Emile Zola: Nana

Emile Zola: Nana, ilmestyi 1880, Suomentanut Yrjö Weijola, Minerva, Helsinki, 1930. Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 632. "E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot".

Tokerön kansikuvan "tein itse".

Zolan Nana alkaa Varietes-teatterin esityksellä. Vaaleaa Venusta esittää 18-vuotias Nana, joka kiinnostaa teatterissa käyviä turhakkeita. Nana ei osaa näytellä eikä laulaa, mutta ihastuttaa yleisön, alkuun olemuksellaan ja kolmannessa näytöksessä alastomuudellaan. Naturalistinen keimaileva kiima huokuu katsomoon. Nanalla on alkuun kaksi rakastajaa, jotka maksavat hänen elämisensä. Nanalla on 16-vuotiaana saatu Louis-poika, joka on tädin kasvatettavana, Nanan apuna on järkevä palvelijatar Zoe. Nana on veloissa ja hän järjestää juhlat. Turhakkeita tulee juhliin 25 ja Nanan kiikarissa on kreivi Muffat, joka jää juhlista pois. Juhlissa on monia tarinan sivuhenkilöitä. Juhlien seurauksena Nana heittää vanhat elättäjät pois, ja vamppaa itselleen Steinerin saksalaisen pankkiirin. Juhlissa on myös 17-vuotias Georges eli Zizi, joka on hullaantunut Nanaan. Georgesilla on myös suhde Nanaan, joka on monesti katkolla, joko Nanan oikullisuuden vuoksi tai Zizin äidin vastatoimien vuoksi. Äiti pistää lopulta Zizin isoveljen Phillipen asialle. Nana osoittautuu perheen surmaksi, sillä Zizi vahingoittaa itseään ja kuolee, ja Philippe kavaltaa rahaa ja joutuu vankilaan, hänkin on Nanan pauloissa.

Nanan Vaalea Venus oli suosittu. Hän kuitenkin jättäytyy pois teatterista. Osa kirjasta tapahtuu teatterissa, osa on juhlien kuvausta, osa tapahtuu Nanan makuuhuoneessa. Nana on kallis kurtisaani, joka imee miehiä tyhjäksi ja parasiitti jättää heidät perikadon tapahduttua, hän on myös lemmenkipeä lutka, jolla on intohimoisia suhteita Ziziin, väkivaltaiseen naisenhakkaajaan Fontaniin sekä katutyttöön Satiiniin. Fontan on ruma koomikko, joka alkaa pahoinpidellä Nanaa, ja vie hänen rahansa. Nana nousee katuojasta uuteen keikarimaiseen kukoistukseen. Nana on tyypillinen rahvaan edustaja ja nousukas, joka on kateellinen muille, ja kutsuu muita roskaväeksi ja hutsuiksi. Nana on rikkaudestaan huolimatta tarinan halpamaisin huora. Nana myöhemmissä vaiheissa kaappaa Rosen osan ja Rosen rakastajaksi siirtyneen Muffatin uudelleen itselleen.

Teoksen aluksi kuvataan Vaalean Venuksen esitystä ja juhlia. Teatteria pitää herra Bordenave. Fauchery toimii sanomalehtimiehenä, Rose on näyttelijä ja maksullinen nainen, hänen miehensä on herra Mignon, parilla on pari lasta.  Naiset kuvataan yleisiksi, Caroline Héquet on 25-vuotias vakiotaksainen pikkuvirkamiehen tytär ja siis prostituoitu, Lucy Stewart on 39-vuotias vaununrasvaajan tytär, Maria Blondon vasta 15-vuotias katutyttö.

Tarinan aikana Nanan makuuhuoneen ovi käy, hänellä on Bordenavea ja herra Mignonia lukuunottamatta suhde kaikkien miesten kanssa. Erästä näytöstä on katsomassa prinssi Englannista, joka tulee vierailemaan Nanan pukuhuoneessa, jossa Nana asettuu naturalistiseen rooliasuunsa eli pelkkään ihomaaliin. Kreivi Muffat hullaantuu juuri Nanan alastomuuden vuoksi häneen. Nanalla on vaaleat hiukset ja leveät lanteet. Hän on usein alaston ja peilaa itseään. Muffat retkahtaa useita kertoja Nanaan ja talot ja tilukset kuluvat. Hänen kylmä vaimokin lämpenee ja alkaa elää hillittömästi ja solmii suhteen Faucheryn kanssa, joka kirjoittaa ilkeän pakinan "Kultakärpänen" Nanasta. Ennen kuin romaanin loppuun päästään on Nana vampannut myös Faucheryn, de la Faloisen, Foucarmontin ja eräitä muita, joita ei erikseen nimetä.

Koska netissä on juoni, niin voin todeta, että teos päättyy Nanan kuolemaan. Ilmeisesti sota Preussia vastaan on alkamassa. Bismarkista on puhuttu jo aiemmin. Teoksen sitominen politiikkaan on minusta harha-askel, samoin Steinerin juutalaistaustan esiintuominen vaikuttaa osoittelevalta ja etnisesti väärältä. Nanan henkilöhahmot ovat kaikki Zoeta lukuunottamatta hyvin vastenmielisiä, ja tapahtumat irvokkaita. Juhlissa kaadetaan viiniä pianoon, rahaa törsätään, ja miehiä ajetaan perikatoon. Miestä lappaa ja piiloutuu asuntoon, uhkapelejä harrastetaan ja vaimoja petetään. Teoksen edetessä Nana muuttuu yhä hillittömämmäksi, hän tuhoaa miehiä ja omaisuksia yhä nopeammin, Nanan narsismi pahenee ja pää pehmenee, ilmeisesti eetterin imppaaminen jouduttaa pehmenemisprosessia.

Nana on Pariisin Nefernefernefer, hän juoksuttaa, seisottaa odotuttaa miehiä ja imee heidät kuiviksi. Hän on liikenainen, tuote on ja sitä myydään äveriäille. Nana on kuitenkin pohjimmaltaan sivistymätön, kateellinen ihmisriekale, jota vaivaavat kateus, ikävystyminen ja hillittömyys. Hänen suhteensa omaan ruumiiseensa ja alastomuuteensa on varmasti omana aikakautena herättänyt pahennusta. Joku voi erehtyä pitämään Nanaa modernina naisena, minä en. Nana saa yhdennessätoista luvussa keskoset, ja hän huutaa raivoissaan "miksi nainen ei saattanut määrätä ruumiistaan oman tahtonsa mukaan ilman tällaisia välikohtauksia". Moderni nainenkaan ei voi kontrolloida raskauttaan. Minusta Zolan teos on hyvin sovinistinen, vaikka se esittää miehet kiimaisina kolleina, mutta Nanan antama naiskuva on minusta vieläkin irvokkaampi.
Edit 1.8.2015
Eräs sovinismin ulottuvuus on minusta se, että vahva nainen esitetään narsistisena psykopaattina, joka hyvin nopeasti hukkuu omaan harhaiseen hekumointiinsa. Sovinistisuus ilmenee muullakin tavoin, kuten ensimmäisessä kommentissa mainitaan naiset kuvataan varsin yksiuloitteisina. Mainittu Nefernefernefer sentään teki pitkän uran, toisin kuin ryysyistä rikkauksiin noussut narsisti-Nana.

