Stephen Hawking: Ajan lyhyt historia

Stephen Hawking: Ajan lyhyt historia, wsoy-pokkari, alkuteos A Brief History of Time, 1988, suomentanut Risto Varteva, 276 sivua, johon kuuluu kattava hakemisto.

Stephen Hawkingista (1942-2018) on tietoja wikipediassa täällä, Hawking oli mustien aukkojen tutkija, teoreettinen fyysikko ja kosmologi. Hawking sairasti ALS-tautia 21 vuotiaasta asti. Tämä kirja julkaistiin jo vuonna 1988, ja on bestseller, Hawking kirjoitti uuden esipuheen vuonna 1996.

Teos on looginen ja kronologinen esitys maailmankaikkeuden kehityksestä ja siitä, mitä ihminen on siitä tiennyt. Olen lukenut monia vastaavia kirjoja, mutta tämä päivitti tietojani ja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Tämän kirjan etuna on synteesi faktoista, ja asian popularisointi historiallisin faktoin. Hawkingilla on myös näkemyksiä Jumalan roolista maailmankaikkeuden synnyssä, ei niinkään suoraan, mutta hän pohtii sitä asiaa monessa kohdin.

Teos alkaa esittelyllä ihmisen maailmankuvasta ja lähinnä sen kehityksestä: Aristoteles järjen ja päättelyn mies ja Ptolemaios luulivat, että maailma on kaiken keskus, myöhemmin sen on kumonnut heliosentiryys: Kopernikus oletti, että aurinko on muuttumaton keskus, jota planeetat kiertävät ja Galileo Galilei joka huomasi, että Jupiterilla on kuita. Tämä oli mullistavaa, sillä se kumosi teorian, että kaikki kiertää maata. Johannes Kepler paranteli Nikolaus Kopernikuksen teorioita ja oletti planeettojen kiertävän aurinkoa ellipsiradoilla. Isaac Newton kehitti painovoimateorian, joka toimii vieläkin rajatussa ympäristössä, ja vasta Einsteinin suhteellisuusteoriat täydensivät sitä.

Toisaalta myös pohditaan koska "maailma luotiin" tai milloin tapahtui alkuräjähdys. Sopii pohtia myös mistä aine tuli ja mitä sitä ennen tapahtui. Pelkästään tämän keksiminen on vaatinut paljon ja keksimisen lisäksi havainnot pitää saada sopimaan teoriaan. Monet mallit ovat matemaattiisia, joten mittauksilla saadaan "luonnonvakioille" arvoja ja mittauksilla teoriat saavat lisätukea tai sitten eivät. Tärkeitä ovat esimerkiksi Römerin mittaustulos, että valon nopeus on äärellinen, Michelsonin ja Morleyn kokeet valonopeuden arvosta ja luonteesta sekä Edwin Hubblen mittaukset punasiirtymistä ja huomiot siitä, että galaksit etääntyvät, se antoi tukea George Gamowin teorialle alkuräjähdyksestä.

Teos etenee kronologisesti mutta myös aiheiltaan loogisesti. Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian mallia maailmankaikkeudesta käydään paljon läpi. Pohditaan alkuräjähdystä, sen etenemistä, singulariteettejä, lopussa otetaan mukaan kvanttifysiikka ja sen anti maailmankaikkeuden synnylle. Yleistä yhtenäisteoriaa Hawking haikailee, joka yhdistäisi eri voimat myös painovoiman teorian, samassa paketissa olisi siis yleinen suhteellisuusteoria, kvanttifysiikka ja epätarkkuusperiaate. Teos on kokonaisuus joka vie lukijaa mukanaan matematiikasta puhutaan ilman matematiikkaa ja suhteellisuusteoriasta ilman suurempia kaavaryöppyjä.

Kirja on hyvä ja selkeä. Teos on kunnianosoitus Stephen Hawkingille, mutta hän nostaa monia nimiä esiin. edellisten lisäksi: Max Planc kvanttiteorialla, hiukkasten duaaliluonnehavainto on ollut tärkeä harppaus, Chandrasehar ja hänen teoria tähden loppuunpalamisesta, mikä johtaa mustien aukkojen teoriaan. Luullakseni mustat aukot ovat tämän  kirjan eräs tärkeä alue, koska Hawking on itse tutkinut näitä. Uutta minulle oli teoria, että mustia aukkoja olisi voinut muodostua jo ennen suurien tähtien luhistumista, ja se, että mahdollisesti mustasta aukosta voi tulla jotain ulos esim. energia tai kvantti.

Kirjassa on mainittu monia fysiikan nobelisteja ja asioita, mistä palkinto on annettu, ja ketkä ovat turhaan odottaneet palkintoa.

Populaarisuutta esittää minusta näkemykset siitä voiko aika mennä taaksepäin maailmankaikkeuden supistuessa, ei voi, koska entropia kasvaa, ja psykologinen aika ei mene taaksepäin, lisäksi pohditaan aikamatkoja "paluu tulevaisuuteen" hengessä ja hyppyjä paikasta toiseen "madonreikien" kautta, myös säie-teoriaa esitellään. Kuten Hawking toteaa, näitä on pohdittu myös scifi-kirjoissa tosin ilman "todellista" tieteen kontekstiä.

Lopussa sanojen selityksiä, esittelyt Einsteinista, Newtonista ja Galileo Galileista. Hienoja kunnianosoituksia menneille mestareille, ja hieman erilaista tietoa. Esko Valtaojan Kaiken käsikirja käsittelee alkuosissaan varsin samoja asioita. Valtaojan teoksen sisällysluettelosta ei löydy Stephen Hawkingin nimeä.

***
Teos on minusta samantyyppinen esimerkki kuin Helen Kellerin tarina tai että Hawking sairastui jo ennen väitöskirjaansa. Ihailen näitä tarinoita, itsekin melkein ruikuttaa, jos blogger tökkii ja romahtaa yhdessä sen kanssa. Keskivertoihminen on tyhjästä itkijä.

Antti Tuuri: Pohjanmaa

Antti Tuuri: Pohjanmaa, alkuperäinen 1982, Sevenpokkari 2012, 364 sivua, 51 lukua. Tästä kirjasta on tehty myös loistava elokuva, josta lopussa enemmän. Minusta kirjakin on aivan loistava, tämä on Tuuria parhaimmillaan.

Tässä kuten Antti Tuurin Talvisota -romaanissa kerronta on minä-muotoista. Teoksen minä eli kokija on Erkki Hakala, yksi neljästä veljeksestä, asuu Pietarsaaressa, poikamies ja paperikoneen hoitaja. Vanhin veljistä Paavo pitää perheen kotitaloa, jossa vanha äiti vielä asuu, muut veljet ovat Veikko, huijattu kutomoyrittäjä sekä insinööri Seppo, lisäksi kotitilalla on veljien vaimot sekä lapsia, niin että Hakaloita on paikalla viitisentoista. Hakalat Pohjanmaalta ovat jakamassa Amerikan vaarin "perintöä", jota ei ole kaappikelloa lukuunottamatta, mutta rahasta suvulla on pula. Kirja tapahtuu vuonna 1978, sitä ei suoraan sanota, mutta sen voi itse päätellä.  Erkin syntymävuosi on  1950, Veikon 1940 ja Paavo on syntynyt 1935 ja veljesten äiti on syntynyt vuonna 1916.

Juoni lyhyesti
Heti alussa joutuu minäkertoja (Erkki) pidättelemään Veikkoa, joka kuohuu kutomokonkurssin vuoksi. Konkurssiin on palanut paljon rahaa, joten se on yksi asia, mikä vie juonta eteenpäin. Veikko käy tapaamassa Ketolaa petollista liikekumppaniaan, joka on perustanut hienomman kutomon, Veikolle on jäänyt velat (ovat maksamatta). Konkurssi jää kytemään Hakaloiden pikkukollien mielessä, ja Ketola haetaan autolla kotoa. Samaan aikaan Erkki vie velipojat ja etenkin Veikon Lummukan hiekkakuopille uimaan, jotta luotettava alibi saadaan. Erkillä on monta rautaa tauottavana. Entinen nuoruuden heila pitää hakea juna-asemalta ja häntä täytyy aina välistä "viihdyttää", isoäidin kertoma asekätkentäjuttu johtaa Erkin kaivamaan navetan kivijalan läheltä suomikonepistoolin ja ammuksia, lisäksi Erkki joutuu  pidättelemään Veikkoa ja klappien kurmootusreissua peittelemään. Lummukkaan lähdetään ja viinaa naukkaillaan ja juttua riittää. Lummukassa uidaan, vinoillaan toisille ja ammutaan (maaliin) ja sotaintoilevan opettajan kanssa lähdetään mökille. Erkki palaa kotiin ja etsii nuorta väkeä. Poliisilaitoksella useasti selvitellään koko heinäkuisen pyhäpäivän jälkipyykkiä.


Erot elokuvaan
Teoksessa on minämuotoinen kerronta. Paljon käydään keskusteluja jääkäriajasta, Lapuan liikkeen noususta, Kosolasta ja niistä tapahtumista, sekä paljon rintamajuttuja. Ihmisten ulkonäköä ei kuvata juuri ollenkaan. Sanailua on kirjassa paljon, ja todella pidin siitä. Hakaloiden tuvassa on kaksi leiriä miehet ja naiset. Miehillä on miesten jutut, naisten osaksi jää piilo (tai avoin) vinoilu miesten menemisistä.

Luvussa XXIV veljesten sanailua autossa toisistaan, minusta aika rankkaa, mutta näin miesten kesken puhutaan, ja tässä ei ole välttämättä mitään loukkaavaa, vaikka sanatasolla onkin, oikeasti puhesävy ratkaisee.
Veikko lupasi, että tarjoaa kaikille huurteiset kaljat, paitsi minulle, joka olin melkein alaikäinen ja päässyt kuskina mukaan. ...Veikko muistutti minua, että olin yhteisten vanhempiemme myöhäisellä iällä roihahtaneen rakkaudenkipinän hedelmä ja pelkkä vahinko... Veikko väitti Paavonkin olevan pelkkä vahinko ja vain hänen ja Sepon harkitusti ja huolella tehtyjä, Paavo taas, että ne molemmat oli tehty kovalla kiireellä isän ollessa rintamalla lomalla ja sen takia molemmista tulleen puolitekoisia.

Aiemmin XXII-luvussa puhutaan Erkin vanhana poikana olemisesta ja Veikon lapsettomuudesta
Seppo sanoi, ettei naisten kannattanut minun puheistani välittää; minä oli vanhaksipojaksi jäätyäni tullut katkeraksi ja kyyniseksi ihmiseksi, tajunnut, ettei maailmassa kukaan minusta todella välittänyt paitsi äiti ja surin lapsettomuuttani... Tässä Seppo laskee leikkiä asiasta
Sen sijaan Lainan toteamus ei ole välttämättä sanottu hyvällä
Laina kailotti korkealla äänellä, ettei Veikkollakaan mitään lapsia ollut, vaikka ei tietysti mitään penniäkään jaettavaksi ...
Naisbloggaajat voivat olla toista mieltä, mutta minusta poika- tai miesporukassa heitetään aika rankkoja juttuja toisille, mutta niistä harvemmin loukkaannutaan. Sävy ja ja se, että voi heittää takaisin herjaa ratkaisee, onko asia loukkaava. Tuurin kerrontaa ei voi liikaa kehua, luvussa 36 ja 37 käydään Erkin ja Nimismiehen välillä keskusteluja, joiden sanat eivät ole ratkaisevia, vaan ajatukset niiden takana. "Nimismies kysyi, voisiko minun mielestäni urheilukentälläkin sattua mitä tahansa, tappelua, riitaa tai pimeän viinan trokausta. Nimismies kysyi, myytiinkö urheilukentällä pyhisin viinaa, mutta arvelin sen itse tietävän minua paremmin, missä pimeää viinaa myytiin ...."

