Sivut

tiistai 26. joulukuuta 2023

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia

 


Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia, Siltala 2023, sivumäärä 237.

Sirpa Kähkönen (s. 1964) voitti kaunokirjallisuuden vuoden 2023 Finlandia-palkinnon tällä teoksella 36 uurnaa, väärässä olemisen historia.

Sirpa Kähkösen kirjan lähtökohta: Äiti on kuollut ja hänen uurnansa laitetaan sukuhautaan, jossa hänen piti olla viimeinen, mutta hautaan mahtuu 36 uurnaa, usea on tyhjä. Sen vuoksi mainittu 36 uurnaa viittaa tässä siihen, mitä esineitä tai asioita tytär haluaisi laittaa äidin mukaan. Teos kokonaisuudessaan käsittelee äidin (hankalaa) elämää ja miten se on heijastunut tyttäreen. Teoksessa tytär puhuu saatilla kuolleelle äidilleen ja Tuonen tyttärelle, muistelee omaa elämäänsä, lukee äitinsä päiväkirjaa, ja luotaa suvun tragedioihin.

Kähkönen on kirjoittanut aiemmin isoisänsä Tammisaari-ajasta teoksen Vihan ja rakkauden liekit ja Kansalaissodan jälkeisestä ajasta romaanin Graniittimies. Kähkösen Kuopio-sarja kertoo Tuomien suvusta, esikuvana lienee oma suku, sarja on yhdeksän osainen (tällä hetkellä): Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä, HietakehtoTankkien kesä,  Muistoruoho,  ja Vihreä sali. Samaa tapahtumaketjua tässäkin käsitellään, tytär kertaa isoisänsä Neuvostoliiton matkat, Tammisaaren kokemukset, sukunsa punatouhuilun seuraukset, jotka antoivat huonot lähtökohdat valkoisten rakentamaan yhteiskuntaan (Jokke: toisen maailmansodan jälkeen muuttui, Vuonna 1945 SKDL sai 49 kansanedustajaa, SKDL:llä oli vaalien jälkeen sisäministerin ja puolustusministerin salkku). Punataustan takia myös 1956 Yleislakosta puhutaan, vaikka se ei äitiä juuri koskettanut.

Kirjaa saa lukea varsin pitkään ennen kuin äidin elämän traagiset käännekohdat tulevat käsittelyyn. Kirjailija kertoo rakastaneensa äitiä, mutta luettelee monia asioita, mitkä ovat hankalia. Teos on hyvin henkilökohtainen, enkä avaa sitä lainkaan. Vaikka kirjailija muistelee äidin hankalaa elämää, niin teoksen päätapahtuma on minusta isoisän Tuomais Lassin kuolema 1971. Lassi oli kaksi kertaa poliittisena vankina Tammisaaressa, jälkimmäisellä kerralla 1930 luvulla yli kuusi vuotta simputettavana ja välillä pakkosyötetynä letkuilla, ja letkut menivät nenään elämän viime hetkillä. Letkut on yksi 36:sta esineestä, mitkä kirjailija "antaa" äitinsä mukaan. Lista alkaa villatakista, johon liittyy oma tarinansa, mukaan valikoituu konkreettisia käyttöesineitä, mutta myös isompiin tapahtumiin liittyviä asioita. Järjestelyveturi 346 on suurin ja tuhoavin esine. Kaikki tarinat käydään teoksessa läpi. Teoksen tunnelma tiivistyy ja tragediasta tihkuu kirjan traagiset teemat.

Äidin kuolemasta on vaikea kirjoittaa, ja isoisän, kirjan alku on minusta hyvin hapuilevaa, vasta noin puolessa välissä imeydyin tarinaan mukaan, mutta kannatti. Takakannessa lukee tiivistys "Rakkauden tunnustus kuolleelle äidille", ja tekstistä ilmenee, miksi kuolleiden kanssa on joskus helpompaa keskustella kuin elävien ja tunnustaa rakkautta.

Sirpa Kähkösen romaani  36 uurnaa, väärässä olemisen historia saattaa kertojan äidin hautaan, ja samalla pöyhitään kansalaissodan jälkimainingit suvulle, ja Suomen käymien sotien vaikutus perheisiin.

*****

Pidempi oppimäärä
Ensimmäinen ajatus oli, kun aloin lukea tätä, taas samaa velliä lämmitetään, mutta teos kasvoi sivu sivulta, ja varmasti ansaitsi tulla palkituksi Finlandialla. Niille, jotka ovat lukeneet Kähkösen tuotantoa, osa asioista on tuttuja, mutta osa hyvinkin uusia, vaiettuja asioita. Kerronta oikeastaan tyrehtyy isoisän kuolemaan, vaikka äidin alamäki kiihtyi tämän jälkeen. Pääpaino on äidin nuoruus ja nuori äitiys. Äidin lapsuutta varjosti sota, ja isän poissaolo, kuten koko ikäluokkaa! 1950-luvulla äiti kävi kansalaiskoulua, jonka jälkeen siirtyi 15-vuotiaana työelämään. Sekin oli tavallista tuolloin, jos ei pyrkinyt oppikouluun. Äiti meni kuitenkin onnettomuuden jälkeen Kauppakouluun, josta valmistui. Kähkönen ei kerro isästään (oikeastaan) mitään, pääpaino on äidissä, isovanhemmissa.
Teoksessa käsitellään epäonnistumisten periytymistä, ja latistavien maneerien periytymistä sukupolvelta toiselle, jotka konkretisoituvat myös kasvatuksessa "pennut pihalle". "Meijän vahinko"

Maneereita kirjoitetaan eri fonteilla, ja  minua se ärsytti, sen sijaan maneerit ovat hyvin valaisevia: Vaivainen kaikki kokee, välivouhka, on sitä muutkin joutuneet selviämään, kyllä se nyt pitää pois alta hoitaa, sen takia, että minä sanon niin, minkään tekijä, omapa on syys, vikapää, ylpistyis, itkupilli. Minusta tuttua tarinaa, eli sinusta ei ole minkään tekijä, eikä tule minkänkään tekijää ja moni muu valmis sanonta on ollut omankin kasvatuksen mantrana. Nykyisin on menty ääripäästä toiseen, lapsille ei saa tuottaa pettymyksiä, eikä edes sanoa mitään korjaavaa palautetta.

Kirjassa on kuitenkin todella hyvä toteamus: Kun on kirja kädessä, ei ole koskaan yksin

Nautinnollisia lukuhetkiä.

8 kommenttia:

  1. En ole Kähköstä lukenut, mutta tämä kyllä kiinnostaisi osin vaikeasta aiheestaan huolimatta. Toisaalta mietin, onko kyse tirkistelynhalusta vai jostain suuremmasta. Tuo menneisyyden esiintuominen esineiden ja asioiden kautta on kiintoisa ajatus, jota voisin miettiä omankin sukututkimuksen kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä on siitä on hyötyä ettei ole lukenut Kuopio-sarjaa.

      Poista
  2. En ole lukenut muuta Kähköseltä, joten minulle kaikki oli tässä uutta.
    Pidän kirjan rakenteesta. Sekä nuo esineet ja niiden kautta kertominen että kuolleiden kutsuminen viettämään yhteistä yötä ja selvittämään asioita toimivat minusta hyvin eivätkä ole samanlaista yliluonnollisuutta kuin Laura Lindstedtillä Oneironissa - paitsi Tyonentyttö, joka on tarpeeton tyyppi näissä muisteluissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuo Tuonen-tyttö oli täysin ylimääräinen hahmo ja minustakin tämä oli parempi kuin Oneiron. Lisäksi en ollut tajunnut miten hankala lapsuus ja nuoruus kirjailijalla on ollut.

      Poista
  3. Kiitos mielenkiintoiselta vaikuttavan uuden tuttavuuden monipuolisesta esittelystä!
    Kasvatus metodeineen on todellakin - valitettavasti - löytänyt molemmat äärilaitansa.

    Lyhyesti tiivistetty totuus: Kun on kirja kädessä, ei ole koskaan yksin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Koti oli melko tavallinen varmasti tuohon aikaan. Se mitä isoisän jälkeen jää pitkälti kertomatta, se ei varmastikaan ole ihan normisettiä, joskin on noitakin ongelmia aika paljon.

      Poista
  4. tämä luetaan helmikuun Lukupiirissä Göteborgis

    VastaaPoista