***** 

Émile Zola (1840-1902) oli ranskalainen kirjailija. Romaani Nana oli aikakautensa sensaatio, sen kuvaus suuren diivan rällästyksestä on iätön. Nana on narsisti, hän peilaa itseään ihaillen ja tunteettoman psykopaatin tavoin hän manipuloi miehiä hakien omaa etuaan ja nautintoa ja saattaa heidät tuhoon. Elämässä kaikki kuitenkin joskus päättyy kuolemaan.

Lainauksia Nanasta:

Muffat kohtaa alastomuuden ja vaipuu onnettomaan valerakkauteen:

Kreivi Muffat ei tähän mennessä ollut avannut suutaan. Kerran hän oli vilahdukselta ovenraosta nähnyt erään palvelijattaren peseytyvän, ja muisto siitä vei häneltä aina rauhan, kunnes hän varttui mieheksi ja meni naimisiin. Sitten hänen vaimonsa oli ankarasti totellut aviollisia velvollisuuksia, jotka hänessä itsessään herättivät alistuvaa vastenmielisyyttä. Hän oli kasvanut mieheksi ja vanhettunut tuntematta lihan himoja ja nautintoja, noudattanut ankaroita hartaudenharjoituksia ja järjestänyt elämänsä lakien ja asetusten mukaan. Ja nyt hän havaitsi arvaamatta seisovansa näyttelijättären pukuhuoneessa, alastoman tytön lähellä. Hän, joka ei koskaan ollut nähnyt edes kreivitär Muffatin solmivan sukkanauhojaan, sai nyt katsella naisen pukeutumisen salaisimmatkin puolet, keskellä tölkkejä ja pesuvateja, vahvassa ja huumaavassa tuoksussa. Hänen koko olemuksensa oli järkytetty; hän kauhistui ajatellessaan, kuinka Nana jonkin aikaa pala palalta oli valloittanut hänet, ja hän muisteli niitä hartauskirjoja, joita hän oli lukenut, ja kertomuksia pahanhengen riivaamista ihmisistä, joista hänelle oli alituiseen lapsesta saakka kerrottu. Hän uskoi paholaiseen. Hänen sekaantuneessa mielikuvituksessaan Nana nauruineen, rintoineen ja himollisuutta uhkuvine lanteineen oli itse paholainen. Mutta hän päätti olla järkkymätön. Hän osaisi kyllä pitää puoliaan.

… Muffat suuteli tyttöä voimakkaasti niskaan, .. Nana kohotti jo kiukkuisena kättään, mutta huomattuaan suutelijan kreiviksi hän hymyili.

-- Asianlaita on, että minulla nyt on maatila... Niin minä ostan sellaisen läheltä Orléansia, paikkakunnalta, jossa käytte joskus.

Muffat jäi yksin katukäytävälle. Hänen korkeutensa oli muitta mutkitta ottanut Nanan vaunuihinsa.

Muffat, jonka päätä poltti, tahtoi mennä kotia jalkaisin. Hänen vastustuskykynsä oli

murrettu. ..Nanan pyöreitä käsivarsia ja valkoisia hartioita; hän tunsi, että tuo tyttö oli vallannut hänet, ja hän olisi kieltänyt kaiken, myynyt kaiken saadakseen juuri tänä iltana omistaa Nanan. Hänen nuoruutensa oli vihdoinkin herännyt, nuorukaisen koko ahne miehuus, joka sai hänet äkkiä ilmiliekkiin huolimatta hänen katolisen uskonsa kylmyydestä ja hänen arvokkuudestaan kypsyneenä miehenä.

*****

Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut

Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut, Mrs McGinty's dead 1952, suomentanut Eva Sikarla, WSOY SAPO, 1973, sivumäärä 223.

Hercule Poirot'ta pyydetään apuun, kun James Bentley on tuomittu kuolemaan rouva McGintyn "ryöstömurhasta". James Bentley, joka on luihun näköinen hermostunut poikamies, on saanut potkut asunnonvälitysliikkeestä, hän ei ole osannut myydä eikä palvella asiakkaita. Hän on ollut sopiva syntipukki, joskin hänet on myös "taitavasti" lavastettu syylliseksi. Rouva McGintyn rahat on varastettu ja piilotettu. Maaseutupoliisi Spencellä on olo, että 33-vuotias työtön ja rahaton McGintyn alivuokralaisena asunut Bentley ei voi olla murhaaja. Eikä olekaan, mikä selviää loppuun asti luettaessa. Poirot ponnistelee vielä naittaakseen Bentleyn.

Tapahtumapaikkana on kyläyhteisö, jonne Poirot muuttaa asumaan Summerhayesien luo, joiden iso maalaistalo toimii "majatalona". Meno on sangen rauhatonta, mutta Poirot on päättänyt kärsiä. Poirot'ta luullaan kreikkalaiseksi kampaajaksi. Poirot ilmoittaa olevansa maailman paras yksityisetsivä ja  lähtee seuraamaan kylmenneitä jälkiä.

Rouva McGinty on käynyt siivoamassa kyläyhteisön asukkaiden asuntoja. Vainajan sisarentyttäreltä ei heru lisätietoja, mutta Poirot saa selville, että vainaja rouva McGinty on ollut varsin utelias. Pari päivää ennen murhaa hän on ostanut mustepullon ja ollut kiihtynyt. Poirot tutkii vainajan tavarat, jotka ovat sisarentyttären hallussa. Kengät on kääritty lehteen. Lehdestä on leikattu artikkeli. Artikkelissa on esitelty neljä vanhaa henkirikosta ja kysytään missä eräät henkilöt ovat.  Dekkari on rakennettu lasten lorun "kuka tappoi rouva McGintyn" -mukaan, parempi motto olisi "curiosity killed the cat". McGinty oli liian utelias ja uskalias uteliaisuutensa jälkeen.

