailmansodassa Japanissa. Les-isäkin elää menneisyydessä, ja kuuntelee radiota ja toivoo, että lapsensa esiintyisivät edelleen Viisaissa lapsissa.

Franny ja Zooey  -teoksessa asetelma on minusta hyvin samanlainen kuin J.D Salingerin Sieppari ruispellossa, missä Alleyn kuolema johti perheen pois raiteiltaan, eniten sekaisin on luultavasti Alleyn äiti, vaikka kirja kertoi pojan eli Holden Caulfieldin reitistä mielisairaalaan ja aikuistumisesta.

Frannyn Pyhiinvaeltaja -kirjat ovat Seymourin pöydältä ja olleet hänen. Seymourin huone on entisellään, omituista, koska hän on mennyt naimisiin. Kuten Zooey sanoo, hän ja Franny ovat (henkisesti) epämuodostuneita. Äiti, joka on itse täysin neuvoton, on aikanaan passittanut Seymourin katoliselle psykoanalyytikolle. Tämä on ainoa viite, joka selittää Seymourin itsemurhan syytä häämatkalla. Ilman tätä vihjettä voisi olla muitakin mahdollisia syitä teolle. Epäselväksi jää, onko Seymourin psykoanalyysille ollut jokin syy, vai onko psykoanalyysi itsemurhan syy. Zooey kuitenkin topakasti vastustaa Frannyn viemistä samalle psykiatrille.

Koko perheen lapset ovat kukin vuorollaan ja usea kerrallan esiintyneet suositussa radio-ohjelmassa Viisaat lapset. Perhe on ilmeisesti elänyt tämän kautta ja asunnossa on edelleen lehtileikkeitä etevistä lapsista. Normaali elämä on varmasti jäänyt elämättä ja tunteet on kapseloitu. Äiti on täysin kykenemätön puhumaan Frannyn kanssa. Isä ihailee lehtileikkeitä yksikseen.

Zooey keskustelee rukouskirjasta ja Frannyn tuntemuksista. Tämän jälkeen Zooey puhuu Frannyn kanssa myös Buddyksi tekeytyen puhelimessa (on näyttelijä). Franny kuitenkin arvaa lopulta kuka luurin päässä on. Franny ja Zooey ei pääty selkeästi mihinkään, vaan jatkon lukija voi kuvitella "mieleisekseen", kuten todellisen syyn lasten sekopäisyyteen. Myös Buddy on omituinen asuu 'erakkona' ilman puhelinta ja sähköä, mutta käy sentään töissä.

Aloitin Franny ja Zooey  -teoksen lukemisen ennakkoluuloisena, mutta lukemisen aikana teos kasvoi erinomaiseksi. Tässä täydennetään myös Siepparin teemaa, vaikka tämä on aivan itsenäinen ja omanlaisensa teos, ja kuvaa minusta jo Suomeenkin rantautunutta ulkokultaista "kulissit ovat kunnossa, meidän lapset harrastavat ja ovat fiksuja" - mallia.

Lopuksi lainaan oikeastaan ainoan konkreettisen asian koko kirjasta eli Franny arvottaa alun kirjeessään opinahjoaan lutikoiden esiintyvyyden kannalta:

"En oikeastaan välitä sitä missä sitä on, jos siellä on lämmintä eikä ole luteita" s.8

****
Kirjailija Jerome David Salinger (1919 - 2010) tunnetaan parhaiten klassikosta Sieppari ruispellossa. Luin Salingerin kuoleman jälkeen tehdyn elämänkerran. Glassin perheestä on muitakin novelleja, tämän jälkeen Buddyn näkökulmasta tarkastellaan Seymooria, viimeinen Salingerin julkaisu oli Hapworth 16, 1924, se julkaistiin lehdessä 1965. Tässä viimeisessä työssä ilmenee, että Seymoorin vaikutus Glassin perheeseen on painostava eikä loppunut hänen kuolemaansa. Olen lukenut Salingerin elämänkerran täällä.

J.K Rowling: Puoliverinen prinssi

J.K Rowling: Harry Potter ja Puoliverinen prinssi, alkuteos Harry Potter and Half-Blood Prince, 2005, suomentanut Jaana Kapari, viides painos 2008, sivumäärä 698.

Puoliverinen prinssi on kuudes ja toiseksi viimeinen osa Harry Potterin seikkailuista. Edellisessä osassa Sirius Musta eli Harry Potterin kummisetä kuoli tai tapettiin. Sirius Musta oli karannut kolmannessa osassa Azkabanin vankilasta, jossa hän oli kärsinyt murhatuomiota murhasta, jota ei oltu edes tehtykään. Velhomaailma on kummallinen, tässäkin kirjassa ilmenee monia tapauksia, että syytön, jonka muistia on käsitelty, on tuomittu murhasta, jota ei ole tehnyt.

(Voi sisältää juonipaljastuksia, oletan lukijan lukeneen koko sarjan, googlehaussa tämä ei nouse sadatta sivua korkeammalle).

Kuudes osa Puoliverinen prinssi alkaa, kun erotettu taikaministeri Cornelius Toffee ruikuttaa jästien pääministerille, että homma on livennyt hanskasta. Voldemort on palannut, ja se myönnetään. Tylypahkan koulun lukuvuosi alkaa ja Dumbledore rekrytoi eläkkeeltä turhamaisen Horatius Kuhnusarvion taikajuomien professoriksi. Harryn inhoama Severus Kalkaros saa pimeyden voimilta suojautumisen professuurin.

Tylypahkan rehtorin Albus Dumbledoren toinen käsi on mustunut, ja hän on kuolemassa. Dumbledoren aikomus on mahdollistaa pimeyden ruhtinas Lordi Voldemortin kukistaminen, mutta se ei onnistu ennen kuin Tom Valedron eli Voldemortin tekemät hirnyrkit on tuhottu, sen jälkeen tosin pitää kukistaa vielä itse velho. Hirnyrkit ovat "sielun palasia", joita Voldemort on sijoittanut hänelle merkityksellisiin tavaroihin ja paikkoihin. Pimeyden ruhtinaan käärmeessä Naginissa on varmasti yksi hirnyrkki, ja toisessa osassa tuhoutunut päiväkirja oli yksi hirnyrkki. Ongelma on siinä, että mihin muihin esineisiin hirnyrkit ovat sijoitettu, missä esineet ovat ja miten ne tuhotaan. Dumbledore kertoo Potterille (ja lukijalle) Tom Lomen Valedron varttumisesta. Tom on Salazar Luihusen jälkeläinen, mutta lopulta suku, vaikka on "puhdasverinen," on serkkuavioliittojen syystä näivettynyt. Voldemortin äiti on surkki (tai kehno noita) Merope Kolkko ja isä on lemmenjuomalla huumattu jästi Tom Valedro. Merope kuolee synnytyksen jälkeen, ja Tom viettää lapsuutensa ja nuoruuden kesänsä orpokodissa, josta Dumbledore noutaa hänet Tylypahkaan. Tylypahka on Voldemortille tärkeä, ja yksi hirnyrkki on piilotettu sinne. Pimeyden ruhtinaan lapsuutta ja nuoruutta, kouluaikoja, ensimmäisiä murhia Harry Potter katsoo yhdessä Albus Dumbledoren kanssa ajatusseulassa. Tämä on paras osa kirjasta. Harry Potterin tärkein tehtävä on saada viimeinen hirnyrkkimuisto Kuhnusarviolta, se, missä Valedro kyselee hirnyrkeistä, turhamainen Kuhnusarvio on "väärentänyt" oman muistonsa keskustelusta. Lopulta Harry saa oikean muiston, Tom Valedro on ajatellut lukua seitsemän. Hirnyrkkejä olisi siis kuusi, mutta lopulta on seitsemän, mikä ilmenee päättöosassa Kuoleman varjelukset.

Kirjan rakenne on kuitenkin entinen. Taustalla on velhomaailman sota ja polarisoituminen. Lukuvuosi rytmittää kertomusta, junamatka, opinnot, teini-ihastumiset ja epäilykset. Tylypahkan koulussa tapahtuu vallanvaihto, sillä heikentynyt Dumbledore antaa tappaa itsensä ...

Puoliverinen Prinssi viittaa kuitenkin Luihusten tuvan johtajaan Severus Kalkarokseen, joka ei pidä Harry Potterista henkilökohtaisista syistä. Tässäkin osassa on kitkaa. Harry saa Kuhnusarviolta kirjan, jossa on oivia lisäyksiä liemien tekoon, mutta myös taikoja. Kirjassa lukee, että sen omistaa Puoliverinen prinssi.

