Tacitus: Germania

 

Tacitus: Germaania, alkuteos Germaniakääntänyt latinasta Edwin Linkomies, sivumäärä 91.

Publius Cornelius Tacitus (55 - 120) oli Rooman kuuluisimpia historioitsijoita, hän syntyi joka vuonna 55 tai 56, ja kuoli luultavasti vuonna 120. Tacitus oli hyvästä suvusta, ja luki lakia, filosofiaa ja valittiin konsuliksi vuonna 97. Germanian hän kirjoitti vuonna 98, ja mainitsi myös pohjoiset fennit, jotka elivät kurjuudessa. Tacituksen pääteokset ovat Historiae ja Annales.

Tacituksen Germania on varsin lyhyt historian kirjaksi, osin ehkä siksi, että Tacitus ei ollut käynyt Germaniassa, eikä germaaneista ollut kirjallista kattavaa aineistoa. Tacitus oli kerännyt aineistoa sotilailta, sotavangeilta ja  kauppiailta. Germaanit asuttivat Tacituksen mukaan aluetta, jota rajoittivat Rein, Tonava, ja valtameret. Alue oli metsäinen ja täynnä "ilkeitä soita". Tacitus piti germaaneja puhtaina alkuasukkaina, johon ei ollut muita rotuja "sekaantunut". Kirjan lopussa Tacitus luettelee germaaniheimoja, ja myös muita kansoja kuten fennit. Tacitus katsoo germanialaisia heimoja Roomasta käsin ja kutsuu heitä barbaareiksi, joiden tapoja hän kuvaa.

Germaanit ovat Tacituksen mukaan rohkeita sotilaita, jotka hyökkäävät kiilan muodossa. He kasvattavat partaa ja hiuksia, kunnes surmaavat ensimmäisen vihollisen. Omat kuolleet he keräävät ja hautaavat. Toisaalta Tacitus väittää että ihmisuhrit eivät olisi täysin tuntemattomia.

Germaanien suhdetta naisiin Tacitus "ihmettelee" barbaarikansojen keskuudessa. Germaanit ovat yksiavioisia, aviorikkojat ajetaan yhteisöstä. Mies antaa myötäjäisinä karjaa tai  hevosia. Lapset ovat alastomia ja niitä imetetään. Talot on tehty puusta. Varsinaisia orjia germaaneilla ei ole, vaan "torppareita", jotka suorittavat isännälle työtä, tai antavat viljaa tai karjaa.

Germaanit käyvät kauppaa rajoillaan rahalla, mutta sisäosissa vaihtokauppaa. He juovat hieman viiniä, mutta myös vehnästä tai ohrasta käytettyä juomaa, ilmeisesti jonkun näköistä olutta.

Tacitus kuvaa yhä pohjoisempana asuvia kansoja, kunnes pääsee fenneihin

*****

Peucinorum Vene dorumque et Fennorum nationes Germanis an Sarmatis ascribam, dubito: quanquam Peucini, quos quidam Bastarnas vocant, sermone, cultu, sede ac domiciliis, ut Germani, agunt. Sordes omnium ac torpor procerum: connubiis mixtis, nonnihil in Sarmatarum habitum foedantur. Venedi multum ex moribus traxerunt. Nam quidquid inter Peucinos Fennosque silvarum ac montium erigitur, latrociniis pererrant. Hi tamen inter Germanos potius referuntur, quia et domos figunt et scuta gestant et pedum usu ac pernicitate gaudent; quae omnia diversa Sarmatis sunt, in plaustro equoque viventibus. Fennis mira feritas, foeda paupertas: non arma, non equi, non penates: victui herba, vestitui pelles, cubile humus: sola in sagittis spes, quas, inopia ferri, ossibus asperant. 

Olen kahden vaiheella, luenko Peucinien, Venedien ja Fennien (Suomalaisten) heimokunnat Germaneihin vai Sarmateihinko, vaikka Peucinit, joita muutamat myös kutsuvat Bastarneiksi, kielensä, elämänlaatunsa, asumistapansa ja rakennustensa puolesta ovat Germanien kaltaisia. Kaikille on siivottomuus ja velttous ominaista: ylhäisten seka-avioiden kautta he saavat jossakin määrin saman inhottavan ulkomuodon kuin Sarmateilla on. Venedit ovat näiden tavoista paljon omaksuneet; sillä he samoilevat rosvoretkillään kaikkia metsiä ja vuoria, jotka ylenevät Peucinien ja Fennien välillä. Nämä luetaan kuitenkin pikemmin Germanien joukkoon, koska he rakentavat kiinteitä asumuksia ja käyttävät kilpiä sekä kernaasti kulkevat jalkaisin vikkelään; mikä kaikki on peräti toisin kuin vaunuissa ja hevosen selässä elävillä Sarmateilla. Suomalaisten raakuus on erinomaisen suuri ja heidän köyhyytensä inhottava: ei aseita, ei hevosia eikä asuntoja ole heillä; heidän ravintonaan on metsänriista, heidän pukunaan taljat sekä vuoteenaan maa; heidän ainoa toivonsa on nuolissa, joita raudan puutteessa varustavat luukärjillä. Ja sama metsästys elättää yhdellä lailla miehet ja vaimot; sillä nämä seuraavat kaikkialla mukana ja vaativat saaliista osansa. ( K. J. Hidénin  suomennoksesta, modernisoin muutaman sanan).

Luin tätä myös Gutenbergissä, joten osallistun Gutenberg haasteeseen. Samoin osallistun kirjabloggarien Klassikkohaasteeseen 13, jota emännöi Kirjakaapin kummitus.

****

Edwin Linkomies (1894 - 1963) oli Rooman kirjallisuuden professori ja latinisti, ja yliopistomies, joka on kääntänyt tämän latinasta. Linkomies oli myös Risto Rytin aikana pääministerinä, jossa työssä hän onnistui hyvin, todisteena sotasyyllisyystuomio "rauhan aikaansaamisen viivyttämisestä". Linkomiehen pääministeriyden aikana (5.3.1943 - 8.8.1944)  Ryti uhrasi itsensä ja teki omissa nimissään Saksan kanssa sopimuksen kesäkuussa 1944. Ilman näitä uhrauksia Neuvostoliitto olisi varmastikin vallannut Suomen, nyt saatiin rauha solmittua.