En lähde avaamaan juonta enkä henkilöitä. Asioiden tonkiminen nostaa pintaan pelkoa, ja pelko johtaa peittelyyn ja toiseen murhaan. Hercule Poirotilla on vain hataria todisteita, vaikka tietää varmasti syyllisen ja motiivin. Poirot käyttää loppuselvittelyssään murha-asetta ja pelottelee murhaajan tunnustamaan.

Agatha Christien dekkari Rouva McGinty on kuollut on lajissaan varsin kelpo. Siinä motiivi on sangen voimakas ja liittyy perinnöllisyyteenkin. Seikka, joka Christien dekkareissa vaikuttaa kahteen suuntaan. Tässäkin syyllisellä oli kylässä serkkupuoli, jota sukurasite ei ollut kohdannut.

Rouva McGinty on kuollut -dekkarissa esiintyy mukava dekkarikirjailija Ariadne Oliver ja tarkastaja Spence, jotka ovat myös dekkareissa Norsun muisti ja Ariadne Oliver on kirjassa Totuus Hallavan hevosen majatalosta ilman Poirot'a. Ariadne Oliver törmää tässä Poirotiin dekkarin puolessa välissä  ja viskaa vahingossa omenan siemenkodalla Poirot'a. Oliver muistelee heidän kohtaamistaan Kortit pöydällä -tarinassa. Oliverilla on asiaa näytelmäkirjailija Robin Upwardin luokse. Rouva Oliverin dekkarit halutaan siirtää näyttämölle. Oliver napisee projektista. Hänen mukaansa kirjat tuottavat aivan tarpeeksi, toisin sanoen verenimijät vievät siitä suurimman osan  ja näytelmien jälkeen vielä suuremman osan. Tällä Agatha Christie (1890 - 1976) luultavasti viittaa englantilaiseen verottajaan. Christie ainakin joutui 1960-luvulla tiettävästi myymään korkean verotuksen vuoksi filmioikeuksia. Rouva Oliver ainakin kärsii kirjan dramatisoinnista. Hänen sankaristaan suomalaisesta hontelosta kasvissyöjästä Sven Hjerssonista ollaan tekemässä norjalaista vastarintamiestä. Oliverin mukaan hänen lukijansa eivät hyväksy muutosta. Agatha Christie itse kirjoitti näytelmiä ja päätti jo varhain, että valitsee itse kirjat, jotka siirretään näyttämölle ja miten. Sama ei ilmeisesti pätenyt filmeihin.

Kaikkien yllättävin vuoropuhelu käydään kirjassa salapoliisi Sven Hjerssonin ja jonkun Karenin ihastumisesta. Oliver väittää, ettei "Sven Hjersson ei ole koskaan välittänyt naisista". Näytelmäkirjailija toteaa tähän:"Mutta ei hänestä voi homoa tehdä tällaisessa näytelmässä, kultaseni" Tämä dekkarin julkaisuajankohtaan nähden on varsin kummallinen ja voimakas lause. Asiaan liittyy paljon muutakin, osoittaako kirjailija sen, että fiktiivinen näytelmäkirjailija itsekään ei ole kovin kiinnostunut naisista, vaikka päättääkin repliikkinsä Ariadne Oliverille sanaan "kultaseni".

(Tämä ylläoleva siis oli siis kirjassa, tämä blogi liputtaa suvaitsevaisuuden puolesta, ammattilaista sopii arvioida vain tulosten, menetelmien ja käytöksen pohjalta, ymmärrätte varmasti).
****

Yle-TV1:llä tuli tämä Rouva McGinty on kuollut 16.10.2015 klo 21:35,Jaksossa on kohtaus, jossa tosiaan Poirot lukee lehteä! Lehdestä puuttuu juttu murhaajista, ja kysytään, että missä he ovat nyt.

Tekninen juonipaljastus mahdollisesti (älä lue)
Saa katsoa puhutaanko tv-toteutuksesta Kainin merkistä, joka tulee Raamatusta, Kainhan tappoi Abelin ja Herra merkitsi Kainin. Ei minusta puhuttu.
Erään lehdessä olevan rikollisen nimi on Eva Kane. Kane ja Cain luultavasti lausutaan englannin kielessä samoin. Se, kuka syyllinen on ja lopulta miksi, ei ilmene tästä, eli nautinnollista elokuvailtaa.
****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Agatha Christie: Teetä kolmelle

Agatha Christie: Teetä kolmelle, Sad Cypress  1945, suomentanut Anna-Liisa Laine, Wsoy pokkari 2010, sivumäärä 234.

Kirjan rakenne on poikkeava, kertomus alkaa, kun Elinor Carlislea syytetään portinvartijan tyttären Mary Gerrardin murhasta morfiinilla. Tämän jälkeen palataan taaemmas, siihen kun Elinor Carlisle ja Roderick Welman ovat tapaamassa halvauksen saanutta tätiään Laura Welmania. Täti on leski eikä hänellä ole rintaperillistä. Elinor on hänen sukulaisensa ja Roderick on hänen miehensä veljen poika. Elinor ja Roderick ovat kihloissa.

Mary Gerrard lukee sairaalle vanhukselle ja on ihastuttava ihminen. Hänen isänsä on juro ja ilkeä. Elinor saa nimettömän kirjeen, jossa varoitetaan Maryn mielistelevän perinnön itselleen. Tätiä hoitaa liuta sairaanhoitajia Hopkins ja  O'Brien ja uusi lääkäri Peter Lord. Hoitotoimissa häviää morfiinia.

Kuukauden kuluttua täti saa seuravan sairaskohtauksen. Hän haluaa tehdä testamentin, mutta ei ehdi. Elinor perii tädin, myy talon ja lahjoittaa Mary Gerrardille summan tämän kouluttautumista varten. Elinor tulee paikalle myytyään talon. Hänen kihlauksensa on purkautunut. Roddy on ihastunut Maryyn, jonka kanssa Elinor ja Roddy leikkivät lapsina. Portinvartijan mökissä tarjoillaan teetä kolmelle, kun Elinorin kalatahnat ja sairaanhoitajan teet on juotu, Mary Gerrard kuolee morfiinin yliannostukseen. Kun Laura-tädin ruumiinavaus tehdään, huomataan hänenkin kuolleen morfiinin yliannostukseen.

Kaikki huipentuu dekkarin kolmannessa osassa, missä syyllinen selviää.

Pohjatyö tehdään toisessa osassa, kun Hercule Poirot Peter Lordin pyynnöstä selvittää rikoksen. Kuten usein kaikki valehtelevat estoitta Hercule Poirot'lle, mutta Poirot'n mukaan valheet kertovat yhtä paljon kuin totuus. Poirot pohtii myös, miksi ihmiset valehtelevat ja syyllinen selviää tätä kautta. Motiivit murhalle löytyvät ahneudesta, mutta juontuvat  menneisyydestä. Aika ei hautaa haureuksia, vaikka kyse on kauniista rakkaudesta ja sen hedelmän hoitamisesta.

Agatha Christien dekkarin nimi voisi olla Teetä kolmelle ja morfiinia kahdelle, se on varsin hyvin rakennettu. Sen toinen murha tapahtuu 27.7, jolloin bloggaus tulee ulos.

*****
Agatha Christie (1890-1976) rakensi kuten joudun monesti mainitsemaan dekkarinsa mestarillisesti.

Juonipaljastuksia älä lue, jos et ole lukenut dekkaria: Tässä on kyse hahmojen todellisesta henkilöllisyydestä, kuten dekkarissa Kuolema ilmoittaa lehdessä.  Tässä eräs henkilö ei paljasta todellista minuuttaan ja Mary Gerrard ei tiedä omaansa.  Vaikka henkilöt taustoitetaan dekkarissa Teetä kolmelle erittäin hyvin, lukijan on vaikea arvata syyllistä. Dekkarissa vielä säilytetään lääkkeitä huolimattomasti ja suoritetaan niillä murhat. Kirjan nimi Teetä kolmelle viittaa toisen murhan suoritustapaan. Ruusut ovat myös keskeisiä todistelun kannalta (ovat Zephiri drouhin ruusuja).

TV-toteutus alkaa oikeussalista, missä Elinoria syytetään. Takaumassa Roddy ja Elinor ovat olleet sängyssä. Minusta kirjassa he eivät olleet näin intiimisti. Seuraavaksi tulee törkykirje, ja nuori pari viillettää äveriän tädin luo, jossa on sairas täti ja hehkeä Mary Gerrard.
Hercule Poirot tulee mukaan jo alkuvaiheessa.  Laura Welmanin, sairaan tädin makuuhuone on kuin hollitupa, missä porukka ramppaa kunnes vanhus kuolee ja Elinor saa perinnön.
Kuten kuvasta selviää tv-toteutuksessakin kaikki valehtelevat Poirot'lle.
Jakson loppu on minusta hyvin toteutettu. Onneksi Poirot ei pidä teestä.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Agatha Christie: Kirstun arvoitus ja muita kertomuksia

Agatha Christie: Kirstun arvoitus ja muita kertomuksia, alkuteos While the Lights Last 1997, suomentanut Jukka Saarikivi, wsoy 1999, sivumäärä 203.

Agatha Christien kokoelma Kirstun arvoitus ja muita kertomuksia sisältää yhdeksän kiinnostavaa novellia Damen kirjoitusuran alkuajoilta. Tarinoiden jälkeen on teoksen toimittajan Tony Medawerin lyhyet loppusanat julkaisuajankohdasta ja tarininoiden asemasta Christien tuotannossa.

Bagdadin kirstun arvoitus -tarina on julkaistu myöhemminkin hieman muunneltuna (katso alempana). Tässä versiossa Poirot selvittää ja selittää kapteeni Hastingisille aviomiehen murhan tekijän. Murhan motiivi on kilpailu miehen komeasta vaimosta. Kysymys on tavallaan kahden miehen eliminoinnista. Mies murhataan ja piilotetaan kirstuun.

Toinen Poirot -tarina on Jouluseikkailu, jossa Hercule Poirot viettää perhejoulun, jossa Poirot paljastaa rubiinivarkaat. Roistot piilottavat rubiinin jouluvanukkaaseen, mutta Poirot vaihtaa kiven. Lisäksi Poirot kätilöi tapansa mukaan lemmentarinaa.

Avaustarina on muunnelma Agatha Christien ensimmäisestä tarinasta. Tässä se on julkaistu nimellä Unen talo ja julkaisuajankohta on 1926, vaikka alkuperäinen versio lienee kirjoitettu jo 1913.

Päätöstarina on Niin kauan kuin valoa riittää. Tarinan ideaa on käytetty Medawerin mukaan Mary Westmacott -avaustarinassa. Tässä Deirde on mennyt naimisiin upporikkaan George Crozierin kanssa, Deirde on ollut muutamia kuukausia naimisissa Tim Nugentin kanssa, joka on kadonnut ensimmäisessä maailmansodassa. Mennessään miehensä kanssa tupakkaplantaasille Rhodesiaan, Deirde näkee Tim Nugentin elävänä ... Tämä ei ole salapoliisitarina vaan tragedia.

Ensimmäinen Mary Westmacott tarina on nimeltään Kaksi rakkautta, jossa päähenkilö joutuu sotavangiksi ja julistetaan kuolleeksi, mutta hän lopulta palaa Englantiin, kirjassa on paljon muitakin sentimentaalisia juonenkäänteitä, tässä tarinassa vain yksi.

Tunnetuin tarina tässä kokoelmassa lienee novelli Man-saaren kulta, jonka Agatha Christie on kirjoittanut 1930. Jutun tarkoituksena oli elvyttää Man-saaren turismia. Matkailijoiden piti etsiä vihjeiden mukaan aarrekätköjä. Tarina on sekä aartenetsintää, mutta siinä myös tapahtuu murha ja selvitetään murhaaja. Tarinan päähenkilöt ovat serkut ja rakastavaiset Juan ja Fenella. Medawerin mukaan he muistuttavat Tommya ja Tuppencea.

Agatha Christien Kirstun arvoitus -kokoelma on hyvä lisä kattamaan Damen tuotantoa, itsenäisenä teoksena sen merkitys ei tosin ole kovinkaan suuri.

The Adventure of the Christmas Pudding 1960, Fontana Collins, viides painos 1980, sivumäärä 224.

Tässä teoksessa on samoja tarinoita kuin yllä tai muissa teoksissa eli avaustarina on Jouluseikkailu, joka tunnetaan myös Rubiinitarinana eli englanniksi  The Adventure of the Christmas Pudding, josta on yllä lyhyt maininta.

Sitä seuraa tarina  The Mystery of the Spanish Chest, joka on uudempi versio yllä olevasta Bagdadin kirstun arvoituksesta. Tarina eroaa yllä olevasta siten, että Hastings ei ole mukana  -mainitaan kylläkin, mutta neiti Lemon lukee Poirot'lle espanjalaisen arkun arvoituksesta, jonka jutussa Hercule Poirot selvittää murhan arvoituksen. Majuri Rich pitää juhlat, jossa ovat paikalla sekä Spencen pariskunta että Claytonin pariskunta sekä eversti McLaren. Herra Clayton ei saavu paikalle, ja löytyy arkusta murhattuna. Poirot selvittää tekijän ja motiivin. Tässä konna yrittää siis saada kaksi kilpakosijaa lopullisesti pois tieltään. Poirot kysyy Lemonilta aluksi, mikä on espanjalainen arkku, johon Lemon ensin vastaa, että se on arkku, joka on tehty Espanjassa, mutta tarkentaa asiaa, sillä hänen siskollaan on sellainen. Neiti Lemonin sisko (tai yksin niistä) esiintyi teoksessa neiti Lemon erehtyy. Lisäksi neiti Lemon pohtii, että Poirot pitää naisista, jotka ovat naisia, värikkäistä ja eksoottisista, kuten ammoinen venäläinen kreivitär (Rossakoff), joka on teoksessa Neljä suurta sekä Herkuleen uroteoissa.

The Under Dog - tarinassa sir Reuben Astwell on murhattu. Murhasta on pidätetty sisarenpoika Charles Leverson. Vainajan vaimo lähettää seuraneitinsä Lily Margraven pyytämään Poirot'lta apua. Poirot'a kuvataan: "this funny little man, with the egg-shaped head and the enormous moustacher"
Sir Reuben on murhattu tornihuoneeseensa, jossa on käyty kipakan vainajan kanssa monia sanaharkkoja, niin myös syytetty. Lady Astwellin intuition mukaan eräs toinen henkilö on syyllinen (en kirjaa sitä tähän kuka). Kun tilanne on umpikuja, Poirot ehdottaa lady Astwellille hypnoosia. Tohtori Cazaletin hypnoosissa selviää, että vaimon ja miehen perheriidan aikana verhon takana on kohouma, ja tietystä esineestä lady tunnistaa hypnoosissa henkilön. Koska todisteita ei ole, Poirot huijaa syyllisen ansaan olemattomalla laatikolla tai sen sisällöllä.
Poirot'lla on teoria, että vaikka on motiivi ja tilaisuus, pitää olla lisäksi rikollisen temperamentti, jotta tekee rikoksen.

Four and twenty blackbirds eli Kaksi tusinaa mustarastasta -tarinassa ollaan kulinaristissa nautinnoissa. Poirot syö merianturaa ja kalkkunaa ja kastanjoita. Eräs ravintolan vakioasiakas on kuollut. Asiakas on ollut aina syömässä tiistaisin ja torstaisin. Poirot päättelee vatsalaukun sisällöstä ja hampaista valheellisen kuolinajan ja itseasiassa murhan ja tekijän. Murhaajan narautti makunautinnot, hän piti liikaa karhunvatukkapiiraasta ja oli lisäksi rahalle perso.
Tästä on tehty jakso tv-sarjaan, joskin murhan uhrista on tehty taiteilija, jakson nimi on Neljäkolmatta mustarastasta, jaksossa on mukana Japp ja Hastings.
Tarinan nimi viittaa englantilaiseen lastenloruun Sing a Song of Sixpence, jonka ensimmäinen säkeistö kuuluu näin:

Sing a song of sixpence,
A pocket full of rye.
Four and twenty blackbirds,
Baked in a pie.

Tästä lorusta on otettu idea myös Christien dekkariin Salaperäiset rukiinjyvät. Avaan 5.11.2015 asetelmaa tästä neiti Marple -dekkarista.

Four and Twenty Blackbirds -tarina on julkaistu myös kirjassa Hiirenloukku.

Minusta kirjan kannessa on punarinta eikä suinkaan blackbird, joka on mustarastas.

The Dream -tarinassa Poirot saa eksentriseltä miljönääri Benedict Farleylta kirjeen. Poirot menee erikoiseen tapaamiseen, missä miljonääri, jonka motto on "don't trust anybody" raakkuu voimakkaan valon takaa ja selviää, että mies näkee ahdistavaa unta, jossa ampuu itsensä. Myöhemmin kun Farley "on ampunut itsensä", Poirot piipahtaa paikalla, ja konnat ja heidän koukkunsa selviävät.

Greenshaw's Folly -tarina (Greenshawn hassahdus) on neiti Marple tarina, jossa seikkailevat myös hänen sisarenpoikansa kirjailija Raymond West sekä hänen vaimonsa Joan.
Greenshaw's Folly -tarina korvasi hyllytetyn Exeterin kirkon avustustarinan The Greenshore Folly (Hercule Poirot ja kuolleen miehen huvimaja).
Tarina itsessään on varsin lyhyt vain 25 (täyttä) sivua, mutta sisältää paljon ideoita ja toimintaa.
Tarinan alussa Raymond Westin ystävä Horace Bindler kuvaa Greenshaw'n kartanoa, sen erikoisuuden vuoksi. Horace Bindler on kirjallisuuskriitikko, joka kuvaa kamalan näköisiä taloja. Kartanolla on tuskin ollut arkkitehtia, kun nykyisen omistajan neiti Greenshaw'n isoisä sen rakennutti. Talossa on vaikutteita Taj Mahalista ja Venetsista. Vaikka talon rakennutti äkkirikastunut mies, ja talo myös vei hänet nopeasti vararikkoon. Kartano kuitenkin jäi suvulle, ensin pojalle ja sitten pojantyttärelle.  Kirjailija Raymond West ja Bindler joutuvat allekirjoittamaan yllättäen talon omistajan uuden testamentin.
Raymond Westin vaimon Joanin sukulainen Lou menee kirjoittamaan talon historiaa. Hän on paikalla, kun  neiti Greenshaw  murhataan jousella. En listaa epäiltyjä enkä syyllisiä, mutta tässä murhasuunnitelma on hyvin monimutkaisesti ja pitkälle lavastettu, on valepoliisia, valekuolemaa sekä testamenttivedätystä. Murhasuunnitelmassa on osia suunnitelmista dekkareista Hautajaisten jälkeen sekä Simeon Leen testamentti.
Asetelma on sellainen, että kuka tahansa olisi voinut tehdä rikoksen.
Neiti Marple selvittää oikean syyllisen, ja paikalla käynti tuottaa lopullisen todisteen. Erään miehen laiskuus todisti hänen alibinsa. Itse asiassa lavastuksessa uhri huutaa "he  shoot me", eli viitataan mieheen. Lopussa Greenshaw  Folly päätyy talon rakennuttajan lehtolapsen jälkeläiselle laiskalle puutarhurille. Kiireessä tehdyt puutarhatyöt ovat eräs todiste, eikä ole eroteltu arvokasveja rikkaruohoista, joka on anteeksantamatonta Englannissa.

****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Hannu Raittila: Canal Grande

Hannu Raittila: Canal Grande, WSOY 2001, Loisto-pokkari 2003, sivumäärä 328.

