Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja, 1985, suomentanut Robert Kolomainen, Kustannusliike Progress, SN-kirjat Oy 1988, sivumäärä 287.

Kirja on jaettu eri näkökulmiin, lukuja on 14, kirjan lähtökohtana on toisessa maailman sodassa palvelleet neuvostonaiset, joita oli kaiken kaikkiaan 800 000 naista, kirjassa heitä on satoja. Pieni osa heistä oli partisaaneja, partisaaneja oli paljon valkovenäjällä, siellä palveli 60 000 naista, kirjassa todetaan, että "fasistit polttivat tai murhasivat joka neljännen Valko-Venäjän asukkaan". Kirjailija on aloittanut haastattelut vuonna 1978 ja ne kestivät neljä vuotta, ilmeisesti kirja oli valmis 1983. Pääosa haastatelluista oli naisia, mutta myös muutamia miehiä. Tämä on lopulta sotakirja, ja siten minusta pasifistinen, näkökulman on naisten, minusta kirjassa henkii myös rintamanaisten rakkaus isänmaahan, kaikki lähtivät ilmeisesti vapaaehtoisena pääosin aika nuorena eli 17 - 19 -vuotiaina.

Historiallisena viitekehyksenä tässä on lähinnä Saksan hyökkäys Venäjälle 22.6.1941. Vain tätä sotaa 1941 - 1945 runsaan kolmen vuoden ajalta tarkastellaan. Sodan lopputuloksen kannalta ratkaisevammat ja verisimmät taistelut käytiin Stalingradista, joka päättyi tammikuussa 1943 saksalaisjoukkojen antautumiseen. Neuvostojoukot valtasivat 2.5.1945 Berliinin. Saksa antautui 8.5.1945. Voiton päivä mainitaan useasti, samoin Leningradin piiritys, ja myös Stalingrad. Minskistä on myös monta tarinaa. Kirjan kuluessa Svetlana Aleksijevitš kirjoittaa myös havaintojaan itse haastatteluprosessista.

Ensimmäinen luku on nimeltään "En halua muistella". Projektin alussa tavataan Minskissä tarkka-ampuja Maria Morozova. Hän ei halua muistella, on menettänyt hermonsa, mitä tulee sotajuttuihin ja sotafilmeihin. Kaikesta huolimatta Maria Morozova kertoo tarinansa Svetlanan magnetofoniin, jossa hän kertoo ensimmäisestä ampumastaan saksalaisesta, ei saa sääliä, pitää vihata.  Vaikeaa on, kun hänen piti ampua niityllä oleva varsa ruuaksi. Morozovan sota käydään loppuun, ja on traumaattinen, hän ampui 75 saksalaista. Sodassa tullut psyykkinen haava on monesti kipeämpi ja häpeällisempi kuin fyysinen sotavamma. Morozovan onni on aviomies, joka on sotilas, ja ymmärtää. Parilla on aikuisia lapsia. Viimeinen luku on myös teoksen avainluku, siinä jonkin verran päästään vihateemasta haavoittuneen vihollisen auttamiseen.

Haasteltavat mainitaan kaikki nimeltä, mutta ei enää tässä bloggauksessa.

Toinen osa keskittyy pääosin nuorten naisten värväytymistä armeijaan. Vaikuttaa, että isänmaan hätä on koskettanut. Naisia on ollut radisteina, tarkka-ampujina, ilmatorjunnassa, laivastossa, mutta myös lääkäreinä, sairaanhoitajina ja huoltotehtävissä. Muutaman haastatellun miehen mukaan naisia ei olisi pitänyt päästää rintamalle. Toisaalta he myöntävät, että naiset pärjäsivät hyvin, Sipeariasta on tultu. Naisilla on sodassa joitain erityishaasteita, ja ovat usein pienikokoisempia kuin miehet. Sodan arki ankeudessaan alkaa koulutusjakson jälkeen. Karmeimmat jutut ovat luultavasti Minskistä. Saksalaisten hyökättyä naiset pakenevat, jos kykenevät lasten kanssa. Partisaaneina he kantavat miinaa, eräskin raskaana ollessaan. Toisaalta Stalingrad oli myös paha paikka, mikä ilmenee viimeisessäkin luvussa karmaisevasti. Pahasti haavoittuneita löytyy loputtomasti aseiden vaiettua, ja tanner on imenyt verta. Usea nainen oli sodan jälkeen veren hajulle allergisia, tai tuntee jatkuvasti veren hajua nenässään.

Sotaan on helpompi lähteä, jos on oma halu puolustaa maataan. Esimiehiä puhutellaan "toveri yliluutnantti" ja "toveri everstiluutnantti", Suomessa tietenkin "herra yliluutnantti". Monesti koko haastatellun perhe oli lähtenyt vapaaehtoisena, kaikki eivät olleet tulleet takaisin.

Eräistä tarkka-ampujista on puhetta. He ovat olleet pareittain työssä, eräänkin pari on ammuttu vastapuolen tarkka-ampujan toimesta. Luultavasti sodassa lääkintämiehillä on miltei raskain osa. Kirjassa on paljon amputointijuttuja, amputoijina pääosin, mutta myös amputoitavana Joku on pyytänyt itsensä ampumista, ja toinen on miettinyt sodan jälkeen loukkaantumisen jälkeen köyttä ratkaisuksi. Kuten kirjassa todetaan "tuhoamistekniikka oli kehittynyt, mutta ihmishenkien pelastuskeinot olivat yhä samat; haavoittuneita kannettiin selässä". s.64.

Sota on tasa-arvoista, ja rintamalla vallitsee tasa-arvo. Naiset kuitenkin tukanleikkuusta huolimatta joissain määrin pitävät naisellisista tavoista huolta. Jonkun verran mainitaan ihastumisia ja suhteita. Sodan jälkeen halutaan unohtaa sota ja tytöt, ja vaimo etsitään muualta. Naiset ovat luultavasti kokeneet sodan rankemmin kuin miehet, sillä naiset kokevat sodan kokonaisvaltaisemmin.

Sodan jälkeen naiset eivät puhu sodasta eivätkä käytä ja näytä kunniamerkkejä siinä määrin kuin miehet. Moni menee naimisiin ja saa lapsia, ja haastatteluhetkellä on jo lapsenlapsia. Lapsia halutaan säästää sodan kauhuilta. Naiselle haavoittuminen ja ulkonäön menetys on pahempaa kuin miehelle, ja luultavasti tarkoittaa yksin jäämistä. " Sota ei riistänyt meiltä vain nuoruuttamme, se vei monilta tytöiltä äitiyden onnen, suurimman onnen, minkä nainen voi kokea". s.184. Joidenkin rakkaus jäi sinkkiarkkuun. Moni sodan käynyt yksinäinen nainen asuu vielä asuntolassa (tai asunut tuolloin). Myös univaikeuksia sivutaan.

Kirjailijaa pidetään toisinajattelijana, tässä kirjassa se ei minusta ilmennyt, paitsi että tuotiin naisten sota esille, muuten annetaan sodasta hyvin isänmaallinen kuva, ja minun lukemanani yhteiskunta toimii haastatteluhetkellä hyvin. Puhutaan todella useasti fasisteista, myös kerran kulageista ja myös tovereista. Fasistien raakuudesta annetaan kuvottava kuva, ainakin kahdessa kohtaa mainitaan heidän surmanneen ja puhkaisseen silmät. Lisäksi on yksi maininta, että omat haavoittuneet olisi ammuttu. Eri asia, onko tässä jonkin verran yksittäistapausta tai itsesensuuria, toivottavasti ei. Mutta tämä on minusta hyvä kirja ja järkeviä haastateltavia. Haastateltavia on niin paljon, että heidän kuvauksensa tuovat tilanteen johdonmukaisesti esiin. Olen lukenut paljon toisen maailmansodasta kertovaa kirjallisuutta ja katsonut tv-dokumentteja, myös Stalingradista, minusta tämä on kuitenkin ehkä siloiteltu kuva. Naiset ovat herkkiä ja herttaisia, ja karaistuvat. Psyykkisiä pulmia ei juurikaan käsitellä. Tiesin myös naistarkka-ampujista ja partisaaneista. Kirjassa nousee paikoin yllättävä teema, nuorison tietämättömyys sodan vaatimista uhrauksista, joka selittyy siitä että lapsille ei ole kerrottu. Lapsille myöskin pedataan helpompaa elämää ja tehdään heidän puolestaan. Tämä on meno nyky-Suomessakin, kaikki on liian valmista, ja liikaa tulee nuorille kuin automaatista, vaikka tähän ei ole enää varaa.

Jonkin verran kirjassa on lauluja ja runoja. Panssarivaunupataljoona lääkintäkersantti Nina Višneskajan kirjoitti rintamalla runon pätkiä, alla neljän säkeen runon ensimmäinen ja kolmas säe, ne  rimmaavat

Ei mikään tunnu yhtä ihanalta
kun toverisi suojaat kuolemalta  s.84

Tämä rintamalla syntynyt ajatus päättäköön lyhytbloggaukseni.
*****

Venäjän kielistä kirjaa oli tarjolla Turun kirjaston lukusalissa, luultavasti tämä on eri kirja.koska minusta tässä lukee "Vremja Second Hand", jo aakkosten luku on minulle nykyisin hankalaa.

*****
Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) voitti vuoden 2015 Nobelin kirjallisuuden palkinnon, tämä teos on kirjoitettu Neuvostoliiton aikana. Svetlana Aleksijevitjin pääteos on kymmenen vuotta Tsernobylin onnettomuuden jälkeen kirjoitettu teos Tsernobylistä nousee rukous, jonka olen lukenut ruotsiksi TÄÄLLÄ.