Filosofian tohtori Karl Julius Hiden (1867 - 1915)  suomensi antiikin kirjallisuutta.

Goscinny - Sempé: Nikke palaa lomilta

 

Goscinny - Sempé; Nikke palaa lomilta, Pikku Niken uudet seikkailut 1, alkuteos Histoires inédites du petit Nicholas, suomentanut Anna-Maija Viitanen, WSOY 2005, sivumäärä 318.

Nikke-tarinoiden tekstistä vastaa René Goscinny (1926 - 1977) ja ne on kuvittanut Jean-Jacques Sempe (s. 1932). Vuosina 1959-1966 parivaljakko teki viikottain lyhyitä Nikke-tarinoita Sud-Ouest Dimanche -sanomalehteen. Niistä on julkaistu viisi hulvatonta Nikke- kirjaa ( Nikke ja kaverit, Nikke ja Nenä,  Nikke ja kostajien sakki, Pikku Nikke, sekä Nikke kesälomalla). Päähenkilö Nikke on tavallinen pikkupoika, joka asuu isän ja äidin luona. Nikke käy koulua, ja hänellä on paljon kavereita. Kirjojen idea on Niken rikas elämä, jossa tapahtuu, ja asiat on esitetty koomisesti Niken kertomana.

Rene Goscinnyn kuoleman 5.11.1977 jälkeen 2000-luvulla julkaistiin Nikke-tarinoita, joita aiemmin ei ollut kirjoissa. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Renén tytär Anne Goscinny, Annen äiti kuoli ennen julkaisua, mutta kuvittaja Jean-Jacques Sempé oli aktiivisesti mukana. Teos Nikke palaa lomilta sisältää kolmasosan noista julkaisemattomista tarinoista, jotka on Ranskassa julkaistu yhtenä niteenä Histoires inédites du petit Nicholas, Suomessa niteestä on julkaistu myös teokset Nikke on paras ja Nikke vauhdissa.

Nikke on ollut kesälomalla ja koulu on alkamassa, Nikelle ostetaan koululaukku ja penaali. Niken vaalima rusketus on häviämässä. Niken isä ja äiti rakastavat Nikkeä, mutta ärsyyntyvät usein (aina?) Niken kysymyksiin. Naapurin Ann-Marie saapuu myös lomalta, Nikke haluaisi näyttää rusketuksensa, mutta punastuu. Nikke on ihastunut Ann-Mariehen.  Ann-Marien muuutosta Niken naapuriin kerrotaan tässä kirjassa. Naapurit ovat hyvin kiinnostuneita muutosta. Niken toinen naapuri on Bledurt, joka kiusaa Niken isää, tai ainakin ärsyttää. Ann-Marien sukunimi on Laval, ja Ann-Marien isä on Tavaratalo Pienpennin osastopäällikkö. Kirjan tarinoissa naapurusten välille tulee kitkaa, mutta Nikke ja Ann-Marie ovat ystäviä ja Nikke on (salaisesti) pihkassa Ann-Marieen.

Kirjan paras juttu minusta Ruokala. Nikke joutuu menemään koulun ruokalaan syömään sillä äiti ja isä ovat menossa yhdessä jonnekin. Yleensä Nikke käy syömässä kotona, ja ruokalassa syövät vain ne, jotka asuvat kaukana koulusta tai ovat toiselta paikkakunnalta. Nikke ei halua mennä ruokalaan, koska jännittää kovin. Kun Niken pitää tehdä jotain, äiti sanoo Nikkeä kullaksi, ja isoksi pojaksi. Nikke on hermostunut, koska ei tunne ruokailijoita, lukuunottamatta Henriä. Niken perheessä käydään tavanomainen riita, ja lopulta Nikke sanoo että menee syömään ja meneekin. Ruokalassa on kivaa ja ruoka on aivan loistavaa, paistia ja vanukasta. Illalla Niken äiti hermostuu, kun Nikke ei jaksa innostua äidin pöperöistä ja kehuu koulun ruokalan paistia ja vanukasta.

Niken äiti ei pidä vierailuista, joita kirjassa on paljonkin. Isän koulukaveri Leon Labiere tulee vierailulle. Leon Labiere naureskelee isän huonolle koulumenestykselle ja kepposille, ja isä hermostuu näihin paljastuksiin. Niken isä ja äiti pahastuvat ja hermostuvat helposti. Isän naimaton Eugene-veli käy vierailulla, ja veljekset tekevät kepposia toisilleen. Niken äidin Mummin merkkipäivää vietetään ravintolassa, jossa ei haastavia tilanteita puutu.

Pojat perustavat salaseuran kaatopaikalle (tässä kirjassa se on käännetty joutomaaksi!). Kaikki menee hetken hyvin, mutta Kloku ei muista tunnussanaa ja kaaos on valmis. Klokun syntymäpäivää vietetään ja Klokun isä turhautuu kun yrittää näytellä nukketeatteria, ja pojat menevät katsomaan tv:tä. Pojat ovat auttamassa myös Klokun muutossa ja farssi on valmis. Niken isä hankkii TV:n mutta laite viedään pois, kun isä huomauttelee ruokaohjelman aikana Niken äidin keittotaidoista, perheriita ja mökötys alkavat.

Isät ovat hyvin kateellisia toisilleen. Jorin isä on miljonääri. Nikke menee tässäkin kirjassa Jorin luo, 

Nikke kehuu isän tekemää autoa Jorille, joka haluaa auton. Niken isä ei myy autoa, joten Jorin isä tulee opettelemaan mäkiauton tekoa Niken isän luo. Poikien kotoa lähetellään lappuja kouluun, ja vanhemmat tekevät poikien kotilaskuja, jotka aina tuntuvat olevan kanatilan ongelmia, kanat munivat, ja kysytään munamäärää, mitä isät  yrittävät ratkaista. Niken isä palkkaa Nikelle yksityisopettajankin, joka hermostuu Nikelle. Äitikin menee kouluun, nimittäin autokouluun, jotta pääsee liikkumaan. Autokoulu ottaa äidin ja isän hermoille, mutta äiti saa ajokortin, mutta ilmoittaa, että ei aio ajaa autolla metriäkään.

Kirjassa on 40 pientä ja hauskaa tarinaa, jotka viihdyttävät Niken ystäviä. Nikke on oma itsensä reipas, ja spontaani, kuten vanhempansa. Vanhemmat pahastuvat poikia helpommin, kuten Goscinny tekstittämässä Asterix-sarjassa. Minusta Nikke palaa lomilta on hyvä kirja, mutta ei kokonaisuutena yllä alkuperäisten Nikke-kirjojen tasolle. Ranskankielisestä alkuteoksen loppu tarinat on julkaistu Suomessa kirjoissa: Nikke on Paras sekä Nikke Vauhdissa. Kirjan toteutuksessa olennainen osa on loistavan  Jean-Jacques Sempén kuvissa

*****
Rene Gosginnystä olen postannut myös Ahmed Ahneen, Lucky Luken, Asterixin ja Umpahpahin tekstien ansiosta.

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

 

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu, Tammi 2017, Seven 2002, sivumäärä 459.

Leena Lehtolainen on kirjoittanut rikospoliisi Maria Kallio -sarjaa 16 osan verran. Tämä Viattomuuden loppu  on osa neljästoista. Rikospoliisi Maria Kallio on joutunut organisaatiomuutosten myötä työttömäksi ja päässyt poliisissa lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osastolle töihin. 

Suuhygienisti Tuula Lahti-Haapala on kärsinyt neljän vuoden tuomion Hämeenlinnan naisvankilassa nuorten poikien seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lahti-Haapalalla on ollut viisi uhria, joista yksi tehnyt itsemurhan, kolme asuu Suomessa ja  yksi uhreista Espanjassa. Tuula Lahti-Haapala on menossa tapaamiseen, mutta hänet kuristetaan polkupyörän ketjuilla lähellä Keran asemaa Espoossa. 

Maria Kallio saa tiimeineen murhan selvitysvastuun. Tutkinnan lähtökohdat ovat niukat, murhatun puhelimessa on vain  kolme tallennettua numeroa, ei lokia. Maria Kallio haastattelee vankilapappia, entistä puolustusasianajajaa, uhreja, ja heidän vanhempiaan.

Viattomuuden loppu käsittelee lasten hyväksikäyttöä, jota Kallio tiimeineen pöyhii yhä syvemmälle kuvauksien ja internetin syövereihin.

Dekkarina tämä ei ole "Kuka sen teki?", eli murhaaja tavoitetaan askel kerrallaan.

Leena Lehtolainen kuvaa myös Espoota ja sen lähiöitä Tapiolaa, Leppävaaraa ja Lintuvaaraa.

Maria Kallion avioliitto Antti Sarkelan jatkuu, mutta se on kirjassa taustalla, kuten  lapset Iida ja Taneli sekä perheen kissat.

Leena Lehtosen Viattomuuden loppu käsittelee lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia ja niiden peittelyä. Aihe on tärkeä, mutta kuvottava. 
****
Leena Lehtolainen (s.1964) on reipas suomalainen kirjailija, joka suuri yleisö tunnistaa parhaiten tosiaan Maria Kallion 'äitinä'. 

Maria Kallio -sarjasta olen blogannut: 
Ensimmäisestä murhastani ja Harmin paikasta täällä, 

Veren vimmasta täällä. 

Olen lukenut myös Henkivartija -sarjaa 

Maria Kallio on oma suosikkini Lehtolaisen tuotannosta, ja se toimi myös tv-sarjana. Lehtolaisen Tappava säde -kirjassa esiintyy myös Maria Kallio.

Leena Lehtolaisen Turmaluoti oli Kirjan ja Ruusun päivän kirjana 2018, ja blogattu TÄÄLLÄ.

Leenan nimipäivä on muuten 22.7. onnea kaikille Leenoille, ja hyvä naisten viikkoa, osallistun tällä TuijaTan haasteeseen.

Ansu Kivekäs: Korson kriminaalit

 

Ansu Kivekäs: Korson kriminaalit, Docendo 2021, sivumäärä 288.

Korsolainen Ansu Kivekäs (s.1964 Vantaalla) on julkaissut haastatteluihin perustuvan kirjan  Korson kriminaalit, joka kertoo eräistä korsolaisista nuorista, jotka päätyivät rikoksen poluille 1960- ja 1970-luvuilla. 

Kirjan päätapahtumaksi nostetaan Suomen ensimmäinen nuorisomellakka, joka tapahtui 56 vuotta sitten rukouslauantaina 17.7.1965, jolloin Korsossa työväenyhdistyksen "talolla" järjestettiin brittiläisen Renegadesin konsertti. Koska oli rukouslauantai, oli yleinen tanssikielto, jota nuoret uhmasivat. Paikalle tuli virkavaltaa poliiseja ja ilmeisesti palokunta. Nuoret heittelivät poliiseja kivillä, jotka pamputtivat nuoria. Tässä linkki Tuomo Olkkosen juttuun nuorisomellakan tapahtumista.