Hannu Raittila (s. 1956) voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2001 tällä Canal Grande -romaanillaan. Tämä on loisto kirja, joka kertoo suomalaisen delegaation oleilusta Venetsiassa pelastaakseen Unescon maailmanperintökohdetta. Venetsian palatsit ovat vaarassa vajota veden alle. Tapahtumat alkavat tammikuun kahdeksannesta ja päättyvät keväällä pääsiäisen jälkeen, jolloin projektin tila on sama kuin alussa, mutta muuten kaikki on levinnyt. Tämä on lopputulemaltaan kyyninen teos.

Delegaation innokkaimmat henkilöt ovat Marrasjärvi ja Heikkilä. Diplomi-insinööri Marrasjärvi innokkaana käynnistää vedenpinnan mittaukset muiden laiskotellessa, hän hankkii kartat valuma-alueista saaden tuloksia, mutta joutuu myös moniin kommelluksiin. Marrasjärvi on yksi romaanin minä-kertojista. Hänen seuraansa lyöttäytyy dosentti Heikkilä, joka luotaa Venetsian historiaa ja hän viittaa monesti Thomas Mannin teokseen Kuolema Venetsiassa, josta Marrasjärvellä ei ole hajuakaan. Marrasjärvi minusta kuitenkin ymmärtää teoksen sisällön, jossa vanha kirjailija kuolee Lidolla, ja tiirailee "ihailemaansa" poikaa.  Kirjallisia viitteitä on muutenkin varsin paljon, eli kirjan täydellinen ymmärtäminen vaatii jonkin verran yleissivistystä. Toisaalta kirjan teema on kulttuurien kohtaaminen. Pohjoiseurooppalainen "tehokkuus" kohtaa eteläeurooppalaisen tavan toimia. Suomalaisen delegaation henkilöt ovat myös täysin erilaisia, diplomi-insinööri Marrasjärvi ja dosentti Heikkilä täydentävät toisiaan, mutta ovat täydellisesti eri sarjaa kuin Snell ja Saraspää, eli todellista kohtaamista ei suomalaistenkaan kanssa tapahdu. Marrasjärvi on perinteisten arvojen suomalainen mies, perheen isä ja elättäjä tehokas ja rationaalinen, RUK:n käynyt rationaalinen suora tehopakkaus. Dosentti Heikkilä on historian tohtori, hän kohtaa maailman luennoimalla kaikesta ja kaikille, hän ei osaa italiaa, mutta puhuu italialaisten kanssa latinaa. Heikkilä on suora ja rehti.

Saraspäätä kuvaillaan kosmopoliitiksi, mutta kuvauksesta ilmenee, että mies on laiska hedonistinen kulttuuriturhake, joka pysyy enää liikkeessä pelkästään pillerien turvin. Hän halveksii käytännönläheistä ja loogista Marrasjärveä, ja myös dosentti Heikkilää. Toisin kuin Heikkilä Saraspää pitää Mannin teosta falskina, vaikka se liittyy hänen omaan kohtaloonsa, Saraspäällä on nimittäin omat motiivinsa olla Venetsiassa. Tarinassa on hänen omaa päiväkirjaa. Saraspää on toisaalta älykäs ja monessa asiassa oikeassa, että Marrasjärven ja Heikkilän suoraviivainen rehellisyys ei ole kovaa valuuttaa eteläeurooppalaisessa kulttuurissa, kaupunginhallinnossa ja projektissa yleensäkään. Kulttuuriasiainneuvos Snell, joka on "lihava nainen", lähinnä taivastelee miesten menoa, ja tilaa Suomesta "mukeja" markkinointitavaraksi ja "kirkastaa" niillä Suomi-kuvaa.

Projektin valtuuskunnan kokoukset alkavat. Britit arvostelevat raskaita öljykuljetuksia, saksalaisten mielestä teollisuutta pitää ymmärtää. Kun Marrasjärvi menee raportoimaan mittauksistaan ja mielipiteestään poistaa rahtiliikenne ruopatulta väylältä, on myrsky valmis, sitä pidetään brittien provokaationa. Marrasjärvi on varmasti ainoa, joka on teknisesti oikeassa, hän on selvittänyt vedenpinnan vaihtelut, virtaamat sekä rasitukset. Hän myös selvittää Gardajärven seudun lumitilanteen, hoitaa mittaukset ja tekee taulukot. Talven yllättäessä Marrasjärvi, joka on hiihtänyt Grönlannin halki, organisoi ja neuvoo paikallisia lämmityksessä ja muissa käytännön asioissa. Marrasjärveä kuvataan myös Pelle Pelottomaksi. Toimintaan tulee myös absurdeja piirteitä kuten saunomista katolla, Sulkavan soutuihin harjoittelemista, retkiluistelua kanavalla ja aasin pelastamista avannosta karnevaalien aikaan.

Suomalaisia auttaa paikalliset olot hyvin tunteva Tuuli, jonka poikaystävä Carlo on selvästi pikkurikollinen. Yhdessä Ettoren kanssa he pitävät yhteyttä Mike -nimiseen jenkkilentäjään. (Nato pommitti entisen Jugoslavian aluetta vuonna 1995 ja 1999). Tuuli lyöttäytyy jostakin syystä Saraspään kanssa ja saa kirjassa viimeisen (yllättävän) puheenvuoron. Loppuja tapahtumien avaaminen olisi juonipaljastusta, mutta Tuuli on varsin omituinen otus. Hänen motiivejaan on hyvin vaikea ymmärtää. Miksi hän on töissä? Mitä hän elämältään hakee? Mitkä ovat hänen motiivinsa? Lopun kysymyksen asettelu on hankala, sillä Tuuli tietää myös ihmiskaupasta. Miten yksilön ja yhteiskunnan pitäisi suhtautua auttamiseen? Minusta Tuulin tapa reagoida on inhimillinen, mutta pitkällä aikavälillä tehoton ja huono.

Suomalaisena samaistun paljolti Marrasjärven motivaatioon tehdä konkreettisesti maailmaa paremmaksi. Tehdä ja ratkoa ongelmia.  Heikkilässä, jonka  jatkuva pulputus kuitenkin perustuu objektiiviseen tutkimustietoon, on paljon tuttua. Saraspään ja Tuulin toimintatavat ovat minusta moraalittomia ja rikollisia. Saraspään mukaan Snell on taas ainoa, joka sopii ympäristöön. Snell nauttii siitä ettei tapahdu mitään ja nauttii ajassa olemisesta. Konsuli Sarkola laittomine kattosaunoineen on myös sopeutunut paikalliseen elämään, joka ilmenee myös pakomatkana, kun talvi yllättää.