Kohta sisältää aiemman toiminnan vuoksi seuraavia tausta-ajatuksia. Erkki hyvin tietää, ettei urheilukentällä ollut ketään, eikä ollut tarkoituskaan olla, vaikka sanoi poikien menneen sinne. Pojilla oli omat viinat mukana, urheilukenttätarina ja Lummukan uintireissu olivat vain toisen asian peittelyä. Luultavasti herra Nimismies tietää, että Erkki tietää, että urheilukenttäjuttu on pelkkää silmänlumetta. Erkki tietää tai ainakin luulee tietävänsä, että Nimismies tietää, että Erkki salaa asioita, ja peittelee poikien jälkiä. He kuitenkin käyvät keskustelua, missä molemmat tietävät, miten asiat ovat, mutta toinen ei kerro totuutta, ja toinen ei saa toista kertomaan sitä. Tämän asian jauhaminen voi tuntua  toisarvoiselta, mutta ei ole, sillä näistä yllä mainituista keskusteluista kirja pitkälti rakentuu. Tässä maailmassa luultavasti kasvojen säilyttäminen ja kunnia ovat keskeisiä. Poliisille ei puhuta, poliisille puhuminen on häpeäksi. Vanhoja asioita jauhetaan usein armeijan kautta. Myös armeijan kurin asteittaisesta höltymisestä puhutaan ja lisääntyvistä lomista. Tätä keskustelua käydään yhä uusissa miessukupolvissa. Opettajan suu jauhaa yhä uudestaan sotatapahtumia. Kun miehet tuodaan piiskalla mökiltä, opettaja valittaa polisien tulleen kesken kovapanosammuntojen. Armeija näyttelee suurta osaa myös Paavon lasten tulevaisuusunelmissa: armeija, YK-joukot ja sitten Amerikkaan kommandomieheksi.

Tietenkään Erkki ei ole vilpitön myöskään kotiväkeensä päin. Hän kuuluu paperipussitehtaassa ammattiliittoon, mitä ei ole kylällä toitottanut, pitänyt asian omana tietonaan. Nimismiehen mukaan ammattiliittoon kuuluminen on sitä sosialistista vapautta. Saarakaan ei ole vilpitön Erkkiä kohtaan. Hän on jättänyt Erkin kouluaikana ja valinnut miehekseen insinööripainijan, ja on nyt lämmittämässä välejään Erkkiin päin.

Veikko on surullisen hahmon ritari, kaveri, jolta epäonnistuu kaikki. Firma huijattiin, viinapää on huono, ja kaveri on täysi kaistapää kännissä. Hänen riehuminen on vaarallista ja uhkailu pelottavaa, hän losauttelee kp:llä, käytös on aivan tolkutonta.

Tuurin kuvaus heinäkuisesta sunnuntaista Kauhavan ja Seinäjoen seutuvilla on loistavaa nykyproosaa, joka on kääntynyt hienosti filmillekin.

***
Pohjanmaa -filmissä päähenkilöä Erkkiä esittää Taneli Mäkelä, kiihkeänä ja viinapäissään hurjana Veikkona mellastaa karismaattinen Esko Salminen, Paavoa esittää Esko Nikkari, Seppona on Vesa Mäkelä. Kirjassa nimeä Erkki ei luultavasti kertaakaan mainita.

Erkin "tyttöystävää" Saaraa esittää Eeva Eloranta minusta erittäin hyvin, filmissä Erkin auto (muistaakseni Datsun 100A) on kovassa käytössä ja välin Saara on kyydissä, välillä miehiä, välin Suomi KP on takakontissa, välillä ei. Kirjassa Saara on ollut uussuhteen aloittaja, hän on ottanut Erkkiin yhteyttä ja myös juna-asemalle treffit sopinut. Saaralla on kaksi lasta, jotka ovat "loman" ajan anopilla hoidossa.

Heikki Paavilainen ja Sari Mällinen näyttelevät hyvin Markun ja Tainan osat. Mällinen näyttelee sopivan neuroottisesti osassaan, Heikille ei käy tarinassa hyvin. Kloppiosastoa näyttelee vielä nuori Konsta Mäkelä. Kirjassa Tainan osa on vielä kovempi, hän hoitaa vanhusta yksin, ja on vastuussa myös sairaasta lapsesta. Filmissä tuodaan Markun maileritaustaa enemmän esille. Markun tavoitteena on ollut voittaa Moskovan olympiakisoissa 1500 metriä 1980, Markku ei voittanut, vaan Sebastian Coe, tuo myös Losin kisoissa 1984 1500 m:ä voittanut britti, joka piti pitkään 800 m:n ME:tä. Jouko Salomäki nurmoolainen voitti kreikkalais-roomalaisen painin 74 kilon sarjan kultaa Losin kisoissa.

Neuroottinen on myös Ketola, jota kurmootetaan, tai yritetään ja Paavo Pentikäinen on sopivan maaninen osassaan. Kirjassa puukotustapaus puhutaan vasta poliisiasemalla. Filmissä se näytetään.

Kalevi Kahra opettaja filmissä höpisee omiaan loistavasti. Opettaja kirjan mukaan on opettanut koko veljessarjaa. Opettaja on sotaintoilija ja käy omia taistelujaan. Pohtii jopa TVH:n hiekkakuopan strategista puolustamista kiljupäissään.

Kirsti Ortola loistaa filmissä äitinä ja vaimoina Rea Mauranen (Helena) ja Miitta Sorvali (Riittana). Kirjassa naisväki on hieman syrjässä. Elokuvassa poliisit ovat enemmän "äänessä", filmissä poliiseina loistaa Vesa Vierikko (Matero) ja Kalevi Haapoja (Lammi).

Filmissä dialogi ja maisemat ovat hienoja, ja pohojanmaan murre on hyvää. Itselleni olo tulee kotoisaksi, olen viisi vuotiaaksi asti asunut lähiseuduilla Seinäjoen liepeillä, ja tienoo ja touhu tuntuu kovin kotoisalta. Tämä on hyvä kirja, ja etenkin pohjalaisia geenejä omaavat miehet luultavasti viihtyvät Tuurin tekstiä tavatessaan. Suosittelen.

** Lehmänäkökulmasta lisää  täällä.

***
Antti Tuuri on syntynyt Kauhavalla siis Pohjanmaalla, ja hän on suuria ikäluokkia eli 1944 vuoden lapsia, hän on koulutukseltaan diplomi-insinööri, wikipediasta laskin, että Pohjanmaa on viides hänen romaaneistaan, ja avausosa Pohjanmaasarjaan. Vuonna 1997 Antti Tuuri sai Finlandiapalkinnon kirjasta Lakeuden kutsu, joka päättää Pohjanmaa-sarjan. Olen lukenut Tuurin Talvisodan, ja katsonut kaikki filmit. Ne ovat hyviä, mutta valitettavasti Erkin näyttelijä vaihtelee filmeissä.

Philip Roth: Nöyryytys

Philip Roth: Nöyryytys, 2009, Suomentanut Arto Schroderus 2011, WSOY, sivumäärä 146, kolme lukua. Nöyryytys on nopealukuinen teos, jossa on ammattimainen ote ja hyvä suomennos, mutta henkilökohtaisesti en pitänyt Nöyryytyksestä.

"Hän oli kadottanut taikansa. Sisäinen pakko oli rauennut tyhjiin". Kirjan alku määrittelee nasevasti näyttelijä Simon Axlerin ahdingon. Huippunäyttelijä joutuu kokemaan sen, mitä oli monesti näytellyt, ja se on ahdistavaa. Simon Axler tajuaa, että kaiken missä hän oli ennen onnistunut hän oli tehnyt vaiston varassa, nyt epäonnistuessaan, hän ajatteli kaikkea. Näyttelijänä hän mennyt tunteita ulkokohtaisesti läpi vaistolla, nyt herkkyys näytellä on mennyt, kyky on kadonnut.

Kyvyttömyyden kohtaaminen johtaa hänet mielisairaalaan, missä hän kuulee erään naispotilaan tarinan.

Toisessa luvussa Axlerin naisasioitaan avataan...  Nöyryytyksessä on yhdessä tarinassa on useitakin tarinaa. Amerikkalaiseen tyyliin rankat jutut eivät kosketa johtuen teoksen asenteesta. Kaikki on kuin teflonilla pinnoitettua.

Axlerilla on ollut avioliittojensa lisäksi suhde ystäviensä lapsen Pegeenin kanssa, joka on suhteen alkaessa tosin noin 40-vuotias ja ollut lesbosuhteessa. Suhdetta tähän Pegeeniin ja hänen vanhempiinsa myös valotetaan. Minusta koko teoksen keskiväli on turhaa K18-materiaalia ja monin osin kuvottavaa sekä kerronnassa että mahdolliset rinnastukset. Ensimmäisen luvun potilaan tarinan ymppäämistä tähän kovastikin ihmettelin. Luulen, että jotain jäi ymmärtämättä, mutta mitä, sitä en tiedä tai sitten ymmärsin liiankin hyvin.

Olennaista on, että Axler kokee koko elämänsä kohtausten ja näyttelemisen kautta. Tämä olisi hyvä teos lyhyenä novellina, jossa olisi vain alku ja loppu.

Rothilla on lukematon määrä teatteriviitteitä,  mutta olennaisia ovat vain Shakespearen Macbeth ja Tsehovin Lokki, Lokki-näytelmän tunteminen auttaa tämän teoksen ymmärtämistä.
***
Kansikuva on minusta loistava, mutta kirja ei, se oli lyhyestä mitastaan huolimatta liian pitkä. Olennainen oli seitsemällä ensimmäisellä ja  kahdella viimeisellä sivulla. Tämä olisi siis minusta ollut kymmensivuisena loistava, mutta 146-sivuisena teflonmaisesti teennäinen.

L.M Montgomery: Pieni runotyttö, tähtitrilogia

L.M Montgomery: Pieni runotyttö, WSOY 2005 I.K Inhan uudistettu suomennos 1961, alkuteos Emily of New Moon, 1923, 306 sivua. Kannen kuvassa päähenkilö, jolla on tummat, mustat hiukset, ja kaksi palmikkoa, ja hän pitää kissoista.

Ykkösosan juonesta
Emilia Byrd Starr asuu äitinsä kuoltua isänsä kanssa. Perheen taloutta hoitaa Ellen niminen taloudenhoitaja. Isällä on keuhkotauti, joten hänen kuoltuaan Emilia sijoitetaan Blair Watersoniin Uuden kuun tilalle äidin sukulaisten Murray-suvun vanhaan sukutaloon. Suvun matriarkkana häärää tiukka Elisabet-täti, jonka ankaruutta ja pedanttisuutta vastassa ovat Emilian haaveilut, runoviehtymys ja spontaanisuus, mutta myös timanttinen tahto.  Penseitä he olivat myös Emilian äidille tämän avioliitosta köyhän sanomalehtimies Douglas Starrin kanssa. Emilian pitää siis aloittaa elämä ankeissa olosuhteissa, onneksi tilalla asuu runoja sepittävä Jimmy-serkku ja kiltti Laura-täti. Kouluunkin on mentävä. Koulun opettajatar neiti Brownell ottaa Emilian silmätikukseen, mutta nolaa muitakin oppilaita. Koulussa odottaa myös lauma tyttöjä, jotka piikittelevät Uuden kuun uutta tulokasta, ja antavat tuliaislahjaksi käärmeen paketissa, ja vinoilut ilman pakettia. Emilia tointuu tästä Ilse Burnleyn avulla. Myöhemmin käydään nokitteluja muiden tyttöjen kesken syntymäpäiväkestikutsuista. Emilian ja Ilsen ystävyys sen sijaan syvenee. Poikaenergiaa tuovat renkipojaksi tullut kunnollinen, oikeudenmukainen mutta rämäpäinen Perry Miller ja lähiseudulla äitinsä kanssa asuva kuvataiteellinen nynnyhkö Teddy. Ilsen äiti on "karannut" serkkunsa kanssa, ja lääkäri-isä on yksinhuoltaja, kuin myös Teddyn "hieman" kajahtanut äiti. Emilialla on Murrayn puolelta sukulaisia, jotka ovat liian ylpeitä, ja kopeita. Nancy-iso-täti on nokkava, mutta vierailessaan siellä Emilia murtaa äksyn leskirouvan jääkerroksen. Myös Elisabetin kanssa otetaan monesti yhteen. Elisabet on periaatteiden kangistama konservatiivi, jonka syntikäsitys on keskiajalta. Emilia, joka on kiltti ja suhteellisen mukautuvainen lapsi, lukee ja kirjoittaa tarinoita, jotka ovat Elisabetin mielestä syntiä. Vielä tuhoisampia ovat Elisabetin käsitykset naisen asemasta, työteosta ja opiskelusta, ne ovat jokseenkin kaiken järkevän toiminnan ja kehityksen abs-jarru. Sukuylpeys on käsijarru, murrayt ovat aina olleet tällaisia, priestit tätä burnleyt tätä ja starrit sita sun tätä, eli nimi ei ole enne vaan kahlitseva vanne.

Emilia jakaa mielipiteitä, mutta yleensä tytön toimintaa luonnehditaan keijukaismaiseksi tai ylimieliseksi. Hän on kuitenkin yleisemmin tähhti (starr).

Teoksen kertojaratkaisu on hyvä. Kaikkitietävä kertoja vie tapahtumia eteenpäin, mutta välillä on Emilian "kirjeitä" isälle. Näissä kirjeissä sydänverellä kirjoitetut tapahtumat tuntuvat aidoilta ja pienet runon pätkät monipuolistavat ilmaisua, siinä myös selviävät paremmin Emilian ajatukset, ja pieniä hauskoja yksityiskohtia. Emilian syntymäpäivä on muuten toukokuun yhdeksästoista päivä*.

Kirja on myös erittäin hauska. Huumori ei ole väkisin revittyä, vaan on osana kertomusta.  Emilia esimerkiksi kirjoittaa luvatta "pelätylle" Nancy-tädille, jonka aiemman kirjeen sisältöä Elisabet on "manipuloinut". Emilia lähettää Nancylle myös Teddyn piirtämän kuvan itsestään, ja yrittää kumota Nancyn esittämän käsityksen, että Emilia olisi tyhmä. Irrallisena vakuuttelu ei tunnu hauskalta, mutta tekstin sisällä minusta kuvaa hyvin Montgomeryn huumoria.
"Rakas Nancy-täti.  Elisabet-täti antoi ottaa minusta valokuvan ...olen siinä liian ruman näköinen ... laitan toisen kuvan tilalle .. -sinun kuuliainen Emilia Byrd Starr.
J.K En minä ole niin tyhmä kuin sinä luulet.  E.B.S
J.K N:o 2. En minä ole ollenkaan tyhmä"
Minustakaan eikä myöhemmin Nancystakaan Emilia ei ole tyhmä.

Myös voimakasta tragiikkaa on mukana, murhenäytelmät ovat koko elämän kestoisia. Emilian äidin avioliiton arvostelu, Starrin suvun vähättely, Lauran ja Elisabetin vanhapiikuus ja siten myös lapsettomuus, Teddyn äidin, Ilsen isän ja äidin, sekä Teddyn äidin tilanne, Jimmy-serkun kaivoon putoaminen, ja Dean Priestin "Pönttöselän" mollaus, ne ovat asioita, jotka ovat, niitä ei hyssytellä, mutta ne ovat elämän kestoisia ilmiöitä, jotka eletään niin, että ne muodostuvat arkisiksi asioiksi.

Lähiseudulla asuu monia ihmisiä, joiden yhteistyökyky ja huumorintaju ovat sangen omituisia, he kuitenkin ovat aitoja. Katolinen Korkea John on persoona ja mainio Isä Cassidy, jonka kanssa Emilia käy keskusteluja. Isä Cassidy on luokitellut tyypillisimpiä kirjan juonia. Myös tässä ihastuttavan hienossa kirjassa juoni on sangen kaavamainen. Orpo-tyttö yksin maailmassa, ankara kasvatti-täti on joustamaton eikä ymmärrä. Koulussa tulee rapaa, kanssatytöt ovat tuhmia, onneksi on mukava tyttö-bestis, ja muutama ymmärtävä poika. Otsatukka olisi kiva kasvattaa, mutta sitten sitä "vähän" leikataan. Kun tarpeeksi tarpoo omaa tietä, kohtalo auttaa, ja rautakankikin (tässä: Elisabet tädin kasvatuskäsitys) taipuu. Kuitenkin kohtalo heittää kulkutautia niskaan. Lopussa ongelmat selviävät. Vaikka juoni on ehkä klisee,niin toteutus ei ole, tämä on taidetta ja oikean elämän kuvausta. Kaikki olemme olleet lapsia, kasvaneet ihmisten joukossa. Isä Cassidy, ja Dean Priest ovat mainioita henkilöitä, kuten myös Jimmy-serkku ja Laura-täti, mutta maailmassa on elisabetejä, nancyja ja muita säätäjiä. Juoni ei ole tärkeä vaan asenne ihmisiin, se, että samaistuuko kirjaan, onko sillä kaikupohjaa jossakin inhimillisessä ja tällä teoksella minusta on, tämä on jopa parempi kuin Montgemeryn itsensä kirjoittama Anna-kirja.

Lukiessani kirjaa runotytön runot tuntuivat  latteilta, ja loppuosassa teosta ne todetaankin muutamaan poikkeusta lukuunottamatta Emilian runot varsin kliseisiksi opettaja Carpenterin analysoinnin jälkeen, mutta on siellä kymmenkunta kelvollista säettä, hyvä suoritus kolmetoistavuotiaalta. Emilia käyttää kirjoittamista myös "terapiana" ja tunteiden purkamiseen. Hänen runojaan parempia ovat osin kyynisetkin huomiot ihmisten todellisesta luonteesta päiväkirjassa.

Kirjassa Elisabet-tädin asenne on valitettava asenne vieläkin. "minä en keskustele asiasta", "olen jo päättänyt sen", tämä asenne eskaloi tilannetta, ja kun kerran käydään oikea keskustelu, ja Elisabet on lukenut itseään koskevat Emilian kirjemerkinnät, alkaa Uudessa kuussa jonkinnäköinen uusi dialogin aika.

Nykyistä rap-sukupolvea kiinnostaa tieto, että Dean Priestillä on Karri-koira lemmikkinään.

Täydellinen tyttökirja muutamaa kauneusvirhettä lukuunottamatta, arvosanaksi muotoutuu täysi kymppi.
***

L.M Montgomery: Runotyttö maineen polulla, WSOY 2005 I.K Inhan suomennos 1948, alkuteos Emily climbs, 1925, 306 sivua.

Kirjaan tässä lukukokemukseni tästä toisesta kirjasta. Nämä ovat tuntemuksiani lukemisen aikana ei sen jälkeen, toinen kirja ei ollut suosikkini, se toisti ykköstä, ja mielestäni teennäinen, mutta silti erittäin hyvä.

Kirjan kaava muistuttaa ykkösosaa. Alkuun kertaillaan tilannetta ja esitellään henkilöitä. Sitten on sukukokous, lähteekö Emilia lukioon. Elisabet päättää ettei, mutta sitten sovitellaan. Lisäksi alussa on telepaattista Teddyä pelastuspuuhassa, kun Emilia on kirkossa lukkojen takana erään kylähullun etsiskellessä ammoin kuollutta morsiantaan. Juonen käänteellä näytetään Teddyn ritarillisuus, ja Teddyn äidin omistamisen halu, mutta tämä sekä siivouskopissa kylän ämmien juorujen kuuntelu tuntuivat väkisin väännetyiltä. Vakiokaava jatkuu, Ruth-täti majoittaa Emilian lukioaikana, hän on ankara ja jakelee purevia huomautuksia, koti-ikävä vaivaa Emiliaa ankeassa huoneessa. KotiinUuteen kuuhun kävellään suutuspäissään ja Brownellin sukulaistytön Evelyn Blaken kanssa otetaan kipakasti yhteen. Erilaisuutta ei siedetä, kopeutta ja omaa kehua nähdään vain muissa, vaikka muut ovat osin oman itsen peili.

Kiinnostavaa on myös Dean Priestin (Priest tarkoittaa jonkin näköistä pappia, mutta Dean ei välttämättä usko Jumalaan) ja Emilian suhde. Puhutaan miltei neljäkymmentävuotiaan miehen motiiveista tavata Emiliaa, joka on neljäntoista. Dean käsittää, että Emilian rakkaus on tuhlautuva nuoreen kolliin, mutta lienee elätellyt toiveita enemmästä. Myönnän, että Dean on hieno ihminen, mutta ihmettelin jo ensimmäisessä osassa, mitä ihmettä poikamies tekee vuosittaisilla Euroopan reissuillaan ja Algeriassa ja tepastelee oraalla olevan neidon kanssa. Rakkaus ei katso ikää, mutta nelitoistavuotias neito ei ole valmis nelikymppisen matkustavan poikamiehen rakkauteen ei fyysisesti eikä psyykkisesti. Dean sanoo Emilialle sivulla 204 " sinä hymyilet ... on hauskaa nähdä naisen hymyilevän itsekseen", minusta Emilia on tyttö, ei nainen, eikä mitenkään aikuisen tasolla kuten ei kuulukaan olla, samaan aikaan paheksutaan sitä että Emilian kävelee täysin viattomasti Ilsen, Teddyn ja Perryn kanssa. Näistä kaksilahkeisista Perry on oma suosikkini tähän asti. Kaveri, kuten Ruth-täti messuaa "on katuojan kasvatti", ehkä, mutta jos sieltä itsensä nostaa lukiolaiseksi tämän kirjabloggarin arvonannon saa. Hänen toilailunsa rehtorin illallisilla oli minusta väkisin keksitty, ja pahennusta herättänyt pusukohtaus tuntui teennäiseltä ottaen huomioon Emilian kävelyretket poikamies Priestin kanssa. Toisen osan kaavamaisuutta lisäävät Emilian meediounet, jotka aiheuttavat taas löydöksiä. Autiotalossa kävi kuin Dingolla, se ravisti, mutta vain tätien juorumaailmaa. Tässä saadaan Ruth-tädin oikea luonto selville ja juoruämmien kuten rehtorin suut pannaaan suppuun, koska mitään ei tapahtunut, myrsky oli vain ulkona. Ruthilla on aseinaan rahapussukka, velkakirjoja ja mahtava määrä meheviä juoruja (ovat vielä faktoja), joita voisi laskea liikkeelle.

Runokilpailussa harrastetaan plagiointia ja tytöt käyvät kirjoitustensa vuoksi yhtä ylikierroksilla kuin nykymiehet lätkäkaukalossa.

Kakkososan kiinnostavin teema on runojen kirjoittaminen niiden palautus julkaisematta vakiovastauksella, tai niiden julkaiseminen, pienet mutta suurenevat palkkioshekit ja innostuneisuus ja väristykset, kun runo tai tarina julkaistaan. Tämä on minusta Emilian kasvun osalla tämän osan hienous. Pitsikromeluurit juonessa minusta enemmin pilaavat kokonaisuutta, kuin kantavat sitä. Toisaalta pitsien välistä löytyy milloin vanhaa runosivua tai muuta juonen kannalta olennaista.

Edellä olevasta voisi päätellä, etten pitänyt lukemastani. Teksti on harhaa, sillä pidin ja paljon. Runotytön kakkososa on enemmän kuin osiensa summa, olennaista ei ole tapahtumat vaan niiden suhteet, kokemistapa sekä kerronta. Tarina on pullataikina, joka nousee pellillä ja paistuu uunissa. Tarinataikinassa on rusinoita, taateleita ja muuta täytettä, kaikki ei maistu makeilta, mutta kuuluvat tarinaan, eli Montgomery osaa linkittää täytteetkin juoneen. Kertojanäkökulma vaihtuu, Montgomery vaihtaa myös kerronnan tempoa ja tyyliäkin, lisäksi teoksen lopun merkinnät ovat Emilian päiväkirjamerkintöjä, jossa hän on elänyt ja hyväksynyt tapahtumat ja jää odottamaan tulevaa.

L.M Montgomery: Runotyttö etsii tähteään, WSOY 2005 suomentanut Laine Järventaus-Aav 1949, alkuteos Emily's quest, 1927, 215 sivua. Tässä luvut ovat nimettömiä toisin kuin kahdessa edeltävässä. Ratkaisu on hyvä, sillä lukujen nimet olivat usein liian lennokkaita tai teennäisiä.

"Ei enää maitoteetä", Emilia on jättänyt lapsuuden, hylännyt nuoret kosijat, jäänyt Uuteen Kuuhun ja kirjoittelee, kun Ilse, ja Teddy opiskelevat ja Perry lukee lakia ja työskentelee. Dean sen sijaan ei tee mitään, muuta kuin matkustelee, ja lorvailee ja kommentoi Emilialle, miksi kirjoitat, kaikkihan on jo kirjoitettu. Eli tämä blogikirjoitus on täysin turha, samalla logiikalla tästä on blogattu aiemminkin, Deania en arvosta, joten neuvoakaan en  noudata, vaan jatkan. Rakastuminen, seurustelu, ja oikean elämän kumppanin löytäminen on elämänvaihe, joka on varsin ratkaiseva, ja sisältää suuria tunteita, ja loistavia mahdollisuuksia, mutta myös eväitä epäonnistumisiin. Tässä kirjassa lähipiirin neuvot ovat surkuhupaisia. Deanin isoisän isoisä oli mielisairas, kommentoija ei huomannut, sitä, että Teddy-pojan äiti ei aivan tasapainoisin ihminen ollut, ja Perry oli "katuojan kasvatti". Rakkausdraamassa joku on pitkään liian nynny, toisaalta myös väärä sukuylpeys haittaa oikeiden parien muodostusta, ja kateelliset ihmiset.

Teoksen kertojaratkaisu on ennallaan, suoraa kaikkitietävää kerrontaa sekä Emilian päiväkirjamerkintöjä. Paljon käydään läpi kirjoittamista tekstien hyväksymistä, hylkäyksiä ja sekkejä. Hyvä havainto on, että on helpompi tarjota tekstiä, kuin kirjoittaa tilauksesta, siinä on enemmän vaikeutta. Kakkososassa Emilian ja Elisabetin välillä käydään valaiseva keskustelu. Emilian on itkenyt Dickensin David Copperfieldin kohtaloa. Elisabetin mielestä ei kannata itkeä keksittyjen hahmojen takia, johon Emilia toteaa, että ne hahmot ovat yhtä eläviä, kuin hän ja Elisabet. Totta, hekin ovat keksittyjä, mutta Emilian pointti on silti oikea. Keksitty juttu, fiktio on monesti realismia ja todellisuutta liikuttavampaa luettuna. Toisen hädän kokeminen on minulle sangen vaikeaa, niinkuin Emilialle on opettaja Carpenterin kuolema. Carpenter edustaa kyynisen älyllistä kirjojen ihmistyyppiä. Kylmän ja kovan kuoren alla on älykäs ja lämmin sydän, jonka hän itse kätkee ivallisen ilkeilyn taakse.

Deanista pohditaan, onko hän muuttumassa ystävästä ihailijaksi, vai oliko hän koko ajan ihailija? Dean on innokkaasti paikalla, ja traagisten käänteiden jälkeen Emilia lähestyy rakkausasioissa häntä, minusta velvollisuuden tunteesta ja kokemattomuudesta. Jos elämässä kaiken edeltä käsin tietäisi, mitä kannattaa tehdä tekisi vähemmän virheitä, mutta elämän suola katoaisi. Kokemusta saa vain elämällä ja tietoa saa myös ajan kanssa. Kihloissaolo tai deittailu sata vuotta sitten ei minusta ollut dramaattinen asia, koska kovin fyysistä se ei ollut. Joten nykyaikaan siirrettynä on tässä paljon melua tyhjästä.

Loppukirjan aikana Emilia kirjoitusasioita valotetaan, ja Emilian pitää purjehtia avioelämän auvoon.
Autiotalo kovasti Emiliaa ravistaa, mutta hän ei ole lähelläkään aivovauriota, vaikka tippui portailtakin. Tässä bloggauksessa jää kertomatta kenen kanssa Emilia sinne taloon autioon käsi kädessä kävelee  ja kuka hänet sinne lopulta vie reppuselässä ja minkälaisin väristyksin hän sen tekee.

Emilian käytöksessä heijastuu pikkuvanhuudesta huolimatta lapsellisuus, ja ajatuksissa näkyy elämänkokemuksen puutetta. Kovinkaan realistisena monia juonen käänteitä voimakkaan telepaattisten kokemusten vuoksi ei voi pitää, mutta silti tämä kolmoskirja on miltei parempi kuin ykkösosa, näin se elämä menee rakastuminen, rakkaus, kiintymys, ystävyys ja niiden muutokset ovat tärkeitä ja traagisia.

Eniten minua kuitenkin ensimmäisestä osasta alkaen kiinnosti arpinaamaisen Aileen Kentin tarina, ja Emilian ja Aileenin välille syntyy yhteys, ja kadonneen kirjeen (juoni on kuin silmänkääntäjän hattu, josta löytyy kaikenlaista) vuoksi Aileen saa vastauksia, ja rauhan, ja lukija vastaukset ja huikean rakkausdraaman loppuun.

*****

* Näiden kirjojen kannet ovat varsin traditionaaliset. Emilia hameessa ja paidassa, joka on kaulaan asti napitettuna. Taustalla on kaunis luonto. Emilian syntymäpäivä oli siis toukokuun yhdeksästoista päivä eli siis tänään, runotyttökirjat lienevät  monella naisella ja tytöllä kirjahyllyssä.  Runotytön tähti loistaa valoa monen aikuisen naisen elämään, vaikka kirjoja enää luettaisikaan, ne on jo nuoruudessa sisäistetty ja aarteina säilytetään.

Vanhan painoksen kansi on yllä

Helen Keller Elämäni tarina

Helen Keller Elämäni tarina, Wsoy Taskukirja, 1964 neljäs painos, alkuteos The Story of my Life, 1903, suomentanut Martti Montonen. 171 sisältäen sivua alku- ja loppusanat.

Helen Keller syntyi vuonna 1880 Tuscumbiassa Alabamassa, hän menetti noin puolitoistavuotiaana (tarkalleen 19 kk) puhe-, kuulo-, ja näkökykynsä rajun kuumeen seurauksena. Perhe asui varsin isossa talossa. Isä oli entinen etelävaltioiden armeijan kapteeni ja leski, joka meni uudestaan naimisiin, josta avioliitosta Helen ja hänen pikkusiskonsa olivat. Isällä oli myös lapsia ensimmäisestä avioliitosta. Kun näkö- ja kuuloaisti menivät, Helen oli vanhempien hoidossa, ja otti tiettyjä vapauksia. 3.3.1887 hänelle palkattiin opettaja Anne Sullivan, jonka Helen lukitsi tilaan ja piilotti avaimen. Helen oli jo tuolloin oppinut viittomaan omia merkkejään, ja tunnustelemaan tavaroita ja oppinut lukon, lukitsemisen ja avaimen piilottamisen salaisuudet.

Tämä teos mainitsee ylläolevan lukitsemisen, mutta ei tuo oppimisprosessin alkuvaihetta esiin.  Joka tapauksessa hiljalleen Helen oppi merkkejä, Sullivan opetti sanoja "tavaamalla niitä Helenin käteen".  Tästä alkoi pitkä ja antoisa opin polku. Vuonna 1890 Helen oppi puhumaan, mitä voi pitää isona edistysaskeleena. Helen kävi koulua, ja lopulta opiskeli yliopistossa, alkoi kirjoittaa kirjoja.

Kellerille lukeminen, kirjat, runous, purjehdus ja ystävät olivat tärkeitä. Hän mainitsee tutustuneensa moneen kirjailijaan ja tiedemieheen mm. Mark Twainiin ja Alexander Graham Belliin.

