Tšernobylin nelosrektorilla tehtiin koe, joka riistäytyi käsistä lauantaina 26.4.1986 Ukrainassa lähellä Prypjatin kaupunkia. Tulipalo saatiin sammutettua ja reaktori on nyttemmin peitetty, mutta jäljet ovat edelleen olemassa ja ongelmia. Onnettomuudesta on Wikipedian artikkeli täällä. Reaktori oli tyyppiä RBMK, joita oli Valko-Venäjän lähellä myös Liettuan Ignalinassa, joka suljettiin vuonna 2009.
Esipuheessa mainitaan, että Valko-Venäjälle tuli pahoja laskeumia, itse asiassa pienempiä laskeumia tuli jopa Ruotsiin ja Suomeenkin asti. Svetlana Aleksijevitj kirjoitti tai keräsi materiaalia tähän teokseen kolme vuotta. Hän on ollut ihmisoikeustyössä ja käynyt Tukholmassa 1996 PEN:n toiminnan vuoksi ja toimittanut tämän käsikirjoituksen. Tsernobyliä verrataan sotaan, mutta en aivan ymmärrä ymmärränkö oikein, että sitä pidetään pahempana, sillä valitettavasti sodassa voidaan (ei saisi) käyttää atomipommia, kemiallisia ja biologisia aseita ja pommittaa myös laboratorioita ja ydinlaitoksia. Tässä puhutaan jopa kolmannesta maailmansodasta, minusta vertaus ei ole mittakaavassaan, vaikka vakavasta ja surullisesta asiasta on kyse.
Itse kirjaan on kerätty monologeja ihmisiltä nimillään ja muutama esiintyy nimettöminä.
Kirjailija itse on halunnut tehdä tästä muistojen historian, rekonstruktio tunteista. Valko-Venäjä on ollut noin 10 miljoonan asukkaan maa, jolla ei ole ollut omaa ydinvoimaa, mutta onnettomuuden seuraukset ovat kohdanneet ihmisiä, joiden näkökulmia on paljon,
Ensimmäinen yksinpuhelu on nuoren palomiehen lesken. Palomies, joka sammuttaa reaktoripaloa, käy Moskovassa pitkän ja karmean kuolinkamppailun sairaalassa, Mies on saanut säteilyä 1600 röntgeniä eli nelinkertaisen annoksen kuolettavaan annokseen (lähde: kirjan teksti). Kuolevaa ei saa koskettaa eikä suudella, Rakastuneen naisen salaama vauva, syntyy mutta kuolee heti. Evakuoinneista on monologinsa tai useitakin. Kyläläisillä on keittiöpuutarhansa ja lehmänsä, niillä vasikoita. Maitoa juodaan, ja marjoja poimitaan. Onnettomuus muuttaa kaiken. Eräs isä muistelee kuusivuotiaan tyttärensä sairastumista ja kuolemaa. Kammottavaa on kuvaus seitsemästä kaljusta pikkutytöstä. Tyttö olisi halunnut elää. Isä ei voi unohtaa - Tsernobyliä. Kirja on tunteiden historia, myös lukijalle syntyy voimakkaita tuntemuksia. En lähde referoimaan monologeja, missä ilmenevät evakuointi, säteilyannokset, myöhemmät hivuttavat sairaudet tavallisen ihmisen näkökulmasta.
Luin tämän Turun kaupungin kirjastossa ensin ruotsiksi, myöhemmin suomeksi. Omalla äidinkielelläni luettuna tämä on varmasti vielä rankempaa kun ymmärtää enemmän vivahteita ja tarina tulee lähemmäs. Erässäkin luvussa syntyy tyttö, jolla on pahoja epämuodostumia ja luku alkaa yksinkertaisesti "Min lilla flicka är inte som andra. När hon blir äldre kommer hon att fråga mig, 'varför är jag in som de'?". Niin miksen minä ole kuin muut? Vastaus on sama kuin muillakin, Tsernobylin nelosreaktorin vuoksi. Tyttö mekko päällä näyttää tytöltä. Sama on Tsernobylistä, vaikutukset on verhottu "mekoilla".