Kaikesta kaunasta huolimatta Kalkaros ja Potter ovat kuitenkin samalla puolella Albus Dumbledoren vedellessä naruista. Kalkaroksen ja Potterin välit rikkoutuvat tässä teoksessa "lopullisesti". Vasta päättöosan luvussa 33 selviää Kalkaroksen luonne ja merkitys. Hän antaa muistoja Potterille. Ensimmäisessä muistossa Kalkaros tapaa Lily Evansin, eli Harry Potterin äidin ja tämän jästi-sisko Petunian keinumassa. Kalkaroksen muistossa nähdään myös Lilyn ja Jamesin tapaaminen junassa. James Potter on ylimielinen kakara ja rankka koulukiusaaja. Lily ei  pidä myöskään Luihuisiin lajitellun Kalkaroksen "pimeistä" kavereista, eikä Kalkaroksen kuraveripuheista. Lily valitsee kakaran elkeistä seestyneen Jamesin. Harry saa katsella Kalkaroksen muistojen kautta Puoliverisen prinssin -kirjan tapahtumia uudesta näkökulmasta. Kalkaros näkee kuollessaan Lilyn silmät, ja Potter antaa lapselleen toiseksi nimeksi Severus eli yhden lapsen nimeksi tulee Albus Severus Potter, eli Harryn ja Ginnyn yksi lapsista on Tylypahkan rehtorien mukaan nimetty.

Potter-kirjoissa moni "kuraveren kammoksuja" on itse taustaltaan vähemmän puhdas, Kalkaroksen isäkin oli jästi Tobias Kalkaros, ja äiti Eileen Prinssi, jonka suurin saavutus oli olla lehdessä oltuaan Tylypahkan kitakivijoukkueen kapteeni. Tom Valedron tausta tuli yllä ilmi.

Potter-kirjojen kuvausten mukaan monien velhojen ja noitien kotiolot olivat hyvinkin onnettomat. Vain Weasleyn perhe-elämä "köyhyydestään" huolimatta oli minusta onnellista. Albus Dumbledorekin perhe oli varsin ongelmallinen. Malfoyn kotielämä on minusta varsin ankeaa. Kalkaroskin eleli elämänsä poikamiehenä ensin Luihusissa, sitten kuolonsyöjissä, ja lopulta Feeniksin killassa. Työpaikoista ei mainita muuta kuin Tylypahka, jossa minusta professorin pääpaino oli vinoilla Rohkelikko-oppilaille, poistaa tupapisteitä ja näytellä nyrpeää naamaa.

Osallistun tällä postauksella Hyllytontun Okklumeus-lukuhaasteeseen TÄÄLLÄ.

Kuva filmisarjasta, muokattu amatöörimärisesti lisäämällä raamit ja tekstit

Severus Kalkarosta näytellyt Alan Sydney Patrick Rickman syntyi 70 vuotta sitten. Näyttelijä menehtyi kuluvan vuoden tammikuussa. Hänen roolisuorituksensa Kalkaroksen näyttelijänä oli loistava.

Potterit ovat kaikkien suosiossa, tässä nuoremman ikäluokan edustajan bloggaus tästä samasta kirjasta

Olen blogannut:
Harry Potter ja Viisasten kivi
Harry Potter ja Salaisuuksien kammio
Harry Potter ja Liekehtivä pikari
Harry Potter ja Feenixin kilta

Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Harry Potter ja Kuoleman varjelukset
Harry Potter -Legenda
Harry Potter -sarja
Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmä

Cormac McCarthy: Tasangon kaupungit

Cormac McCarthy: Tasangon kaupungit, WSOY 2015, alkuteos Cities of the Plain, 1998, suomentanut Kaija-Mari Sivill , sivumäärä 350, joista tekstiä 332, lopussa on espanjankielisten "vuorosanojen suomennokset".

Cormac McCarthyn rajatrilogian päätösosa Tasangon kaupungit on kerronnaltaan ja ideologialtaan ykkösosan Kaikki kauniit hevoset  ja Toiseen maailmaan kaltainen. Edellisten osien sankarit ovat varttuneet mutteivat viisastuneet. John Grady Cole ja Billy Parham  ovat alkukohtauksessa kapakassa, missä "kulahtaneet puolipukeiset huorat katsoivat heitä kulahtaneilta sohviltaan."

(Anti?)sankarimme ovat karjapaimenina ja heillä keskustelu menee usein näin:
Minne ne meni?
Ne lähti
Paljonko kello mahtaa olla?
En tiiä
John Grady on edelleen hyvä hevosenkäsittelijä ja tekemisissään pakkomielteinen. Nyt hän yrittää kouluttaa tammaa itselleen.

Vapaa-aikana karjapaimenet ajavat Meksikon puolelle ja käyvät ryypiskelemässä ilotaloissa. Keskustelut ilotalon naisten kanssa ovat "korkeatasoisia":
Mulla on tippuri
Ei haittaa mull on kans

Näitä iltoja seuraavat päivät töissä. Eräs mies lähettää tänne kaksivuotiaan tamman, jonka meinaa antaa vaimolleen lahjaksi:
Onko se kesytetty?
Vaimo vai tamma
Kahdeksan viittä vastaan ettei kumpikaan s 50.

John Grady on hevosmies, ja tietää hevosista kaiken. John Grady huomaa hevosen korvan liikkeestä, että sen kavio on halki.

Ryyppyretket Meksikoon jatkuvat, suurin käänne tarinassa tapahtuu kun John Grady näkee nuoren epileptikkohuoran ja hullaantuu 16-vuotiaaseen Magdalenaan White Laken huoratalossa. Muut ilotalon naiset kammoksuvat Magdalenaa, koska Magdalenalla on epilepsia. Ilotaloa vartioi raaka veitsimies Eduardo. John Grady maksaa ensimmäisestä yöstä Magdaleenan parittajalle 86 dollaria (kaiken mitä hän sai raavittua kasaan, tällöin rahan arvo on ollut toisenlainen). Vaikka hän myy aseensa hänellä ei ole varaa palveluksiin, mutta käy norkoilemassa paikassa. John Grady ehdottaa Billy Parhamille, että tämä menee hieromaan kauppaa Magdalenasta. Eduardo, kuten Billy Parham pitää John Gradya pähkähulluna. Hän kuvittelee onnellisen lopun sinne, missä sitä ei ole. Eduardon mukaan huorat ovat talossa vapaaehtoisesti, eikä hän ole ihmiskauppias. Hän on tosin rahoittanut "uran alun" ja tytöt ovat velkaa hänelle. Myöhemmin ilmenee, että kaikki on valhetta, tyttö on päätynyt parittajalle pelivelkana 13-vuotiaana. Tyttö on raiskattu useasti. Hän on paennut ensin luostariin, mutta abbedissa on hänet uudelleen myynyt, karkaaminen poliisin luo ei ole auttanut, tyttö on ollut poliisien mielivallan ja himojen kohteena, kunnes hänet on myyty uudestaan Eduardolle ...

Kuten kahdessa aiemmassakin  osassa, miehet vierailevat Meksikossa, jossa valitsee vahvimman laki. Tässä maailmassa mikään ei pääty onnellisesti, tämä on todella traagista ja vaikuttaa voimakkaasti....

Kirja tapahtuu toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1952 New Mexicossa ja Meksikossa. Hevoset ovat tärkeitä, mutta autolla kuljetaan pidemmät matkat. Tämä oli siis Cormac McCarthyn rajatrilogian päätösosa, olin ylimielinen ykkösosan Kaikki kauniit hevoset kohdalla (bloggaus täällä) ja ironinen kakkososan Matka toiseen maailmaan kohdalla, bloggaus täällä. Tämä osa oli traagisin osa. Ihmiskauppa, itsensä myyminen, kaikki oli kerrottu hyvin pelkistetysti, moralisoimatta varsin karkeasti. Kirjan dialogit olivat joko hauskoja tai lopussa koskettavia. Ihmisen 'pelastusretken' ymmärrän ja pidän sitä inhimillisenä toisin kuin edellisten osien lapselliset suden viemiset tai vaan pelkän huviretken.

Cormac McCarthyn raja-trilogiassa ruoho on rajan takana verisempää.

****
Cormac McCarthy (s.1933) on  amerikkalainen arvostettu kirjailija, joka voitti Pulizer-palkinnon vuonna 2007 teoksesta Tie.

Herge: Salaperäinen tähti

Herge: Salaperäinen tähti, L'etoile mysterieuse 1946, suomentanut Heikki ja Soile Kaukoranta., Semic Sarjis  1989.

Salaperäinen tähti piirrettiin ensimmäisenä Tintti-albumina suoraan värilliseksi. Tätä versiota on vielä hieman paranneltu.

Albumi alkaa, kun Tintti Miloun kanssa katsoo tähtitaivasta ja Tintti näkee ylimääräisen tähden Isossa Karhussa. Tähti suurenee ja ilma kuumenee. Tintti menee observatorioon, jossa näkyy ensi kaukoputkesta linssillä oleva hämähäkki, mutta sitten valtava tulipallo, joka on törmäämässä maahan ja on tulossa maailmanloppu.

Ilmenee kuitenkin, että maailmanloppu peruutettiin, koska meteori ohitti maan, mutta osa siitä on pudonnut Grönlannin lähelle. Alkaa kilpajuoksu meteorisaarelle, sillä sieltä löytyy uutta alkuainetta, jonka tutkija Kalisteinen löysi. Hän tutki spektriä ja antoi uudelle aineelle nimen Kalisteinen.

Tämän jälkeen varustetaan retkikunta, jossa on kahdeksan jäsentä Tintti, kapteeni Haddock, Kalisteinen ja neljä muuta tiedemiestä. He lähtevät Auroralla merelle Euroopan tieteellisen tutkimussäätiön lipun alla.

Loppu on kilpajuoksua paikalle. Ilmaantuu kaikenlaisia vaikeuksia ja toinen tutkimusryhmä Pearella, joka käyttää likaisia keinoja saavuttaakseen meteorisaaren ensimmäisenä.

Tintti kuitenkin lentää paikalle ja hyppää saarelle ensimmäisenä. Tintin olo saarella on painajaismainen, sillä etukannen mukaisia sieniä poksahtelee esille, lisäksi omenan siemenkodasta kasvaa valtava omenapuu, omenoita, ja tulee jättiläishyönteisiä. Tintti pelastautuu uppoavalta ja vaaralliselta saarelta viime hetkellä. Tintti tuo saarelta palan uutta metallia tutkittavaksi.

Salaperäinen tähti on puhdas seikkailusarjakuva. Siinä on poliittista valtapeliä, seikkailua  ja maailmanlopun enteitä. Tintin ja kapteeni Haddockin ystävyys syvenee, ja syveneminen jatkuu Yksisarvisen salaisuudessa, joka julkaistiin tämän jälkeen. Itse pidin tästä lapsena, vaikka albumi on alussa ja lopussa varsin jännittävä. Tarinassa on paljon elementtejä nykyajan kilpailumeiningistä, eli kaikkia keinoja edelleen käytetään sumeilematta hyväksi.

Niina Repo: Kompleksi

Niina Repo: Kompleksi, Kustannusosakeyhtiö Siltala 2016, sivumäärä 231.

Kompleksi -nimeä on avattu kirjan alkusivulla se on itsenäisistä osista koostuva kokonaisuus, kompleksi on myös tunnepitoinen mielleyhtymä.

Kompleksi -teoksessa myös päähenkilö Niina työskentelee yrityksessä nimeltä on Kompleksi, jossa on ABC-ajattelu. A-osasto on ajattelun aula, B-osastolla pyörii bisnes, ja C-osastolla ollaan kovastikin luovia (Creativity).

Päähenkilö Niina on A-osastolla töissä, mutta kadonnut YT-neuvottelujen aikana. Tai oikeasti  Niina on otettu säilöön, kuulusteihin, kun aviomies Tuomas on kadonnut. " Oman ahdinkoni arkkitehti olen minä .... Minun pitäisi tietenkin todistaa, etten ole syypää Tuomaksen katoamiseen mahdolliseen rikokseen. ....... Kuin pirskahteleva voimantunto olisi ollut jonkun toisen olotila".  s.25

Tajuan itsekin, että en ole murtunut vaimo.  ... Nettiselaushistoriani, chattini, Facebook -sivuni, elämäni on suurennuslasin alla.  s.27

Kuulustelujen aikana Niina muistelee mennyttä, aviomiestä Tuomasta, mystistä Mikkeä, uraperheen äidin näennäisongelmia. Lisäksi Kompleksi-yrityksessä Niina osallistuu työpaikan teennäiseen runopajaan. Kompleksin toiminta vaikuttaa älyvapaalta, heidän hyvinvointiohjelma pähkähullulta.

(Minusta työpaikka on työtä ja työtehtäviä varten, ei mitään yhdessäoloa eikä leikkiä varten. Jos leikki parantaa työtehoa, niin se on perusteltua, mutta 99%:ssa reilu henki tulee yhteen hiileen puhaltamisesta ja siitä, että jokainen tekee työnsä ripeästi ja asiallisesti. Jos työpaikalla on aikaa leikkiä ja kirjoitella runoja tai valituksia, sillä menee pian huonosti ja alkavat YT:t niin kuin tässäkin, eli Niina Repo on oivaltanut, että leikki on lapsen työtä, ei aikuisen, Ruokatunnit voi käyttää läpän heittoon, se riittää mainiosti. Omissa työpaikoissani työilmapiiri on ollut hyvää, asialliset välit on ollut, sählyä on pelattu vapaa-aikana ja kavereita ollaan, kotona kaikki voivat leikkiä yksin tai yhdessä perheen kanssa. Ongelma tulee vasta silloin, kun joku keksii sanan työhyvinvointi, ja firmaan tulee joku tähtitieteellisesti laskuttava "uusia totuuksia" kertova satusetä tai -täti hyvinkin tärkeänä touhottamaan "reflektioistuntoja" missä peilataan itseä ja märehditään menneitä. Lisäksi sedät ja tädit alkavat kytätä ja mitata työviihtyvyyttä, jota ei tietenkään enää ole, jolloin alkaa sen uudelleen rakentaminen leikkimällä ja laulamalla, Kompleksi -teoksessa vielä runoja kirjoittamalla, joka olikin Repolta hervoton heitto =).

Niinakin on kuulemma burnoutissa, sekoilee ja kadottelee tavaroita, mutta hoitaa lutuisia lapsiaan, mutta sitten mies katoaa. Loppu muuttuu yhä kaaoottisemaksi, näkökulmat vaihtuvat, kunnes totuus tulee ilmi  ...

Kompleksi on tavallaan arvoitusdekkari, jota sen kohdeyleisö varmasti rakastaa. Minusta kohdeyleisöön kuuluvat paljon kirjoja lukevat perheelliset uranaiset. Kerronnaltaan Niina Repon teksti on paljolti samanlaista (assosiaatio-tasolla)  kuin Eve Hietamiehen tai Anna-Leena Härkösen. Linkkien alla löytyvät bloggaukset Teräsmiehen morsian ja Onnen tunti. Päähenkilönä on perheen äiti, joka on järkevä, vaikka vähän päästä vippaa, mutta kamaluudet kirjataan kertomuksiksi. Ryppyjä on rakkaudessa ja ihmissuhteissa, mutta lopulta sivistynyt nainen ottaa ohjat käsiinsä ja "hoitaa homman himaan". Elämäntapa on minusta lievästi elististinen, kuten ilmaisu  "rakkautta on mopoauto" osoittaa . Minusta mopoauto ei ole rakkautta, vaan on minusta omakotitaloissa asuvien nuorten kulkuväline ja vauraiden vanhempien tapa päästä kuljetusongelmasta ja siten huonosta omasta tunnosta, jota köyhä vanhempi ei osaa edes tuntea. Tässä kompleksi-maailmassa suurinta vihaa edustaakin mauton (=mopoauton) renkaiden viiltely, köyhän maailmassa turpaan vetäminen. Mopoauton salliminen 15-vuotiaalle, ja mopoauton erityisoikeudet pysäköinnissä, esim. parkkikiekkoa ei tarvitse käyttää, osoittaa minusta osaltaan, että tämä yhteiskunta on rakennettu rikkaille. Prameita kulisseja kirjassa osoittaa myös se, että päähenkilön perheessä on ipadeja niin paljon, että yhden kadottaminen ei tunnu missään. Turkin matkoista puhutaan säännöllisenä tapahtumana. Jotenkin kaikki kiima (jota tässäkin voisi kirjoittaa auki) ja kauhu (jota tässäkin on) on siloiteltu teflonilla, rikkaille on raha tärkeintä, mitä Niinakin miettii eroa pohtiessaan. Kerronta koostuu eri tekstityyleistä ja myös kauniista lauseista, on kuin kakun päällä olisi kermavaahtoa ja nonparelleja. Tämä oli suhteellisen kevyttä lukemista, joskin oksentaminen on monesti "tapetilla" ja joihinkin hyvin kipeisiin asioihin viitataan. Pettämisestäkin puhutaan, mutta fyysisiin mittoihin ei onneksi mennä, eikä kukaan saa tautejakaan.

Niina Repon kirjoittama Kompleksi oli kompleksinen aikuisten perheellisten uranaisten pienoismaailmaan sijoittuva painajaisunimainen selviytymistarina. Lyhyestä tarina tiivis, eli Kompleksin luki mielellään.
*****
Lainasin Niina Repon kirjan Turun kaupungin kirjastosta Jokeri-kirjana. Niina Repo (s.1971) Kirjasampo-sivun mukaan  asuu Turussa. Selostus kirjasta oli bloggauksessani vähän niukka ja muuten runsas, mutta tämä on uutuuskirja, joten en spoilaa kirjaa.