Kirja on siis Helen Kellerin kirjoittama, onko hän pistekirjoittanut sen käteen, sanellut tai käyttänyt kirjassa mainittua omaa kirjoituskonettaan, en tiedä, mutta hän on päässyt abstaktioiden maailmaan ja pystyy kuvaamaan hyvin tarkasti luonnon ilmiöitä
"Lumipyry lakkasi myrskyn kestettyä kolmatta päivää. Aurinko ilmantui näkyviin pilvien lomasta ja paistoi kumpuilevalle valkoiselle tasangolle. Joka taholla oli kummallisen näköisiä kohoumia ja pyramideja, läpitunkemattomia nietoksia". s.69

Keller tutustui aina tavaroihin tunnustelemalla sekä tuoksujen ja hajujen avulla. Se, miten kokonainen maisema hahmotetaan, on hankalampaa. Miten kieli ja ajattelu muotoutuvat. Miksi pystymme käsittelemään sanoja, vaikka emme tiedä niiden vastaavuutta mihinkään tai emme edes tiedä ovatko niitä edes olemassa. Miten voidaan rakentaa teorioita maailmankaikkeuden synnystä tai aineen rakenteesta. Avaruustähtitieteessä ja fysiikassa joudutaan  työskentelemään lähinnä abstraktioiden kanssa, joilla tosin on oltava vastavuus, koska olemme luultavasti olemassa. Mikä on kvarkki tai hadroni? Miten kemiallinen sidos syntyy, kiertävätkö sidoselektronit molempien atomien ytimiä, miten protoni on muotoutunut, ovatko kvarkit toistensa vankeja? Mitä sähkö on? Miksi elektronit liikkuvat toiseen suuntaan kuin sähkö? Miksi sähköä voi muuttaa työksi? Loppujen lopuksi ihmisen ylivertaisuus perustuu teorioihin ja abstraktioihin ja niiden ylös kirjaamiseen. Miten tämä liittyy Helen Kelleriin? Siten, että kirjan anti onkin siinä, miten tällainen ihme on mahdollista, miten elämän aiheuttamat esteet voitetaan, eletään, edetään ja vielä kannustetaan muita, miten päästä aistivammaisena abstraktioiden tasolle. Stephen Hawking on nykyajan helenkeller, hän on älykkäimpiä ihmisiä, mutta lähtökohdat ovat varsin epäsuotuisat, kesken opiskeluja puhjennut ALS-sairaus, joka ei kuitenkaan pysäyttänyt tiedemiestä ja jonka ura on todella pitkä. Bloggaus Hawkingin teoksesta Ajan lyhyt historia ilmestyy 30.5.2013.


***
Wikipedian artikkeli Helen Kelleristä on täällä.

Se kiteyttää Kellerin tarinan, mutta tuo esille opettajan Anne Sullivanin vaikeuksia saada Helen Keller opintielle. Näkemäni filmin ja wikipedian mukaan Helenin kuurosokeus oli johtanut tietynlaiseen rajattomuuteen kasvatuksessa. Artikkelissa tuodaan myös esille esipuheessa mainittu Anne Sullivanin ja Helen Kellerin pitkä yhteistyö eli 49 vuotta. Kirjassa ei tuoda esille sitä että Anne Sullivan on itsekin näkövammainen, tärkeää näkövammaisuudessa on se, että Sullivan toi Kellerille rajat ja realiteetit. Rajattomuuden vuoksi Sullivan lukittautui Helenin kanssa tilaan, ja sai oppimisprosessin alkuun määrätietoisilla rajoilla, sitä ennen Helenille oli annettu useimmiten periksi.
Tätä seikkaa painotetaan Felix Hollanderin alkusanoissa: "Helen Kellerissä ei tapahtunut tälläista kehitystä ennen kuin Anne Mansfield Sullivan saapui häntä opettamaan" samoin Holländer esittää saman kysymyksen, joka minulle tulee mieleen " Kumpaa meidän pitää ihailla enemmän, kuuromykkää ja sokeaa tyttöä, ... vai hänen opettajaansa". ss 6-7. Kuinka moni opettaja olisi ollut niin uhrautuvainen  ja altis kuin neiti Anne Sullivan ja tarmokas ja määrätietoinen, ja sitoutunut koko elämänaikaiseksi "tulkiksi"? Kuinka moni kuuro-mykkä-sokea jaksaa raivata esteet tieltään masentumatta?

Teoksen lopuksi Niilo Mäki avaa loppusanoissa Helen Kellerin myöhempiä elämänvaiheita.Anne Sullivan kuoli vuonna 1936, jolloin miss Sullivan oli kouluttanut tulkin Kellerille miss Polly Thompsonin, Keller kuoli vuonna 1968. Niilo Mäki myös pohdiskelee "korvaavia" aistihavaintoja. Olen lukenut sokeasta pojasta, joka oppi ohjaamaan äänellään puhelinverkkoa (analoginen äänen taajuuteen perustuva ohjaus), pojalla oli ilmeisesti sangen kehittynyt kuuloaisti sekä kyky tuottaa tarkasti erilaisia ääniä.
***
Tämä Helen Kellerin tarina on siis tärkeä siksi, että useimpien fyysisten vammojen kanssa pystyy elämään, mutta asennevamman kanssa ei. Fyysisten vammojen vuoksi se on satakertaisesti vaikeampaa, ensinnäkin on se vamma, toiseksi ympäröivän yhteisön asenne on joko hyssyttely tai selän kääntäminen, ja olisi vain helpompi antaa periksi ja olla yrittämättä. Tunnustan, että minulla on enemmän asennevammoja kuin fyysisiä rajoitteita. Kuinka helppoa on elää laiskanpulleaa elämää ja rutista enemmin kuin rutistaa.
***
Yksi asia, joka minua kummastutti teoksessa, liittyy akateemisiin opintoihin. Kellerille niitä oli kehystänyt romantiikan auer. Todellisuus oli toista ja Keller kirjoittaa: Mutta yliopisto ei ole Ateena, jollaiseksi sitä luulin. Siellä ei tapaa suuria ja viisaita miehiä, ei katsoa silmästä silmään... kyllähän hekin ovat yliopistossa, mutta siellä he vaikuttavat muuttuneen muumioiksi. s. 129. Itse näen tieteen toisin. Tiede kehittyy pääasiassa julkaisuin, jotka ovat joko filosofisia läpimurtoja, teoreettisia tutkimuksia, tai kokeellisia tutkimusta. Kaikki julkaisut ovat julkisia, ja kriittiselle tarkastelulle alttiita. Yhden ihmisen panos koko länsimaisen tieteen verkostossa on pienehkö, vaikka tiedemies olisi "suuri" ja "viisas". Moni läpimurto on tehty monesti samaan aikaan, eli tiede suuntaa mielenkiintoa, moni tutkii samoja ilmiöitä, teorioita koetellaan ja parannellaan, tieto muuttuu. Tiedettä varmasti on hyvä popularisoida, mutta minusta se kuuluu uran loppuvaiheeseen, alku-ura on enemmän porautumista syvemmälle, teorioiden rakennusta, kokeilua, uuden löytämistä omaa innostumista. Omaa tutkimusta kannattaa hehkuttaa vasta sitten kun on itse lopettelemassa uraansa, ja etsii työlleen jatkajaa. Suuren tiedemiehen tapaaminen voi olla inspiroivaa, mutta ei ole edellytys omalle tutkijan uralle, jos vaihtoehtona, on lukea oppiaineen teoria, julkaisut, kokeet, ja tehdä itse tutkimusta, saada rahoitusta ja resursseja, luultavasti kaikkein tärkein edellytys on sama kuin Sullivanilla ja Kellerillä - palava intohimo, halu ja motivaatio.

Hannu Aho: Pelistä pois

Hannu Ahon Pelistä pois, WSOY 1982 (toinen painos) on 469 sivun kertomus 29-vuotiaasta toimittajasta, jonka krapula-aamuja, tilityksiä elämästä ja löysän moraalin naisjuttuja kelataan lähiölinkityksessä. Minusta varsin toimiva konsepti, kaikki ei ole maailmassa pelkkää suoraviivaista onnistumista, keskiluokkaista menestystarinaa ja ydinperheen onnea.

".... ; lähiöistä en jaksa hänelle jauhaa, ostarista ja rähinöivistä nuorisojengeistä, en niistä ihmisistä, jotka olivat lähteneet maalta livohkaan, pakoon vilua ja nälkää ja päätyneet Hesan kupeelle lähiöparatiisiin jonka varjoina häilyivät avioerot ja alkoholismit, tukkoisten viemäreitten paskanhaju ja elementtikasarmien kumiseva kalseus, joita ne kävivät vatvomassa lähiöräkälässä illat pitkät .... ja yhtä lailla mielenvikainen samassa hullujehuoneessa tunsin olevani kuin niistä jokainen."

Päähenkilö ja minäkertoja on Heikki "Henkka" "Hullu-" Haapala, joka on freelence toimittaja ja (aloitteleva) kirjailija. Hullu-Haapala naputtaa lähiöasunnossaan koneella teosta ja suree suuren rakkautensa Kittan perään, eikä asettaudu lainauksessa lähiön alkuasukkaita ylemmälle tasolle, siinä hän juo ja nai varsinkin kun naapurista piipahtaa välin Jantta-niminen "yleinen nainen", jonka kanssa "on". Ongelma on siinä, että Jantta on muidenkin kanssa esimerkiksi päähenkilön veljen Peten kanssa, joka tuli vain vierailulle, niin jo lakanat olivat tahroilla, ilo on ylimmillään, kun päähenkilö tulla tupsahtaa kesken kaiken asuntoon.

Kielikuvat ovat ainakin erilaisia, kuten "Kevät alkoi röhkiä" s.42 ja erilaisia tai samanlaisia ovat myös Henkan kaverit Hande, poispotkittu koululainen, nero alallaan, Granlund, Teukka, sisko Eerika tämän poikakaveri Jaska, kaikki miehet viinalle ja v*tulle persoja ja naiset naimiselle. Anteeksi ilmaisu, mutta kirjoitan sen, niin kun se teoksessa on, että kukaan ei tätä loistavaa kuvausta turhaan lue. Henkka ajelehtii viinapubeihin ja naisten kerrostaloasuntoon toistaen samaa kaavaa naiden ja juoden. Petikumppaneita on niin irtotukalla kaljulaikkunsa peittävä kyltymätön Veeruska kuin veljensä kaltoinkohtelema paikkojaan häpeävä Tsupukka, jonka lapsi on huostaanotettu. Vältän tälläisiä sanoja ja ilmauksia blogissani, mutta kirjassa on paljon pahempaakin. Mutta on parempaakin, karkelot Veeruskan kanssa kuvataan "harlekiini"-tasolla, jossa asioista käytetään runollisia kiertoilmauksia sekä aivan irvokkaalla ilmitasolla.

Varsin romaanin toisessa osassa päähenkilö muistelee ankeaa työläislapsuuttaan, isä ei välitä, vaan juo, ja kuolee, äiti sinnittelee, muutenkin kelataan erilaisia ryyppyremmejä ja kouluporukoita, joissa reppanat jäävät matkan varrelle. Äidin asenne on puritaanisempi, hänen käsityskykyynsä ei mahdu ateistit, hinnankorotukset, kommunistit, korpilakot, ravintolat, kiroilu, niissä oli jotain hämärää. Henkka yrittää ymmärtää, "että todellisuus oli kaiken sen antiteesi", mitä äiti piti arvossa.

Romaani on jaettu viiteen osaan: Freelancer, Joulu Tampereella, Tsupukka, Viimeinen sininen ja Shanghain Lili, ja osat nimettömiin lukuihin.

Tapahtumapaikkoina on Helsinki, Tampere, Hämeenlinna. Päähenkilön ajalehtimista Kitan kaipuussa lakanoista räkälään, sieltä lakanoihin kuvataan, mutta samalla valmistuu kirja, jonka julkaisuneuvotteluja kuvataan kauniisti "Se sormeili pitkillä värittömillä kynsillään käsistä, varoen kuin se olisi sisältänyt paskaa." Kirjakuvion lisäksi päivittyy päähenkilön ja siskosten elämäntarinat ja suhde Kittaan.

Nykyproosaa yhteiskunnan elävistä kerroksista, eliitti ei koe tätä - kuin lukemalla.

***
-Teoksessa on lainaus, jota joskus olen tietämättäni lainannut "ne, jotka tietävät eivät puhu ne, jotka puhuvat eivät tiedä". En ehkä tiedä mitään, mutta Tsupukka oli kirjan henkilöistä kaltoinkohdelluin. Vastuutakantava tosin reppana nuori nainen, jonka lapsi otettiin pois lähinnä oman perheen kateuden ja pahojen puheiden vuoksi. Hän olisi päähenkilöäkin hoivannut, mutta tutut tulevat hakkaamaan "Henkan". Aho kuvaa todella hyvin lähiökasarmien syrjäytyneitä ymmärtäen, mutta kaunistelematta. Kirja on karhea, ja osin karsea, mutta minusta kuvaa tiettyä todellisuutta.

Teoksessa politikoidaan 1980-luvun haasteiden parissa, joita olivat
-aikuiskoulutusta lisättävä myös perus- ja ammattikoulutusta
-eläkkeelle siirryttävä nykyistä joustavammin
-työaikaa lyhennettävä

No nyt eläkkeelle pitäisi siirtyä myöhemmin ettei eläkepommi poksahda, joustavuus on siirtynyt työntekijän selkänahkaan, sen pitää venyä, mutta suu ei saa samaan aikaan paukkua. Työaikakeskustelutkin ovat jo toisinpäin, suomalaiset ovat liian vähän töissä, niin minustakin: työttömyyttä  on liikaa eli töitä pitäisi saada ja varsinkin nuorisotyöttömyyttä pitäisi alentaa.
***
Tämä on Hannu Ahon (1948 - 2012) kymmenes romaani, tuotantolistassa 13 merkintää. Wikipedian mukaan Aho oli syntynyt Nokialla ja kuollut Tampereella. Huomasin suruviestin viime vuonna. Hän on voittanut 1976 wsoy:n nuortenkirjallisuuden palkinnon (luultavasti teokseslla Kaukana vihreä meri), Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 1978 sekä Runebergin palkinnon vuonna 1997.

Helsingin Sanomien muisto-kirjoitus on täällä.

Graham Greene: Kiveä kovempi

Graham Greene: Kiveä kovempi, 7. painos 2010, Tammi, seitsemän osaa, sivumäärä 292,  alkuteos Brighton Rock, 1938. Suomentanut Tauno Tainio.

Kirjan avausvirke on tyrmäävä: Hale tiesi, ennen kuin oli ollut Brightonissa kolmeakaan tuntia, että he aikoivat murhata hänet. Charles Hale todella murhataan tai ainakin kuolee. Hän on Messenger-lehden (käännöksessä ilman artikkelia the!) kiertävä Kolley Kibber- mainosmies, jonka tapaamisesta saa rahapalkinnon. Kun Hale tajusi, että hänet tullaan murhaamaan hän lyöttäytyy rehevän naisen Idan seuraan. Iloluontoinen Ida, josta Hale etsi tukea että saisi elää, arvaa, että Halen kuolema ei ollut luonnollinen. Ida on utelias ja hän kyselee. Kolley Kibler piilotti myös kortteja, joiden palauttamisesta saa rahaa. Koska kahvilassa oli kortti, jota ei Hale laittanut, arvaa myös kahvilan tarjoilijatar Rose, että asiassa on jotakin hämärää, koska hän on nähnyt kortin jättäjän elossa Kolley Kiblerin kuoleman jälkeen.

Kirja on hyvä, mutta se aukeaa verkkaan. Kyse on Brightonin alamaailman välien selvittelystä, mihin verityö liittyy. Rikollisjoukot taistelevat vedonlyönnin kontrolloinnista aseinaan partaveitset ja happopullot.  Murhan tekijä on Pinkie seitsemäntoistavuotias rikollisjoukon pomoksi kohonnut katulapsi. Lapsi, koska hän ei ole kasvanut mieheksi monessakaan mielessä. Pinkie on paatunut, koulukiusaaja, joka on siirtynyt rikollisjengiin. Hän on psykopaatti ja vainoharhainen.

Graham Greenen Kiveä kovempi on hitaasti aukeava moraalinen pohdinta, jossa pinnan alla poreilee monta elämän kannalta keskeistä teemaa: kuolema, itsemurha, kuolemansynti, häpeä ja kunnia. Itse juoni on monelta osin epäuskottava. Juonilangat ovat hauraita. Toisaalta kirja on jännittävä ja juoni on ennalta arvaamaton ja oikeastaan sivuseikka, koska se on vain kehikko moraalisille tarkasteluille.

***
Kirja ei ole dekkari vaan tarina, jossa tarkastellaan miehen suhdetta naiseen (ei erityisesti päinvastoin), seksuaalisuutta tai sen suorittamista lähinnä miehen näkökulmasta, kuoleman syntiä, itsemurhaa, uskontoa ja moraalisia valintoja. Joudun reippaasti avaamaan teosta, mutta se sallittakoon.

Jos et halua juonipaljastuksia, lopeta tähän

Pinkie aikoo mennä naimisiin Rosen kanssa, jotta Rose ei voisi todistaa häntä vastaan mahdollisessa oikeudenkäynnissä. Koska molemmat ovat katolisia kirkkohäät eivät ole mahdollisia, he ovat alaikäisiä. Rose pitää juuri tätä kuolemansyntinä. Minusta vielä pahempaa on Pinkien tekemät murhat. Rose kammoaa siviilivihkimystä, ja Pinkie kammoaa aviovuodetta. Pinkie on suorastaan neuroottinen jo etukäteen. Hän on joutunut kokemaan vanhempiensa joka lauantaisen jumppahetken, ja siitä on jäänyt liian isot arvet. Pinkie pohtii täyttääkö miehen mitat. Pinkien mielestä murhat eivät tuo kunnioitusta vaan suoriutuminen naisten kanssa. Greene oikein alleviivaa tätä häitten aattona "Morsian ja sulhanen; tamma ja orhi joka sitä astui ..." s.192. Pinkie ei rakasta vaan jopa vihaa ja inhoaa Rosea, ja se minusta on myös väärin. Pinkien suhde naisiin näkyy tamma-vertauksen kautta, hän kutsuu kaikkia naisia, myös Rosea lutkiksi tai nartuiksi.

Teoksen naiset on toistensa täydellisiä vastakohtia. Iloluontoinen Ida Arnold on rehevä, ja kaiken miesten kanssa kokenut, mutta jäänyt paitsi omaa lasta. Tätä seikkaa monesti alleviivataan. Joskin Ida pohtii ""miehet tuottivat hänelle pettymyksen itse toimituksessa. ... tunsi jälleen kiihotuksen liikahtelevan pettyneessä ruumiissa" s.178. Rose sen sijaan on pieni ja hintelä, ja Pinkie halveksii Rosea "katseli hiiren kalloa, luisevaa vartaloa ja halpaa pukua"! Graham Greene panee vastakkain Idan ja Rosen. Ida haluaa totuuden esiin, ja tavoittelee sitä omin vedonlyönnistä saaduin rahoin. Rose taas haluaa totuuden peittoon. Ida harrastaa henki-istuntoja (= spiristismiä) ja Rose käy messussa ja ripittäytyy. Rose uhraa itsensä valheellisesti Pinkien auttamiseksi, hän luulee pystyvänsä muuttamaan paatuneen Pinkien. Ida tietää, että ihmiset eivät muutu. Ida uhraa omia varojaan totuuden selville saamiseksi. Rose kantaa todennäköisesti sisällään Pinkien lasta, Idan rinnoilla ei ole ollut omaa lasta.

Teos on arvoituksellinen. Alun aavistus murhastakin saattaa olla väärä. Kuolema saattaa olla luonnollinen. Joka tapauksessa jengin oli määrä toimittaa Hale elävien kirjoista. Tästä näkökulmasta Pinkien psykoottinen ja vainoharhainen toiminta oli aivan turhaa, ja Greene on kuvannut tämän loistavasti. Se, joka veitseen tarttuu, se veitseen lopulta hukkuu.
***
Teemoja, joita en yleensä käsittele blogissani ovat uskonnollisuus ja seksuaalisuus. Koska bloggaan tästä teoksesta teen poikkeuksen. Kirjassa tarkastellaan molempia, ja ne ovat keskeisiä teemoja.

Pinkie suhdetta omaa seksuaalisuuteen tarkastellaan yllättävän suoraan ottaen huomioon, että teos on kirjoitettu 1920-luvulla. Vanhempien jokaviikkoiset ruumiinharjoitukset, joita hän oli katsonut voimattomana, hallitsevat häntä ja määrittelevät hänen suhteensa naisiin. Hänellä on suuria paineita asian suhteen. Murhattuaan Spicerin, hän makaa tämän tyttöystävän kanssa, ja se on hänen ensimmäinen kerta "jos häntä päästäisiin vertaamaan Spiceriin ja hänet havaittaisiin alamittaiseksi s.156 ... katsoi tyttöä himon vallassa ... kuin sukupuolivietti ... sen mukaan miestä arvostettiin. Spicerin tyttöystävä kysyy kai sinussa on miestä s.159. Tästä asiasta olisi lukuisia muitakin lainattavia kohtia. Pinkie pelkää olevansa alamittainen, ja kokee teot suorittamiseksi ja ahdistuu paineiden edessä.

***

Asiaan liittyy myös uskonto. Koska sekä Pinkie että Rose ovat katolisia: Oletko katolinen? Poika kysyi. Olen Rose sanoi s.60 ja he määrittelevät suhteensa uskoon ainakin seuraavasti "credo unum Dominum" s.60, josta tosin Pinkiellä oli oma väännös, joka kuvaa siitä luopumista. Lisäksi "Dona nobis pacem" on tärkeä, rauhasta Pinkie ei tosin pysty nauttimaan. He puhuvat myös seuraavaa: "Käytkö messussa? Eivät nämä Jumalan kieltäjät tiedä mitään. Tietysti on Helvetti". s.61. Minusta uskonnollinen teema tulee ilmi myös siinä, että murha tapahtuu helluntaina, ja puhutaan myös toisesta helluntaipäiväivästä, (Pyhän Hengen vuodatuspäivä on helluntai ja helatorstai on Jeesuksen taivaaseen astumispäivä).

Kuolemansynti nousee keskusteluissa kahdesta suunnasta itsemurhan kautta, ja siitä, että he eivät mene kirkossa naimisiin, vaan maistraatista (pieniä järjestelyjä), ja he kuvaavat tilaa kuoleman synniksi. En ole asiantuntija, mutta jääkö tästä puuttumaan avioliiton sakramentti, mutta sormuksiaankaan he eivät hanki.


Pinkie, joka psykopaattina osoittaa täydellistä tunteettomuutta,  pelkää vailla synninpäästöä olevaa kuolemaa s.215.

Lisäksi teoksessa on monia kohtia, joita voisi olla analysoida. Rose asuu nykyisin, ja Pinkie ennen
Paradise Piecessä (todellisuudessa Brightonin vuokraslummia), avioliiton alla puhutaan, että  tietämättömyyden Eedenin portti meni kiinni.

Teoksen nimellä voit etsiä selityksiä. Brighton Rocks lienee paikka aallomurtajilla, kiviröykkiö, mutta se voi tarkoittaa jotakin muuta. Suomalaisessa nimessä, oliko Pinkie kiveä kovempi? Minusta sydän ainakin oli.

***
Tätä käännöstä hieman pohdin:
s. 31 "Tämä on minun ensimmäinen päiväni. Nyt on vasta ensimmäinen henkähdystauko". Eli nuori tarjoilitar Rose puhuu, ja pian hän kertoo, että "Nähkääs olen täällä vasta toista päivää".

***
Graham Greene (1904-1991) oli englantilainen kirjailija, jonka neljäs teos oli yllä mainittu Brighton Rock. Kolmas mies Orson Wellesin tähdittämä loistava filmi perustuu Graham Greenen tekstiin, ja sen romaaniversio on julkaistu vuonna 1949, josta kirjasta bloggaus täällä.

Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä

Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä, wsoy pokkari, 512 sivua, 2012, ensimmäinen painos 1997, ja tämä on vuonna 1962 syntyneen Petri Pykälän eli kirjailija Ilkka Remeksen esikoisteos.

Vaihtoehtohistoria kiinnostaa minua. Tässä lähtökohta on Suomen totaalinen tappio jatkosodassa, ja SDR eli Suomen Demokraattinen tasavalta, ja tapahtumavuosi 1986. Suomi on neuvostoliittolaisten kontrolloima vasallivaltio, jossa ladat ja volgat liikennöivät, politrukkeja yöpyy Tornissa, ja sotilastukikohtia on maassa, kuten neuvostosotilaitakin. Ja vyöryivät tankit 1968 Helsingin keskustassa, kun OV Kuusisen patsas oli kaadettu, Valpo hiostaa ihmisiä. Muuten historia tuntuu menneen samalla tavalla Olof Palme on murhattu, Reagan ja Gorbatshov ovat vallassa supervalloissa Thatcher Britanniassa ja Kekkonen on ollut Suomessa. Suomi on liittynyt (liitetty) Varsovaan liittoon. Ruotsiin televisiota yritetään katsoa, vastarintamiehiä on, mutta yritetään olla hissukseen. Lehdissä on virallista hyminää rauhasta ja solidaarisuudesta, Pikku Kakkosessa pyörii DDR-läiset animaatiot ja tv:ssä Naapurineljännes ja Näin naapurissa, ja Suomi peittoaa Ruotsin urheilussa. Tässä kohtaa ounastelin, onko tämä loppu sarkasmia. Eikö juuri 1970- ja 1980-luvulla tv:ssä näytetty paljon itäeurooppalaisia animaatioita, ja eikö Suomen sodan jälkeiset urheilun kulta-ajat olleet tällöin.

Pääkallokehräjä on salainen operaatio, jonka ohjaksissa on Ruotsissa asuva Heikki Ervasti, 1946 syntynyt loikkari, jonka tausta on hyvin ankea, ja loikkauksen yhteydessä "kovien saappaiden kärjet osuivat vatsaan ja sukuelimiin", läheisten kohtalo ja puuttuva kyky hankkia jälkeläisiä toimivat motivaation lähteenä, jossa ihmishenki on vähäistä valuuttaa. Suomen päässä touhuaa Antero Määttä, suomalainen aktivisti, jonka veli on jäänyt 1968 panssarivaunun alle. Jukka Kajander, suomalaisjuurinen Ruotsissa syntynyt tekniikan tohtori, asuu Englannissa ja "houkutellaan" mukaan, mutta lopulta kidanapataan myös eräs toinen ATK-asiantuntija Laura Quinn. Mukaan ängetään henkilöitä  ja tilanteeseen änkeytyy mukaan tiedustelupalveluita. On olemassa kammottavan operaation ydin, josta tulee raatoja ja uhkauksia. Operaation eri rönsyjä tutkii tahollaan Jukan vaimon miesystävä, ja Lauran toimittajasisko, jotka liisaavat yksityisen turvafirman tutkimuksiinsa, jotka saavat tiedustelupalvelut hereille. Lopulta Pääkallokehrääjän perässä on KGP, GRU, CIA, MI5, ja lukematon joukko yksittäisiä tahoja. Kuten Remeksen myöhemmissä teoksissa myös supervaltojen johtajien toimiin perehdytään, joten Mihail (Gorbatshov) ja Ronald (Reagan) ja George (Schulz) ovat henkilöhahmoina.

Remeksen tyyli on esikoisteoksessa samanlainen kuin myöhemmissä teoksissaan. Taustat on tehty kunnolla, lyhyttä ilmaisua, paikat ja henkilöt ja valtiot vaihtuvat, panokset ja keinot ovat kovia, juonilangat nivoutuvat yhteen. Ihmisiä kopautellaan tajuttomiksi ja eräskin henkilö "heräsi jyskyttävään päänsärkyyn". Kaikkitietävä kertoja käsittelee vuorotellen eri tilanteita ja henkilöitä myös ajatuksin. Siinä selviävät äidin vankeustuomiot, adoptiot, loikkaukset, syrjähypyistä johtuvat raskaudet sekä anopin yläluokkalaiset ajatukset.

Pääkallokehräjä -kirjassa on kolme osaa, ja prologi ja epilogi, 32 lukua, joten yhden luvun mitta on runsaat kymmenen sivua, jossa joko käsitellään yhden henkilön näkökulmaa, tai useampien. Pääkallokehrääjä kehrää juonilankoja lukijan näkyviin, yhä uusia kierroksia vaaran ytimeen. Tapahtumapaikkoina on Suomi, Englanti, Itävallan alppiseudut, Neuvostoliitto, Ruotsi ja ohikulkumaina Länsi-Saksa ja Belgia, eli Remeksen vakiomiljöitä. Remeksen tyylin ystävä suorastaan ahmii teoksen loppuun, eli suositan Remes-fanille kirjaa. Jos taas ei ole Remes-fani tämä voi olla mahdollisuus tutustua vaihtoehtohistoriaan, ja hänen tapaansa kirjoittaa. Itselle juonessa oli liian monta kierrosta, vähempikin lataus olisi riittänyt.

***
Pääkallokiitäjä on perhonen, jonka takapuolella on pääkallon näköinen kuvio, tämän teoksen nimi on pääkallokehrääjä, joka on kiitäjän kehrääjämäinenmuunnelma päähenkilö Heikki Ervastin perhoskokoelmassa. Kansikuvan mukaista perhosta tuskin oli, sillä siinä on hakaristimäinen kuvio, joka on kirjassa Sinisen Armeijakunnan yksi tunnuksista. Perhosten kautta saadaan kaaosteorian perhosvaikutus mukaan juoneen.

Kirjan rakenteesta tuli minulle jopa maaninen 24-sarja, jossa Jack Bauer pelastaa maailman valvoen vuorokauden ja pörräten ydinlatausten, virusten ja ilkeiden suunnitelmien ja ihmisten joukossa. Sarjasta olen kolme ensimmäistä kautta katsonut. Yllä oleva ensimmäisen kauden DVD-kansi. Tässäkin Jukka Kajanderin ja kaverinsa Tonyn pelastusreissu kuvaa yksittäisen ihmisen ratkaisua maailman tiedustelupalvelujen huohottaessa nurkan takana hampaisiin asti aseistautuneena. Samaa kiihkoa ja rytmitystä Remes on saanut kirjaan kuin 24:ssa, ja heidät (Jukka ja Tony) näen kuin myöhemmissä teoksissa Aaro ja Niko. Tässä teoksessa Kylmä sota on kuumaa.

Kiinnostavana huomiona totean että kirjan eräs "pääideologi" Heikki Ervasti vertaa itseänsä Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikoviin, "hänelle oli kaikki luvallista" s.432. Remeksen huomiot Raskolnikovin motiiveista ovat osuvan oikeita. Mutta Ervasti pohtii, että koronkiskurin sijasta Raskolnikov surmaa itsensä ja vapaan olennon itsessään, juuri näin, mutta Ervastin mukaan Raskolnikov päätyy riivattuun tilaan. Olen omassa bloggauksessani päätynyt eri lopputulokseen. Raskolnikov oli riivatussa jo ennen koronkiskurin murhaa ja myös sen jälkeen, myös vankeusaikana hän ei minusta osoita muuttumisen merkkejä, ei esimerkiksi kadu aidosti tekoaan, tai sure oikeasti uhriaan, tai yritä hyvittää tekoaan.

Toisena kiinnostavana anekdoottina poimin USA:n, Britannian ja Neuvostoliiton salaisten palvelujen tulon Itävältaan operaatioon. Itävaltahan oli toisen maailman sodan jälkeen miehitetty, ja juuri näillä valtioilla oli omat valvontasektorit Wienistä.

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli, Wsoy, suomentanut Kaarina Helakisa, kuvittanut Ilon Wikland, Bröderna Lejonhjärta, 1973, 231 sivua sisältäen mustavalkoisia kuvia, ja kansikuva on todella upea.

Jos oli kansi upea, niin tarinan alku on apea. Leijonan veljeksistä Kalle (10 v), tarinan kertoja, on kuolemansairas, ja veli Joonatan (13 v) kuolee pelastaessaan Kallea palavasta talosta. Koska isä on lähtenyt, jää äiti yksin, sitä ei ole kuitenkaan mainita tarinassa, vaan ensin Joonatan ja sitten Kalle eli Kaarle eli "Korppu" menevät rajan yli Nangijalaan, maahan, josta Joonatan on puhunut Korpulle, maahan, jossa piti olla helppoa ja kaunista. Poikien sukunimeksi tulee uudessa maassa Leinonamieli. Nangijalassa ei ole yskää, ei kipua, uima- ja ratsastustaito on tullut lahjaksi "rajalla". Mutta kun Korppu tulee Nangijalan Kirsikkalaaksoon pahan voimat huohottavat jo ihmisyhteisön niskaan. Joonatan yrittää selvittää kuka on pahan Tengilin kätyri, kyyhkyjen avulla käydään viestin vaihtoa Ruusulaakson välillä, joka on jo Tengilin vallan ikeen alla, ja myös Kirsikkalaakson marjoissa alkaa olla mädät kivet. Joonatan on vastarintaliikkeen toivo vapauttamaan vankina oleva Orvar, apuna hänellä on Kirsikkalaaksossa Sofia, ja Ruusulaaksossa Matias sekä matkalla oma veli Korppu. Tengilin miehet on kuristaneet hallitsemansa alueen muureilla, ja tummissa puvuissa uhkaavina he ottavat asukkaita orjiksi kuolemaan Tengilin prameuden takia. Seikkailu etenee valepuvuin, ja tunnelein, päin vaaroja, kohti Tengilin alueita, jossa pitää kohdata Katla, lohikäärme, ja siellä myös möyrii toinen kammottava lohikäärme Karma, tiliteon aika koittaa, ja sitä ennen on luvassa muutama osavuosikatsaus, jotka luettuaan järkevimmät pistävät satukirjan kiinni.

Korppu on tarinan minäkertoja. Näkökulma on siis pienen uppo-outoon maailmaan ihaillun isonveljen perässä tulevan lapsen. Tarina Nangijlasta olisi jännittävä mukava seikkailu ilman alun ja lopun kuolemisia, näin toteutettuna se on minusta sanomaltaan kyseenalainen synkkä satu, jossa ei ennätä ajatella ympäristön toimivuutta ja on minusta epäuskottava. Nangijala vaikuttaa painovoimaltaan, yö-päivä-suhteiltaan ja ilmastoltaan kovin maailmamme kaltaiselta. Miksi Kirsikkalaaksossa on hevosten kauroja, ja muita hyödykkeitä, mutta ei ole rahaa eikä peltoja? Miksi Ruusulaaksossa viedään taas kaikki viljellyt hyödykkeen pois? Se jäi minulle arvoitukseksi. Miksi kuolleen pitää syödä, juoda ja uudelleen kuolla, jäi minulle kokonaan avautumatta. Onko veljesten näkemä valo seuraavalla tasolla hyvää valoa vai kuolleiden hirviöiden hönkimää tulta, ja mistä kummasta keskenkasvuinen Joonatan tietää kaiken Nangijalasta, - limasta ja kaikesta. Onko vapaaehtoinen hyppy kuolemaan hyvästä? Olen pitänyt kovasti Astrid Lindgrenin tuotannosta (Peppi, Eemeli, Pikku Lotta ja Marikki), mutta tämä ei ollut suosikkini. Tässä Tengilin miehet verottavat asukkaita muistaakseni 90%:sesti ja vievät hevosia, ja köyhdyttävät kansalaisia, onko tämä ollut oma näkemys kovaan henkilökohtaiseen verotukseen, en usko, mutta materiaa tengililäiset kansalaisilta hamuavat. Äidin odotus kirjassa myös unohtuu, tai sitä ei ole lainkaan.

Mistä talot, astiat ja jousipyssyt ovat ilmestyneet Ruusulaaksoon, tuskin aprikoittaa lapsia. Sen sijaan kuoleman mysteeri, Nangijalan ankeneva todellisuus, ja Leijonamielten lopulliset johtopäätökset voivat pyöriä pitkäänkin ajatusten tai painajaisten käyttövoimana. Vanhemmille suositan pientä harkintaa ja ennakkolukua, ennen kuin teoksen valitsee iltasatukirjaksi. Kuuluuko satumaailmassa olla kuolemantuomio, ja lohikäärmeen tuli halvaannuttaa. Lasta ei ehkä kauheasti ilahduta luulla tai kuulla, että kuoleman jälkeen voi joutua maahan, jossa joutuu Tengilin ikeen alle, tai Katlan kidan polttavien lieskojen halvaannuttamaksi.

***
Villasukka kirjahyllyssä bloggaa loistavasti, mutta ei ole teokselle nuiva täällä.
Onko teos mielestäsi lasten iltasatukirja, itselukuopas vai Lindgrenin tuotannon tummempi raita?
***
Kirjoja, jossa ylitetään kuoleman raja tai päästään uuteen ulottuvuuteen on muitakin:
Narnian viimeinen taistelu, jossa Lucy, Edmund, Susan ja Peter kuolevat Englannissa junaonnettomuudessa, ja päätyvät Narniaan, missä on aiempien kirjojen kuolleita sankareita, tai Susan ei päädy Narniaan, hän ei enää usko ja on turhamainen. Kirjan lopussa (Narniaan) uskovat pääsevät Aslanin todelliseen Narniaan. Tässä myöskään vanhempien näkökulmaa ei ole.
Lokki Joonatan, jossa lokki pääsee uusille tasoille.
Harry Potterit, jossa Kalkaros, Dumbledore ja muut ovat rajan toisella puolen, mutta Voldemort haluaa roikkua tällä puolen, kuten eräät haamutkin. Pahan kätyreillä on omat merkkinsä, kuten tässäkin Katlan merkki.
Seita Vuorelan Karikko on myös joiltain osin hyvin samanlainen, siinä on ylitetty kuoleman raja, ja ollaan hiekkarannalla. Rajan ylitystä ei kuitenkaan kerrota, kuten tässä

Jacques Bonnet: Kirjaston henget

Jacques Bonnet: Kirjaston henget, 2008, Tammi, suomentanut, Jyrki Kiiskinen, 2011, 157 sivua, johon kuuluu lähdeluettelo.

Kirjaston henget kirja on tarkoitettu kirjaharrastajille, kirjojen keräilijöille, lukijoille ja kirjallisuuden tuntijoille. Viittaukset menivät itseltäni paljolti ohi, mutta joitain teoksia ja kirjailijoita toki tunnistin ja pidin lukemastani, vaikka suurta osaa en (tietenkään) ymmärrä.

Kirjaston funktiot on säilyttää kirjoja, olla käyttökirjastona, jolloin myös omistaja voi selailla kirjoja ja tehdä merkintöjä kirjoihin, joita merkintöjä puritaanit säilyttäjät taas kammoavat. Teoksessa mainitaan, että todellisilla henkilöillä olisi yli 20 000 niteen kirjastoja, ja fiktiivisellä kapteeni Nemolla 12 000 niteen kirjasto (Nautilus sukellusveneessäkö?).

Kirjoilla on joko keräilymotivi, jonka kokoelman valmiiksitulo sammuttaa, ja valmiit kirjastot jopa myydään pois, väittää Bonnet. Saalistusvietti on myös yksi kirjojen keräilyn motiivi. Tässä hän viittaa Maltan haukkaan ja  herra Gutmaniin. Vaikka "hyvämies" keräili kultaisia haukkoja, tai olisi halunnut.

Bonnet vertaa kirjamaanikkoa puutarhuriiin ja siis kirjastoa puutarhaan, jokainen voi itse, joko kirjamaanikkona tai puutarhurina, miettiä tämän vertauksen ulottovuuksia.

Kirjaston henget -teoksen mukaan kirja luetaan heti, pian, tai ei lainkaan ja se vaikuttaa jatkoon (esim. miten kirjaa käsitellään).

Kirjan nimi on tärkeä ennen kuin teos luetaan, luettu teos jäsentyy eri tavalla, ei enää vain nimen perusteella. Minustakin on jännittävää, kuten Bonnet kuvailee, ottaa kirja käsiin ja tutkia, mitä se sisältää...

Kirjaston kirjat valikoituvat kannen, suositusten ja monen muun seikan vuoksi.

Luetun kirjan nimi merkitsee eri asiaa kuin lukemattoman...

Romaanihenkilön tunnemme paremmin monesti kuin kirjailijan, jonka elämästä tuskin paljoakaan tiedämme.

Lopuksi mainitsen Bonnetin sivuilla 106-110 käsittelemää Victor Hugon kryptattuja kirjoituksia. Bonnet todistelee, että Hugo "maksoi naisille". Merkintöjen perusteella selviää mistä, eli Bonnet "vihjailee" että "siitä". Tämä on mielenkiintoista, koska Kurjissa  Fantine, joka on Coseten äiti, on lopulta katunainen. Se, mistä ja miksi näitä juttuja kaivetaan, en ymmärrä, olisiko kuitenkin syytä keskittyä kirjojen lukemisessa romaanihenkilöiden heikkouksiin, eikä pohtia kirjailijoiden ailahteluita. Päättelyyn on joka tapauksessa nähty vaivaa lyhenne osc. kuulemma tarkoittaa "sen harrastamista" Mariette Garter viittaa sukkanauhoihin jne. Tässä sukkanauhoista on todella tehty liian iso numero.

Tämä kirja on loistava viittausviidakko, joka on kirjoitettu sivistyneemmälle ja älykkäämmälle  ihmiselle kuin minä olen. Kirja oli silti hyvä ja lukemisen arvoinen.

Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen, 15 kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390 -1335 e.Kr Sivumäärä tässä kolmannessa painoksessa vuodelta 1948 on 779. Romaanin rakenteeseen kuuluu eri  kirjojen nivel, yleensä edellisen kirjan lopussa pohjustetaan jo seuraava kirjan henkilöt tai teema, minusta se sujuvoittaa lukukokemusta.

Sinuhe egyptiläinen on massiivinen lukukokemus, joka otti ensimmäisellä kerralla koville, ja tosi erilainen kokemuksena kuin vastaava filmi.  Luin teoksen nyt toistamiseen ja tekstistä löytää paremmin olennaiset asiat. Ensimmäisellä kerralla aistii paremmin tapahtuminen kiihkon ja niiden pakonomaisen tapahtumisen, kun henkilöt näyttävät maanisilta marioneteilta. Toistuva teema on totuus, siitä on kirpeitä huomioita eri henkilöiden lausumana. Toistuva tyylikeino on ihmisten vertaaminen kärpäslaumaan, ja toteamus, että puhe on kuin kärpäsen surinaa korvissa, myös sontiaisiksi kutsutaan ja paviaaneiksi. Horemheb kutsuu miehiään sontakärsiksi, ja käyttää sitä kunnioittavasti.
Merkillepantavaa on tapahtumien nopeus ja ihmisten ehdottomuus.
Puheet ovat monesti tasolla
-Puheesi on kuin kärpäsen surinaa korvissani,
-Annan sotilaiden halkaista maksasi ... yleensä kuitenkin tullaan toimeen.

Sinuhen ihmissuhteet päättyvät yleensä epäonnistumiseen, omat vanhemmat hän petti, Minea riensi turhaan kuolemaansa, Kaptahin neuvot olivat kärpäsen surinaa hänen korvissaan, Horemhebin kanssa alkoi takuta, Meritiä ja Thotia hän ei osannut suojata, Aziru kuolee. Sinuhella naisten kanssa meni muutenkin heikosti. Kirjassa naisten kanssa "iloitaan", Sinuhe ei osaa iloita, ja harvemmin hän on naisen kanssa. Hän oli yksinäinen ja villiaasin poika, eli liian itsepäinen, itsepäinen kuin aasi, mutta liian pelokas, mutta marisija.

Ihmisillä on eri jumalia tukenaan ja palvottavana, teoksessa puhutaan jumalan valinnasta (siis ihminen valitsee jumalan). Ammon on yleisin, joskin Aton yrittää sen syrjäyttää Egyptissä, muualla on muita esim. Baal. Horemheb vannoo Horuksen nimeen. Osiriksen vaa'asta puhutaan. Tähdistä ennustetaan.

Miljöö on muinainen Egypti, vainajat valmistetaan kuolemaan balsamoimalla ja hautamaalla heidät. Luku- ja kirjoitustaito, sekä laskutaito on keksitty, maanviljelystä ja kauppaa harjoitetaan. Sotia on paljon. Valtaistuimet ovat "monarkeilla", myös vahvimman oikeutta käytetään.

Koska Sinuhe on lääkäri, hän parantaa ihmisiä. Hän käyttää erilaisia lääkeyrttejä, mutta poraa myös säännöllisesti kalloja sekä käyttää veistä. Hän desinfioi instrumentit Ammonin pyhässä tulessa. Hän käyttää myös asemaansa eräitä kertoja väärin.

Juoni lyhyesti (tiivistelmä), lukupäiväkirja (varo juonipaljastuksia)
Ensimmäinen osa
Ensimmäinen kirja: Kaislavene
Sinuhe aloittaa tarinansa maanpaossa. