Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Leena Lehtolainen: Turmanluoti, ilmestymispäivä 23.4.2018 Kirjan ja Ruusun päivänä, sivumäärä 128.

Leena Lehtolaisen Turmanluodissa lähtökohta on herkullinen. Maria Kallion "pasifisti ja sivarimies" Antti Sarkela on täysin perheeltään salaa hankkinut aseenkantoluvan, alkanut ampua, ja hankkinut metsästäjän tutkinnon. Parin täysi-ikäisyyttä lähestyvät lapset Iida ja Taneli pohtivat mistä liha lautaselle tulee, ja kotimaista luomua pitävät vähiten huonona vaihtoehtona. Taneli harrastaa siis pariluistelua, ja Iida toimii Amnestyn feissarina. Antin motiivi metsästää on liikkua luonnossa ja päästä irti työstä. Metsästys on hyvä harrastus, mutta suunnistus voisi matemaatikolle sopia paremmin, varsinkin kun Antin motiivi sivariin menolle oli se, että hän ei siedä ryhmäkuria, asiaa, jota jahtiporukassa varmasti tarvitaan.

Lokakuun puolessa välissä sivari Sarkela lähtee ensimmäisen kerran hirvijahtiin, mutta jahdissa ei saada luomulihaa, ohi kun ammutaan. Harrastus jatkuu ja marraskuussa jahdin aikana saa surmansa toinen hirvestäjä Harry Sonntag. Onko turmanluoti lähtenyt Antin aseesta? Asia tuntuu raukeavan, mutta sitten Antti joutuu pinteeseen, ja epäillyksi, niin kuin Marian Kallion sarjan alussakin. Maria Kallio katsoo tutkimuksia sivussa eri yksikössä kun on, mutta Maria alka tutkia asiaan ja tekee lopullisen pidätyksen.

Tämä oli minusta kelpo kirja, ja päivitetty nykyaikaan. Maria Kallio käy työpaikallaan lasten ja nuorten problematiikkaa rikosoikeudellisesti läpi, on nettikiusaamista, itsemurhaan ajamista, ja lasten ahdistelua ja kuvamateriaalia. Antin kautta nousee tutkijakoulutuksen ongelmatiikka esille.

Kirja on nykyajassa, sillä Antilla on oranssinvärisiä jahtitamineita, ja Turun tragedia mainitaan.

Leena Lehtosen Turmanluoti on hyvä  Kirjan ja Ruusun päivän kylkiäiskirja, jonka sai ostamalla yli 15 eurolla kirjoja, itse ostin vain Kitty Fergusonin Stephen Hawking Elämä -teoksen Turun Akateemisesta.
****
Leena Lehtolainen (s.1964) on reipas suomalainen kirjailija, joka suuri yleisö tunnistaa parhaiten tosiaan Maria Kallion 'äitinä'. Maria Kallio -sarjasta olen blogannut Ensimmäisestä murhastani ja Harmin paikasta täällä, sekä Veren vimmasta täällä. Olen lukenut myös Henkivartija -sarjaa ja Tappavan säteen. Maria Kallio on oma suosikkini Lehtolaisen tuotannosta, ja se toimi myös tv-sarjana. Lehtolaisen Tappava säde -kirjassa esiintyy myös Maria Kallio.

Kirjan ja ruusun päivän kirjoina ovat olleet
2017: Roope Lipasti, Karoliina Korhonen: Elovena tyttö
2016: Ronja Salmi ja Jami Nurminen: Onks noloo?
2015: Kari Hotakainen Kantaja
2014: Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito
2013: Jari Tervon Jarrusukka
2012: Tuomas Kyrön Miniä

Roope Lipasti ja Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö, suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille

Roope Lipasti ja Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö, suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille, 2017, sivumäärä 150.

Elovena-tyttö, suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille on vuoden 2017 Kirjan ja ruusun päivän julkaisu.

Teoksessa on jatkuvajuoninen tarina taloyhtiöön muuttavasta ulkomaalaisesta. Kertojan naapuri Riikonen on luonut asiasta omassa päässään uhkakuvia ja ennakkoluuloja, joita levittää muillekin. Riikonen on rasittava, ja valitettavasti taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja.