Kirjassa on paljon sotavertauksia, myös vertauksia tai rinnastuksia, Sodasta on kirjoitettu, Tsernobylistä ei. Myös raivaajien kertomuksia on, joku oli ollut Afganistanissa. Viitataan myös Leningradin piiritykseen, ja vuoteen 1937. Puhutaan neuvostosaavutuksista ja velvollisuuteen, Gagarinista, ja kuitenkin puhutaan Tsernobylistä ja näkökulma on kymmenen vuotta sen jälkeen vuonna 1996, aikana jolloin jo Neuvostoliitto on hajonnut. Tässä toisin kuin kirjailijan teoksessa Sodalla ei ole naisen kasvoja, on varsin paljon silloisen systeemin kritiikkiä. Sivulla 101 vihjataan, että kirjastoista hävisivät säteilystä kertovat teokset.
Kirja päättyy: "Jag kommer att viska fram min Tsernobylbön ... Och han kommer att se på världen med barn ögon ! s.255 Näin lopettaa puheenvuoronsa raivaajan vaimo yksi monesta Tsernobylin leskistä, joka kuiskaa rukouksensa. Naisella on kaksi taakkaa kannettavanaan, han viittaa hänen järjenvalon kadottaneeseen poikaansa.
Maailma lasten silmin on huoleton. Tai miten lapsi sen näkee, riippuu myös vanhemmista ja näkökulmasta ja siitä ymmärtääkö lapsi kaiken mittasuhteista ja vaihtoehdoista. Lapsella ei ole kykyä kyyniseen realismiin. Kyyninen realismi on minusta monesti hyvä analyyttinen tapa tarkastella vaikeita tapahtumia ja niiden vaihtoehtoja. Kyynisyys ei ole empaattinen lähestymistapa, tämä kirja on minusta empaattinen. Kyyninen realismi ihmisen tasolla satuttaa, empaattisuus voi eheyttää. Tämä kirjan empaattisuus eli toisen kohtaloon eläytyminen voi olla jollekin lukijalle liikaa.
*****
Valkovenäläinen Neuvostoliitossa 1948 syntynyt Svetlana Aleksijevitš voitti vuoden 2015 Nobelin kirjallisuuden palkinnon. Tämä tunteikas kirja on mainittu tuoreen nobelistin pääteokseksi ja on siis suomeksi Tsernobylistä nousee rukous. Hänen teoksestaan Sodalla ei ole naisen kasvoja on bloggaus täällä.
Kirjasta on dramatisoitu kuunnelma Tsernobylistä nouse rukous , joka kestää yhden tunnin, 13 minuuttia ja 27 sekuntia. pääsee suoraan täältä. Kuunnelmassa on näyteltyjä monologeja ja musiikkia. Siinä ydin on palomiehen lesken tarina. Se on kirjassa ensimmäisenä. Kuunnelmassa palomiehen lesken tarina on ripoteltu pitkin esitystä. Kuunnelmaan on valikoitu tietynlaisia yksinpuheluita ja palomiehen lesken tilitys kestää noin puolet ajasta, lisäksi taukoja on käytetty hyväksi. Valkovenäläinen näkökulma tulee esiin oikeastaan vasta 44 minuutin kohdalla. Kirja ja kuunnelma eivät ole kevyitä vaan karseaa kertomusta.
Kirjassa kaikki tarinat puidaan kerralla läpi, kuunnelma on tarjolla 8.11.2015 asti.
Ruotsinkielisen kirjan avaa Stig Hansénin ja Clas Thorin esipuhe, jossa avataan kirjailijan teoksia, siteitä Ruotsiin ja Tsernobylin ydinonnettomuuden luonnetta ja seurauksia Valko-Venäjällä. Suomenkielisen kirjan lopussa on vastauksia lukijoiden kysymyksiin.
Tammen Keltainen kirjasto on painanut oman niteensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti