Henri Alain-Fournier: Suuri seikkailu

Henri Alain-Fournier: Suuri seikkailu, Tammi 1963, alkuteos Le Grand Meaulnes ilmestyi 1913, suomentanut Jaakko Ahokas, sivumäärä 252, sisältää 11-sivuiset suomentajan alkusanat ja sisällyksen.

Suuri seikkailu -romaani on kaihoisa François Seurelin muistelo Meaulnesista ja ajasta, jolloin jokin särkyi. Teos alkaa, kun François'n vanhempien johtamaan kouluun tuli Augustin Meaulnes. François on viisitoistavuotias lonkkavaivainen poika, joka ihannoi seitsemäntoistavuotiasta "Iso-Meaulnesia".

Meaulnes katoaa koulusta muutamaksi päiväksi. Myöhemmin hän kertoo eksyneensä ja olleensa muutamia päiviä suuressa kartanossa, jossa valmistauduttiin häihin. Morsian jäi vain saapumatta. Ennen juhlaväen hajaantumista,  Meaulnes tapaa maanisen sulhasen Frantz de Galaisin, joka epätoivoissaan pakenee tunteitaan, ja suuntaa aseen päähänsä. Meaulnes tapaa myös ihanan ja kauniin Yvonne de Galais'n, johon rakastuu ensi silmäyksellä.

Meulnes etsii kiihkoisasti kartanoa hahmotellen karttaa. Kouluun iskee rosvojoukko, jota johtaa sidepäinen "mustalainen", joka osoittautuu Frantziksi. Kuula ei osunut täysin maaliinsa.

Koulu loppuu ja päähenkilö valmistuu opettajaksi ja pitää omaa kouluaan. Meaulnes on Pariisissa. François löytää sattumalta Yvonnen ja tämän isän. Kartano on purettu, Frantz on kadonnut. Selviää Frantzin olleen vain uhmakkaan pikku pojan, jolle järjestettiin juhlia, juhlia ja juhlia. Juonen edetessä Frantzin morsiamen tausta ja syy lähtöön selviää.

François saattaa Meulnesin ja Yvonnen yhteen, ja he menevät naimisiin.

Meulnesia vaivaa sama ongelma kuin Frantzia, hän on rakastaa haaveita, ja elää illuusiossa. Hän lähtee pois, etsimään ehkä Franzin morsianta.

Tapahtuu monia traagisia juonenkäänteitä ...

Suuren seikkailun teksti on hyvin runollista kaihoisaa ja kuvailevaa. Pintatasolla kertomusveden pinnassa on hyvin vähän kareita, mutta pinnan alla on voimakkaita tunteita. En osaa sanoa kumpi on suurempi haihattelija Frantz vai Meaulnes (joka alkupuheen mukaan ääntyy yksinkertaisesti Moon). Takertumalla menneisyyden pilvilinnoihin he eivät elä hetkessä, eivätkä suuntaa tulevaisuuteen. He jättävät läheisensä eivätkä kasva aikuisiksi vaan jäävät kiukutteleviksi pikkulapsiksi.

Kuvailun osalta minusta hyvin ranskalainen kirja, joka monessa kohdin toi mieleeni Victor Hugon Kurjien osan Fantine ja Cosette, jopa eräitä ihmiskohtaloita myöten.

Lainaus ensimmäisen osan kolmannestatoista luvusta Oudot juhlat, joka on siis koko kirjan merkittävin käännekohta ja tapaus.
...Yön jäinen henkäys puhalsi hänen kasvoihinsa ja liehautti hänen päällystakkinsa lievettä. Hän kulki askeleen ja havaitsi taivaalta kajastavassa himmeässä valossa lähiympäristön sijainnin. ... Kaikki oli rappeutunutta ja vanhaa ... siitä huolimatta kaikki rakennukset olivat salaperäisellä tavalla  juhlavan näköisiä  ...
Kuvailua, jonka olen katkaissut väkivaltaisesti useassa kohdin jatkuu koko loppu luvun. Vielä luvussa 17 käsitellään juhlia. Koko juhlajakso lopettaa romaanin ensimmäisen osan seuraavasti:
... kun taas vanhat vaunut, jotka olivat muisto salaperäisistä juhlista, kääntyivät pois sorapintaiselta tieltä ja erääntyivät äänettömästi töyssähdellen sivutien ruohikolla. Niistä näkyi enää ajajan hattu, joka pomppi aitojen yläpuolella ...

*****
Jaakko Ahokkaan esipuheen mukaan miltei jokainen ranskalainen on lukenut tämän mestariteoksen. Edelleen hän mainitsee Grassin ottaneen asetelman teokseensa Kissa ja hiiri. Tällaiset kaihot romaanit ovat varsin suosittuja, sivuun jäänyt kertoo nuoruudestaan ja elää muistoja toisen kokemusten, ihanteiden ja unelmien kautta. Oma elämä jää pitkälti elämättä. Toisaalta tämä on tarina on paljon suurempi, sillä se kertoo ystävästä, jonka sisäistä kamppailua päähenkilö myötätunnolla seuraa tarinaan kytkeytyy tämän ihastus ja myös tämän veli.
Nuoruuden ystävyys on minustakin tärkeintä, se ei monesti riipu suurista elkeistä vaan tosi ystävyys vaan syntyy. Osa nuoruuden ystävistä voi kuolla ja monen kanssa ei yhteistä puhuttavaa vanhempana enää löydy, mikä on surullista. Maailma erottaa monesti nuoruuden ystävät ja kadonnutta nuoruutta haikaillessaan myös ystäviä kaivataan. Toisaalta se antaa motivaation kirjoittaa loistavia kirjoja. Itse ihmettelen romaanin henkilöiden takertumista haavekuviin. Juhlathan oli näytelty tapahtuma, ei tavallista elämää. Henkilöiden eläminen haaveissa johtaa katastrofiin, tässä useisiin. Näen tällä tarinalla olevan yhteyksiä myös The Great Gatsby -kirjaan, jo nimensäkin puolesta. Haaveet ovat menneisyyden aaveita, joihin ei voi elämäänsä perustaa.

*****
Henri Alain-Fournier oikealta nimeltään Henri-Alban Fournier on jäänyt kirjallisuuden historian tällä mainiolla romaanillaan. Henri Alain-Fournier (1886 – 1914) ranskalainen kirjailija kuoli ensimmäisessä maailmansodassa.

Annamin Vive La France -haaste on osaltani paketissa.
Tämän bloggauksen lisäksi keräsin trikolorin teoksilla:
Camusin Rutto
Nobelistipostauksin: Prudhomme, Perse  ja Mistral
Francen Pingviinien saari
Mauriacin Käärmesolmu
Lisäksi luin uudestaan Kolme muskettisoturia ja "parantelin" bloggaustani.

Mo Yan: Seitsemän elämääni

Mo Yan: Seitsemän elämääni Otava 2013, Shengsi pilao 2006, suomentanut Riina Vuokko . Sivumäärä 730, kirja on viisiosainen.

Seitsemän elämääni kertoo suurtilallisen Ximen Naon sielunvaelluksesta eri eläinhahmoihin ja lopulta takaisin ihmiseksi. Yhtä paljon tai enemmän kirja kertoo Ximenin kylän tapahtumista ja muutoksesta, joka alkoi vuonna 1948, jolloin Mao pääsi valtaan. Kiinan Kansantasavalata perustettiin virallisesti 1.10. 1949. Kirjassa Ximenin kylän kautta koetaan Kiinan historian isot muutokset kansantasavaltaan siirtyminen, suuri harppaus, nälkävuodet, kulttuurivallankumous, Maon kuolema ja Dengin aika sekä ripeä talouskasvu. Maon nimi mainitaan lukuisia kertoja, Deng Xiǎopíng vain kerran. Tarina jatkuu aina vuoteen 2000 saakka, tavallaan kerronta muistuttaa suomalaista klassikkoa Täällä Pohjantähden alla. Mo Yanin Seitsemän elämääni -kirja ei ole historiateos, eikä realismia kuten Linnan trilogia vaan välistä asiat menevät yliluonnolliseksi ja aikuisten saduksi, joka kiihtyy ja tummuu vuosituhannen lähestyessä. Kerronta on alkuvaiheessa osittain ironista mutta minusta hyväntahtoista kritiikkiä maailman menosta. Ihmiset lopulta ovat samanlaisia, järjestelmät ovat joskus oikeasti tai näennäisesti erilaisia.
Kirjan kerronnassa on paljon yllätyksiä ja vaihtelevuutta. Koska Ximen on ensin aasi, sitten sonni ja sika, näkökulma on maan tasalla. Koska sielunvaellus päätyy ihmiseen on tarinaan kertomassa myös ihmisiä.

Henkilöistä, osista ja juonesta
Kirjan alussa on kattava henkilölista, jossa on henkilön nimi, asema sekä mitä tapahtuu henkilölle. Tämä on hyvin hyödyllinen ja helpotta lukemista.
Romaanin ensimmäisessä osassa Aasin koettelemukset Ximen Nao teloitaan siis Kiinassa vuonna 1948 ja mies joutuu Manalaan, mutta kidutuksen jälkeen pääsee takaisin ja Ximen Nao syntyy aasintammasta uutenavuotena 1950. Ximen Naolla on ollut vaimo Bai. Liitto on ollut lapseton, mutta Ximen Naolla on ollut kaksi jalkavaimoa Bai Yingchun, joka on synnyttänyt Ximen Naolle pojan Ximen Jinlongin ja tyttären Ximen Baofengin. Toinen jalkavaimo on kaunis Wu Qiuxiang. Ximen Nao muistelee teloitusta edeltänyttä elämäänsä. Hän pitää itseään syyttömänä sankarina ja hyväntahtoisena henkilönä, kuten muutkin kirjan kertojat ja eläinhahmot (ovat Ximenin reinkarnaatioita). Kuitenkin Ximenillä oli paljon omaisuutta myös kätkössä, vaimo ja kaksi jalkavaimoa. Ximenillä oli paljon palvelijoita ja vaikutusvaltaa. Ximen havaitsee mykkänä mutta ymmärtävänä aasina, että valta on vaihtunut, hänen renkinsä Lan Lian on naimisissa toisen jalkavaimonsa Yingchunin kanssa ja on ottanut Ximenin lapset omikseen. Ximen Nao on tämän yksityisen talonpojan viriili ja kaikkivoipa aasi. Kylässä punaiset ovat vallassa. Toinen jalkavaimo Qiuxiang avioitui rengin kanssa ja toinen tyrkympi ja kipakampi teloittajan Huang Tongin kanssa. Ximen Nao on harmistunut kylän uudesta komennosta. Kuitenkin elämä jatkuu, aasin taival päättyy siihen vuonna 1959, nälänhädän aikana se syödään.

Ensimmäisessä osassa kuten muissakin osissa aasi on varsin kaikkivoipa ja kaikkitietävä toimija. Se tappelee susien kanssa, on viriili ja saattaa järjestellä asioita. Seuraava reinkarnaatio sonnina kävelee jopa kahdella jalalla, sikana Ximen osaa kiivetä puuhun ja tarkkaila ihmisiä sekä seurata tv-lähetyksiä. Samaa pätee koirahahmoon. Koirat pitävät kokouksia ja varastelevat olutta ja makkaraa. Apina-hahmoa tarkastellaan varsin vähän, mutta kuten muutkin hahmot se hyökkäilee eräiden sen mielestä huonojen ihmisten kimppuun.

Kirjan yksi sankareista on entinen renki, nyt itsenäinen talonpoika Lan Lian. Vaikka kommuuneja tulee, Lan Lian pysyy itsenäisenä ja itsepäisenä. Kirjan mukaan Mao ei vaatinut kaiken kollektivisointia, vaan se perustui vapaaehtoisuuteen, johon yhteisö tosin kirjan mukaan jopa nyrkeillä avitti. Lan pitää tästä itsenäisyydestään kiinni. Lanin mieltä yritetään muuttaa ja vaikka muu osa perheestä liittyykin, hän jää itsenäiseksi. Tilanne muuttuu Maon kuoleman jälkeen. Lan Lian ei myöskään muutu suurmaanomistajaksi, eikä keinottele vaan on konservatiivisuuden ja itsenäisyyden perikuva.

Ximen syntyy uudestaan 1.10.1964 sonniksi romaanin toisessa osassa Sonnin voima. Lan Lian ostaa sonnin markkinoilta ja näkee silmistä, että se on hänen lempiaasinsa. Sonni ja Lan viljelevät yhä pienempää aluettaan. Sonnivaihetta kestää koko kulttuurivallankumouksen ajan. Kulttuurivallankumouksen aikana asetelmat muuttuvat, useat kylän silmäätekevät menettävät valtansa, uusia ihmisiä nousee vallankahvaan, niin myös Ximenin poika Jinlong. Jinlongin kautta koetaan kulttuurivallankumous. Jinlong on varsin voimakas hahmo. Hän saavuttaa poliittista valtaa ja painostaa kasvatti-isäänsä liittymään kommuuniin, turhaan. Jinlong elää 1980- ja 1990-luvulla taloudellisen nousun, mutta joutuu eräisiin vaikeuksiin. Lan Lian saa Yingchunin kanssa lapsen Lan Jiefangin. Jiefang on kirjan toinen kertoja yhdessä Ximeninin eri hahmojen kanssa. Jiefangin kautta tarkastellaan puolueaktiivin uraa. Ximenin toinen jalkavaimo Qiuxiang synnyttää kaksoset Huzhun ja Hezuon. Velipuolet Jinlong ja Jiefang ovat rakastuneita kauniiseen ja pitkähiuksiseen Huzhuun. Vuonna 1976 vietetään tuplahäät, jossa Jinlong nai Huzhun ja Jiefang Hezuon. Jiefang elää rakkaudettomassa liitossa. Jiefangin hahmon kautta tarkastellaan avioeron tai sen yrittämisen  vaikutusta polittiiseen uraan. Jinlongin kautta nähdään vaurastuminen ja nuorten äveriäs asema 1990-luvun alussa.
Sonnina pusketaan kulttuurivallankumokseen ja nähdään punakuohunta. Sonnikin siirtyy kommuunille, ja Lan vetää auraa itse, Lanin asenteessa on samaa kuin Väinö Linnan Akseli Koskelassa. Kun muut maalavat punavärillä aprikoosipuita ja kiljuvat punaoopperaa, hän kyntää itse auraa vetäen. Sonnin taival päättyy julman Jinlongin ruokintaan ja lopulta Jinlong polttaa sonnin (poika ja isä!).
Romaanin kolmas osa Ilakoiva sika on minusta hauskin. Manalan ruhtinas lupaa Ximenin seuraavan hahmon isällä olevan audin ja äidillä bemarin mutta Ximen syntyy Huzhun ja Jinlongin pikku possuksi, jolle oma tytär Baofeng antaa hoitoa. Ximen-sika ei ole kovinkaan ilakoiva vaan varsin älykäs, ylimielinen ja sikamainen  -todellinen porsas. Sikaa tulee hoitamaan oma vaimo Ximen Bai, hän tunnistaa sian ihmiseksi. Ilakointia tapahtuu kerronnassa. Ximenin kylään perustetaan mallisikala siitoskäyttöön. Ximen on ykköskarju, mutta joutuu taistelemaan vallasta sika Diao Kolmosta vastaan. Moni yhteenotto on kuvattu varsin sikamaisesti ja hauskasti. Ximen on todella sikamainen ja murjoo Diao Kolmosta, joka on ollut ennen reinkarmatiotaan sotapäällikkö. Yksilöimättä voi todeta, että varsin porsasmaiset keinot ovat käytössä. Siitosasioistakin käydään läpi, muissakin romaanin osissa Mo Yan kertoilee alapään asioista varsin paljon. Kylässä järjestetään seminaareja. Siat parturoidaan ja pulerataan, maalataan täyteen iskulauseita, ja sikoja verrataan pommeihin imperialisteja vastaan. Tarkoituksena on lopulta syödä sianlihaa, mutta tämä sikala on siittola. Sian hoito joutuu kriisiin Maon  kuoltua ja Ximen karkaa kylästä ja toimii villisikojen johtajana. On sikasotia, ja lopulta Ximen-sika lähtee laumasta ja pelastaa heikoista jäistä kylän leikkiviä lapsia. Sikaepisodiin Mo Yan on linkittänyt kuoharitarinan. Kylän kuohitsija poistaa eläimiltä kiveksiä ja syö ne. Ximen-sika taistelee kuoharin kanssa ja havaitsee tämän synnynnäiseksi eunukiksi.

Kolmannen osan lopussa kerronta alkaa muuttua kummalliseksi. Toisaalta ajatkin ovat muuttuneet. Kirjassa jopa Quomindangin entiset upseerit ovat vapautettu. Yhteisöllisyydestä siirrytään yksityisyyteen. Ximen kuolee sikana ja syntyy koiraksi. Romaanin neljännessä osassa Koiran luonto Ximen pääsee Lan Jiefangin koiraksi. Lan Jiefang ei rakasta vaimoaan, ja lapsi Lai Kaifang saa koiran. Tässä osassa koirilla on paremmat aineelliset olosuhteet kuin alussa ihmisillä. Siirrytään yltäkylläiseen yhdeksänkymmentäluvun kaupunkikotiin. Jinlong on menestyvä yritysjohtaja, Jiefangilla on poliittista nostetta. Suhteet ovat politiikassa tärkeitä. Jiefang alkaa suhteen nuoren  Pang  Chunmiaon kanssa. Sitä paheksutaan, ja Liefang joutuu paheksunnan, halveksunnan ja väkivallankin kohteeksi. Jiefang on velipuolensa Jie Longin kanssa yrittänyt tehdä Ximenin kylästä Kulttuurivallankumous-museoaluetta, jossa olisi hotelleja ja palveluja sekä golfkenttä. Lapsilla on omat hienot koulut ja yksityinen mammona on tärkeää.

Loppuosa kirjasta on monien hahmojen kohdalla alamäkeä ja onnettomuutta. Kirjan kerronnan luonne vaihtelee monin osin. Se on monipuolista, mutta ankeaa. Itse olisin pitänyt parempana lopettaa tarina joko vuoteen 1976 tai 1980-luvulle tai edes 1990-luvulle. Lopputarina on osin sadistista satuilua.

Kerronta
Mo Yanin kerronta on siis hyvin vaihtelevaa ja taitavaa. Hän vaihtaa näkökulmaa hyvin ja on uskottava. Melko varhaisessa vaiheessa romaaniin kerronnan viitteet Mo Yaniin alkavat ärsyttää. Niitä on nimittäin jatkuvasti ja liikaa. Mo Yan on yksi kirjan hahmoista, hän syntyy kirjassa vuonna 1954. Häntä mollataan milloin mistäkin. Lisäksi kirjassa on lukuisia viitteitä hänen teoksiin ja lainauksia niistä. Luultavasti kirjoja ei ole eikä niin ollen lainauksiakaan. Onko tällainen nöyristely, mollaus ja toisaalta omat lainailut ollut tietoinen tapa lieventää tai voimistaa sanomaa? Vai onko se vain tyylikeino? Minulle tulee kirjasta käsitys, että kaikesta aineellisista puutteistaan huolimatta maalaisidylli on se, johon Mo Yan romanttisesti katsoo. Myös kulttuurikuohunnan kuvaus on kaihoisaa, sen sijaan elintason nousu on johtanut yhteisön pirstaloitumisen ja lopulta kaikille hahmoille käy joko huonosti tai hyvin huonosti. Jokainen on oman onnensa tai onnettomuutensa puuseppä

Mo Yanilla on voimakkaita yhteyksiä myös muiden mestarien teokseen hän viittaa nobelisti Solohoviin teokseen  Hiljaa virtaa Don tai peräti ottaa lainauksia. Lisäksi hahmojen kohtalo muistuttaa nobelisti Pasternakin teosta  tohtori Zivago, aiemmin viittasin jo Pentikulman näkökulmasta Suomen historiaa tarkastelevaan Linnan mestariteokseen. Tuntuu, että jokaisen kansakunnan täytyy etsiä linjansa ja käydä karkelonsa. Lisäksi Mo Yan viittaa Tolstoin Anna Kareniinaan. Mo Yanin teos on kuitenkin omanlaisensa, joka ei mitenkään nojaa näihin merkkipaaluihin

Päätelmiä ja ajatuksia
Loppujen lopuksi tiedän kiinalaisesta menosta varsin vähän. Olen lukenut Petri Sarasteen kirjan Laowai kiinalaista menoa, mistä saa käsityksen, että kiinalaiset ovat sangen paljon useissa asioissa kuin suomalaiset (ja kaikki ihmiset), mutta systeemi ja järjestelmä eroavat kovinkin paljon. Kannattaa muistaa, että kiinalaiset ovat monien keksintöjen takana ja kiinan kieli on yksi vanhimpia kieliä samoin kuin kirjalliset lähteet. Olen lukenut vastaavalta ajalta tai lähinnä 1960 - ja 1970-luvulta kertovan kirjan Liang Hengin ja Judith Shapiron teoksen Kiinalainen nuoruus, molemmat asuvat luultavasti nykyisin poissa Kiinasta, mutta kertovat Kulttuurivallankumouksen ajasta. Tätä teosta lukiessa helposti saa käsityksen, että taloudellinen nousu on ollut ripeää ja elintaso on noussut varsin nopeasti. Paljon puhutaan cadillaceista, audeista ja bemareista.
Puhuttaessa 1990-luvun alusta mainitaan lapsen pelaavan käsikonsolilla Tetristä. Suomessa Game Boyt yleistyivät vasta myöhemmin, tuli Game Boy Color, DS ja Ds-lite. Ihmettelen, oliko suhteellisen tavallisen henkilön lapsella varaa Game Boyhin ja pelasiko hän todella sillä vain Tetristä. Ensimmäinen Game Boy lanseerattin jo tai vasta vuonna 1989 ja siihen luultavasti sai Tetriksen, tämä minusta kuvaa varsin korkeaa elintasoa. Pelin sai luultavasti vain japaniksi tai englanniksi.
Yleltä tuli dokumentti 2010-luvun Kiinasta, missä kurilla ja terapiaalla peliaddiktoituneita poikia vierotettiin tietokonepeleistä paikassa, mikä oli armeijamainen hoitola. Pojat ja ilmeisesti jokunen tyttö saivat terapiaa, työtä ja uudelleen kasvatusta. Esim WOW:a oli pelattu nettikahviloissa, hoitoon ei menty vapaaehtoisesti. Vanhemmille tilanne ei ollut helppo, kun lapset kaiken lisäksi eivät totelleet heitä ja olivat hyvinkin aggressiivisia.

Erheitä tai virheitä
Uusi vuosi Kiinassa alkaa tammikuun lopulla tai helmikuun alussa, ei tammikuun ensimmäinen päivä, kuten käännöksen eräästä kohdasta saattaa saada käsityksen.
Mo Yan kertoo Sika-osiossa tuplahäistä, jotka järjestetään vuonna 1976 ja samalla kertomalla sika tietää tv:stä, että Sergei Bubka on ylittänyt seiväshypyssä 615. Sergei Bubkan ylitys tapahtui vasta vuonna 1985, Sergei Bubka on syntynyt vasta 4.12.1963.

Lopuksi
Mo Yanin Seitsemän elämääni  -romaani osoittaa, miten kerronnan tasoja vaihdellen voidaan saada mosaiikkimainen kuva historiasta. Jälleensyntymisen pyörän mukaan Ximen tarpoo maallista taivaltaan osoittaen, että kärsimystä on, mutta kaikki on lopulta suhteellista. Lupaavasti alkanut romaani lässähti lukukokemuksenani osien edetessä. Myös hahmojen vyörytys vei tehoa kerronnalta. Suosittelen kuitenkin teosta nobelistien ystäville.

*****
Mo Yan (s.1955) oikealta nimeltään Guan Moye sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2012. Kulttuurivallankumouksen vuonna Mo Yan on käynyt vain 11-vuotiaaksi koulua (lähde teoksen sisäkansi). Hänen minusta huonommasta Viinamaa -kirjasta olen blogannut näin.

J Fenimore Cooper: Haukansilmä

J Fenimore Cooper: Haukansilmä, Wsoy 1964, The Pathfinder, suomentaja Ville Hynynen, sivumäärä 240. Teos kuuluu Cooperin (1789 - 1851) kirjoittamaan viisiosaiseen nahkasukkasarjaan, joka kertoo Natty Bumpposta, jota kutsutaan eri nimillä kuten Pitkä Pyssy, Hirventappaja, Opas, Polunlöytäjä, Nahkasukka ja tässä teoksessa Hirventappaja. Natty on valkoinen, mutta elää erämaassa lähinnä intiaaniystäviensä kanssa delawarien tai mohikaanien seurassa, tässä teoksessa on mukana päällikkö Chingachgook, jonka lisänimi on myös Suuri Käärme. Nattylla on vuohennahkapuku, mokkasiinit, kivääri, metsästyspuukko ja tulukset, jolla saa elintärkeän tulen aikaan. Nahkasukkasarjan alussa Natty on 23-vuotias. Tapahtumat alkavat 1740-luvulla.
Haukansilmä -kirjan idea on varsin yksinkertainen ja osin samanlainen kuin  Viimeisen mohikaani -kirjan, vaikkei aivan niin traaginen. Käynnissä on sota englantilaisten ja ranskalaisten välillä, joka aiheuttaa Nattyn opastamille ihmisille vaaroja, ja monen henki lähtee ja eräiltä päänahka.
Sota (historiassa) lopulta päättyi englantilaisten voittoon, sillä esimerkiksi Quebec vallattiin 1759. Tämän kirjan tapahtuma-aikaa ei ole aivan tarkalleen määritelty. Britit tässä lähinnä englantilaiset ja skotit joutuvat selviämään sodan keskellä. Osa siviilileistä on kaupungissa tai emämaassa ja osa menee perheen luo linnakkeisiin.
Tarinan alussa merimies Charles Cap on viemässä sisarentytärtään Mabel Dunhamia linnakkeeseen kersantti-isän luo. Kaksikkoa on saattamassa intiaani Nuolenpää ja tämän vaimo Kevätkaste. Kun saattovastuu siirtyy Natylle eli Hirventappajalle, Chingachgookille eli Suurelle Käärmeelle sekä Jasper Westernille eli Vesikoiralle, Nuolenpää kavaltaa joukon mingoille ja irokeeseille. Joukkion on ollut tarkoitus matkata linnakkeeseen kanooteilla, mistä on kansikuvakin. He joutuvat voimakkaiden virtausten ja sitten iskujen kohteeksi. Kovien taistelujen jälkeen Chingachgookilla on monta päänahkaa vyöllään, mutta Ontarioon lopulta saavutaan. Varuskunnassa tutustutaan majoitusmestari Muiriin, miehellä on kovat luulot itsestään. Hän kosii myös Mabelia, mutta tytön käsi on luvattu Haukansilmälle. Matka jatkuu Lokki-laivalla ja Jasperin ranskankielen taito herättää epäilyksiä ja ainoa vedet tunteva mies laitetaan karanteeniin. Kahakkaa on sen jälkeen isompaa ja pienempää, Kevätkaste lukittautuu Mabelin kanssa Hirsilinnaan, ja Mabelin silmien eteen tulee liuta raatoja, osa ilman skalppia. Kirjan suurin jännite syntyy siitä, kuka saa Mabelin omakseen ja somakseen. Varsin arvattavaa sen sijaan on, kuka briteistä on ranskalaisten kätyri. Joukossa yksi kauppaa kunniansa kultarahoista. Nuolenpään oikea luontokin selviää.
Koska tarina jatkuu seuraavassa kirjassa, jää Natty naisetta erämaahan samoilemaan. Chingachgookin taival myös jatkuu ja kaverilla on aimo läjä päänahkoja vyöllään.
Nämä Nahkasukkasarjan kirjat ovat luultavasti varsin osuvia intiaanikirjoja. Loppujen lopuksi, mitä tapahtuu ei ole tärkeää vaan miten. Cooper on aikalainen ja asunut intiaanien mantereella ja hänellä on ollut omakohtaisia kokemuksia ja kirjoitetusta ajasta hänellä on perimätietoa. Teoksissa juonen lisäksi on paljon erätaitoa, Silloin ei ole ollut gps:ää, ei kännykkää, ei teknisiä vaatteita eikä edes tulitikkuja. Jos eksyi tai loukkaantui, luultavasti menehtyi tai tapettiin. Kirjan kerronnassa on paljon melodramaattisia juonenkäänteitä rakkauden vasamat viuhuvat tiuhemmin kuin intiaanien nuolet, joista ei ole ollenkaan mainintaa tässä kirjassa. Nuolenpääkin oli lopussa ilman päänahkaansa.
Tämä on legendaarinen poikakirja.
*****

Kirsten Jacobsen: Mankell

Kirsten Jacobsen: Mankell, alkuteos Mankell (om) Mankell, Otava 2012, suomentanut Päivi Kivelä, sivumäärä 398.

Kirsten Jacobsenin Mankell -kirja perustuu Mankellin ja Jacobsenin ruotsalaisen (miehen) ja tanskalaisen (naisen) välisiin keskusteluihin. Lisäksi kirjassa on lainauksia Mankellin kirjoista ja eräiden läheisten näkökulmia. Kirja ei ole mitenkään kronologinen historia vaan antaa näkökulmia Mankelliin ja Mankellin luomiin maailmoihin. Jacobsen ei ole tuntenut Mankellia, mutta on pohjaksi lukenut hänen teoksensa.

Mankell -kirjassa on monia hyviä näkökohtia, mutta se on kuitenkin paksuudestaan huolimatta vain raapaisu, mutta siinä tulee ilmi hyvin olennaisia asioita Mankellin lapsuudesta, kirjalijan uran alusta ja poliittisista mielipiteistä. Henning Mankellin kirjoista heijastuvat kyllä hänen humaanit ajatuksensa ilman välikäsiä, eli en hirveästi lämmennyt Mankellin polittiisista mielipiteistä. (Ylipäätään on helppo sanoa, miten asiat pitäisi olla, vaikeampaa on kertoa oikeat keinot asioiden saavuttamiseksi, vaikeinta on oikeasti tehdä asioille jotain ja muuttaa maailmaa paremmaksi, monesti oma toiminta on kuin mereen heitetty pikku kivi, joka menee pohjaan ja väreilyt häipyvät pian näkyvistä).

Jacobsen kertoo, että Mankell on syntynyt Tukholmassa ja muuttanut vanhempien avioeron jälkeen Svegiin yksivuotiaana. Sveg on pieni paikka (nykyään noin 2500 asukasta) Jämtlandissa Ruotsin keskellä. Äiti jätti kylmästi perheen. Tällaista teemaa on käsitelty lukemistani kirjoista Leopardin silmässä, josta on paljon lainauksia sekä nuorten kirjassa Pyryssä nukkuva poika, molempien kirjojen päähenkilöiden äiti lähti ja isän kanssa sitten pärjättiin tai oli pärjättävä. Molemmissa kirjoissa on teemana myös Afrikka, mikä on miljöönä myös viitatussa teoksessa Comédia infantil.

Mankell asui Svegissä noin kaksitoistavuotiaaksi asti ja muutti sitten etelämmäs isosiskon lukion vuoksi. Henning sen sijaan lähti merille ja alkoi kirjoittaa Norjassa esikoisteostaan Panokset. Myöhemmin hän kiinnostui Afrikasta ja asuu siellä nykyisin osan vuotta ja on mukana Mosambikissa Maputossa teatteri Teatro Avenidassa. Afrikka-teema on myös lukemissani teoksissa Kennedyn aivot. Jacobsen on poiminut Kiinalainen -teoksesta paljon lainauksia, sitä en ole lukenut. Etelä-Afrikan tilannetta tarkastellaan Wallander-tarinassa Valkoinen naarasleijona, joka minusta Etelä-Afrikka -osaltaan on varsin hyvä, mutta Ruotsin puoli minusta ontuu tai on minusta epäuskottava. Mankell on monissa mukana hyväntekeväisyystempauksissa osassa matalalla profiililla ja elää ihmisiksi Afrikassa. Mankell kertoo, että kirjoissaankin esiintyvää valkoisten ylimielisyyttä vielä esiintyy entisissä siirtomaissa ja "väärinkäsityksiä" avustuskohteissa tapahtuu. Leopardin silmä -teoksessa on avustusjärjestön eräitä työntekijöitä esitetty kyynisessä valossa. Mosambikissa Mankell elättää useaa kymmentä ihmistä lähinnä teatterin piirissä.

Jacobsenin Mankell -kirja on varsin hyvä, mutta vaatii sen, että tuntee entuudestaan Mankellin hyvin ja on lukenut hänen teoksensa. Koska kirja on haastatteluja, keskusteluja niin taustat jäävät ohuiksi. Toisaalta Mankell puhuu tarinoiden voimasta ja keksimisestä, tämä on kirjallisuuden yksi ydin.

Mankellin poliittista ajatuksia ja tekojakin, jotka lienevät varsin punaisia, on käsitelty. Ne jokainen löytää tästä kirjasta, jonka sain ostamalla kirjakaupasta, mutta myös kirjaston hyllyltä tämä löytyy. Teatteri on Mankellille sydämen asia ja sitä on paljon käsitelty. Myös nykyistä avioliittoa sivutaan ja Ingmar Bergmania käsitellään.

Wallander-kirjassa Kasvoton kuolema Kurt Wallander kiinnitti huomionsa Ruotsissa nousseeseen muukalaisvihaan ja rasismiin. Myös poliisin on ollut Wallander-kirjojen mukaan vaikea toimia muuttuvassa maailmassa. Yhteiskunnan muutosta Mankell on paljon käsitellyt ja vastustaa solidaarisuuden vähentymistä. Nyt jokainen katsoo vain omaa etuaan. Edelleen Mankell pohtii oikeusvaltion nykytilaa ja välinpitämättömyyttä siitä, ei nyt ihan näillä sanoilla, mutta ydin on siinä, että olemme keinottomia "oikeuden halventamisen suhteen". Myöskin Mankell ottaa kantaa toisaalta Lampeduusassa olevaan rajaan, joka erottaa Afrikan Euroopasta, mutta toisaalta puuttuvasta maahanmuuttokeskustelusta. Sivulla 205 lukee "Ruotsissa pätee Ruotsin laki", tämä on linkitetty eräisiin kunniakäsityksiin, mutta asiallista keskustelua tarvitaan. Toisaalla Mankell näkee, että Ruotsin ammoinen kuntauudistus 1960-luvulla vei päätösvaltaa kauemmas, sitä Mankell katsoo ongelmien alkaneen.
*****
Mankellin kanssa voi olla monesta asiasta yhtä mieltä, mutta monesta olen eri mieltä. En tunne Ruotsin kuntauudistusta, mutta ainakin Suomessa demokratia ja ihmisoikeudet ovat jatkuvasti lisääntyneet, eivät minusta vähentyneet. Suomessa kunnioitetaan perusoikeuksia. Mankellin väite välinpitämättömyydestä liittyy erääseen vakavaan rikokseen, joka oli kohdistunut vanhaan naiseen.

Tulkintani mukaan syyllisten oikeusturvasta kiinnipitäminen aiheuttaa uhrille monia ongelmia. Tämä on keskustelu, mitä pitäisi käydä. Minusta oikeuksien ja velvollisuuksien keskinäisestä suhteesta on kyse. Kuinka suuri on rikoksen näyttökynnys, minkälaisia keinoja virkavalta saa käyttää hankkiakseen näyttöä. Kuinka aukoton näytön pitää olla, miksi lähtökohtaisesti uhrin asema on niin heikko. Keskustelu ei ole vain Suomen tasoinen vaan laajempi, sillä Euroopan ihmisoikeussopimus linkittyy siihen. Minusta hyvinvointivaltion suurin uhka on sen paisumisesta aiheutuva holtiton velkaantuminen. Suomen valtion velka on pian 100 miljardia, eli kahden vuoden budjetin verran. Velka kasvaa, kasvaa ja kasvaa. Nykyisessä tilanteessa, kun työelämästä poistuu eläkkeelle enemmän ihmisiä kuin työmarkkinoille tulee, emme enää selviä ilman leikkauksia. Toisaalta leikkaukset luovat työttömyyttä ja verotulojen vähenemistä ja ehkä kurjuutta. Myös oikeusvaltion uhkana on mielestäni poliisiin kohdistuvat leikkaukset sekä jo suoritetut leikkaukset oikeuslaitoksessa. Pitää olla riittävästi syyttäjiä ja tuomareita, mutta myös tutkijoita. Myös oikeudenkäyntien hinnat "osallisille" esim. riitajutuissa ovat kasvaneet (eli kannattaa elää sovussa). Hyvät keinot olisivat tarpeen, koska valtion velka on liian suuri. Pitäisikö rahapolitiikkaa muuttaa?
*****
Varsin kiinnostava oli myös raportti kirjailija keskustelusta, mihin osallistuivat Henning Mankell ja kanadalainen Michael Ondaatje, jonka tunnetuin romaani lienee Englantilainen potilas. Keskustelussa ilmeni, että Mankell on palkannut taustatyötä tekemään oman henkilön, vaikka myös itse taustoittaa romaanejaan.

Mankell on hieno ihminen ja hieno kirjailija. Itse en ole, mutta olen lukenut alla olevat teokset. Näissä teoksissa kirjailijan hienous korostuu. Kuten Mankell toteaa, hän on saanut urallaan paljon rahaa ja verot on maksettu Ruotsiin. Mankellille itsellekin on jäänyt jotain. Eri taloja ja niissä oleskelua luetellaan, niitä oli ainakin neljä, lisäksi kirjailija reissaa lentäen pitkin maailmaa, huonolle ihmiselle tuli - ei niin hieno olo.

Mankell viittaa moniin kirjailijoihin Shakespeareen, mutta Robinson Crusoe -teosta hän tuntuu todella arvostavan.
*****
Henning Mankellin (s. 1948)  kirjoista olen lukenut
Panokset (1973)
Leopardin silmä (1990)
Comédia infantil (1995)
Pyryssä nukkuva poika (1996)
Tanssinopettajan paluu (2000)
Nimeltään Tea-Bag (2001)
Syvyys (2004)
Kennedyn aivot (2005)
Italialaiset kengät (2006)

Ruotsalaiset saappaat (2015) 

Wallander-sarjasta olen lukenut
Kasvoton kuolema (1991)
Riian verikoirat (1992)
Valkoinen naarasleijona (1993)
Hymyilevä mies (1994)
Väärillä jäljillä (1995)
Viides nainen (1996)
Askeleen jäljessä (1997)
Palomuuri (1998)
Pyramidi (1999)
Ennen routaa (2002)
Haudattu (ilmestynyt Hollannissa jo 2003)
Rauhaton mies (2009)

***
Mankell oli eilen 16.9.2014 SVT:n haastattelussa. Katsoin ohjelman, joka oli ilman tekstejä. Näitä samoja teemoja osin käsiteltiin toimittaja Anna Hedenmon kanssa ja mainittiin jopa tämä kirja Mankell om Mankell ilman sulkuja :)

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi, Seven Otava, 2010, sivumäärä 381.

Teos alkaa pikku-Mikon kauhun kokemuksella lapsuudesta. Mikon isä kuristaa äitiä, pienet avuttomat lapset Mikko ja Marja yrittävät suojella äitiä. Alkukuvauksessa havainnoidaan tunnelmia Mikon 'särkyneen' mielen kautta.

Seuraavaksi tarkastellaan maahiseksi tunneleihin siirtyneen pahan papin mielen liikkeitä. Kuka ottaa (ja miksi) käskyjä korkeammalta voimalta Maammolta? Miksi hän uhraa puluja, palvoo junia ja mumisee latinaa?

Timo Juhani Harjunpää, poliisi kohtaa muumioituneen äidin ja pojan ja koiran. Poliisin arki on karua.

Metrotunnelissa työnnetään viaton perheenisä metron alle.

Joensuu saa aikaan sirpalemaisella kerronnallaan paljon jännitteitä ja vastakkain asetteluja aikaan.
Kuka on pahan pappi ja miksi? Miksi hän  murhaa? Vastapoolina on osin Harjunpään vaimo Elisa, hän on tullut oikeaan uskoon. Harjunpäällä on perinteinen monilapsinen ydinperhe. Kukaan ei ole kuitenkaan turvassa hullujen maailmassa.

Miten tarinan riekaleiset ihmiset liittyvät juttuun? Ovatko he uhreja vai tekijöitä? Tajunnanvirtaa esitellään hyvin, alistamisen kuvaus on osuvaa. Kirjassa syntyy nopeasti jännite siitä, kuka on vuorta palvova tappaja ja miten kaltoinkohdellut tai kaltoinkohtelevat  ihmisrepaleet liittyvät tarinaan, onko joku heistä syyllinen.

Toisaalta kirjan päähenkilö ei minusta mongerteluineen kiinnostanut, latinan lätinä on turha juonne, lisäksi motiivit ovat minulle liian korkealentoisia, mutta jännitys pysyy yllä ja nousee. Mutta loppuvatkaus on liian perinpohjainen ja mystinen minun makuuni.

Mutta perhehelvetti oli liiankin kammottavasti kuvattu:
Alkukuvauksessa kuvataan Mikkoa ja Marjaa, avuttomia lapsia, jotka joutuvat narsistisen isän ja sairaan äidin armoille. Perheraamia ei avata, tulee olo, että ollaan syrjäytyneiden vuokrakasarmissa. Myöhemmin ilmenee, että Mikko on "MMM" eli  Mikko Matias Moisio, sivuraiteille ajautunut kirjailija, joka -kun oli vielä kirjoituskunnossa- kirjoitti onnellisesta perheestä. Hänelläkin oli ollut onnellinen perhe siis vaimo ja kaksi lasta. Nyt narsistinen vaimo Cecilia on heittänyt miehen asunnosta ja myrkyttää lasten välejä isäänsä. Mikon poika Matti on vieroitettu isästä. Mattia kiusataan kotona ja koulussa. Koulukiusaamisen kuvaus on hyytävää. Kiusataan toista, kunnes reagoidaan, ja sitten kannellaan, kun toinen on saatu reagoimaan. Matin äiti Cecilia ja hänen uusiosiippansa moppaavat Mattia ja piilottelevat tavaroita. Mikon "lapsuuden perhe" on ollut kamalista kamalin. Mikon isä ja äiti paljastuvat kuitenkin yhteiskunnan hyvä-osaisiksi tukipylväiksi. Isä on pankkimies, ekonomi ja tupojen takuumies, hän on varakas, äveriäs sijoitusasuntojen omistaja. Kehykset ovat kultaa, mutta taustalla vaikuttaa sadismi, pervoilu ja narsismi. Marja, oma tytär on ajettu Hakaniemeen pultsariksi, yleiseksi naiseksi. Isän mielestä oma syy, eikä sääli eikä ainakaan auta, kuten ei auta poikaansakaan, eikä edes ole lukenut tämän kirjoja, narsisti haluaa tietää vain itsestään. Kultakolikolla on joskus ikävä kääntöpuoli. Teoksessa siis kuvataan hyvin, melkein liiankin hyvin yli sukupolvien ja sukupuolien jatkuva henkinen ja fyysinen väkivalta, alistaminen ja mielen murtaminen ja murtuminen. Onko Mikolla ja Matilla mahdollisuuksia?

Matti Yrjänä Joensuun kerronta antaa kummallisia teostodellisuuden sirpaleita, osin etovia, mutta perhehelvetin osalta tuntuvat tosilta. Nämä huomiot ovat sivulauseissa. Itse tarina kertoo siis murhista, turhista murhista ja osa tekstistä minusta on turhaa, vähempikin olisi riittänyt.
***
Poliisilaitoksen arki kuvataan hyvin. Miespoliiseilla on "vain" sukunimet: Rummukainen, Rannilla, Viitanen, Viitasaari, Tupala, Piipponen, Rastas, Mäki, Piipponen, joistan on lempinimi kuten Piippis ja Harjis. Etunimellä vain Onerva ja hän kutsuu Harjunpäätä Timoksi.

*****

Harjunpää ja pahan pappi on toiseksi viimeinen Matti Yrjänä Joensuun (1948 - 2011) Harjunpää -sarjasta. 

Kirjoja on siis kymmenen, ensimmäisestä olen blogannut Harjunpää, väkivallan virkamies ja kahdeksannesta eli teoksesta Harjunpää ja rakkauden nälkä. 

Matti Yrjänä Joensuu on minusta näiden lukemieni kirjan perusteella mielestäni parhaimpia suomalaisia rikoskirjailijoita ja häntä voidaan verrata myös tasapäisesti kansainvälisiin dekkaristeihin.

Tälläkin osallistun Oksan hyllyltä Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

Erich Kästner: Lentävä luokka

Erich Kästner: Lentävä luokka, NTK 68, Wsoy 1976 toinen painos, alkuteos Das Fiegende Klassenzimmer 1933 , suomentanut Asser Jokinen, sivumäärä 156. Teoksessa on mustavalkoisia kuvia, jotka on piirtänyt Walter Trier. Kansikuva on ilmeisesti Ami Hauhion.

Erich Kästnerin Lentävä luokka on kertomus Kirchbergin asuntolakoulun eräästä luokasta ja sen pojista ja poikien kommelluksista. Matthias "Matz" Selbmann on aina nälkäinen, Uli von Simmern on arka vaalea poika, Sebastian Frank on näsäviisas, Martin Thaler, neljännen luokan priimus on taiteilija, Johnny Trotz on kirjoittanut joulunäytelmäksi runomittaan tehdyn Lentävä luokka -näytelmän, luokanvalvojana heillä on oikeudenmukainen Tohtori "Justus" Bökh, Koulun läheisessä hylätyssä rautatievaunussa asuu pianisti, jota kutsutaan tupakoitsemattomaksi. Mies asuu yksin ja auttaa poikia.

