Agatha Christie: Helmeilevä kuolema

Agatha Christie: Helmeilevä kuolema, Sparkling Cyanide 1945, Wsoy pokkari 2010, sivumäärä 258.

Nuori, kaunis ja rikas Rosemary Barton kuolee kesken ravintolaillan syanidiin. Teko kuitataan itsemurhaksi.

Pinnallinen ja piinallinen Rosemary on saanut rahansa perintönä sedältään Paul Bennetiltä. Raha olisi kelvannut muillekin, ainakin siskolle ja serkulle. Bartonien taloudessa asuu aviomies, sisko, serkku ja taloudenhoitaja Lucille Drake, jonka hulttiopoika Victor Drake niistää kaikilta rahaa.

Hiljalleen alkavat murhaepäilyt herätä. Iris Marle, uhrin nuorempi sisko, George Barton uhrin vanhempi aviomies alkavat ajatella asiaa uudelta kannalta. Osansa on löytyvillä ja postiluukusta tulevilla kirjeillä.

Tämän jälkeen esitellään vuoden takaisia  illallisvieraita, joilla jokaisella on tilaisuuden lisäksi ollut motiivi murhata Rosemary useilla jopa myrkkykapseleitakin.

Onnenonkija Anthony Browne on piirittänyt Rosemarya, kunnes näkee hehkeän Iriksen ja tajuaa, mitä on menettänyt. Rosemarylla on kanan aivot, sitä miltei jokainen toistelee papukaijan lailla myös Anthony.

Parlamentin jäsen ja nouseva kyky Stephen Farraday on päätynyt hyviin naimisiin ja saanut vaimokseen lady Alexandran. Mies on ollut hullaantunut Rosemaryyn ja pettänyt vaimoaan, sitä hän katuu katkerasti. Lady on tajunnut ensi silmäyksestä lähtien miehensä hullaantumisen. Lady  on hyvin omistavaa laatua.

George Bartonin sihteeri Ruth Lessing lähestyy kolmeakymppiä, hän olisi halunnut aviovaimoksi Georgelle. Keikistelevä kananaivoinen Rosemary ehti ensin. Ruth pitää itseään älykkäänä ja olisi sopinut vaimoksi kultaiselle Georgelle, hän vihaa Rosemarya.

Näiden illallisvieraiden nahkoihin mennään vuorotellen. George järjestää Rosemaryn kuoleman vuosipäivän samassa paikassa. Tapahtuu uusi murha, taas syanidilla.

Murhat selvitetään. Murhaa tutkii poliisitarkastaja Kemp ja eversti Race sekä yksi yllä mainituista henkilöistä. Tapauksen murhatapaa ja nerokasta strategiaa on käytetty eräissä muissa Christien murhatapauksissa.

Agatha Christien dekkari Helmeilevä kuolema on varsin hyvin rakennettu. Sen murhat tapahtuvat marraskuun toisena päivänä eli Pyhäinmiesten päivänä, tänä vuonna pyhäinpäivä on jo tänään eli 31.10.2015.

*****
Agatha Christie (1890-1976) rakastaa (rakasti) Shakespeare-viittauksia. Tässä puhutaan Othellosta ja Desdemonasta. Taas viittauksella ei ole merkitystä, eikä minusta mitään mieltä. Othellohan murhasi Desmodenan, vaimonsa, koska uskoi Jagon perättömät juorut. Othello tappoi myös itsensä. Kumpikaan ei ollut uskoton. Lady Alexandra tunsi itsensä  Desdemonaksi, lähinnä vain avioitumisvaiheessa. Vaimona Desmodena joutui torjumaan uskottomuusväitteitä, joita Iago viljeli. Helmeilevässä kuolemassa ei sellaisesta ole kyse.

Henkilöt taustoitetaan Helmeilevässä kuolemassa hyvin. Stephenin äiti oli juoppo aatelinen, joka avioitui alaspäin, eli aviomies oli rahvaanomainen ja rehellinen rakennusyrittäjä. Lady itse kippaili kotonaan kolinaa eli Eau de Colognea. Kaksi yllä mainituista henkilöistä on ollut vankilassa.

Eräs herra kehuskelee toimineensa tarjoilijana, näyttelijänä, ja myyjänä, samalla hengenvedolla hän mainitsee ettei ole tehnyt koskaan rehellistä työtä. Tämä ammattien arvostuksesta! Todellisuudessa herran asenne työhön on ollut väärä.
*****
Dekkari  Helmeilevä kuolema on vuodelta 1945, Keltainen Iiris -tarina on julkaistu vuonna 1937, se on idealtaan sama tarina kuin Christien Helmeilevä kuolema.
Poirot'lle soitetaan pelokas kutsu keltaisten iiristen pöytään, Poirot'n saapuessa, pöydässä istuu vain Anthony Chapell, mutta paikalle tulee miljonääri Barton Russell, hänen kuolleen vaimonsa Iiriksen sisar Pauline Weatherby, jonka holhooja Russell lisäksi on, mukana on myös Lola Valdez ja diplomaatti Stephen Carter. Henkilöt on kutsuttu Iiriksen nelivuotismuistotilaisuuteen. neljä vuotta sitten kuolleen Russellin vaimon muistoksi. Samat henkilöt olivat paikalla, kun Iiris kuoli syaniidiin. Tämä versio tarinasta on minusta parempi kuin Helmeilevä kuolema, Hercule Poirot estää toisen murhan, henkilö vain näyttelee kuolemansa (sopimuksen mukaan). Syyllinen saadaan kiinni, mutta päästetään poistumaan (ainakin hetkeksi), eräs pari avioituu ja Poirot suostuu uhkean neiti Valdezin tanssiinkutsuun. Helmeilevässä kuolemassa ei ole siis Poirot'ta ja tarina alkaa ensimmäisestä murhasta, muuten tarina menee suurin piirtein samoin tosin henkilöitä on liuta enemmän, samoin tapahtumia. Lyhyenä tarinana tämä toimi minusta hyvin.
Kaikkiin Agatha Christien kirjoihin löytyy linkki TÄÄLTÄ.

Agatha Christie: Kuoleman koira

Agatha Christie: Kuoleman koira, the Hound of Death 1933, suomentanut Anna-Liisa Laine, WSOY Sapo 1978, sivumäärä 231.

Agatha Christien Kuoleman koira on kokoelma yliluonnollisia tarinoita.  Sapo-kirjan takakansiteksti on hyvin laadittu. Osa tarinoista on erittäin hyviä tai nokkelia, osaa minusta vaivaa henkilöiden paljous verrattuna tarinan mittaan.

Nimitarina Kuoleman koira on ensimmäisenä. Se alkaa kertomuksella, missä sodan aikana nunnaluostari oli räjähtänyt saksalaisten hyökättyä. Räjähdyksen jälki oli ollut kuin musta koira. Nunna Marie Angelique, johon on liitetty yliluonnollisia voimia ja kyseisen räjähdyksen aiheuttaminen, asuu Englannin Cornwallissa. Marie Angelique muistaa tapahtumat vain unina. Tohtori Rose on liian kiinnostunut saamaan selville Kuoleman salaisuuden ja käyttövoiman Marie Angeliquelta ...

Punainen varoitusmerkki -tarina on napakka rikosnovelli, johon liittyy päähenkilön kokema punainen varoitusmerkki. Dermot Westiä epäillään setänsä mielitautien professorin murhasta eräiden illallisten jälkeen. Erittäin hyvä juttu.

Neljäs mies -tarinassa neljäs viittaa junamatkan neljänteen mieheen, kolme muuta ovat pappi, asianajaja ja lääkäri. Neljäs mies kertoo aloitettuun tarinaan karmivan lopun. Tarina antaa viitteitä, että kuoleva menisi "loisimaan" toisen kehoon.

Mustalainen -tarina kertoo enteistä, ei minusta romaneista. Tässä on paljon synkkyyttä, sillä kuoleman enteet toteutuvat. Mitään rikosta ei ole.

Lamppu -tarina on kummitustarina, ja osin pelottavakin. Lapsi kummittelee talossa, lopussa ei enää kuulu pikku askelten kopinaa.

Radio -juttu on ovela ja opettavainen. Velkaantunut sisarenpoika havittelee tätinsä perintörahoja, ja alkaa lähetellä viestejä radion kautta, juoni onnistuu, mutta...

Syyttäjän todistaja  tarina on julkaistu myös Tammen iso-tekstisenä kirjana nimellä Puolustuksella on puheenvuoro vuonna 1983, sivuja on 54, suomantajana on Jouko Linturi.
Syyttäjän todistaja pesee puhtaaksi murhasta syytetyn Leonard Vollen.  Todistajan antamat kirjeet kääntävät dramaattisesti valamiehistön mielipiteen.
Leonard Volle on kolmikymppinen salskea ja rahavaikeuksissa oleva mies, jota syytetään neiti Emily Frenchin murhasta. Emily French on upporikasvanha neiti ihminen, johon Volle on sattumalta tutustunut. Hän on alkanut vierailla vanhuksen luona ja ottanut raha-asiat hoitaakseen. Neiti-ihminen on löytynyt sorkkaraudalla murhattuna. (Tv-sarjassa French vaikuttaa hieman nuoremmalla).
Kirja-tarinassa Volle käy puolustustaan läpi asianajaja Mayhernen kanssa. Vanhan neidin sisäkkö väittää Vollen vonganneen yli 70-vuotista ikäimpeä alttarille. Emily lisäksi testamenttasi kaikki rahansa Vollelle. Volle uskottelee olevansa naimisissa. Todellisuudessa asuinkumppaninsa Romainen mies on lataamossa Itävallassa. Mayhernille vaimoke ilmoittaa vihaavansa Vollea ja todistavansa häntä vastaan. Kysymys on alibista, ja todistajien luotettavuudesta. Kuoleman koira -kokoelman hengessä lopussa on odotettavissa melkoinen yllätys, joka ei ole kuitenkaan yliluonnollinen.

Sinisen ruukun arvoitus on ovela huijaus, jossa arvokas Ming-vaasi varastetaan.

Sir Arthur Carmichaelin omituinen tapaus on tosiaan omituinen. Herra tulee hulluksi ja käyttäytyy kuin kissa. Äitipuolella on osuutta asiaan. Lopussa roolit muuttuvat

Siipien kutsu on tarina miljonääri Silas Hamerin kuulemasta ja näkemästä siipien kutsusta. Kaikki alkaa erään laitapuolenkulkijan kuolemasta.Vainaja jäi auton alle, Hamer tutustuu jalattomaan pan-huilun soittajaan ja luovuttaa omaisuutensa  ...

Viimeinen istunto on karmiva tapahtuma, mikä päättää meedion uran. Tarinan muistaa varmasti pitkään, sama tosin pätee muihinkin tarinoihin.

SOS - tarina päättää kokoelman. Siinä enteisiin ja parapsykologiaan tutustunut Mortimer Cleveland kokee yllättäen syrjäseudulla kaksi perättäistä rengasrikkoa, ja menee läheiseen taloon, missä perhe Dinsmead viettää teehetkeään. Tunnelma on kumma. Teet vaihdetaan ja juodaan uudet. Illalla Mortimerin edessä olevaan pöytään piirtyy (tai piirretään) SOS -merkki. Mortimer pelastaa yhden poloisen. Tässäkin tarinassa peritty raha, on paha.

*****
Agatha Christie (1890 - 1976) osasi kirjoittaa paljon muutakin kuin dekkareita. Kuoleman koira on hyvä kokoelma tarinoita, jossa on joko yliluonnollisia elementtejä tai huijareita.

*****
Kaikkiin Agatha Christien kirjoihin löytyy linkki TÄÄLTÄ.

John Galsworthy: Forsytein taru

John Galsworthy: Forsytein taru, osa 1, The Forsyte Saga,  suomentanut Tyyni Tuulio, WSOY 1976, sivumäärä  529. Julkaistu englanniksi kirjana 1922, ja paloina 1906 - 1921.

Forsytein suku on vaurasta porvaristoa, usea Forsyte piehtaroi rahassa. Toisin kuin briteillä yleensä rahat on itse tienattu. Suvun miehet välittävät kiinteistöjä, harrastavat kauppaa sekä toimivat lakimiehinä. Vaikka Forsyteit ovat pidättyväisiä, he juoruilevat toistensa asioista ja nobelisti John Galsworthyn kerrontatekniikka on taitavaa, kun eri ihmisten näkökulmin sivellään värejä ja muotoja kahden nuoren parin suhteiden umpisolmuun, syntyy kirjallisuuden klassikko.

Juoni lyhyesti ja henkilöt
Tarina alkaa 15.6.1886 vanhan Jolyon Forsyten talossa, jossa järjestetään hänen pojantyttärensä June Forsyten kihlajaiset pennittömän arkkitehdin Philip Bosinneyn kanssa. Jolyon Forsyte on vauras leskimies, jonka poika Jolyon (junior) on jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja elää nyt köyhempänä ja onnellisempana. Vanhassa kaartissa on veljeksiä ja sisaruksia asianajaja James, jolla on vaimo Emily. Jamesin lihavan kaksoisveljen nimi on Swithin, ja veljiä ja sisaria riittää: Nicholas, Timothy, Hester, Julia ja George.

Toisessa polvessa on porukkaa ja tarinan alkusäikeet tapahtuvat toisessa ja kolmannessa polvessa. Junen serkku hienostoherra, sijoittaja ja James ja Emilyn poika Soames Forsyte on avioitunut pennittömän professorin tyttären kauniin ja kopean Irenen kanssa.

Alun sukujuhlissa Forsytein laaja suku juoruaa Soamesin kuivasta ja kylmästä avioliitosta. Irene haluaa vieläpä oman makuuhuoneen. Suku rankkaa myös Junen arkkitehtikihlatun tulevaksi ongelmapesäksi. Onnettomuuksia ennakoidaan keskusteluissa päivällisten yhteydessä lampaansatulan ääressä.

Soamesin vaimo Irene on lyöttäytynyt Junen ystävättäreksi. Philip Bosinney ei taas ole lainkaan kihlattunsa Junen tyyppiä. Sekä Irene ja Philip ovat pohjimmiltaan pennittömiä onnenonkijoita.

Soames aikoo viedä Irenen maalle piiloon, ja palkkaa Philipin rakennuttamaan Robin Hilliin maaseututalon. Bosinney tekee minusta hienon funkkistalon. Taloprojektin etenemistä seurataan monin silmin, ja suku juoruaa havainnoistaan Irenen ja Philipin ympärillä. Bosinney on täysin kuuro Soamesin neuvoille ja sokea talousarviolle. Taloprojekti etenee samalla kun Irenen ja Bosinneyn keskinäinen kiima kasvaa. June masentuu Bosinneyn lerpahtaneesta lemmestä, mutta Soamesia alkaa Irenen kylmyys kaivertaa. John Galsworthy pystyy viemään Soamesin avioliiton lopullisen nuupahtamisen ja June kihlauksen kuihtumisen tarkastelun hienosti päätökseen muiden Forsytein silmin tarkasteltuna. Soames on nainut kauniin Irenen, mutta ei ole nainut tätä yhteisessä makuuhuoneessa. Irene muuttaa erilliseen makuuhuoneeseensa, johon Soames mustasukkaisena tulee vaatimaan aviomiehen "oikeuksiaan", käyttäen hyväksi lukitsematta jäänyttä ovea, ja Irenen unitilaa, on "menetellyt  kuin mies". Lainaukset sivulta. 297. Selkokielellä Soames raiskaa vaimonsa. Se oliko koko avioliiton aikana tapahtunut mitään intiimiä, jäi minulle epäselväksi, vaikka luin tarua tuhat sivua, tosin lopussa Irene antaa tosin viitteitä että 'liha yhtyy ja henki on sodassa'. Tuskin mitään on tapahtunut, sillä lastakaan parilla ei ollut.

Jopa Soamesin isä James on tiedustellut  aiemmin Ireneltä hellyys-asiasta (pitääkö isän tiedustella miniältään tällaistäkin?)
James Irenelle: Miksi et osoita enemmän hellyyttä häntä kohtaan?
Irene: En voi osoittaa sitä, mitä ei ole. sivu 250

Soamesin väkivaltaisella tunkeutumisella Bosinneyn havittelemaan puutarhaan on tuhoisat seuraukset. Georgen silmin tarkastellaan kohtausta, jossa kuihtunut Irene kertoo Bosinneylle jotakin, joka sammuttaa miehen eroottisen auran.

Bosinneylta sammuu muutakin. Hän häviää Soamesia vastaan oikeussalissa, hän ei ole noudattanut kulukattoa. Jätän Bosinneyn kujanjuoksun jokaisen itse luettavaksi ja arvioitavaksi. Tarinan kannalta olennaista on, että Irene haavoittuu henkisesti, mutta jää elämään.

Perheen "pää" vanha Jolyon Forsyte ostaa Soamesilta Robin Hillin tyhjäksi jääneen talon, Robin Hill on tärkeä tarinan edetessä. Jolyonin vanhuutta kuvataan kerronnalle tyypilliseen tapaan laveasti ja hienosti:
"Hitaasti, varmasti, kuin se salainen, hiljainen prosessi, joka aiheuttaa vanhan puun lahoamisen, oli hänen onnensa, tahtonsa ja ylpeytensä haavojen myrkky kalvanut rikki hänen elämänviisautensa hienon rakennelman. Elämä oli kuluttanut hänet rikki yhdeltä taholta, ja niinkuin se perhe, jonka pää hän oli, niin oli hänkin menettänyt tasapainonsa". s.293

Vanha Jolyon pyytää Ireneä käyskentelemään kanssaan Robin Hillin rauhaan. Heidän kiintymyksensä on aitoa, ja vanha herra jättää testamentissaan muhkean elinkoron Intian sijoituksistaan. Vanhoilla päivillään vanha Jolyon yhdistää perheensä. Nuorempi Jolyon palaa perheen huomaan, hänellä on uusperheestään kaksi juonen kannalta merkittävää lasta poika Jolly ja tyttö Holly.

Aika kuluu eteenpäin, ja Forsytein vauraus ja mahti kasvavat. Jälkeläisiä sen sijaan on kolmannessa polvessa vähemmän kuin toisessa polvessa.

Ensimmäinen osa tarusta oli nimeltään "Varakas mies", se on nimitys Soamesille, seuraava osa on  "Kahleissa". Aikaa on kulunut ja eletään 1890-lukua, ja buurisodan aattoa. Forsytet ovat turvanneet omaisuutensa luopumalla mm. valtionpapereista.

Molemmat James Forsyten lapset elävät aviokriisissä. Soames on elänyt Irenestä erossa 12 vuotta, mutta on ollut saamaton ja haluton vapautumaan kahleista. Winifred Jamesin tytär on naimisissa hulivilimiehen kanssa, Montaque Dartie pelaa (ja häviää) hevosilla, viekottelee tanssijattaria ja pahoinpitelee vaimoaan. Monty varastaa vaimonsa Winifredin helmikaulanauhan, antaa aarteen tanssijattarelle ja häipyy Buenos Airesiin. Soames, joka on menestyvä lakimies, alkaa puuhata Winifredille avioeroa. Samalla hän joutuu kohtamaan omat motiivinsa. Soames on menestyvä lakimies, ja sijoittaja. Hänen motiivinsa on omistaminen. Hän on omistanut myös Irenen, onko se ollut syy puuttuvaan tunnesiteeseen, ja lopulta myös väkisinmakaamiseen. Kun on ollut toinen tyrkyllä, on ollut pakko merkitä oma reviiri? Soames haluaa myös "lisääntyä", saada oman pojan. Hän tapaa kaunista ravintolan omistajattaren rahvasta tyttöä Annettea. Hänen on pakko katkaista kahleensa Ireneen.

Juonen kannalta merkittävää on myös Winifredin pojan Valin ja nuoremman Jolyonin tyttären Hollyn tutustuminen. Nuorempi Jolyonkin on palannut Forsytein piiriin, hän omistaa Robin Hillin, ja on nyt kaksinkertainen leski. Hän on taidemaalari, ainoana forsyteläisenä hänellä on parta, eikä hän laske ja tingi laskujen pennyistä.

Nuorempi Jolyon on Irenen holhooja, ja arvostaa Irenen asennetta ja kauneutta. Irene on elänyt yksin, ja auttanut langenneita naisia. Nuorempi Jolyon asuu Robin Hillin talossa, jota Soames tulee katsomaan. Soamesia varmasti harmittaa talon omistamisen loppuminen. Soames ei pysty päästämään irti 36-vuotiasta Irenestä. Omistaminen on varakkaan miehen pakkomielle. Omaa poikaa hän tarvitsee vain siksi, että pitää olla  oma miespuolinen perijä, jolle jättää rahansa.

Kahleissa -osuus jatkuu Forsyten tarun toisessa osassa.

John Galsworthy: Forsytein taru, osa 2, Kahleissa  vuokrattavana, The Forsyte Saga 1922, suomentanut Tyyni Tuulio, sivumäärä 420 (sivunumerointi jatkuu edellisestä osasta ja nide lainattu kirjastosta).

Juoni lyhyesti ja henkilöt
Kahleissa jatkuu toisessa osassa. Eli Val ja Holly ovat rakastuneita toisiinsa. Jolly inhoaa keikarimaista Valia. mutta Holly on umpirakastunut. Soames mouruaa Irenen ovella, ja ilmoittaa vaimolleen haluavansa poikaa. Soames on paljastanut Forsyten syvimmän omistamisen ja kiinnipitämisen sielun. Soames arvottaa muita vain omaisuuden kautta, hän on tyypillinen ylimielinen sovinistisika. Ulkoiset tavat ovat moitteettomat, mutta asenteet ovat väärät. Hän vihaa eniten iloisuutta -"mikään ei harmittanut Soamesia kuin iloisuus - säädytön oikullinen ominaisuus, jolla ei ollut mitään suhdetta tosiasioihin."

Toisessa osassa paljastuu kerronnan heikkous. Dartien avioeroa, Valin ihastumista Hollyyn  ja Soamesin omistamisvimmaa päivitellään sivutolkulla. Soames palkkaa yksityisetsivän Irenen perään. Juonen takia marssitetaan henkilöitä estradille aina tarvittaessa. Laveita kuvauksia mitättömistä asioista on paljon, osin kyllä ajanhenkikin tulee ilmi. Forsytein suku elää vanhaksi. Kaikkien vanhankaartin loppuvaiheita käsitellään.

Jolly taas ei voi sietää Valia ja he tappelevat, ja lähtevät Jollyn haasteesta molemmat buurisotaan, jossa Jolly kuolee lavantautiin. Val haavoittuu harhaluodista ja Holly ja Val avioituvat ja perustavat tilan ensin Etelä-Afrikkaan, myöhemmin Englantiin Sussexiin. Holly ei halua lapsia, sillä he ovat serkuksia.

Soames ei saa sisarelleen avioeroa, mutta ottaa itse eron. Hän avioituu Annetten kanssa ja saa tyttären, jolle annetaan nimeksi Fleur (kukka), vaikka hän sanoo kuolevalle isälleen saaneensa pojan.

Myös Irene purjehtii avioauvoon nuoremman Jolyonin kanssa. He saavat pojan, joka ristitään Jolyoniksi eli Joniksi.

Parisenkymmentä vuotta myöhemmin nuoret, jotka on eristetty, tapaavat ensin Junen galleriassa, ja myöhemmin Valin ja Hollyn tilalla, ja molemmat rakastuvat toisiinsa.

June elää yksin ja hyysää tusinataiteilijoita. Hänessäkin on sen verran rotia, että laukaisee yhdelle tyhjäntoimittajalle "tänne tulette elämään loisenamme, ja siten solvaatte meitä". s. 756.

Jon on kuvausten mukaan äitiinsä kiintynyt ja kiinni oleva runoratsu, Fleur on taas isän silmäterä ja hemmoteltu tyttö. Rakkaus on kuitenkin romanttista ja viatonta, mutta vahvaa, Fleur selvittää ja arvaa sukuriidan taustaa pikku hiljaa. Fleur on hyvinkin määrätietoinen, mitä nykyisinkin naiset ovat. Nyhverö Jon nynnyilee äitinsä hameenhelmoissa, ja luulee miehistyvänsä tupakanpolton aloittamisella. Moni nuori mies on edelleenkin nynny, mutta ei sentään näin nynny.

Loppu on uskomatonta juonenkäännettä ja itkunväännettä. Näen tämä aikansa saippuaoopperana. Monien mielestä varmasti surullinen loppu, mutta aviomiehen pitää olla mies eikä nynny, muuten ei avioliittoa synny.

Henkilöanalyysissä varmastikin Soamesia pidetään konnana, kaveria on yllä analysoitu. Omistaminen ja sillä alistaminen on siis herralla verissä. Minusta Irene on myös joustamaton ihmistyyppi, joka ei jousta edes vanhana, vaikka voisikin. Lisäksi hän asettaa aina tunteensa muiden yläpuolelle, jopa poikaansa nähden. Nuorempi Jolyon taas itse jätti perheensä ja pienen lapsensa ja perusti uuden avoperheen. Minusta hän ei ole sovelias henkilö antamaan pojalleen "moraalista" opastusta, eikä pyytämään pitämään lupauksia. Tosin hän on rehellinen ja itse myönsi moraalinsa, mutta vetoaa Irenen onneen, eikö jokainen ole onnensa seppä, eli miksi pojan pitää kärsiä äitinsä väärästä ensiavioitumisesta. Galsworthy höpisee Jolyonin sanoilla  "rakastamisesta, avioliitossa yhtymisestä, ja yhtymistoimituksen vaikutuksesta kiintymykseen", nykymittapuun mukaan tämä on höpönpöpöä. Minusta avioliitossa pitänee varautua jo valankin mukaan hyviin ja huonoihin aikoihin, ja tuolloinkaan ei ole ollut avioliittopakkoa ja avioero oli mahdollinen.

Fleur on määrätietoinen ja sanavalmis. Vanhan käännöksen vuoksi liiankin sanavalmis, vastaus isälleen on käännöksen mukaan huvittava: "Etkö koskaan ole rakastellut", s. 365. Isä on valistanut tytärtään: "Me teimme työtä, emmekä leikkineet - liehuneet, ajaneet autoilla ja rakastelleet", kyse on nykymittapuun mukaan kuhertelusta. Jo ykkösosassa Winifred halusi nähdä "rahvaan rakastelevan" (s.217). Nostan tämän esiin, sillä kirja on erinomaisuudestaan huolimatta varsin tylsä, eikä siinä ole lainkaan huumoria. En pidä tällaisen "käännöshuumorin" nostamista "järkevänä", mutta kaikki joka liittyy kirjassa rakkauden fyysisyyteen, on hirveän kankeaa ja koitetaan olla sanomatta mitään. Tämän teoksen ydin on kuitenkin fyysinen rakkaus verrattuna henkiseen rakkauteen ja niiden harmonia.

Fleur on tekstin mukaan Goyan taulun La Vendimian naisen näköinen. Minusta taulun nainen on varsin tavanomainen ja mikä on kummallista  kirjan kultaisia kehyksiä vastaan. Maalauksen nainen on minusta maatyöläinen, naisella on viinirypälekori kantamuksena päänsä päällä, Forsyteit halveksivat rahvasta, vaikka haluavat välillä tirkistellä heidänkin elämäänsä ja 'rakasteluaan'.

John Galsworthyn Forsytein taru on kerronnaltaan taitavaa ihmissuhdekudelmaa, joka näyttää äveriään porvarisuvun elämäntavan. Tarun polttopisteessä on lakimies Soames Forsytein epäonnistunut avioliitto köyhän ja kauniin professorin tytön kanssa. Avioliitossa ei ole rakkautta, eikä kiimaa, mutta myöhemmin on kyräilyä ja piinaa. Rakkaus on kirjan mukaan villiyrtti, ei mikään ansarikukka. Soames perustaa kaiken omistamiseen ja asioiden hallintaan, hänen serkkunsa Jolyon on kallio, joka on perustettu hiekalle (Jolyonin oma tulkinta), hän menee tunteidensa mukaan, eikä hänen moraalinen perustansa ole pysyvä. Irene on rakkaudessaan ehdoton, tunne on tärkein (ja raha on toiseksi tärkein), June nuolee haavansa murjottamatta ja jää vanhaksipiiaksi. Irene pakottaa manipuloimalla poikansa seuraamaan puudelina perässään, Jon jää luultavasti peräkammarin pojaksi Kanadaan.

Varsinkin Forsytein tarun toinen osa oli minusta vanhan pohjaan palaneen kauravellin uudelleen lämmitystä. Toisenkin osan sivulauseisiin Galsworthy on tosin onnistunut taltioimaan ajankuvan, ja monta oivaa huomiota ja tarina päättyy forsyteläisyyden hienoon kiteytykseen.

*****
Englantilainen John Galsworthy (1867 - 1933), jonka pääteos on Forsytein taru, sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1932. John Galsworthy syntyi asianajajan pojaksi ja valmistui itsekin asianajaksi opiskeltuaan myös Oxfordissa. Hän avioitui serkkunsa vaimon Adan kanssa tapailtuaan tätä jo tämän avioliittoaikana. Esikuvat Forsyten taruun ja Ireneen voivat löytyä siis yllättävänkin läheltä. Galsworthyn lyhyehkö romaani Omenapuu on erinomainen.

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa, The Body in the Library 1942, suomentanut Ragni Rossi, WSOY 1985, sivumäärä 188.

Ruumis kirjastossa alkaa Agatha Christien esipuheella, jossa hän kertoo halunneensa kirjoittaa "perinteisen dekkariasetelman"  eli "kirjastossa on ruumis". Kirjasto on perinteinen, mutta ruumis käsittämätön ja epätodellinen. Henkilöistä Christie tekee eräänlaisia prototyyppejä kuten raajarikko, ammattitennispelaaja, tanssija, partiotyttö, ja taiteilija. Kirja on minusta todella hyvä dekkari ja sisältää kaikki salapoliisidekkarin hyvät elementit, joskaan Lorrimer, hovimestari ei ole syyllinen.

Seuraava bloggaus kertoo jonkin verran juonesta ja henkilöistä, mutta ei paljasta syyllistä tai syyllisiä eikä motiivia.

Ruumis kirjastossa -dekkari alkaa napakasti: rouva Bantry näkee unta kukkanäyttelystä ja kilpailun voitosta, mutta hän herää uskomattomaan ilmoitukseen, että kirjastossa on ruumis. Everstimieskään ei usko tapahtunutta, vaan sisäkköä pidetään tärähtäneenä. Koska kirjastossa on kuristettu nuoren platinanvaalean kauniin naisen ruumis, rouva Bantry soittaa poliisin lisäksi ystävättärelleen neiti Marplelle ja pyytää tätä tulemaan Gossington Halliin.

St Mary Meadsissa alkavat juorut liikkua, vähäpukeinen turmeltunut nainen eversti Bantryn kirjastossa. Everstimiestä pidetään syyllisenä. "No totisesti Bantryn ukko, se vanha pukki" s.27. Tähän itse asiassa ruumiin sijoittamisella pyrittiinkin, epäilyksien siirtämisestä oikeasta kohteestaan. Patologin lausunnon mukaan tyttö oli kuitenkin terve ja koskematon. Neiti Marple luonnehtii, ettei kuollut tyttö ole todellinen.

St Mary Meadsin yleinen silmätikku on Basil Blake, joka järjestää juhlia talossaan Somerset Housessa, joissa ravaa "moraalittomia" nuoria. Epäilykset  siirtyvät Blakeen, joka poliisin huomioon aikaisesta heräämisestään toteaa: "vielä mitä, en ole vielä mennyt nukkumaan" s.26.

Ruumis tunnistetaan Ruby Keeneksi, joka on vaalea ammattitanssija, ja on ollut läheisessä Majestic-hotellissa edellisiltanakin tanssimassa parinsa Raymond Starrin kanssa. Raymondin vakiopartneri Josephine Turner on loukannut nilkkansa ja järjestelee tanssimisen sijasta bridge- ja tanssitapahtumia.

Hotellista tapahtumiin kytkeytyvät Jeffersonit. Conway Jefferson on menettänyt perheensä ja jalkansa lento-onnettomuudessa. Hän asuu yhdessä vävynsä Mark Gaskellin ja miniänsä Adelaide Jeffersonin ja tämän pojan Peter Carmodyn kanssa. Conway Jefferson tuntee eversti Bantryn, jonka etunimi on muuten Arthur ja vaimonsa Dolly.

En kuvaa raha-asioita enkä henkilöiden suhteita etten paljasta hienoa kudelmaa. Juoni etenee kuitenkin niin, että eräs partiotyttö Pamela Reeves, ruskeaverikko julistetaan kadonneeksi. Varastettu auto on palanut ja siellä on tunnistamaton ruumis, mahdollisesti Pamela Reeves.

Lopussa neiti Marple järjestää ansan ja selittää menetelmäänsä, murhan motiivit ja etenkin tosiasiat. Poliisit ovat pitäneet häntä harrastelijana, neiti Marple puolestaan on sitä mieltä, että poliisit ovat aivan liian hyväuskoisia tähän pahaan maailmaan. He uskovat mitä heille kerrotaan. "Minä en koskaan usko. Yritän aina mieluummin todistaa asian itselleni", toteaa neiti Marple ja paljastaa ensimmäisen tosiasian, joka on, että kirjastossa ollut ruumis pureskeli kynsiä ja hänellä oli ulkonevat hampaat.

Loppuhuomioita
Kuten tapana on jäljelle jääneet solmivat avioliittoja, niin käy nytkin.

Murhaajaa kuvataan kirjassa aluksi hyväksi bridgen pelaajaksi, hän ei koskaan teeskentele, hyvin mukava ihminen ja nokkela sekä lastentarhaopettajamainen. Varsinkin "ei koskaan teeskentele" oli suurta lööperiä.

Eräs hahmo auttaa poliiisin tutkimuksia, hän kehuu, että omistaa Agatha Christien, Dorothy Sayersin ja Dickson Carrin sekä H.C. Baileyn nimikirjoitukset. Bailey kirjoitti lyhyttarinoita ja Agatha Christie (1890-1976) mainitsee siis myös itsensä tässä listassa.

Tarinan kuluessa neiti Marple piipahtaa Pappilassakin ja siellä tapaa mukavan Griseldan, joka oli hänen ensimmäisessä jutussaan Murha maalaiskylässä. Griselda leikkii poikansa Davidin kanssa, joka on aikuinen jutussa Paddingtonista 16.50.

Agatha Christien Ruumis kirjastossa on erittäin hyvä dekkari, paras Marple-dekkari kenties, tämä bloggaus on raakile syystä, että en halua viedä keneltäkään lukunautintoa.
Kaikkiin Agatha Christien kirjoihin löytyy linkki TÄÄLTÄ.

Tästä on tehty TV-elokuvia. Kuvan elokuva alkaa seitsemän vuotta ennen epätodellisen ruumiin löytymistä kirjastossa.... itse ratkaisukin on sama. Tämä filmi tuli Yleltä ja lienee sama kuin MTV3:ltä  14.6.3020 tuleva filmi, jossa Geraldine McEwan näyttelee neiti Marplea ja Joanne Lumley näyttelee Dolly Bantrya.

Elias Canetti: Elämäntarina -trilogia

Elias Canetti: Pelastunut kieli, erään nuoruuden tarina, Die gerettete Zunge Gesichichte einer Jugend 1977, suomentanut Kyllikki Villa, 1984 Tammi, sivumäärä 357.

Elias Canetti (1905 - 1994) syntyi vuosisadan alussa Tonavan rantakaupunki Rustšukissa (nykyisin Ruse). Elias Canettin elämä jo varhaislapsuudessa on ollut vaihtelevaa kiinnostavaa, täynnä muuttoja, erilaisia yhteisöjä ja eri kieliä ja kirjallisuutta. Muistelmat on kirjoitettu vanhana ja niiden ensimmäisen osa on minusta hyvinkin mielenkiintoinen.

Varhaislapsuudessa 1905 - 1911 Canettin Rustšukissa perheyhteisöä hallitsi isoisä Canetti tyrannimaisesti. Hänellä oli siirtomaaliike. Suhteet toiseen isoisään olivat kitkaisen katkerat, eikä suhteet muuttuneet helpommiksi, kun äidin veljen kuoleman takia Eliasin isä muuttaa perheineen Manchesteriin ottaakseen osakkuuden enojen kauppahuoneesta. Ensimmäinen osa kirjasta kuvaa varhaislapsuuden muistoja, joita ovat Tonavan vesi, mustalaiset, monet kielet, Halleyn komeetta ja "kiihkeän traaginen" suhde Lauraica-serkkuun.

Manchesteriin muutettiin vastoin isoisän Canettin tahtoa, ja isoisä oli kironnut poikansa, joka saikin sydänkohtauksen ja kuoli. Muuton syy oli siis osallistua Ardiittien kauppahuoneen toimintaan. Manchesterin vaihe kesti vuodet 1911 - 1913, johon aikakauteen mahtui Titanicin tuho ja Scottin häviö Amundsenille. Scottin traaginen kuolema Antarktiksella oli aikansa järkyttäviä tapahtumia Elias oppii lukemaan, ja seitsenvuotias lukee Tuhannen ja yhden tarinoita, Robinson Crusoeta, Gulliverin retkiä uudestaan ja uudestaan. Canettin isä ja varsinkin äiti ohjaa poikaa lukemaan. Näitä kirjallisia vaikutteita käydään varsin paljon läpi, eräs Elias Canettin myöhemmistä suosikeista oli David Copperfield.

Äiti ottaa tiukasti perheen ohjat käteensä. Hän oli ollut onnellinen Wienissä. Äiti haluaa opettaa pojalle saksaa, mistä tulikin Elias Canettin teosten julkaisukieli. Wienissä asuttiin vuodet 1913 -1916, joka oli kuohuvaa aikaa. Wienissä reagoidaan voimakkaasti arkkiherttuan murhaan. Wienissä myös juutalaisia nimiteltiin. Canettin äiti piti heitä spanjoneina (ja minusta he olivat todella monikansallinen ja kulttuurinen perhe, Eliasin äiti oli Ardiitti, kotoisin Italiasta, Canetteilla oli tiettävästi myös turkkilainen passi, he asuivat monessa maassa ja puhuivat montaa kieltä). Elias oppi, että englannin puhuminen ei ollut viisasta ja perheen englantilainen lastenhoitaja palasi kotimaahansa. Wienissä Elias kokee mustasukkaisuutta, kun äitiä kosiskellaan Perhe suuntaa sodan aikana lopulta Zürichiin.

Maailmansodan jälkeen äiti sairastui influenssaan, jonka jälkitaudit runtelivat. Äiti oli tämän jälkeen hyvinkin paljon parantoloissa ja perhe hajosi. Elias kuvaa aikaa Zürichissä paratiisina, vaikka alkuun oli vaikeaa. Koulussa on juutalaisvastaisuutta ja nimittelyä, mutta koulun johto toimii viisaasti, he eivät tee mitään viralliselle valitukselle, mutta vaikuttavat yhteisöön niin, että suvaitsevainen ja oppiva ilmapiiri palaa. Eliaskin oppii hillitsemään yli-innokasta viittaamistaan. Elias asuu mukavassa täysihoitolassa, jossa on paljon tyttöjä, mutta käy siis poikakoulua, jonka opettajia hän paljon kuvaa, Moni opettaja on innoittanut Eliasia niin, että hän hehkuttaa vaikutusta vielä vanhanakin. Hän saa kipinän myös Kreikan historiaan, kouluun tulee 23-vuotias opettaja Witz, joka on intomielinen ja astuu kateederilta alas. Tosin hän saa koulusta kenkää ja joutuu ulos.

Elias, joka on ollut isän kuoltua sekä perheen vanhin mies, ja varsin riippuvainen äidin mielipiteistä, ajautuu avoimeen konfliktiin äidin kanssa. Aiemmin enot ovat ehdotelleet uraa kauppaliikkeessä. Myös isänisäkin käy paikalle ja perhe on vieraillut Bulgariassa.

Äidin mielestä pojan pitää ansaita elantonsa ja oppia eikä olla loisena. Hän päättää sijoittaa pojan sodan hävinneeseen Saksaan. Elannosta puhuminen kummastutti, sillä isän kuoleman jälkeen kukaan ei ole tehnyt mitään. Äitikään on luultavasti elänyt joko omalla tai sukulaistensa varoilla tai niiden koroilla.

Canetin muistot lapsuudesta ovat rikkaat ja lämpimät, ankeista tapahtumista huolimatta. Canetti on ollut intomielinen oppija, hän hallitsi monia kieliä, ilmeisesti myös ladinoa, kieltä, jota spaniolit puhuivat. Kirja sopii minusta myös opettajille, sillä kirjassa opettajien opetustyyleistä on puhetta. Tämä olisi minusta mielenkiintoinen kirja, vaikka Canetti ei olisikaan saanut Nobelin kirjallisuuden palkintoa vuonna 1981 eikä sen jälkeen. Trilogiassa vilahtelee kiintoisia ja yllättäviäkin henkilöitä. Tässä ensimmäisessä osassa Elias Canettin äiti on hurahtunut Rudolf Steinerin luentoihin, hurahdus ei kuitenkaan jatkunut.

Kirja-Aitta on blogannut Pelastuneesta kielestä näin.

Elias Canetti: Soihtu korvassa, Die Fackel im Ohr 1980 suomentanut Kyllikki Villa, Tammi   1985, sivumäärä 374.

Teoksen ensimmäisessä osassa Franfurt 1921 - 1924, kerrataan edellisen osan muuttokonfliktia "Repeämä oli väkivaltainen, ja kaikki  mihin olin vedonnut halutessani jäädä Zürichiin joutui pilkattavaksi. Sen tuhoisan keskustelun jälkeen jossa kohtaloni ratkaistiin, minä leimauduin naurettavaksi pikkusieluksi, pelkuriksi joka kirjojen  takia ei katsonut silmiin elämää, julkeaksi tyypiksi joka oli tupattu täyteen aivan hyödytöntä tietoa, ahtaaksi ja itsetyytyväiseksi, minä olin loiseläjä, eläkeläinen, ukko, kunnes voisin osoittautua joksikin". s.9
Minusta tämä lainaus on kummallinen. Kysymys on 16-vuotiaasta pojasta, jota äiti (ja isä) ovat kannustaneet lukemaan ja sivistymään, ja joka isän kuoleman sekä äidin parantolassa olon vuoksi on sijoitettu kouluun ja täysihoitolaan pärjäämään yksikseen. Minusta äiti ei ole kovinkaan ponnekkaasti tehnyt itse muuta kuin raivonnut ja loisinut.
Joka tapauksessa perhe, eli äiti ja kolme lasta majoittuvat Frankfurtiin täysihoitola Charlotteen. Kimmokkeen äiti on saanut ilmeisesti parantolassa erikoiselta herra Hungerbachilta, joka on minusta varsinainen kovan kurikasvatuksen karikatyyri.

Elias Canetti kuvaa sekä täysihoitolan mielenkiintoisia vieraita että erästä koulukaveria. Täysihoitolaa pitää sotaleski rouva Kupfer. Asukkaista ensiksi esitellään säihkysäärinen mannekiini neiti Rahm, joka on jaollinen monelle miehelle. Herra Schutt on katkeroitunut sotainvalidi, Redhuhn on kansallismielinen juutalainen (minusta myöhempää kehitystä varten erikoinen yhdistelmä), aviopari Bemberg, jonka herra on pörssimeklari, muutama nelikymppinen vanhapiika ja muuta sekalaista seurakuntaa. Täysihoitolaan muuttaa kyyninen ja ironiaa viljelevä turhake eli herra Capoli

Monet teemat jäävät kesken. Äidin patistelut eivät johda mihinkään, puolet kuukausirahasta tulee isoisältä, ja Eliasin luona Wienissä asuu pikkuveli. Elias on aloittanut opiskelunsa yliopistossa kemian laitoksella. Äiti on saanut Arosan parantolassa ”jokainen on oman onnensa seppä” –vaikutteita. Äidin reaktio on myöskin kumma, hän kovettaa itsensä köyhyydeltä. Miksi siis piti muuttaa pois Sveitsistä, jonne Elias kaipaa? Äiti lähtee taas parantolaan, sillä tuntee olevansa sairas.

Wienissä Karl Krausin luennolla Elias tapaa Vezan nuoren spaniolinaisen, joka on lukenut paljon kirjallisuutta ja jolla tuntuu olevan niistä mielipiteitä. Elias on kiinnostunut ja mustasukkainen Vezasta, jopa niin paljon, että ei halua tavata tätä. Muutenkin Eliasin elämä on pinnalta toista kuin "oikeasti". Bulgarian matkallaan Elias tunnustaa serkulleen, että kemian opinnot ovat hämäystä, ovat valmistautumista muuhun. Bulgariassa hän tapaa myös Laurican, joka pelkää 23-vuotiaana jäävänsä vanhaksi piiaksi.

Asuinpaikka vaihtuu ja vaihtuu, äiti mielestään on uhrautunut (miksi ja miten, eikö äidin ole velvollisuus kasvattaa ja huolehtia lapsistaan, minusta äiti ei kovin ponnekkaasti ole lapsia kasvattanut ja kotitalous- tai muita töitä tehnyt?).

Elias Canetti kokee murroksen 1925 loppukesällä. Hän tajuaa, että jokin voima pakottaa ihmiset massoiksi, toisaalta on myös erilleen pyrkiviä yksilöitä ja erottavia voimia. Massavietti vastaan persoonallisuusvietti, siinä on hänelle pohdittavaa. Elias haluaa patikkaretkelle, jonka äiti kieltää vedoten rahaan. Elias purkautuu kirjoittamalla vimmaisesti. Lääkäri suosittaa patikkaretkeä. Siellä hän kirjoittaa pohjan vasta 1960 julkaistulle Joukko ja valta -teokselleen. Hän asettautuu Freudin teoriaa vastaan ja mikä vielä tärkeämpää katkaisee henkisen riippuvuuden äitiinsä.

Veza asuu äitinsä ja tyrannimaisen isoisänsä kanssa. Elias ei (muka) uskalla pitää yhteyttä Vezaan, mutta on kuitenkin mustasukkainen. Irrottauduttuaan äidistään, hän ryhdistäytyy ja alkaa käydä Vezan luona. He puhuvat paljon kirjallisuudesta. Veza kertoo ettei voi elää ilman tiettyjä kirjoja (Victor Hugon Kurjat, Anna Karenina, Madame Bovary), lisäksi Veza on hullaantunut Poen Korppi -runoon.

Äiti inhoaa Vezaa ja koittaa saada Eliasta pois Wienistä. Äidin inho Vezaa kohtaan jatkuu äidin Pariisissa olosta huolimatta. Elias keksii naisia, johon on hurmaantunut, ja kirjoittelee niistä äidille. Minusta äidin ote pojasta on liian tiukka.  Elias valmistuu kemian tohtoriksi, mutta alkaa kääntää proosaa Amerikan kielestä (eikö Amerikassa kirjoiteta englanniksi?). Elias tutustuu Ibbyyn unkarilaiseen runoilijattareen ja avittaa luomista tai ainakin kääntämistä. Elias lähtee Ibbyn houkuttelemana Berliiniin, jossa tutustuu sen aikaisiin kulttuuripersooniin mm. Bertold Brehtiin.

Loppuosassa teosta Elias kuvaa suhdettaan Thomas Marekiin, nuoreen mieheen, joka ei pysty liikkumaan, mutta valmistelee filosofian väitöskirjaa. Canetti itse aloittaa raskaan luomistyön ja kirjoittaa romaania, joka imee mukaansa, (kirjaa ei minusta koskaan julkaistu).

Toinen osa muistelmista alkaa puuroutua paakuiksi.

Susar on blogannut Soihdusta korvassa täällä.

Elias Canetti: Silmäpeli. Elämäntarina vuosilta 1931–1937, Das Augenspiel, 1985 Suomentanut Kyllikki Villa. Tammi, 1986. Sivumäärä 344.

Trilogian täydentää teos Silmäpeli, joka kattaa vuodet 1931 -1937. Teoksen lopussa on suomentajan laatima valaiseva henkilöluettelo.

Elias jatkaa romaanikäsikirjoitusten kirjoittamista, hän uppoutuu liiaksi kirjoitustyöhön, luultavasti toinenkin käsikirjoitus jäi kesken tai julkaisematta. Ilmeisesti ensimmäinen julkaistu teos oli vasta Turhamaisuuden komedia, vuonna 1934. Tämän jälkeen Elias menee naimisiin Vezan kanssa, jonka hän ohimennen mainitsee tapahtuneen, puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen vuonna 1934. Äiti on ilahtunut kirjan julkaisusta, sen sijaan hän ei ilahtunut avioitumisesta.

Henkilökohtaisesti ihmettelin Elämäntarinan kolmatta osaa kovin. Kirjailija selittää tapaamiensa henkilöiden touhuja. Tässä osassa Elias laukkaa Anna Mahlerin perässä, myös Strasbourgiin asti, jossa saa lopulta pakit, edellisessä osassa hän oli Ibbyn lumoissa ja laukkasi Berliiniin. Veza oli avioituessaan 37-vuotias, ja pari oli tuntenut vuosikausia. Luonnollisesti jokaisella on oikeus avioitua tai olla avioitumatta ja laukata naisten tai miesten perässä. Teos päättyy äidin kuolemaan tai oikeastaan tunnustuksiin. Isä oli ollut jonkinverran mustasukkainen ja epäileväinen äidin parantolareissuista.  Lukiessani Elias Canettista englanninkielisestä wikipediasta, siellä lukee "In 1934 he married Veza (Venetiana) Taubner-Calderon (1897–1963) with whom he had a dynamic relationship. She acted as his muse and devoted literary assistant. Canetti however remained open to relationships with other women. ". Olen sen verran tyhmä, että Canettin tekstistä en tajua millä tasolla suhde on. Tässä kirjassa puhetta vain kirjoista ja kirjojen vaikutuksista. Koska monissa luetelluista teoksista on sama ongelma, eli millä tasolla Rouva Bovaryn ja Anna Kareninan suhteet miehiin ovat. Luultavasti ne ovat lihallisellakin tasolla, sillä sekä Rouva Bovarylla eli Emmalla ja Vronskijn rakastajattarella eli Anna Kareniinalla oli jälkikasvua, vaikka toiminta, joka reaalimaailmassa aikaansaa hedelmöittymistä, jääkin kuvaamatta. Olisiko tässäkin jäänyt jotakin kertomatta? Luultavasti Canetti siis heilutti peittoa, Veza ilmeisesti heilutti kirjan lehtiä ja eli sivujen välissä? Olen niin sokea näissä.

Toinen asia, josta juuri lainkaan puhuttiin oli raha. Kukaan ei kirjan mukaan tehnyt työtä. Elias Canetti muutti paikasta toiseen, asui täysihoitoloissa (tai hotelleissa) ja opiskeli ja laukkasi naisten perässä pisin Eurooppaa. Ensimmäisen kerran hän sai omalla työllään rahaa käännöstyöstä vasta 1930-luvulla. Tuskin muutaman niteen kääntämisestä montaakaan ropoa on tippunut. Eli kun joku maksaa elon ja olon, voi haihatella ja rallatella suhteellisen huolettomana? Vai jäikö tässäkin jotakin kertomatta tai tyhmällä bloggarilla jotakin taas ymmärtämättä?

Elias Canettin Elämäntarinan avausosa oli hyvä, jatko-osa oli kohtalainen ja päättöosa oli minusta mahalasku mutavellin.

Kemppinen on tarkastellut 2007 tätä kirjaa ja Canettia täällä.
*****
Elias Canetti, todellinen multikansalainen, Bulgariassa syntynyt spanioli, saksaksi kirjoittanut britti sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1981. Canetti oli (siis kuten ylätekstistä ilmenee) tohtori, mutta kemian alalta.

Kaksi ensimmäistä kirjaa olen ostanut, kolmannen lainasin kirjastosta.

Agatha Christie: Syyttömyyden taakka

Agatha Christie: Syyttömyyden taakka, Ordeal by Innocence 1958, suomentanut Anna-Liisa Laine, ensimmäinen painos 1976, wsoy 2010, sivumäärä

Tohtori (ei lääkäri vaan tutkija) Arthur Calgary tuo Argylen perheelle uutisen. Perheen kuopus Jacko ei ole voinut murhata adoptioäitiään, jonka murhasta hänet on tuomittu. Pahaksi onneksi Jacko on kuollut vankilassa. Calgary kokee perheen tympeyden ilmoitukseensa, Jacko oli henkilö, josta ei pidetty. Hän oli nuorisorikollinen, joka hummasi rahansa ja sotki asiansa ja tuli sitten lypsämään adoptioäidiltään rahaa. Nyt oli rahahana mennyt umpeen. Viimeisenä iltana Jacko, joka oli ollut perheen äkkipikainen kuumakalle ja velkaveikko oli riidellyt äitinsä kanssa rahasta.  Jacko oli  ollut hurmaava veikistelijä, mutta tämä ei enää tehonnut rahan saamiseen. Adoptioäiti oli tapettu hiilihangolla ja Jackin hallusta oli löytynyt hänen rahojaan. Jacko oli  ottanut liftin Drymothiin. Kyydin antanut Calgary joutui ensinnäkin auton töytäisemiseksi ja toisekseen tutkimustehtäviin Etelämantereelle. Calgary tuo uutisena ja märkivä haava joudutaan avaamaan.

Arthur Calgary ratkaisee murhaajan ja loppu on kaiken kaikkiaan onnellinen ja useat hääkellot soivat. Tutkintaprosessi on sitäkin raastavampi. Perhe ei ole mitenkään yhtenäinen. Murhattu Rachel Argyle oli ollut rikas perijätär, joka ei ollut saanut omaa lasta. Perheen kaikki viisi lasta ovat  adoptoituja. Heidän taustansa ovat hyvin ankeita. Mary, joka on naimisissa raajarikkoisen miehen Philipin kanssa, on poimittu New Yorkin kadulta, Michaelin vanhemmat eivät ole halunneet pitää poikaa. Michaelia on raastanut koti-ikävä. Christina on prostitoidun "puoliverinen lapsi", jonka isä on itäintialainen merimies, Hester-tyttöä epäillään ilmoituksen jälkeen murhasta, hän on irlantilaisen tytön avioton lapsi. Hesteriä piirittää nuori lääkäri. Jackon biologinen isä on vankilassa ja biologinen äiti on karannut toisen miehen matkaan. Perheen isä Leo Argyle on jäänyt avioliitossa yksin ja rakastunut sihteeriinsä Gwenda Vaughaniin, joka vihaa Rachelia. Perheen ruotsalaishieroja ja lastenhoitaja Kirsten Lindstrom on kiintynyt lapsiin, mutta ei rouvaan. Yllättäen Jacko oli ollut naimissa, hänen vaimonsa on jo uudessa aviossa. Perhe on kriisissä, kun poliisi saapuu. Tutkimukset käynnistyvät, ja kuolo niittää yhden, toinen onneksi pelastuu ennen kuin mielenvikainen murhaaja  ja mätä omena poimitaan joukosta pois oikeudenkäyntiä varten.

Agatha Christien Syyttömyyden taakka on erinomainen dekkari. Sen psykologinen asetelma on monisyinen. Motiiveja on usealla henkilöllä. Itse arvasin syyllisen oikeastaan heti, mutta se johtui luultavasti siitä, että olen joskus lukenut dekkarin, se ei kuitenkaan lainkaan vähentänyt lukunautintoa. Muistaakseni arvasin syyllisen ensimmäiselläkin kerralla miltei heti. Toisaalta Christien asetelmat ovat hyvin rakennuttuja. Agatha Christie (1890 - 1976) itsekin arvosti tätä teosta.
Kaikkiin Agatha Christien kirjoihin löytyy linkki TÄÄLTÄ.

Tämän ensimmäinen tv-versio, jossa on salapoliisina neiti Marple, on esitetty TV1:ssä 14.8.2016. Alkuasetelma on sama. Jane Seymoor esittää Rachel Argyleä, joka murhataan. Murhaaja oli sama, mutta juonta oli hivenen muutettu.
27.12.2018 Radikaalimpi muutos on 2018 jouluna (24.12 - 27.12.) esitettävä sarja, jossa motiivi ja murhaaja on vaihdettu, ja muutokselle on saatu Agatha Christien perikunnan lupa (Agatha siis kuoli 1976, ja poikakin on kuollut, eli kummalta tuntuu). Calgary tuo silminnäkijä, ei ollutkaan naparetkellä, vaan MIELISAIRAALASSA, tämä avaa  uusia mahdollisuuksia paljon. Sarjassa lasten välillä on paljon jännitteitä, ja liimaa, mutta myös kiimaa. Jackin asema on aivan erilainen. Sarjassa jännitteet ja viha on esitetty hyvin, en nyt pitänyt Calgaryn roolista.

Svetlana Aleksijevitj: Bön för Tjernobyl, Tsernobylistä nousee rukous

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous, Tammi, 2000, suomentanut Marja-Leena Jaakkola, sivumäärä 287
Tšernobylin nelosrektorilla tehtiin koe, joka riistäytyi käsistä lauantaina 26.4.1986 Ukrainassa lähellä Prypjatin kaupunkia. Tulipalo saatiin sammutettua ja reaktori on nyttemmin peitetty, mutta jäljet ovat edelleen olemassa ja ongelmia. Onnettomuudesta on Wikipedian artikkeli täällä. Reaktori oli tyyppiä RBMK, joita oli Valko-Venäjän lähellä myös Liettuan Ignalinassa, joka suljettiin vuonna 2009.

Esipuheessa mainitaan, että Valko-Venäjälle tuli pahoja laskeumia, itse asiassa pienempiä laskeumia tuli jopa Ruotsiin ja Suomeenkin asti. Svetlana Aleksijevitj kirjoitti tai keräsi materiaalia tähän teokseen kolme vuotta. Hän on ollut ihmisoikeustyössä ja käynyt Tukholmassa 1996 PEN:n toiminnan vuoksi ja toimittanut tämän käsikirjoituksen. Tsernobyliä verrataan sotaan, mutta en aivan ymmärrä ymmärränkö oikein, että sitä pidetään pahempana, sillä valitettavasti sodassa voidaan (ei saisi) käyttää atomipommia, kemiallisia ja biologisia aseita ja pommittaa myös laboratorioita ja ydinlaitoksia. Tässä puhutaan jopa kolmannesta maailmansodasta, minusta vertaus ei ole mittakaavassaan, vaikka vakavasta ja surullisesta asiasta on kyse.

Itse kirjaan on kerätty monologeja ihmisiltä nimillään  ja muutama esiintyy nimettöminä.

Kirjailija itse on halunnut tehdä tästä muistojen historian, rekonstruktio tunteista. Valko-Venäjä on ollut noin 10 miljoonan asukkaan maa, jolla ei ole ollut omaa ydinvoimaa, mutta onnettomuuden seuraukset ovat kohdanneet ihmisiä, joiden näkökulmia on paljon,

Ensimmäinen yksinpuhelu on nuoren palomiehen lesken. Palomies, joka sammuttaa reaktoripaloa, käy Moskovassa pitkän ja karmean kuolinkamppailun sairaalassa, Mies on saanut säteilyä 1600 röntgeniä eli nelinkertaisen annoksen kuolettavaan annokseen (lähde: kirjan teksti). Kuolevaa ei saa koskettaa eikä suudella, Rakastuneen naisen salaama vauva, syntyy mutta kuolee heti. Evakuoinneista on monologinsa tai useitakin. Kyläläisillä on keittiöpuutarhansa ja lehmänsä, niillä vasikoita. Maitoa juodaan, ja marjoja poimitaan. Onnettomuus muuttaa kaiken. Eräs isä muistelee kuusivuotiaan tyttärensä sairastumista ja kuolemaa. Kammottavaa on kuvaus seitsemästä kaljusta pikkutytöstä. Tyttö olisi halunnut elää. Isä ei voi unohtaa - Tsernobyliä. Kirja on tunteiden historia, myös lukijalle syntyy voimakkaita tuntemuksia. En lähde referoimaan monologeja, missä ilmenevät evakuointi, säteilyannokset, myöhemmät hivuttavat sairaudet tavallisen ihmisen näkökulmasta.

Luin tämän Turun kaupungin kirjastossa ensin ruotsiksi, myöhemmin suomeksi. Omalla äidinkielelläni luettuna tämä on varmasti vielä rankempaa kun ymmärtää enemmän vivahteita ja tarina tulee lähemmäs. Erässäkin luvussa syntyy tyttö, jolla on pahoja epämuodostumia ja luku alkaa yksinkertaisesti "Min lilla flicka är inte som andra. När hon blir äldre kommer hon att fråga mig, 'varför är jag in som de'?". Niin miksen minä ole kuin muut? Vastaus on sama kuin muillakin, Tsernobylin nelosreaktorin vuoksi. Tyttö mekko päällä näyttää tytöltä. Sama on Tsernobylistä, vaikutukset on verhottu "mekoilla".

Kirjassa on paljon sotavertauksia, myös vertauksia tai rinnastuksia, Sodasta on kirjoitettu, Tsernobylistä ei. Myös raivaajien kertomuksia on, joku oli ollut Afganistanissa. Viitataan myös Leningradin piiritykseen, ja vuoteen 1937. Puhutaan neuvostosaavutuksista ja velvollisuuteen, Gagarinista, ja kuitenkin puhutaan Tsernobylistä ja näkökulma on kymmenen vuotta sen jälkeen vuonna 1996, aikana jolloin jo Neuvostoliitto on hajonnut. Tässä toisin kuin kirjailijan teoksessa Sodalla ei ole naisen kasvoja, on varsin paljon silloisen systeemin kritiikkiä. Sivulla 101 vihjataan, että kirjastoista hävisivät säteilystä kertovat teokset.

Kirja päättyy: "Jag kommer att viska fram min Tsernobylbön ... Och han kommer att se på världen  med barn ögon ! s.255 Näin lopettaa puheenvuoronsa raivaajan vaimo yksi monesta Tsernobylin leskistä, joka kuiskaa rukouksensa.  Naisella on kaksi taakkaa kannettavanaan, han viittaa hänen järjenvalon kadottaneeseen poikaansa.

Maailma lasten silmin on huoleton. Tai miten lapsi sen näkee, riippuu myös vanhemmista ja näkökulmasta ja siitä ymmärtääkö lapsi kaiken mittasuhteista ja vaihtoehdoista. Lapsella ei ole kykyä kyyniseen realismiin. Kyyninen realismi on minusta monesti hyvä analyyttinen tapa tarkastella vaikeita tapahtumia ja niiden vaihtoehtoja. Kyynisyys ei ole empaattinen lähestymistapa, tämä kirja on minusta empaattinen. Kyyninen realismi ihmisen tasolla satuttaa, empaattisuus voi eheyttää. Tämä kirjan empaattisuus eli toisen kohtaloon eläytyminen voi olla jollekin lukijalle liikaa.

*****
Valkovenäläinen Neuvostoliitossa 1948 syntynyt Svetlana Aleksijevitš voitti vuoden 2015 Nobelin kirjallisuuden palkinnon. Tämä tunteikas kirja on mainittu tuoreen nobelistin pääteokseksi ja on siis suomeksi Tsernobylistä nousee rukous. Hänen teoksestaan Sodalla ei ole naisen kasvoja on bloggaus täällä.

Kirjasta on dramatisoitu kuunnelma Tsernobylistä nouse rukous , joka kestää yhden tunnin, 13 minuuttia ja 27 sekuntia. pääsee suoraan täältä. Kuunnelmassa on näyteltyjä monologeja ja musiikkia. Siinä ydin on palomiehen lesken tarina. Se on kirjassa ensimmäisenä. Kuunnelmassa palomiehen lesken tarina on ripoteltu pitkin esitystä. Kuunnelmaan on valikoitu tietynlaisia yksinpuheluita ja palomiehen lesken tilitys kestää noin puolet ajasta, lisäksi taukoja on käytetty hyväksi. Valkovenäläinen näkökulma tulee esiin oikeastaan vasta 44 minuutin kohdalla. Kirja ja kuunnelma eivät ole kevyitä vaan karseaa kertomusta.

Kirjassa kaikki tarinat puidaan kerralla läpi, kuunnelma on tarjolla 8.11.2015 asti.



Ruotsinkielisen kirjan avaa Stig Hansénin ja Clas Thorin esipuhe, jossa avataan kirjailijan teoksia, siteitä Ruotsiin ja Tsernobylin ydinonnettomuuden luonnetta ja seurauksia Valko-Venäjällä. Suomenkielisen kirjan lopussa on vastauksia lukijoiden kysymyksiin.

Tammen Keltainen kirjasto on painanut oman niteensä.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja, 1985, suomentanut Robert Kolomainen, Kustannusliike Progress, SN-kirjat Oy 1988, sivumäärä 287.

Kirja on jaettu eri näkökulmiin, lukuja on 14, kirjan lähtökohtana on toisessa maailman sodassa palvelleet neuvostonaiset, joita oli kaiken kaikkiaan 800 000 naista, kirjassa heitä on satoja. Pieni osa heistä oli partisaaneja, partisaaneja oli paljon valkovenäjällä, siellä palveli 60 000 naista, kirjassa todetaan, että "fasistit polttivat tai murhasivat joka neljännen Valko-Venäjän asukkaan". Kirjailija on aloittanut haastattelut vuonna 1978 ja ne kestivät neljä vuotta, ilmeisesti kirja oli valmis 1983. Pääosa haastatelluista oli naisia, mutta myös muutamia miehiä. Tämä on lopulta sotakirja, ja siten minusta pasifistinen, näkökulman on naisten, minusta kirjassa henkii myös rintamanaisten rakkaus isänmaahan, kaikki lähtivät ilmeisesti vapaaehtoisena pääosin aika nuorena eli 17 - 19 -vuotiaina.

Historiallisena viitekehyksenä tässä on lähinnä Saksan hyökkäys Venäjälle 22.6.1941. Vain tätä sotaa 1941 - 1945 runsaan kolmen vuoden ajalta tarkastellaan. Sodan lopputuloksen kannalta ratkaisevammat ja verisimmät taistelut käytiin Stalingradista, joka päättyi tammikuussa 1943 saksalaisjoukkojen antautumiseen. Neuvostojoukot valtasivat 2.5.1945 Berliinin. Saksa antautui 8.5.1945. Voiton päivä mainitaan useasti, samoin Leningradin piiritys, ja myös Stalingrad. Minskistä on myös monta tarinaa. Kirjan kuluessa Svetlana Aleksijevitš kirjoittaa myös havaintojaan itse haastatteluprosessista.

Ensimmäinen luku on nimeltään "En halua muistella". Projektin alussa tavataan Minskissä tarkka-ampuja Maria Morozova. Hän ei halua muistella, on menettänyt hermonsa, mitä tulee sotajuttuihin ja sotafilmeihin. Kaikesta huolimatta Maria Morozova kertoo tarinansa Svetlanan magnetofoniin, jossa hän kertoo ensimmäisestä ampumastaan saksalaisesta, ei saa sääliä, pitää vihata.  Vaikeaa on, kun hänen piti ampua niityllä oleva varsa ruuaksi. Morozovan sota käydään loppuun, ja on traumaattinen, hän ampui 75 saksalaista. Sodassa tullut psyykkinen haava on monesti kipeämpi ja häpeällisempi kuin fyysinen sotavamma. Morozovan onni on aviomies, joka on sotilas, ja ymmärtää. Parilla on aikuisia lapsia. Viimeinen luku on myös teoksen avainluku, siinä jonkin verran päästään vihateemasta haavoittuneen vihollisen auttamiseen.

Haasteltavat mainitaan kaikki nimeltä, mutta ei enää tässä bloggauksessa.

Toinen osa keskittyy pääosin nuorten naisten värväytymistä armeijaan. Vaikuttaa, että isänmaan hätä on koskettanut. Naisia on ollut radisteina, tarkka-ampujina, ilmatorjunnassa, laivastossa, mutta myös lääkäreinä, sairaanhoitajina ja huoltotehtävissä. Muutaman haastatellun miehen mukaan naisia ei olisi pitänyt päästää rintamalle. Toisaalta he myöntävät, että naiset pärjäsivät hyvin, Sipeariasta on tultu. Naisilla on sodassa joitain erityishaasteita, ja ovat usein pienikokoisempia kuin miehet. Sodan arki ankeudessaan alkaa koulutusjakson jälkeen. Karmeimmat jutut ovat luultavasti Minskistä. Saksalaisten hyökättyä naiset pakenevat, jos kykenevät lasten kanssa. Partisaaneina he kantavat miinaa, eräskin raskaana ollessaan. Toisaalta Stalingrad oli myös paha paikka, mikä ilmenee viimeisessäkin luvussa karmaisevasti. Pahasti haavoittuneita löytyy loputtomasti aseiden vaiettua, ja tanner on imenyt verta. Usea nainen oli sodan jälkeen veren hajulle allergisia, tai tuntee jatkuvasti veren hajua nenässään.

Sotaan on helpompi lähteä, jos on oma halu puolustaa maataan. Esimiehiä puhutellaan "toveri yliluutnantti" ja "toveri everstiluutnantti", Suomessa tietenkin "herra yliluutnantti". Monesti koko haastatellun perhe oli lähtenyt vapaaehtoisena, kaikki eivät olleet tulleet takaisin.

Eräistä tarkka-ampujista on puhetta. He ovat olleet pareittain työssä, eräänkin pari on ammuttu vastapuolen tarkka-ampujan toimesta. Luultavasti sodassa lääkintämiehillä on miltei raskain osa. Kirjassa on paljon amputointijuttuja, amputoijina pääosin, mutta myös amputoitavana Joku on pyytänyt itsensä ampumista, ja toinen on miettinyt sodan jälkeen loukkaantumisen jälkeen köyttä ratkaisuksi. Kuten kirjassa todetaan "tuhoamistekniikka oli kehittynyt, mutta ihmishenkien pelastuskeinot olivat yhä samat; haavoittuneita kannettiin selässä". s.64.

Sota on tasa-arvoista, ja rintamalla vallitsee tasa-arvo. Naiset kuitenkin tukanleikkuusta huolimatta joissain määrin pitävät naisellisista tavoista huolta. Jonkun verran mainitaan ihastumisia ja suhteita. Sodan jälkeen halutaan unohtaa sota ja tytöt, ja vaimo etsitään muualta. Naiset ovat luultavasti kokeneet sodan rankemmin kuin miehet, sillä naiset kokevat sodan kokonaisvaltaisemmin.

Sodan jälkeen naiset eivät puhu sodasta eivätkä käytä ja näytä kunniamerkkejä siinä määrin kuin miehet. Moni menee naimisiin ja saa lapsia, ja haastatteluhetkellä on jo lapsenlapsia. Lapsia halutaan säästää sodan kauhuilta. Naiselle haavoittuminen ja ulkonäön menetys on pahempaa kuin miehelle, ja luultavasti tarkoittaa yksin jäämistä. " Sota ei riistänyt meiltä vain nuoruuttamme, se vei monilta tytöiltä äitiyden onnen, suurimman onnen, minkä nainen voi kokea". s.184. Joidenkin rakkaus jäi sinkkiarkkuun. Moni sodan käynyt yksinäinen nainen asuu vielä asuntolassa (tai asunut tuolloin). Myös univaikeuksia sivutaan.

Kirjailijaa pidetään toisinajattelijana, tässä kirjassa se ei minusta ilmennyt, paitsi että tuotiin naisten sota esille, muuten annetaan sodasta hyvin isänmaallinen kuva, ja minun lukemanani yhteiskunta toimii haastatteluhetkellä hyvin. Puhutaan todella useasti fasisteista, myös kerran kulageista ja myös tovereista. Fasistien raakuudesta annetaan kuvottava kuva, ainakin kahdessa kohtaa mainitaan heidän surmanneen ja puhkaisseen silmät. Lisäksi on yksi maininta, että omat haavoittuneet olisi ammuttu. Eri asia, onko tässä jonkin verran yksittäistapausta tai itsesensuuria, toivottavasti ei. Mutta tämä on minusta hyvä kirja ja järkeviä haastateltavia. Haastateltavia on niin paljon, että heidän kuvauksensa tuovat tilanteen johdonmukaisesti esiin. Olen lukenut paljon toisen maailmansodasta kertovaa kirjallisuutta ja katsonut tv-dokumentteja, myös Stalingradista, minusta tämä on kuitenkin ehkä siloiteltu kuva. Naiset ovat herkkiä ja herttaisia, ja karaistuvat. Psyykkisiä pulmia ei juurikaan käsitellä. Tiesin myös naistarkka-ampujista ja partisaaneista. Kirjassa nousee paikoin yllättävä teema, nuorison tietämättömyys sodan vaatimista uhrauksista, joka selittyy siitä että lapsille ei ole kerrottu. Lapsille myöskin pedataan helpompaa elämää ja tehdään heidän puolestaan. Tämä on meno nyky-Suomessakin, kaikki on liian valmista, ja liikaa tulee nuorille kuin automaatista, vaikka tähän ei ole enää varaa.

Jonkin verran kirjassa on lauluja ja runoja. Panssarivaunupataljoona lääkintäkersantti Nina Višneskajan kirjoitti rintamalla runon pätkiä, alla neljän säkeen runon ensimmäinen ja kolmas säe, ne  rimmaavat

Ei mikään tunnu yhtä ihanalta
kun toverisi suojaat kuolemalta  s.84

Tämä rintamalla syntynyt ajatus päättäköön lyhytbloggaukseni.
*****

Venäjän kielistä kirjaa oli tarjolla Turun kirjaston lukusalissa, luultavasti tämä on eri kirja.koska minusta tässä lukee "Vremja Second Hand", jo aakkosten luku on minulle nykyisin hankalaa.

*****
Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) voitti vuoden 2015 Nobelin kirjallisuuden palkinnon, tämä teos on kirjoitettu Neuvostoliiton aikana. Svetlana Aleksijevitjin pääteos on kymmenen vuotta Tsernobylin onnettomuuden jälkeen kirjoitettu teos Tsernobylistä nousee rukous, jonka olen lukenut ruotsiksi TÄÄLLÄ.

Agatha Christie: Herra Quin esittäytyy

Agatha Christie: Herra Quin esittäytyy, The Mysterious mr Quin 1930,  WSOY 1988, Sapo 314, sivumäärä 342.

Agatha Christie (1890 - 1976) on kirjoittanut joukon herra Quin -tarinoita, joita tässä on kaksitoista. Herra Quin on oikealta nimeltään Harley Quin eli harlekiini, joka ilmestyy juttujen päähenkilön herra Satterthwaiten  avuksi. Herra Satterthwaiten, tarinoiden päähenkilön,  kuvaus on seuraava: "kuudenkymmenen kahden - hieman kumarainen, kuivakka mies, joka muistutti silmiään siristestelevää menninkäistä ja oli syvästi kiinnostunut muiden ihmisten elämästä". Herra Satterthwaite on hauska humaani henkilö. Hänellä on intuitiivisia kykyjä, ennakkoaavistusta, hän näkee jopa kuolleita. Tarinoihin putkahtaa Harley Quin. Minusta näissä tarinoissa on monessa paljonkin itua.

Kirjan tarinat lyhyesti

Herra Quin esittäytyy
Nimitarinassa uudenvuoden aattoyönä myrskyn raivotessa kuuluu koputus, ja mies astuu sisälle ja esittäytyy, 'Muuten nimeni on Quin, Harley Quin'. Paikkana on Roystonissa sijaitseva  Tom Eveshamin talo. Talon edellinen omistaja oli miltei kymmenen vuotta sitten ampunut itsensä. Herra Satterthwaitella on ennakoaavistus, että tragedia setvitään pohjaan asti. Harlekiinimainen herra Harley Quin tulee kapellimestariksi. Kyse on itsemurhan tehneen Derek Capellin yltiöpäisestä toiminnasta, joka koskettaa erästä nyt talossa olevaa. En avaa tarinaa, mutta on minusta hyvä. Harley Quin lähtee niin yllättäen kuin tuleekin. Selvittelyssä myös herra Satterthwaite on aktiivinen.

Varjo ikkunassa 
Tarinassa herra Satterthwaite on saanut kutsun Unkertonien pariskunnalta, joiden vieraslista ennakoi konflikteja, sillä Richard Scott, joka on tuore aviomies, on hiljattain ollut lääpällään rouva Stavertoniin. Ihmissuhdesoppa kiehuu yli ja rouva Scott ja Jimmy Allenson ammutaan, ja rouva Stavertonilta löydetään murha-ase kädestä. Selvittelyihin rientää Harley Quin  ja osoittaa oikean syyllisen ja motiivin.
Jutun nimi tulee tarinasta, joka liittyy linnaan, puhutaan, että eräässä ikkunassa on aina varjo (lasin vaihtamisen jälkeen), tätä varjomuodostelmaa syyllinen käytti veriteossaan.

Majatalossa
Tyypilliseen tapaan herra Satterthwaiten auto hajoaa. Paikallisessa pubissa hän tapaa herra Quinin. He selvittävät dialogin avulla kapteeni Harwellin katoamisen ja neiti Le Couteaun talokaupat. Tässä ei ollut murhaa vaan "pelkkä petos".
Tarinassa käydään Harley Quinin olemuksesta keskustelu. Satterthwaite pitää häntä taikurina, jonka Quin torjuu, "te teette silmänkääntötemput", Satterthwaiten mukaan häneltä puuttuu inspiraatio, Quin sanoo vain antavansa virikkeen. Toisissa jutuissa Satterthwaite pitää Quinia "kuolleiden asianajajana", Satterthwaite nimittää häntä myös katalysaattoriksi.

Peräkkäin luettuna ja tylsästä bloggauksesta luettuna jutut eivät näyttäydy suopeassa valossa, mutta kirjassa on vielä hyviä tarinoita tukku

Merkki taivaalla, jossa herra Satterthwaite seuraa oikeudenkäyntiä. Martin Wylde tuomitaan kuolemaan Vivian Barnabyn murhasta. Herra Quinin aloitteesta Satterthwaite käy Kanadassa jututtamassa talossa ollutta palvelijaa, joka oli siirretty Kanadaan. Junan savusta (oli muodostanut ihmiskäden) hän päättelee, että murha ei ollut tapahtunut kerrottuun aikaan.

Krupieerin sielu -tarinassa Satterthwaite on Monte Carlossa, siellä hän kuulee rupsahtaneen kreivittären kulahtaneen tarinan, jonka krupieeri kertoo. Tarinassa ei ole rikosta vaan kertoo onnettomasta rakkaudesta ja säälistä.

Merestä noussut mies kertoo haluista, vanhuudesta ja itsekkyydestä. En avaa tarinaa, mutta se tapahtuu Espanjassa. Satterthwaite on tässä 69-vuotias. Kuolemaa etsivä mies (itsetuhoinen) on vasta 40:n, tarinaan linkittyy myös nainen.

Ääni pimeässä tapahtuu Ranskan Rivieralla. Hyvä tarina, jossa kähvelletään ladyn arvonimi (tai on kähvelletty).

Helenin kasvot
Kuninkaallisessa oopperassa Satterthwaite tapaa herra Quinin. He puhuvat naisista, jotka ovat saaneet isoja tapahtumia vyörymään. Alustus on varsin pitkä ja antoisa. Satterthwaite törmää kolmiodraamaan, missä kaksi miestä kamppailee verissä päin Gillian Westistä. Hän on  kaunis nainen, jolla on kohumaine. Tarinassa ilmenee, että myös Satterthwaite on elämässään kosinut, mutta nainen on rakastanut toista. Tarina huipentuu naisen valittua aviomiehekseen toisen. Jätetty mies ostaa naiselle putkiradion ja lasipullon, ja niiden avulla hän on suunnitellut kostavansa. Quinin katalysoima Satterthwaite estää tragedian.

Kuollut harlekiini
Herra Satterthwaite ostaa maalauksen "Kuollut harlekiini", jossa kuollutta harlekiinia katsoo ulkopuolinen harlekiinihahmo. Olennaista on, että paikka on Charnleyn terassihuone, jossa lordi Charnley teki itsemurhan. Maalaukselle löytyisi ostajia, mutta Satterthwaite lahjoittaa sen lady Charnleylle. Herra Quin tulee mukaan luovutukseen, ja murhenäytelmä käydään läpi ja oikeat syylliset löytyvät. Lady saa maalauksen lisäksi myös sielunrauhan, mies ei ollut ampunut itseään.

Siipirikko lintu
Lontoossa spiritistisessä istunnossa Satterthwaite saa viestin Quinilta. Hän menee Laidellille, jossa on ihmisiä kokoontuneena. Ihastuttava Mabelle, joka soittaa ukuleleä ja laulaa, murhataan (lavastettu itsemurhaksi). Satterthwaite tajuaa ukulelen väärin vaihdetusta kielestä kuvion. Syyllinen on kaveri, joka selitti olevansa muuten huomaamaton. Tämä kummastutti, sillä miekkonen oli varsin kehuttu matemaatikko.

Maailman Loppu
Korsikalla Sattertwaite tutustuu lupaavaan maalariin Naomi Carlton Smithiin. Tyttö on varsin moderni maalari. Tarinassa löytyy opaali, jonka varkaudesta Naomin kihlattu istuu vankeustuomiota.

Harlekiinikuja
Päättötarina on hyvin moniulotteinen. Rakastavaisten kujasta puhutaan, ja että sen lopussa on joko roskatunkio tai unelmien talo. Tanssiaisia ja tanssia kuvataan. Harlekiinin roolin tanssii kukapa muukaan kuin Harley Quin, josta kertovat jutut olivat minusta hyvää vaihtelua ja useat hyvin monipuolisia ja jopa virkistäviä. Tässä Jered Cade väittää Agathan purkaneen avioeronsa tuntoja.

Tosikoille nämä erilaiset Agatha Christien (1890 - 1976) harlekiinitarinat eivät sovi, olen tosin tosikko, mutta itse pidin näistä tarinoista, poikkeus vahvistakoon siis säännön.

****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies

Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies, The Man in the Brown Suit 1924, suomentanut Saima-Liisa Laatunen, WSOY 1985, Sivumäärä 280.

Ruskeapukuinen mies -teoksen alussa Nadina, "venäläinen" tanssityttö päättää kiristää pomoaan Everstiä. Nadina on vakooja kuten häntä tapaamaan tullut valekreivi Sergius Paulovitch. Heidän tuntematon esimiehensä "Eversti" on jäämässä eläkkeelle. Nadina aikoo kiristää Everstiä, hänellä on Everstin organisoimasta timanttiryöstöstä joitain timantteja itselleen.

Teoksen päähenkilö on kuitenkin Anne Beddingfeld, jonka minäkerrontaa osa tekstistä on. Anne on nuori neiti, jonka ihmisen alkuperää tutkiva isänsä kuoli  ja jätti Annelle 87 puntaa 17 shillinkiä ja pari  pennyä. Anne asuu isän lakimiehen luona ja etsii vakituista työ- ja asuinpaikkaa. Hän näkee sattumalta miehen kuolevan maanalaisen asemalla ja valelääkärin häntä tutkivan. Kuolleen miehen vaatteet haisevat koipalloilta. Anne löytää koipallolta haisevan paperin. Seuraavaksi kuristetaan nainen Mill Housessa. Näihin liitetään ruskeapukuinen mies.

Myöhemmin ilmenee, että kuristettu nainen on Nadina, joka ei ole venäläinen vaan eteläafrikkalainen ja joka on ollut osallisena isossa timanttiryöstössä.

Timanttiryöstöön ja ihmisten henkilöllisyyksiin pureudutaan paljonkin kerronnassa. Timanttien perässä laukkaa useampikin taho, lisäksi Salainen palvelu yrittää saada Everstin satimeen.

Sir Eustace Pedler on rauhaa ja hyvää ruokaa, bridgeä rakastava mies, kuten hän päiväkirjassaan toteaa. Hänen rauhansa järkkyy helposti: "Tämä vuodatus johtuu siitä, että tänä aamuna  Guy Pagett (Eustacen sihteeri) astui makuuhuoneeseeni sähkösanoma kädessään ja  kasvot alakuloisina kuin hautajaisten palkatulla surijalla... ". Eustacen päiväkirja on sangen ironista, mutta hauskaa kuvailua. Sihteeriä Guy Pagettia epäillään ties miestä.

Kun Sir Eustace on ulkomailla, tapahtuu hänen omistamassa tyhjänä olevassa  Mill Housessa naisen murha. Oletetulla murhaajalla on ollut päällään ruskea puku. Vaikka mies on sileäksi ajeltu ja metrossa ollut valelääkäri oli parrakas, on kyse samasta konnasta.

Kuka murhan teki ja kuka ruskeapukuinen mies todella ovat kysymyksiä, jotka kulkevat uskomattoman hauskan ja jännittävän tarinan mukana.

Anne nuuskii naisen murhapaikkaa halutessaan reportteriksi, välillä hän tuntee koipallojen tuoksun. Anne löytää paikalta filmirullan, tai kotelon, kuten myöhemmin ilmenee. Hän ajautuu löytämänsä koipallolapun ja 87 punnan perintörahoilla Etelä-Afrikkaan matkaavaan laivaan. Laivalla käydään äärimmäisen kova kisa hytistä 17, lapussa on laivan nimi Kilmorlden Castle 17 1 22. Anne saa lopulta hytin n:o17, ja siitä seuraa ...

Samalla laivalla on myös sir Eustace, jonka oli pakko lähteä viemään erästä arkaluonteista postia. Laivalla on mielenkiintoisia henkilöitä kuten  rouva Clarence Blair eli Suzanne Blair, joka on Annen ystävä ja luotettu. Rouva sähköttelee miehelleen lähinnä raha-asioissa "'Sotkeutunut erittäin jännittävään arvoitukseen ole hyvä ja lähetä  minulle heti tuhat puntaa, Suzanne'. Otin häneltä lomakkeen ja huomautin, että hän voisi jättää pois ja-sanan ja lisäksi, ellei pitänyt välttämättömänä olla kohtelias, myös sanat "ole hyvä". Suzanne tuntuu kuitenkin olevan täysin holtiton raha-asioissa. sen sijaan että hän olisi hyväksynyt minun taloudelliset ehdotukseni, hän lisäsi neljä sanaa 'minulla on tavattoman hauskaa'".

Annea kosii myös Agatha Christien yksi vakiohahmoista eli eversti Race, Salaisesta palvelusta, mutta Annea kosivat muutkin mutta yksi vain saa.

Eräs kirjan suola on hauskat henkilöhahmot. Alussa mainittu kreivi Sergius Paulovitch on nimeltään Arthur Minks, mutta on laivalla lähetyssaarnaaja Edward Chichesterin hahmossa. Seuraavaksi hän on neiti Pettigrewin hahmossa, "neiti" on Sir Eustacen uusi sihteeri, joiden lukumäärä muuttuu jatkuvasti ja aina kasvaa.

Tarina on kuitenkin reippaan Annen seikkailua Englannissa, Etelä-Afrikassa ja Rhodesiassa, missä hän pääsee salamyhkäisten tapahtumien keskipisteeseen, saa timantit haltuunsa ja konnat kimppuunsa. Timanttivarkaudesta on syytetty viattomia ja he ovat saaneet siitä rangaistuksen.

Agatha Christien (1890 - 1976) Ruskeapukuinen mies on hyvin juonivetoinen kirja, jota on vaikea kuvata ilman juonen selostamista. Siinä on minusta erittäin vauhdikasta menoa, ja paljon huumoria, sekä  kuivaa englantilaista huumoria että räiskyvää menoa. Vaikka Anne ja Annen kumppanit joutuvat tiukkoihin paikkoihin, ei jännitys ole ahdistavaa.

Kannessa on hytin 17 avain ja varastetut jalokivet.

****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen, Wsoy 2010, alkuteos Why Didn't They Ask Evans 1934, suomentanut Kirsti Kattelus, sivumäärä 272.

Kirkkoherran kuopus Bobby Jones (28 v) Marchboltista Walesista on golfaamassa tohtori Thomasin kanssa, kun Bobby  näkee kalliolta pudonneen miehen henkitoreissaan, mies sanoo "Miksi he eivät pyytäneet Evansia" ja kuolee. Viimeiset sanat sisältävät englanninkielisen kirjan nimen.
Vainajan taskussa olevan kuvan perusteella kuolemansyyntutkimuksessa vainaja tunnistetaan Alan Pritchardiksi, Siamista Englantiin muuttaneeksi poikamieheksi, jonka oletettiin pudonneen sumun vuoksi kalliolta.

Bobby on työtä etsivä entinen laivaston mies, ja hän tapaa Lontoon junamatkallaan vanhan lapsuuden ystävänsä Frankien eli lady Frances Derwentin. Frankie on moderni ja reipas nuori nainen, joka aateluudestaan huolimatta on hyvin käytännöllinen. Bobbykin on reipas, mutta on arka taustansa ja asemansa vuoksi. Frankie on parempi golfissa ja toteaa Bobbylle viileästi: "Kun olet lakannut ilmaisemasta alemmuuskompleksiasi, ehkä yrittäisit päästä bunkkerista hiekkamailalla putterin sijaan". Frankie ja Bobby pelaavat reiän kerrallaan, ja Frankie voittaa pelin jo hyvissä ajoin ennen kierroksen loppua.

Tämä on yksi kevyimpiä Christien dekkareita, vaikka Bobbya yritetään murhata muutaman kerran morfiinilla ja alussa miltei onnistutaankin. Bobby nimittäin ilmoittaa vainajan siskolle muistamansa viimeiset sanat. Hän saa ensin rahakkaan tarjouksen lähteä Buenos Airesiin. Hän hylkää sen luvattuaan korjata ja myydä käytettyjä autoja. Tämän jälkeen Bobbya yritetään murhata morfiinilla. Frankiessa ja Bobbyssa on paljon samaa kuin Christien Tommyssa ja Tuppencessa mutta tässä on vielä säätyero, nainen on älykkäämpi, rikkaampi ja käytännöllisempi. Juonipaljastuksena totean, että dekkarin lopussa Frankie ja Bobby kihlautuvat ja aikovat lähteä Keniaan kahvitilan viljelijöiksi, onnea yritykseen.

Alun asetelmassa ei pidä juuri mikään paikkaansa, vainaja ei ollut Alan Pritchard, eikä vainajalla ollut siskoa, eikä vainaja tehnyt itsemurhaa eikä kuolema ollut onnettomuus. Oikeastaan moni muukin rikollisten puuhissa on erilaista kuin päältä näyttää. Vakavista asioista tehdään kepeää kirjaa, morfiinikauppa, riippuvuus, parantola, ihmisten murhaaminen ja rahojen kaappaus.

Kaikesta huolimatta Agatha Christien Askel tyhjyyteen on ehjä ja eteenpäin menevä dekkari, joka on ilmestynyt Lordin kuoleman aikoihin jatkokertomuksena, joka selittää teoksen eläväistä ja vaihtelevaa rakennetta. Evansin henkilöllisyyskin selviää ja löytyy varsin läheltä.

TV-toteutuksessa tässä on myös neiti Marple.

****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Paolo Coelho: Alkemisti

Paolo Coelho: Alkemisti, Alquimista 1988, suomentanut Sanna Pernu, Bazar 2006, sivumäärä 180.

Paolo Coelhon Alkemisti on tarina andalusialaisesta lammaspaimenesta Santiagosta. Santiago on ollut opissa pappisseminaarissa, mutta palannut lampaiden kaitsijaksi. Hän on taitava työssään, kaitsee laumaansa, keritsee lampaita ja myy kauppiaalle villaa. Santiago on kiinnostunut kauppiaan tyttärestä. Hän näkee toistuvasti unta, hän on löytämässä aarretta Egyptistä.

Alkemisti on tarina ihmisen kasvusta ja elämästä. Lauseet ovat yksinkertaisia. teksti on terapeuttista, osa tarinasta on vertauskuvallisella tasolla. Tarina sisältää myös uskonnollisia viittauksia, jotka jätän mainitsematta, kuten "loppuratkaisutkin", suositan lukemaan kirjan pelkästään Coelhon huomioiden vuoksi, joista alla poimittuna muutamia.

Juoni lyhyesti
Santiago on oppinut lammaspaimenena tulkitsemaan laumaa, ja oppinut hiljaisuudesta. Hän kysyy unista neuvoa ennustajalta ja vanhukselta, joka esittäytyy Melkisedekiksi, Salemin kuninkaaksi, joka kehottaa häntä seuraamaan oman elämänsä tietä. Hän puhuu myös Maailman Sielusta, johon tarinassa viitataan monesti, mutta ei enää tässä bloggauksessa. Santiago pystyy päästämään irti paimenen työstä ja kauppiaan tyttärestä ja lähtee kohti pyramideja ensin Tangeriin. Tangerissa häneltä varastetaan matkarahat ja hän päätyy töihin kristalleja myyvään kauppaan, jossa hän kiillottaa kristalleja. Kauppa sujuu suotuisasti, ja tässä osiossa puhutaan oman elämänsä tiestä ja haaveiden toteuttamisesta. Santiago ottaa vastoinkäymisten jälkeen seikkailijan asenteen eikä uhrin. Tässä osiossa käydään monta hedelmällistä keskustelua, ja Santiago osaa lopulta kristallien myynnin, enteiden tulkinnan ja sanattoman kielen.

Lähtiessään kaupasta "varakkaana", hän voisi palata lammaspaimeneksi, mutta päättää ylittää karavaanin mukana Saharan autiomaan. Hän tapaa karavaanissa englantilaisen, joka yrittää kirjoista oppia alkemian salaisuuden. Hän etsii myös alkemistia. Santiago sen sijaan tarkkailee aavikkoa, hän oppii, sillä aavikko on vanha ja viisas. Vaikeuksien kautta he päätyvät keitaalle. Aavikolla riehuu sota, joka on aiheuttanut ja aiheuttaa paljon vaaratilanteita. Karavaani ei kykene jatkamaan matkaa. Keitaalla Santiago tapaa elämänsä naisen kaivolla, jossa Santiago odottaa joka päivä tätä, he käyvät keskusteluja elämästä. Keitaalla on myös alkemisti, joka odottaa oppipoikaa, ja englantilainen, joka haluaa oppipojaksi. Kirjan luonteeseen liittyen, englantilainen ei ole vielä sillä tasolla, että hän voi olla oppipoika. Santiago näkee enteitä, että keitaalle vastoin aavikon lakia hyökätään, hän varoittaa keitaan vanhimpia. Jännittävien vaiheiden jälkeen hyökkääjät tapetaan ja johtaja hirtetään. Alkemisti paljastaa itsensä ja on valmis ohjaamaan Santiagon pyramideille. Santiago joutuu painimaan sydämensä kanssa, jotta pystyy jättämään ihastuksensa keitaalle. Alkemisti osoittaa, että jos Santiago ei toteuta unelmiaan, avioliitto, ja muu menestys näivettyvät.

Tarina jatkuu ja pyramidit saavutetaan, lopussa on tavallaan alku ja itse tarinan loppu ei ole aivan suoraviivainen, mutta on onnellinen.

Arvostelu
Paolo Coelhon kerronta on mestarillisen yksinkertaisella tasolla. Joka kappaleessa on yksinkertaisia totuuksia, mikä on unelmien voima, mikä meitä vie eteenpäin, mikä kahlitsee ja sokeuttaa. Jokainen voi kokea tästä elämyksiä. Jotkut asiat tosin olivat liian lennokkaita, ja sitä paitsi kirjan toimijat ovat miehiä. Naisten osa on olla kotona ja odottaa, keitaan tyttö ja kauppiaan tytär. He odottavat miestä, tiukasti kotona. Lisäksi aavikon sanotaan olevan kuin oikukas nainen. Arvosteluista päätellen, tämä on kuitenkin naisten rakastama kirja.

Kirjan takana on paljon ylistäviä arvosteluja, Russell Crowen mukaan hän suosittelee hukassa oleville kahta kirjaa Alkemistiä ja Siddhartaa, Siddhartassa on jotain samaa. Tämä Alkemisti on minusta sukua myös Bachin Lokki Joonatanille kasvamisen ja oman tien löytämisen suhteen sekä Pikku prinssille aavikonkin suhteen. Rudyard Kiplingin Kim koko maailman ystävän lasken samaan kategoriaan. Nämä teokset ovat lukijoiden mukaan joko höpöhöpöä tai elämää kantavia. Minusta nämä ovat enimmäkseen jälkimmäistä, mutta arviointi liittyy myös jokaisen tunnetilaan ja elämänvaiheeseen.

Coelhon huomioita ja oivalluksia
En kirjaa niitä aivan sanatarkasti, sillä kirjan hyvyyttä on niveltää viisaudet itse tapahtumaan

Santiago oppii aluksi suotuisan onnen periaatteen ja ymmärtää aloittelijan hyvän onnen, mutta joutuu lopussa tekemään unelmansa täyttämiseksi "ison loppurypistyksen"

Ihmisen pitää valita, haluaako toteuttaa unelmansa vai  haluaako haaveilla.

Aavistukset ovat sielun nopeita sukelluksia elämän virtaan.

Tuntematonta ei tarvitse pelätä, koska jokainen ihminen pystyy saavuttamaan sen, jonka haluaa ja mitä tarvitsee. Pelkomme katoaa kun ymmärrämme että kohtaloa ja maailmaa ohjaa sama käsi. Jos haluat jotakin täydestä sydämestä, olet lähellä maailman sielua. Sydän puhuu, mutta sitä pitää osata kuunnella, eikä torjua unelmia, sen takia sydän puhuu etenkin lapselle. He eivät torju unelmia.
Rohkeus on tärkeää ja välttämätöntä, kun tavoitellaan unelmia.
Oikea rakkaus ei kiellä seuraamasta elämäntietä.
Älä ajattele taakse jäänyttä.
Oppia voi vain tekojen kautta.
Pelko tuskasta on pahempaa kuin itse tuska.

Uudempi painos löytyy kaupasta

Ajanjakso ja viisasten kivi
Kirjan tapahtumat ovat ikuisia, sijoittaisin tarinan 1900-luvun alkuun, sillä kirjassa puhutaan esperantosta, joka kehitettiin vasta vuonna 1887, lisäksi sotilailla on käsissään tuliaseita.

Nimensä mukaan puhutaan alkemististä ja alkemiasta. Myös Potterista tuttu viisasten kivi ja elämän eliksiiri on mukana tarinassa, samalla tavalla elämän eliksiiriä juotaessa elinikä nousee.

Usein puhutaan että alkemistit yrittäisivät muuttaa lyijyä kullaksi. Kulta on tarinassa vain sivutuote, alkemistin tehtäväkenttä on varsin toisenlainen, siihen liittyvät maailman kieli ja henki.
Epäjalojen ajatusten jalostaminen ja mielen puhdistaminen ovat myös alkemistin tavoitteina. Alkemistit ovat tavallaan kuin jedit, eräässäkin kohdassa alkemisti käännyttää soturit katseella ja puheella. Lisäksi alkemian oppi siirtyy suullisena, ja on "mestari" ja "oppipoika".

*****
Paolo Coelho (s. 1947) on brasilialainen kirjailija. Alkemistiä sanotaan hänen läpimurtoteoksekseen, Coelhon ensimmäinen suomennettu teos on Pyhiinvaellus 1987. Olen blogannut (mutta en pitänyt) teoksesta Veronika päättää kuolla (1988) täällä. Teoksen alkusanoista selviää, että Coelholla on ollut hyvin vaikea ja onnetonkin lapsuus ja nuoruus.