Hannu Raittilan Canal Grande on minusta objektiivisesti arvostellen erinomainen romaani, vaikka kerronta hajoaa lopulta rikollisten puuhiin. Kaikkien tarinat hajoavat eikä mitään yhteistä jää jaettavaksi. Marrasjärvi on selviytyjä, hän kutsuu itsensä takaisin ja jatkanee Päijänne-tunnelin tekoa, poikansa mopon korjaamista ja avioliittoaan. Hyvä mies, eikä lainkaan tylsä.

Canal Grande on minusta myöskin armoton romaani. Hyvää tarkoittava projekti on paikallisille täysin merkityksetön. Mitään valmista ei tule, vaan asioita jarrutetaan, mitään ei haluta muuttaa, kaikki on lopulta ajaan pelaamista. Paikalliset rikolliset puuhailevat pusseihinsa salakuljetustavaraa ja umpikieroina käyttävät umpirehellisiä ja sokeita suomalaisia puuhiensa peittoina.
Romaani osoittaa myös Euroopan kansojen kulttuurierot ja venetsialaisten inhon Rooman keskusvaltaa kohtaan. Toisaalta myös Suomen valtuuskunta koostuu todella erilaisista ihmisistä, jolla yhteistä säveltä ei ole.

Yli vuosikymmenen  jatkuva lainamiljardeja vaativa eurofarssi on minusta jollain tasolla samanlainen projekti. Pohjoisen pojat luulevat, että homma hoituu ja velat maksetaan. Jokke veikkaa, että lupaukset ja velat lopulta unohdetaan, eli olemme pelkkiä marrasjärviä.

Canal Granden alku on kepeä, mutta lopulta kaikki jumittuu. Idealismi kuolee ja lopulta vain raportoidaan, salakuljetuksesta, ihmiskaupasta ja suurista ongelmista. Ensimmäisellä kerralla lukiessani pidin  loppuratkaisuja varsin irrallisina, mutta toisella kertaa lukiessaan oletan sen olevan sitä toimintaa, jota on jokaisen pinnan alla, missä sameat vedet mylläytyvät. Itse edustan kantaa, että jokainen sivistysvaltio on vastuussa omasta kulttuuriperinnöstään, mitään mahdollisia Unescon operaatioita ei tarvita. Kuten Saraspää toteaa, Venetsiassa on kaikki epäaitoa.

Canal Grande on varsin kerroksellinen romaani. Siinä on syvällisiä viittauksia proosateoksiin ja historiallisiin tapahtumiin, joita dosentin puhemylly tuottaa. Siinä on myös uudempaa kulttuurillista näkemystä, jopa Tuurin kyläkauppaa, Aku Ankkaa ja Star Wars -trilogiaa luodataan, trilogian peruslähtökohta on juuri kapinalliset vastaan imperiumi, vapaus ja ihmisoikeudet vastaan orjuus.

Bloggasin Joseph Brodskyn teoksesta Veden peili. Nobelisti oli ollut Venetsiassa vain talvisin. Tämänkin teoksen alkua ympäröi sakea sumua, jota Brodsky paljon kuvaa. Muuten yhtäläisyydet loppuvatkin. Tässä teoksessa mainittiin Canal Grande ainakin 29 kertaa (bloggauksen tekstissä kahdeksan kertaa), ja Acqua Altakin ainakin puolenkymmentä kertaa.

Agatha Christie: Kortit pöydällä

Agatha Christie: Kortit pöydällä, Cards on Table,1936, suomentanut Aune Suomalainen, suomennoksen tarkistanut Kirsti Kattelus, WSOY 1989, sivumäärä 222.

Agatha Christien kirjoittamassa esipuheessa Agatha itse kuvaa oikein tätä dekkaria, ratkaisu on psykologinen, ruumis retkottaa hengettömänä nojatuolissa, kortit ovat pöydällä ja yksi neljästä pelaajasta on tehnyt murhan. Tämä on Hercule Poirotin lempijuttuja, ystävänsä kapteeni Hastings piti sitä kuitenkin varsin ikävänä. Hercule Poirot selvittää murhaajan vain psykologisella päättelyllä ja ainoa vihje on täytetty neljän hengen bridge-taulukko.

Kohtalokas bridge-peli pelataan erikoisen herra Shaitanan luona, jonne pahaenteinen Shaitana on kutsunut neljä täydellisen murhan tehnyttä ihmistä ja neljä vainukoiraa. Murhaajat eli tohtori Roberts, rouva Lorrimer, majuri Despard ja neiti Meredith pelaavat bridgeotteluaan Shaitanan istuessa takkatulen ääressä. Hercule Poirot, muista Christien kirjoista tutut salapoliisikirjailijatar Aridane Oliver sekä poliisitarkastaja Battle ja eversti Race salaisesta palvelusta ovat vainukoiria, he pelaavat bridgeä toisessa huoneessa. Pelaaminen päättyy, kun huomataan Shaitanan kuolleen, häneen on upotettu pitkä koristeellinen tikari. Tähän asti tarinasta on kulunut noin kymmenes, eli asian selvittely kestää parisensataa sivua. Kansikuva on enteellinen, sillä lisää uhreja on tulossa.

Hercule Poirot lopulta selvittää syyllisen kolmella "kokeella". Hän pyytää ensinnäkin pelaajia kertomaan, mitä tavaroita he muistaavat huoneesta. Toiseksi Poirot analysoi bridgetaulukkoja ja kyselee kaikkien mielipiteitä ihmisten pelaamisesta ja pelityyleistä. Kolmanneksi muita kolmen vainukoiran apua käyttäen Poirot selvittää epäiltyjen menneisyyttä ja mahdollisia henkirikoksia. Shaitana vihjaili ikävästi kestien alussa eräistä "onnettomuuksista".

Agatha Christien Kortit pöydällä on minusta erinomainen klassinen suljetun huoneen brittihittidekkari.
******
Ariadne Oliver, joka oli seitsemässä Agatha Christien dekkarissa tekee debyytin tässä. Hän kirjoittaa salapoliisikirjoja kuten Ruumis kirjastossa, Lootusmurha ja Vahakynttilän arvoitus. Poirot on havainnut, että kaksi viime mainittua on olemukseltaan aivan samoja. Ariadne Oliverin salapoliisi on suomalainen, hän mainitsee saavansa Suomesta postia, hän ei nimittäin tiedä Suomen oloista mitään, ja toivoo, että olisi valinnut etsivän Bulgariasta, jossa ei lueta dekkareita. Ariadne Oliverin hahmo kehittyy ja hän on mukana teoksissa Rouva McGinty on kuollut, Kuolleen miehen huvimaja, Totuus Hallavan hevosen majatalosta (on tässä yksin, Poirot ei ole tässä), Kolmas tyttö ja Kurpitsajuhla sekä Norsun muisti.

Luultavasti kirjasta saisi vielä enemmän irti, jos osaisi bridgeä, itse olen pelannut vain marjapussia ja huutopussia, joten tässä eivät aivan kaikki "ristipelit" eivätkä sangit auenneet.

Eversti Race  esiintyy ensimmäisen kerran teoksessa Ruskeapukuinen mies vuodelta 1924, se on erittäin hauska ja jännittävä vakoilufarssi sekä dekkarissa Helmeilevä kuolema. Molemmista tulee niin ikään bloggaukset syksyllä 2015. TV:ssäkin näytetyssä Kuolema Niilillä on niin ikään eversti Race.

TV-toteutus tuli uusintana 18.9.2015 YLE TV1 klo 21.35.

Alku on toteutettu lupaavasti, nyt ollaan kuulusteluvaiheessa. Bridgetaulukot ovat olleet jo tutkittavana. Shaitanahan epäili ja vihjaili epäilyksistään, hän oli kerännyt neljä murhaajaa pelaamaan.

Täytyy sanoa, että loppu lässähtää, minusta eräitä tapahtumia ja henkilöiden motivaatioita on muutettu, ja motiivi on minusta eri kuin kirjassa, siis siihen ensimmäiseen murhaan, jonka vuoksi nukkuva Shaitana pistettiin hengiltä.

****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Joseph Brodsky: Veden peili

Joseph Brodsky: Veden peili, alkuteos Watermark, suomentaja Marjo Alopaeus, Tammi 2012, sivumäärä 116.

Joseph Brodskyn Veden peili alkaa kuvauksella vuonna 1972 Venetsiassa, jossa kirjailija odottaa ystävätärtään, joka on italialainen kommunisti. Kerronta on runollista ja hyvin oivaltavaa, ei niin toteavaa, miten itse bloggaukseni aloitin. Venetsia -kirjoista poiketen Canal Grande mainitaan vasta yhdennellätoista tekstisivulla (sivu 17), ja kirjassa yhteensä vain kaksi kertaa. Toisella kertaa Canal Grande mainitaan siksi, että paikalliset asukkaat eivät käytä gondolia, sillä se on liian kallista, he ylittävät kanavan kantaessaan vain tavaraa, esim pesukonetta asuntoonsa. Brodskyn mukaan kaupungin päästä päähän kävelee tunnissa.

Kirja on osin ironinen. Brodsky toteaa varsin sarkastisesti ystävättärensä arkkitehtimiehestä "arkkitehdin retale, sitä kaameaa sodanjälkeistä koulukuntaa joka on tehnyt enemmän vahinkoa Euroopan ääriviivoille kuin Luftwaffe konsanaan" s.19. Jostain syystä Brodskylla on herkkä nenä: "en missään nimessä tulisi tänne kesällä, en edes pyssyllä uhattuna. Siedän hellettä kovin huonosti, hiilivetyjen ja kainalokuopien valtoimia päästöjä vielä huonommin". s.25. Hiilivetyihin kirjailija viittaa myöhemminkin.

Venetsian kuvaus on koetun tuntuinen, Brodsky on käynyt talvilomillaan yliopistosta kaupungissa säännöllisesti, mutta enemmän luodataan runoilijan rakkautta veteen ja veden saartamaan Venetsiaan. Brodsky kuvaa talvista Venetsiaa, talvea, vettä, utua ja sumua
 Kirjassa puhutaan Kuningas Sumusta ja unohduksen ajasta. "Sumu tekee kaupungista ajattoman" s. 53.

Kirjallisia viittauksia on paljon, Brodsky viittaa useasti Danteeen ja Danten teokseen  Helvetti, Dante oli minusta kotoisin Firenzestä, viitatut Romeo ja Julia Veronasta. Ezra Poundista ja hänen naisystävästään Olga Rudgesta puhutaan ja kirjankustantajasta ja hännystelijöistä myös Pasternak mainitaan, näistä Pasternak neutraalissa ja arvostavassa valossa.

Turistikaupungissa asuu aina myös tavallisia ihmisiä. "En liioin päässyt kovin usein tämän kaupungin tavallisten asuntojen kynnysten yli. Mikään heimo ei pidä muukalaisesta ..."  sivulla 56. Samalla sivulla hän ruotii Venetsiassa asuvia muutenkin "Mitä venäjää puhuviin paikallisen korkeakoulun tyyppeihin tuli,  heidän tunteeensa synnyinmaatani kohtaan ja poliittiset katsomuksensa saivat minut yleensä voimaan pahoin".

Brodsky näkee rahassa "vihollisen": "Kaikilla tietysti suunnitelmia tämän kaupunkirakastetun varalle. Politikoilla ja suuryrityksillä varsinkin, sillä minkään tulevaisuus ei ole niin suurenmoinen kuin rahan". s.96 ja "rahalla kun on enemmän pataljoonia kuin kenraaleilla ..." s.97.

Pääpaino on kuitenkin vedessä ja kauniissa tunnelmassa.
"Vesi on ajan hahmo". s.40
Vedestä nousseesta kaupungista s.73  vesi nousee s.81
Brodsky toteaa, että "tämän kaupungin ihmisen reviirin on pakosta veden saartama".

Silmästä myös puhutaan ja atavistisyydestä.
"Tässä kaupungissa silmä saa samantapaisen itsenäisyyden kun kyyneleelä on". s. 42.

"Kyynel on yritys jäädä, viipyä aloillaan, sulautua kaupunkiin". s.116

Joseph Brodskyn Veden peili on hieno kirja.

*****
Joseph Brodsky (1940 - 1996) syntyi Leningradissa ja sai muuttaa Neuvostoliitosta vuonna 1972. Brodsky kuului toisinajattelijoihin ja sai viiden vuoden pakkoleirituomion, josta kärsi puolitoista vuotta. Hän arvosteli Neuvostoliitton toimia Unkarissa runossaan (lähde Mitä Missä Milloin 1997, s. 389). MMM pitää häntä esseistinä ja runoilijana, joka käytti perinteistä runorakennetta, loppusointuja, äännemaalailua sekä sidottua mittaa. Joseph Brodskylle myönnettiin Nobelin kirjallisuuden palkinto vuonna 1987.

*****
Hannu Raittilan Canal Grandessa ollaan Venetsiassa myös talvella, se on varsin eri tyyppinen teos.