Uusi asukas on Jussuf, jolla on tekojalka, jalan tyngässä on Elovena-tyttö tatuointi. Jussuf on toimittaja, hän tulee Lontoosta. Vuonna 2005 hän on ollut räjähdyksessä ja menettänyt jalkansa, onnettomuuspaikalla, on ollut suomalainen nainen Marja, johon hän haluaisi saada yhteyden. Hän on Elovena tytön kaltainen, ja sitä lähdetään etsimään päähenkilö Pekan kanssa....

Matkan tarkoitukset ovat hieman toisenlaiset, ja näissä ilmaiskirjoissa on monta perustelematonta juonenkäännettä. Päättömästi lähdetään marraskuussa posottamaan pohjoiseen ja kolaroidaan parkkipaikalla, osallistutaan naisten hirvipeijaisiin ja saunotaan ja mökkeillään. Sekä Yussuf ja Riikonen tutustuvat sairaalaan. Marjakin löytyy ja eronneelle Pekallekin löytyy oma rakas.

Kirjassa on tarinan lisäksi Karoliina Korhosen kuvia ja Roope Lipasti "tietoiskuja" Suomesta, ja näitä on miltei kolmekymmentä, ja ne minusta ovat paras osa kirjaa, kepeitä, mutta hyvin osuvia suomalaisuuden kuvaajia, kuten, yksin yrittämisestä, ahkeruudesta, sisukkuudesta, säännöistä, lomakkeista, jonottamisesta*, huolestumisesta, meidän tasa-arvostamme, äitiyspakkauksestamme ja kekseliäisyydestämme, mutta niiden huonohkosta myymisestä.

Sivulla 108 on kiteytetty hyvin: "Suomi on yksi maailman vauraimmista maista, joskin vauraus on hankittu pitkälti velaksi, ja vaikka velkaantumista paheksutaan laajasti, asialle ei varsinaisesti ole tehty mitään."

Lipastin tekstin ja Korhosen kuvien ääressä viihtyi.

Kirjan ja ruusun päivän kirjoina ovat olleet
2016: Ronja Salmi, Jami Nurminen: Onks noloo?
2015: Kari Hotakainen Kantaja
2014: Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito
2013: Jari Tervon Jarrusukka
2012: Tuomas Kyrön Miniä

Ilmaiskirjan saa ostamalla kirjoja 15 eurolla. Tätä ei onneksi saa arvostelukappaleena.

Syön kaurapuuroa aamuisin, mutta tällä hetkellä kodissamme on Raision Nalle-hiutaleita, ei Elovena-pakettia, jonka vaalea tyttö on kirjan esikuva ja myös Raisio-konsernin tuotemerkki.

Sivulla 27 mainitaan Juha Miedon sadasosan häviö, se tapahtui siis 15 km:n matkalla ei 50 km:n matkalla kuten Pekka kertoo. Miedon aika Lake Placidin olympiakisoissa oli 41.57.64.

*Jonottamisesta on oma "tietoiskunsa", mutta myös juonessa. Pekka ja Yussuf  jonottavat kodinkoneliikkeeseen. Tilanne ei minusta kuvaa mitenkään todellista tilannetta. Jos kannettavia saisi 100 "pilkkahintaan", jono muodostuu jo edellisenä iltana, eikä jonon kärkipäässä ole aina herrasmiehiä. Tai he eivät ole koko aikaa jonossa. Olen itse ollut jonottamassa eräitä kertoja ja lähipiiristä on ollut myös. En viitsi tähän kirjata havaintojani jonotuksesta, mutta siellä ei voi olla lapsia (kuten kirjassa), sen verran sattuu ja tapahtuu, varsinkin yöllä. Myös aamuyön odotuksissa yritetään etuilla  ym ym. Myöskään kukaan ei anna pesukonerahoja ventovieraille, kuten kirjassa "kerrotaan".

Ronja Salmi, Jami Nurminen: Onks noloo?

Ronja Salmi, Jami Nurminen: Onks noloo? Kirjakauppaliitto 2016, sivumäärä 85

Kirjan päivän kirjana on ensimmäistä kertaa lastenkirja. Ronja Salmen kirjoittama ja Jami Nurmisen kuvittama Onks noloo? on minun mielestäni kohderyhmälle (jota en edusta) varsin oiva lukupläjäys, jota kivat kuvat vauhdittavat.

Kirja tarkastelee tenavien luokkayhteisöä. Petja, joka on kansikuvapoika, on päähahmo. Ensin otetaan luokkakuva, jossa esitellään kuotosluokan luokkakaverit.

Petjan paras kaveri on siilitukkainen Toni, joka harrastaa tietokonepelejä, ja on itsetunnoltaan varsin terve tapaus. Miranda meikkaa ja pitää Boys of Summer -bändistä, Aleksi on kallellaan fantasiaan, Malik urheilee ja Elsa on tumma heppatyttö, ...

Onkos noloo, jos mahasta kuuluu äääniä?
Luultavasti se monen mielestä on, ja Petjan ahmittua 15 kalapuikkoa, ääniä todella kuuluu ja  ...
Toni kuitenkin nostaa Petjan nolouden pyörteestä.

Onks noloo vitsailla, jos kaikkia ei naurata, onks noloo tanssia hitaita, onks noloo käyttää toppahousuja ja onks noloo jos poika laulaa? Ei tietenkään ole, ja se on tämän mukavan kirjan opetus.

Kirja päättyy leikkimieliseen lumisotaan.

Kirjassa voi vieläpä valita tarinoiden kulkua, ja siinä on koulun diskoo, lauluu, karaokee ja yökouluu, vänkää.

Kirjan ja ruusun päivän kirjoina ovat olleet
2015: Kari Hotakainen Kantaja
2014: Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito
2013: Jari Tervon Jarrusukka
2012: Tuomas Kyrön Miniä
Ilmaiskirjan saa ostamalla kirjoja. Tätä ei onneksi saa arvostelukappaleena. Onks noloo? oli minusta toistaiseksi paras näistä.

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja, 2015, sivumäärä 140.
Kantaja on Kirjan ja Ruusun päivän kylkiäiskirja, eli ostamalla 15 euron edestä kirjoja saa Hotakaisen teoksen kotiin kannettavaksi.

Kari Hotakaisen Kantaja on kaksiosainen itsensä hakemisesta ja kenties löytämisestä kertova teos.

Teoksen minä on työtön ja perheetön teoreettisen filosofian FM Timo Kallio, jolla ei ole "alan töitä" eikä oikein muunkaan alan, ja joka on katkonut työttömyysputkeaan sekalaisilla töillä. Hän hakeutuu ja pääsee hautausmaalle puistotyöntekijäksi. Ruohonleikkuun lomassa Kallio kaivaa hautoja auki ja monesti suntio pyytää häntä ruumisarkun kantajaksi ja hautaan laskijaksi. Eräillä vainajilla ei ole saattoväkeä, ja Kallion työt tulevat kotiin ja yöunet järkkyvät. Kallio luulee pollansa sekoavan ja soittaa tutulle psykologille, joka muistuttaa Hannelesta. Yksi tilkitty kirstu taas avautuu suloisen kipeine muistoineen...

Hannele Kurkinen  on Timon nuoruuden muusa, johon välit katkesivat, kun Timo veti rajan tiettyihin leikkeihin. Lopputarinan ajan Timo koittaa saada (edes puhelin-)yhteyden nuoruuden ihastukseensa, pikkukylän pimuun, joka sittemmin on joutunut lavealle, mutta ankealle ja pilviselle tielle, jossa häntä kaipailevat myös sinitakkiset lainvalvojat.

Teoreettisen filosofian mies työpaikallaan alkaa pitää hautakummuilla keksittyjä muistopuheita vainajille, mikä aiheuttaa kitkaa kirkon naissuntion kanssa, jonka elämän kipupisteitä myös ohimennen tarkastellaan.

Kipuja ja tuskaa on monilla tässäkin teoksessa, joka on tyypillinen kylkiäiskirja, kerran luettuna mukava välipala, mutta ei yllä likimainekaan juonen kuljetuksessa ja nivomisessa Hotakaisen  Juoksuhaudantien tai Klassikon tasolle, eikä edes Näytän hyvälle ilman paitaa lyhytjuttujen nerokkaalle aaltopituudelle, eikä tietenkään ole tarkoituskaan.

Joitain kiinnostavia heittoja on kirjassa. Kallio tapaa naisen, joka puhuu antaumuksellisesti koirien muistotilaisuudesta ja runoista, mitä siellä lausutaan. Lemmikkejä monesti kaivataan enemmän kuin ihmisiä.

Eläinten kohtelu voi myös kiinnostaa enemmän kuin ihmisten.

Eräässä marketissa oli aiemmin läpinäkyvät muovikaukalot, mihin voi lahjoittaa pullon palautuskuittinsa, usein "eläinten puolesta" loorat olivat varsin täynnä. Nykyisin näistä läpinäkyvistä on luovuttu, ehkä myös sen vuoksi, että niistä on kuitteja helpompi vohkia.

Kantajan tarina tapahtuu luultavasti pääkaupunkiseudulla, sillä Hannelea etsiskellään Vantaan Korsosta, jonka liepeillä olen joskus asunutkin. Teoksen asenne on sikäli kohdallaan, että keskeneräisiä ihmisiä meistä on jokainen kantaja, kannettavat ovat tämän etapin jo suorittaneet, kaikista heistä ei jää valitettavasti vain hyviä muistoja.
*****
Kari Hotakainen on voittanut urallaan kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2002 teoksellaan Juoksuhaudantie.
Olen blogannut lisäksi teoksesta Jumalan sana ja Näytän hyvältä ilman paitaa. Sen lisäksi olen lukenut häneltä teoksen Klassikko ja hankin tänään mm. Buster Keatonin.
Kirjan ja Ruusun päivän -kirjoista olen blogannut
Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taidosta
Jari Tervon Jarrusukasta
Tuomas Kyrön Miniästä

Kirjan ja Ruusun päivää vietetään neljännen kerran tällä formaatilla. Aiheeseen liittyviltä webbisivuilta ei selviä, mikä järjestö on tämän takana, luultavasti vain kirjakaupat. Koska en ota kustantamoilta ilmaisia arvostelukappaleita, koen olevani Kantaja, eli rahan kantaja kirjakauppoihin, ostan osan kirjoistani "uusina" ja osan kirppareilta, huuto.netistä ja antikvariaateista. Maksan aina joka tapauksessa lukemastani, jopa kirjaston käytöstä verotuloillani. Tilastot kielivät, että kirjojen myynti pienenee, mikä trendi tulee varmasti jatkumaan. Omalta osaltani kirjojen osto sen sijaan jatkuu ennallaan eikä ole vähenemässä.

Kari Hotakainen: Henkireikä, Siltala 2015, sivumäärä 200.

Henkireikä on kahelin mieskertojan minämuotoista horinaa osin samasta teemasta kuin Kantaja ja miljöö on sama. Kertoja on sekakuorossa käyvä poliisi, joka kertoo kaikenlaisista rikoksista ja rikollisista luultavasti omalle koiralleen, Sekakuorossa hän laulaa yhdessä Suntion ja Parturikampaajan kanssa. Suntio varastaa vainajien vaatteet, ja työtön vaimo ompelee niistä kastemekkoja ja muuta myytävää. Poliisi pohtii, minkä rikoksen tunnusmerkistön tämä täyttää.

Sitten jauhetaan tarina pehmenneestä papista, joka kyllästyy bestmanin ja tämän kaverin rienaaviin kuittailuihin ja riisuu nämä alastomaksi, ja jättää saunaan. Ne, jotka eivät ole rikollisia ovat "erikoisia", laskentaosaston Seija, jonka hautajaisia vietetään, puhui sienille, mutta ei omille lapsille. Sitten kerrotaan mielenterveyspotilaan tapaus, joka vinoilee eläkkeelle jäänyttä hoitajaa "pilluttomaksi paskakasaksi" uimahallissa ja saa löylykauhasta päähänsä.

Itse päärikos on parturikampaajan miehen tappoyritys. Mies on halvautunut, istuu pyörätuolissa ja pölisee "liikaa". Kuten muissakin tapauksissa jotain naksahtaa päässä liian kuuntelemisen jälkeen, Parturikampaaja kiristää Suntiota tappamaan miehensä. Suntiolla naksahtaa päässä ja lyö Parturikampaajaan puukolla, joka lyö miestään grillihaarukalla.

Kukaan ei kuole, mutta Suntio saa teosta 1 vuotta 2 kuukautta ehdotonta, Parturikampaaja ei saa vankeustuomiota, mutta elinkautisen miehensä kanssa.

Ilmaisen arvostelukappaleen saaneet ovat hehkuttaneet tätä hyväksi, mutta tämä kyllä jäi ilman palkintoja vuoden 2015 kekkereissä, ja on minusta varsin huono kirja Hotakaiselta. Teos on täynnänsä kiertoilmauksia, joista jotkut pitävät, näin esitetettynä minä en.