En ole lukenut Lentävää luokkaa koskaan ennen, mutta lukemani perusteella nostan sen nuorten kirjojen kärkeen. Eheän juonen ohella kirjassa käsitellään tärkeitä teemoja kunniaa, itsensä etsimistä, köyhyyttä, häpeää, menetyksiä, ystävyyttä, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Kirja on sangen pateettinenkin, mutta päättyy onnelliseen jouluun.

Poikakoulun viikarit harjoittelevat Lentävä luokka -näytelmää tulevaisuuden koulusta, jossa lentokoneella kierretään aidoille opetuspaikoille, Vesuviuksen juurelle maantiedossa ja historiassa, Gisen pyramidien (minusta ne ovat Gizan) luo maantiedossa ja historiassa, lisäksi käydään Pohjoisnavalla, mutta joudutaankin vielä Pyhän Pietarin puheille. Lopulta näytelmä esitetään ja se on menestys.

Tätä ennen ovat kilpailevan reaalikoulun pojat kaapanneet ulko-oppilas Kreuzkammin. Hänet on vangittu reaalikoululaisen Egerlandin kellariin. Viikarit eivät noudata koulun sääntöjä vaan lähtevät pelastamaan Kreuzkammia ja hänen mukanaan olleita oikeinkirjoitusvihkoja. On tulossa yhteenotto. Tupakoimaton ehdottaa siistiä kaksintaistelua, joka ratkaisisi lopputuloksen. Matthias Selbman tyrmää nyrkkitappelussa reaalikoululaisen Heinrich Wawerkan. Kaapparit eivät suostu sopimiinsa ehtoihin eikä Kreuzkammia vapauteta ja alkaa joukkotappelu. Martin, Matthias ja Johhny vapauttavat korvapuusteja saavan Rudi Kreuzkammin. Oikeinkirjoitusvihot, joita Kreutkamm oli kuljettamassa, on poltettu. Vapautus on sankarillinen, mutta alkusysäys vihollisuuksille on menneisyydessä, joka on johtanut nahinointiin. Lopullinen syy Kreuzkammin vangitsemiseen, oli reaalikoululaisten lipun repiminen, sotaisassa suhteessa tunteita nostattava teko. Reaalikoululaiset hävittyään eivät täytä lupaustaan, mutta vanki on jo vapautettu. Tässä on paljon sotienkin allegoriaa. Monesti vihollisuudet juontuvat historiasta, provokaatio johtaa kostoon ja taisteluun. Tässä kuitenkin päästään normaaliin päiväjärjestykseen.

Näen kuitenkin lopun tapahtumat tätä sotaisaa välikohtausta isompana teemana.
-Justus käsittelee luvattoman poistumisen ja arvostaa poikien toverillisuutta ja kunnian tunnetta
-Justus ja hänen erittäin kovia kokenut ystävänsä Tupakoitsematon tapaavat monen vuoden jälkeen, ja Tupakoitsematon palaa lääkärin ammattiinsa (koululääkäriksi)
-Uli haluaa heittää pelkurin viittansa pois ja hyppää korkealta ja katkaisee säärensä, mutta parantaa oman korvien välinsä
-Martin Thalerin isä on joutunut työttömäksi ja rahat ei riitä kotimatkaan. Justus tajuaa pojan asioiden olevan hullusti ja maksaa matkat. Matthiaksen ylpeys ei estä vastaanottamasta rahaa, ja vanhemmat hyväksyvät teon. Joulu on onnellinen.
-Johnny Trotz pohtii tulevaisuutta. Tätä lukiessa tiedämme, että maailmansotien nielu oli pian ottava poikia pätsiinsä.

Erittäin vaikuttava nuorten kirja.

*****
Tällä osallistun Suketuksen "Pojat lukemaan" -haasteeseen.

Erich Kästnerin teosta Pojat salapoliiseina ja pikku jäbien sielun elämää olen raottanut täällä.

Ms Mandu: Oblivion High, Laulu

Ms Mandu: Oblivion High, Laulu, Otava 2011, 112 sivua

Tämä on kotimainen mangasarjakuva, mustavalkoiseksi piirretty. En ole mangan asiantuntija, mutta minusta Ms Mandun kuvien takana on Nina von Rudiker ja teksteistä vastaa Johanna Koljonen, lukee nimittäin kirjassa. Tämä manga oli sommiteltu normaalin kirjan tavoin, eikä alkanut "takaa".

Alkusivuilla on tarinaa pohjustettu aiempien osien tapahtumilla ja henkilöillä:
Japanilainen vaihto-oppilas Masato Takahashi eli Nix on paljastunut Näkiksi, Soon Mi on korealais-ruotsalainen koulukiusattu, sitten on Juha, Max, Kon ja Nin sekä luokan pahat pissikset Carro & Sofie,että kilttikset Leila & Paula, Keiki Masato ja Karim.

Sitten on laitettu runo Kalevalasta (tämä lainaus Gutenbergistä):
Sitä itken, impi rukka,kaiken aikani valitan,
kun annoit minun poloisen, oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi, ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle.

ja piirroksia missä Aino menee veteen Näkin valtakuntaan, muistaakseni Kalevalassa puhutaan Vellamosta ei Näkistä eikä syy ole Näkissä vaan peruste on Väinämöiselle naitto. Ainon masennuksen kuvaus Kalevalassa on minusta hienoa.

Tämän jälkeen palataan mangan nykyhetkeen, jossa koulussa nokitellaan (ei näkitellä) toisia ja lutkitellaan, pidetään vaalit ja hengataan vapaa-aikana. Bänditouhu on myös käsittelyssä. Kun rannalle mennään lopussa alkaa Nix muistaa Näkkiytensä ja albumi päättyykin tähän.

Hyvin piirretty ja tekstattu, mutta itse en ole kohdeyleisöä ja vain Pokemon-piirros -sarjaa olen katsonut, ilmeiden kuvaus hieman samanlaista, joten en osaa sanoa uppoaako lukijoihin. Odotin ripeämpää juonen kehittelyä, itse asiassa tämä eteni kuin etana ja oli varsin tylsä. Kuten alussa totesin, jos Kalevalasta etsii pohjaa, se on paljon moniuloitteisempi ja  loistavampi. Ehkä kohdeyleisö toisaalta ei ole lukenut Kalevalaa.

Sen sijaan pidin kovastikin albumin lopussa olleista sivun mittaisista sarjakuvista, niitä olisi lukenut enemmänkin.

Suomalaisia nuoria pitää kannustaa. Asenne oli hyvä.
*****
Tämän kirjan (fani:)sivut ovat täällä. Ms Mandu blogi sijaitsee täällä.

Ostin kirjan kesällä alesta 50 sentin hinnalla.