Taustaa
Itse ostin kirjan uteliaisuuttani, olen 1980- ja 1990-luvulla asunut Vantaalla Havukoskella, ja tienoo ja sen eräät lieveilmiöt ovat tuttuja. Sodan jälkeen oli Helsinki ja Helsingin maalaiskunta, josta liitettiin alueita (Malmi ja Pitäjänmäki)  Helsingin kaupunkiin, mutta maalaiskuntaan liitettiin muita alueita. Helsingin pitäjän asukasluku oli noin 15 000 vuonna 1950. Vantaa nimitys tuli käyttöön 1972, ja vuonna 1974 Vantaasta tuli kaupunki. Tikkurila, Hiekkaharju, Koivukylä, Rekola ja Korso ovat pääradan varrella, Korsossa on nykyisin asukkaita noin 7200. Kirjan alussa Korso on maaseutumaista, ei siis betonilähiö, lähiöaika tulee myöhemmin, eikä sitä kirjassa käsitellä. Korsolaiselle tämä on nostalgiaretki, mutta muillekin teos on mielenkiintoinen. Alkuun Tikkurilan poliisiasema on kuselta haiseva hirsitalo, Hiekkaharjun PYP:issä tehtaillaan shekkipetoksia, ja annetaan helposti lainaa.

Pojat syntyivät suuriin ikäluokkiin sodan jälkeen. Suomessa vuonna 1944 armeijan miesvahvuus oli 531 000 miestä, ja väestömäärä 3,8 miljoonaa. Sodan jälkeen syntyi lapsia paljon vuonna 1947 yhteensä 108 168 lasta. Syntyvyys laski siten, että 1973 syntyi enää 57 000 lasta, ja vuonna 2020 syntyi 46 452 lasta. Kirja tarkastelee Korson kriminaalien elämää lapsuudesta alkaen. 

Poikia, jotka kirjan tekohetkellä ovat jo eläkkeellä, haastatellaan, eli kirja koostuu poikien puheenvuoroista. Poikien perheissä isä oli ollut rintamalla, moni täydet 6 vuotta, perheet ovat suuria. Miehet ovat hiljaisia, mutta monet juovuksissa hakkasivat vaimoaan ja lapsiaan. Pojat kävivät kansakoulua, ja kansalaiskoulua, mutta vain yksi kaksivuotisen ammattikoulun. Kansakoulua muistellaan pääosin lämmöllä, mutta levottomuus vaivasi. Myöhemmin tulevat kuvaan vaikeudet kotona, ja väkivalta, ja osa ei voi asua kotona. Päihteet eli viina astuu kuvaan varhain, ja autojen kanssa touhuilu. Pojat myivät pimeää viinaa, jolla saadaan isoja tilejä, jotka juodaan. Lähes kaikki käyvät armeijan kunnolla. Päähenkilö Rauski meinaa jopa jäädä taistelusukeltajaksi. Lapsuuden kotioloja kuvataan pääsääntöisesti ankeiksi, mutta nuoruutta kuvataan onnelliseksi, kesäiseksi, ja paljon tapahtuu. Viinaa, viinan myyntiä, bensavarkauksia, tappeluja, panemista muistellaan lämmöllä, jopa tippuriakin. 

Kirja on petollinen, sillä nuoruus kuvataan onnelliseksi, mutta nuoruus sekin on täynnä pikkurikosta, poliisien kanssa tappelua, ja hiljalleen rikokset muuttuvat pahemmiksi. Shekkipetoksia, postiryöstöjä, päihteiden kauppaamista, ja sitten niiden seurauksena putkakomennuksia, tutkintavankeutta ja vankilatuomioita.

Vaikka kerronta on varsin seesteistä, on kirjan tapahtumat ikäviä. Leukaluita murtuu, ihmisiä kuolee, ammutaan, puukotetaan, ja lusitaan. Tämä on konnien pohdintaa, mutta perheenjäsenten ja lasten näkökulma jää vähemmälle. Kirjassa on kuitenkin valonpilkahduksia. Moni pojista  tulee järkiinsä, pystyy katkaisemaan linnakierteensä, ja rauhoittumaan. Yksi hahmoista jopa tekee 40-vuotisen uran Otavan kirjapainossa. Otavan johto haluaa antaa miehelle linnatuomiosta huolimatta mahdollisuuden ja sitä moni syrjäytymisvaarassa olevassa tarvitsee. Jos palaa linnasta samoihin ympyröihin huonossa mielessä, niin rikoskierre helposti jatkuu.

Kirja ei selitä, eikä moralisoi, vaan lukija tekee johtopäätöksiä. Itse aistin ainakin tiettyä rauhattomuutta, kodin lämmön puuttumista, ja liiallista impulsiivisuutta. Yht'äkkiä varastetaan bensaa, ja lähdetään toiselle puolelle Suomea, juodaan viinaa, tapellaan ja tehdään rikoksia, kun rahat loppuvat, hankitaan sitä nopeasti jostain.

Kirjan rikosten pääpaino on viinan trokauksessa. Viinakortti poistui vasta vuoden 1970 lopussa, ja anniskelusäännökset olivat tiukkoja sen jälkeenkin. Miehillä oli kunnon metsäbaari Korsossa, kauppa kävi kuin häkä. Salamyynti oli tuolloin ankara rikos. Pidätysajat olivat pidempiä kuin nykyään. Poliisien kanssa painittiin, ja poliisi tämän mukaan myös pamputti. Aika tässäkin on muuttunut, joskin pojat lämmöllä muistelevat osaa poliiseista, reiluja kavereita.

Ansu Kivekäs on koonnut haastatteluista Korson kriminaalit, ja se on mielenkiintoinen teos kaikille, joita kiinnostaa Korso, Vantaa ja ihmisten elämänkohtalot. Itseäni aihepiiri kiinnostaa, myös Vantaa, joka on hyvin kiinnostava kaupunki.

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja Kalliovuorten salaisuus

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja Kalliovuorten salaisuus, 2007, alkuperäinen The Secret at Seven Rocks  1991, sivumäärä 123, Tammi 1995, sivumäärä 125.

Neiti Etsivä ja Kalliovuorten salaisuus -kirja on  82:s 105:n suomennetun neiti Etsivä kirjan sarjasta. Kirjailija Carolyn Keene on oikeasti joukko kirjailijoita. Olen blogannut aiemmin sarjan osasta 79: Neiti Etsivä ja Sisäoppilaitoksen salaisuus. 

Neiti Etsivä eli  Paula Drew menee  yhdessä ystäviensä George Faynen ja Bess Marvin kanssa patikoimaan Coloradoon Kalliovuorille. He majoittuvat Paulan isän ystävien luo Seven Rocksin pikkukaupunkiin.

Patikoidessa kolmikko joutuu tulitukseen, kun metsästäjät ampuvat kauriita. Paula vie lisäksi haavoittuneen puuman pennun Pawsin villieläinhoitolaan.

Kirjan tapahtumat ovat seuraavat: tihutöiden sarja kohtaa villieläinhoitolaa. Kaupungissa on kaksi leiriä metsästyksen kannattajat ja vastustajat. Vanhassa hopeakaivoksessa kummittelee. Viisi vaarallista vankia on paennut. Kaasulyhdyn illan aikana pukeudutaan viktoriaanisiin asuihin, ja sen aikana Paula kaapataan.

Paula itse epäilee eläinhoitolan poikaa Jesse McKayta, joka ei kuitenkaan ole syyllinen vaan hänen vankikarkuriveljensä, joka on tullut kostamaan Jesselle tämän oikeussalissa esittämän langettavan todistuksen vuoksi.

Paula on tässä 18-vuotias ja omistaa ajokortin. Kirjan konna on mies.

Neiti Etsivä ja Kalliovuorten arvoitus on rutiinilla kirjoitettu vauhdikas seikkailu, joka täyttää oman ihailijajoukkonsa odotukset. Tämä antaa tytöille esikuvaa, että nuorissa neideissä on neuvokkuutta, ja miehet peitotaan älyllä ja toiminnalla.


***
Wikipedian mukaan ensimmäinen teos olisi Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti vuodelta 1955.

Jari Tervo: Poliisin poika

Jari Tervo: Poliisin poika, 1993, seitsemäs painos WSOY 2000, sivumäärä 238.

Jari Tervon Poliisin poika on takakannen mukaan "paitsi riemukas toljailufresko myös traaginen ihmissuhdekuvaus ...".

Poliisin poika kertoo Rovaniemellä kesähelteellä tapahtuvasta pankkiryöstöstä. Toljailufresko muotoutuu kahdeksasta eri näkökulmasta jota vaihdetaan kertojittain, joiden suoltama teksti on ilmeisesti sitä takakannen riemukkuutta.

Jari Tervon Poliisin poika on alamaailmaan sijoittuva tragikomiikka.

Poliisin poika "riemukas toljailufresko ja traaginen ihmissuhdekuvaus".
Toljailufreskon avaa rovaniemeläinen taparikollinen Trampas, jonka edellisen vankeustuomion aikana, hänen naisystävänsä Marjaana on tullut raskaaksi.  Marjaana jatkaa kertomusta ja kutsuu Trampasta Tuomakseksi. Trampas on karski, laiska ja yksikertainen 192-senttinen mies, mutta Marjaana hallitsee suhteessa. Marjaana on pitkä, suora ja julkea. Marjaanalla on sisko Paula, joka pitää Trampaksesta, Marjaana ei. Lepsu on Marjaanan lyhyt ja  yksinkertainen nuori velipuoli. Idea on ryöstää Rovaniemellä pankki, ja ryöstökolmikko Trampas, Lepsu, ja Marjaana ovat hommanneet autokuskiksi Somaliasta lähtöisin olevan Suomesta Ruotsiin muuttaneen miehen, jonka lempinimi on Jusse. Jusse ei pidä suomalaisista, eikä ihme, sillä kirjassa Jussea nimitetään niillä rasistisilla nimillä, joista se n-sana on varmasti lievin.  Tarinassa näyttelee isoa osa poliisi Voitto Kiimalainen, joka elää lapsettomassa liitossa vaimonsa Eevan kanssa. Lapsettomuus ei ole vapaaehtoista. Lyyti Porstua on Kiimalaisen anoppi ja uskovainen ja aikoo vanhoilla päivillä heittäytyä Kristuksen morsiameksi. Pankkiryöstön aavistaa pikkupoika reipas Pirkka. 

Pankkiryöstö on päätetty tehdä helteisenä päivänä. Pankkiryöstö on dramaattinen, sitä ei juurikaan suunnitella, kansikuvan mukaisesti otetaan peruukit, ja aurinkolasit. Trampas varastaa käynnissä olevan auton. Pahaksi tai hyväksi onneksi se on Marjaanan siskon auto. Päivän mittaan Trampas ja Lepsu ovat olleet omissa askareissaan, jotka koostuvat lähinnä viinan juonnista, ja ruokottomien juttujen kertomisesta, tai kuuntelusta, Lepsu fantasioi sankaruudesta ja LÖÖPEISTÄ. Voitto Kiimalainen on vapaalla ja juopottelee. Kaiken juopottelun, taksilla ajamisen ja räyhäämisen alta alkaa paljastua Marjaanan ja Trampaksen välit. Trampas on ollut vankeustuomiota viettämässä, ja Marjaanan mieli on ollut uskollinen, mutta vittu ei.
Pankkiryöstön alussa Marjaana on viimeisillään raskaana, Lepsu pohtii LÖÖPPEJÄ, ja Trampas luulee, että hän on pankkiryöstön johtaja ...

Toljailufresko on lähinnä kännihorinaa, ihmisten nimittelyä, housuihin paskaamista, kusemista, panemista, tappelua, ärinää, ja Jussen nimittelyä. Traagista ihmissuhdekuvausta tässä on, jos kaiken kuonan siivilöi tekstistä. En ollut haltioitunut, en romaanin ihmiskuvauksesta enkä ihmisnäkemyksestä, varsinkin Jussesta  käytetään ikäviä termejä, ja kirjassa hänen taustansa ei ole mukava.

Tervon tekstiä

Trampasille on soitettu taksi: "Pidän tytöistä jotka eivät ole enää lapsia mutta eivät vielä lopullisesti lutkaantuneet" s.36
Trampas tosiaan pitää itseään keikan aivona ja pomona: "Minulla on kolme tuntia aikaa ryöstää pankki. Mitään ei ollut rikoksen suunnittelussa jätetty sattuman varaan, kirjoittaa riippumaton Rikosposti" s.45
Marjaanan jalkoja särkee: "Mökin kylmä lautalattia silittää jalkapohjia kuin lääke". s.15. Marjaana käy kaupassa, jossa häntä etuilee  hedelmävaa'alla oleva nuori mies:  ... Jos minulla olisi veitsi leikkaisin tuosta päästä korvat ja nenän ja kielen ja puhkaisin silmät. s, 49, kuvailu jatkuu seuraavalle sivulle, missä jo leikattaisiin uloke jalkojen välistä. Marjaana tyytyy lyömään miestä täydellä voimalla poskeen.

*****
Jari Tervo on syntynyt vuonna 1959 ja ensimmäinen romaani ilmestyi 1992 ja runokirja 1990:
Romaaneja (1990-luvulta ja joitain mistä olen blogannut 2000-luvulla)
Pohjan hovi 1992
Poliisin poika 1993
Pyhiesi yhteyteen 1995
Tuulikaappimaa 1997
Minun sukuni tarina 1999
Kallellaan 2000
Troikka 2008
Jarrusukka 2013
Trilogia; Esikoinen, Revontultentie ja Pyrstötähti

F. M. Dostojevski: Valkoisia öitä

F. M. Dostojevski: Valkoisia öitä, alkuteos  Belyje Notshi 1848,  Projekti Lönnrotin julkaisu, julkaistu 1896 Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa. (Kansikuva on oma kyhäelmä).

Tarinan kertoja on Pietarissa asuva 26-vuotias yksinäinen mies, joka käyttää aikaansa kävellen Pietarin katuja ja pohtien yksinäisyyttään ja tarkkaillen hänelle tuntemattomia kaupunkilaisia, joihin hän on kiintynyt, kuten Pietarin taloihinkin. Miehellä on hieman tuloja, ja omaisuutta 1200 ruplaa. Hän asuu ahtaassa asunnossa Matrenan (isoäitinsä?) kanssa.

Juhannuksen aikoihin mies harhailee Pietarin katuja, ja entisestään ahdistuu, kun pietarilaiset matkustavat kesähuviloihinsa. Tällöin miehen elämässä tapahtuu odottamaton käänne, hän menee nuoren neidon avuksi, jota ahdistelee mies. He keskustelevat, mikä miehelle on hyvin epätavanomaista. Tyttö on Nastjenka, 17-vuotias neito. He päättävät tavata seuraavana iltana, jolloin neito kertoo tarinannsa. Tyttö on orpo ja asuu heikkonäköisen isoäitinsä luona. Isoäiti on ommellut Nastjenkan hameen yhteen hänen hameensa kanssa. Isoäiti vuokraa huoneen nuorelle miehelle, joka yrittää ystävystyä Nastjenkan kanssa. Mies antaa hänelle kirjoja luettavaksi. Hän vie mummon ja Nastjenkan katsomaan Sevillan parturia. Nastjenka ihastuu mutta mies  lähtee vuodeksi Moskovaan. Nuoret lupaavat mennä naimisiin, kun mies saapuu Moskovasta.

Nastjenka on epätoivoinen, aika on kulunut, ja hän tietää, että mies on saapunut. 

Nuoret jatkavat tapailua ja sopivat vastaavasti treffit kolmanneksi ja neljänneksi illaksi. Mies rakastuu Nastjenkkaan, joka on lupautumassa miehelle....

Dostojevskin tuotannossa, harvemmin käy hyvin. Tässäkään ei ilman kyyneliä selvitä. 

"Mutta Nastjenka ei katsellut pilviä; hän seisoi vaijeten niinkuin kivettynyt. Silmänräpäyksen kuluttua rupesi hän vapisemaan ja hiipimään lähemmin minuun kiinni. Hänen kätensä vapisi käsivarrellani. Minä katselin häntä. Hän nojautui vielä lujemmin minuun. Tässä silmänräpäyksessä meni eräs nuori mies ohitsemme. Hän pysähtyi äkkiä, katsahti läpitunkevasti meihin ja astui sitten muutamia askeleita. Sydämeni vapisi.
"Nastjenka," sanoin minä puoliääneen, "kuka se on, Nastjenka?"
"Se on hän!" vastasi hän kuiskuttaen, läheten yhä lähemmäksi minua.
Minä saatoin tuskin pysyä jaloillani".

Viime hetkellä Nastjenka tapaa siis Moskovan miehensä, ja lupautuu tälle, ja häitä pukkaa. Nastjenka lähettää kertojalle tunteikkaan kirjeen, joka avaa kyynelkanavat, ja pimentää kertojan valkeat yöt, tummiksi.

Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta olen blogannut TÄÄLLÄ
Dostojevskin Idiootista olen blogannut TÄÄLLÄ

Dostojevksin Karamazovin veljeksistä on blogannut TÄÄLLÄ

Dostojevskin Pelureista olen blogannut TÄÄLLÄ
Dostojevskin Kellariloukko on blogattu TÄÄLLÄ

Dostojevskin Vanhan ruhtinaan rakkaudesta olen blogannut TÄÄLLÄ
*****
Fjodor (tai Fedor tai F.M) Dostojevski (1821-1881) oli venäläinen kirjailija. Hän kirjoitti tämän teoksen vuonna 1859, Dostojevskin päätuotanto on julkaistu vasta 1860-luvulla Riivaajat 1872, ja Karamazovin veljekset 1880. Tiettävästi Dostojevski sairasti epilepsiaa. Velkojat ahdistelivat häntä 1860-luvulla, 1850-luvulla Dostojevski oli poliittisesti valveutunut ja joutui siitä tuomiollekin.

Luin tätä myös Gutenbergistä, joten osallistun Gutenberg haasteeseen.

Tommi E. Virtanen: Suomen Huutokauppakeisari

 

Tommi E. Virtanen: Suomen Huutokauppakeisari, Keisarin vanhat aarteet, Johnny Kniga 2017, sivumäärä 187.

Aki ja Heli Palsanmäki pyörittävät Hirvaskankaalla huutokauppaa Akin isän jalanjäljissä. TV-kanava Jim näytti ensimmäisen osan Huutokauppakeisaria 26.2.2013.  Ohjelma perustuu Aito Median ideaan, jota Hannu Kontturi kehitteli. Jakson käsikirjoitus on seuraava. Päivä alkaa Aki ja Heli heräilevät. Nikkaroija Markku tulee päiväksi tekemään Akin tai Helin määräämiä töitä, kunnostusta tai tavaran tuunausta. Aki ja Heli hyppäävät isoon paketti-Mersuun ja suuntaavat hakemaan tavaraa. He hierovat kauppaa tinkien. Tavaraa hankitaan usealta myyjältä, joista yksi on julkkis. Aki ja Heli tulevat reissulta takaisin, ja katsovat, mitä Markku on saanut aikaan. Perjantaisin on huutokauppa, jossa kaikki myydään ilman pohjahintaa. Tavara myydään siinä kunnossa ja sellaisena  kuin se on, ei ole vaihto- eikä palautusoikeustta. Alkuun on näyttötunti, sitten Akin virtuoosimainen huutokauppa alkaa aloituskuparipannun myynnillä. Tavaraa on paljon  myynnissä. Jos ei muuta löydä, niin voi juoda rähmäpullakahvit. Huutokaupan jälkeen katsotaan miten on käynyt tavaranostajien kanssa. Ohjelma päättyy Akin, Helin ja Markun loppukatsaukseen, jossa on lämmin tunnelma. Ohjelmassa on muutamia vakiohahmoja, eniten esillä on Etupenkin-Erkki.

Ensimmäisen kauden ensimmäisessä jaksossa Aki lähti 'kahtomaan' tavaraa Anitan luo. Anitalla oli kotimaista lasia ja lakritsipurkki. Hintapyyntö oli 400 euroa, Aki tarjosi 200 euroa, ja kaupat lyötiin tinkimisen jälkeeen 270 eurolla, tavarasta saatiin 372 euroa. Ensimmäisessä tv-huutokaupassa oli myynnissä aloituskuparipannu, jopo, gramofoni, ja Markun korjaama separaattori, jonka Markku itse osti. Markku kerää separaattoreja ja höyliä. 

Kausia on takana jo 13, ohjelma on saanut tv-palkinto Venlan 2015, ja ohjelma on Nelosen ja Jimin katsotuimpia. 

Tässä kirjassa on kuvia ja tunnelmia neloskaudelta, jossa oli julkisuuden henkilöistä Martti Vainio, Saija Tuupanen, Martti Syrjä, Sampo Kaulanen, Riitta Väisänen, Jethro, Simo Frangen, Juha Laitila, Jenni Konder ja Saija Tuupanen. Kirjassa on myös kauppakumppaneina Katri-Helena, Sani, Aira Samulin  ja Juha Mieto

Huutokauppakeisari -kirja kertoo samoista asioista kuin TV-sarja, jota kuvasin ylhäällä, mutta tietenkään kaupan käyntiä ei ole. Aki ostaa kaiken tavaran käteisellä. Alkuun oli enemmän prosenttikauppaa, johon kirjan mukaan on puolen vuoden jono. Alkuun Akin ja Helin provisio oli 24 % myöhemmin 33 %. Huutokaupan aloitti Akin Lauri-isä  4.10 1987, jonka kuoleman johdosta Aki aloitti huutokaupan pitämisen.  

Juipelo ja rössäkkä ovat Akin ilmauksia. Juipelo on tavara, jota on hankala nimetä eikä tiedä mitä tavaralla tehdään, rössäkkä on tavara, jolla ei ole arvoa.

Ohjelma on muuttunut yllättävän vähän. Aki haluaa ostaa kotimaista lasia, Arabiaa, Riihimäen lasia etenkin Aurinkopullot, Iittalaa, Kupittaan savea ja militariaa. Kirjassa mainitaan Arabian muumifiguurit ja myös mukeja myydään, Arabian eläinfiguurit, ja esitellään Arabian "leimat".  Akin suosikit ovat piippuleima (tehtaan piippu) ja rotanhännäntäleima, arabia-kirjoituksen alla häntämäinen kuvio. Leimoista esitellään myös kullan ja hopean leimat. Kirjan mukaan osa keräilijöistä on tavallisissa vaatteissa, mutta käteistä on paljon mukana.

Verkossa palsanmäki.fi myydään myös fanituotteita. Aloituspannut ensin signeerattiin, ja nyt niissä on kullattu leimakin.

Ohjelmassa välillä on tiukkoja kauppoja. Ihmisillä on väärä käsitys tuotteen hinnasta, ja he lataavat siihen tunnearvoa. Aki ja Heli ajavat pitkän matkan, ja maksavat tavaran käteisellä. Ohjelmassa kaupat menevät hyvin, jos 400 euron kaupasta saavat 800 euroa. Ohjelmassa on minusta lupsakka tunnelma. Aki ihmettelee  Heliä, joka kerää kahvipurkkeja ja violettia lasia. Akin vitsit ovat meklauksessa hyvän maun rajoilla, mutta menee läpi rennon rahvaanomaosen tunnelman mukana. Kaiken kaikkiaan olen tykännyt ohjelmasta ja kirja oli mukava lukea.

Mario Puzo: Viimeinen kummisetä

 

Mario Puzo: Viimeinen kummisetä, alkuteos The Last Don 1996, suomentanut Pirkko Biström, WSOY 1996, sivumäärä 446. 

Mario Puzo (1920 - 1999) on kuulu amerikkalainen kirjailija etenkin mafiaromaanista   Kummisetä joka julkaistiin vuonna 1969, ja  filmattiin 1972. Kummisedän jatko-osat filmattiin vuosina 1974 ja 1990, Puzo käsikirjoitti filmit yhdessä Francis Ford Coppolan kanssa. 

Viimeinen kummisetä -romaani on Puzon paluu menestystrilogiansa juurille, pitkä kolmen sukupolven kertomus viimeisen kummisedän Don Domenico Clericuzion pyrkimyksistä saada pysyvä rauha Santadioita vastaan riehuneen sodan jälkeen. Tarina alkaa kummisetä Don Domenico Clericuzion maatilalla pidetyistä tuplaristiäisistä. Kastettavina on Donin tyttären Rose Marien poika Dante ja sisarensa pojan Pippi de Lenan poika Croccifixio jota kutsutaan myöhemmin Crossiksi. Don järjestää tapaamisia ja jakaa etupiirit yrittäen luopua laittomasta toiminnasta ja sulautua tavalliseen yhteiskuntaan. Helppo päätös, mutta mahdoton toteuttaa sillä "kerran mafioso  - aina mafioso". Valtataistelu ja verikosto jatkuvat sukupolvesta toiseen, eikä Don saa ristiäisten jälkeen lopullista rauhaa. 

Teos on rakennettu niin, että riitasointujen alkunuotit on vaiennettu ristiäisissä, eikä niitä paljasteta lukijallekaan. Riidan siemenet itävät, valtataistelu repeää ja veri pulppuaa, kun Dante ja Croccifixio ovat nuoria aikuisia. Tällöin paljastuu, mitä Santadio-sodassa on tapahtunut.

Minusta tuntuu, että Mario Puzo on halunnut kirjoittaa alkuperäisen kummisetämäisen kirjan, mutta täydellisemmän, jossa on monen sukupolven tarinaa mutta erilaisella lopulla.

Kirjassa on paljon henkilöitä mutta Puzo vie tarinaa ja henkilöitä ammattitaidolla sujuvasti eteenpäin ja jännitys nousee loppua kohti piinaavaksi. Kirjan teksti soljuu eteenpäin kiinnostavana. Pax Domenicoon kuului etupiirien jako. New Yorkissa  Danten ja Crossin ristiäisissä New York jäi donin pojille, ja Las Vegasin Xanadu-hotelli uhkapeleineen Alfred Gronenveldin hoitoon, hän omistaa Xanadusta  51% ja Clericuziot 49%

Puzo taustoittaa ihmiset ja paljon on samantapaisia tapahtumia kuin Kummisetä-kirjassa ja varsinkin Kummisetä 2:n elokuvaversiossa. Kirjassa kuvataan elämää Las Vegasissa. Osavaltiosta on valittu lahjottu senaattori, pelikasinoiden maailma on raadollinen, mutta niin myös Hollywoodin filmistudioiden filmikiemurat. Oikeudenkäyntejä kuvataan, niissä pelottelemalla todistajia ja valamiehiä otetaan oikeus omiin verisiin käsiin. Lopussa nuori polvi selvittää isiensä ja isoisiensä synnit, ja veri vuotaa valtoimenaan.

Mario Puzon Viimeinen kummisetä on mafiaromaanien ystäville nautittava Puzon kirjat summaava täyteläinen ja raaka romaani, jonka loppui antaa toivoa.

Juonesta ja henkilöistä

Keväällä 1965 kastetaan Donin tyttären ja Jimmy Santadion poika Dante Clericuzio, sekä Donin sisarenpojan Pippi De Lenan Croccificio. Pippi De Lena siirtyy Las Vegasiin Alfred Groneveltin oikeaksi kädeksi, mutta on samalla Clericuzion perheen ykkösvasara. Pippillä on kaksi lasta Cross ja Claudia, joka Pippin avioeron myötä, menee äidin kasvatettavaksi. Claudia on käsikirjoittajana Hollywoodissa suurelokuva Messalinassa, jonka naispääosassa on kaunis ja taitava Athena Aquitane. Athenan mennessä Oscar-tilaisuuteen häntä uhkaa tämän entinen mies Boz Skannet. Athena pelästyy ja kieltäytyy , ja vetäytyy Messalinan kuvauksista. Claudia pyytää veljensä apua. Cross on aikuinen ja toimii puolestaan Groneveltin oikeana kätenä Xanadu-hotellissa. Groneveltin kuoltua Cross perii Groneveltin osuuden. Cross pyörittää kasinoa, ja ottaa korkea-arvoisia pelureita vastaan ja hoitaa välin perheen asioita. Cross tapaa Athenan ja rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään.

Puzo pursottaa juoneen paljon sivuhenkilöitä ja tapahtumia, välistä viedään Clericuzion pinnan alla muhivaa valtataistelua eteenpäin. Ensin perhe  joutuu eliminoimaan FBI:n todistajansuojeluohjelmaan siirtyvän pariskunnan, myöhemmin murhia tulee lisää, ja kaikki päättyy suureen kaksitaisteluun. 

Kirjassa on juonen lisäksi vakavia teemoja ja tapahtumia. Siinä puhutaan autismista, studioiden mielivallasta, poliisien lahjomisesta, ja valamiehistön pelottelusta. Jim Losey on ollut hyvä poliisi, mutta hän on rasistinen. Poliisien palkka on pieni, joten Losey alkaa ottaa suuria summia Clericuzin perheeltä, ja lopussa varsinkin Dante käyttää häntä likaisiin töihin.

Luin kirjan toiseen kertaan, ja tarina kesti uusintaluvun hyvin. Osan runsaasta juonesta olin unohtanut, joten en sitä tuohon laita, sillä kirjassa käänteitä ja tapahtumisa riittää.

Clericuzioissa yhdistyy borgiamainen julmuus, machiavellimäinen oveluus, vankka yhdysvaltalainen liikemiesvaisto. Heidän maailmassaan hyveet palkitttiin, loukkaukset kostettiin, mutta elannon saaminen taattiin.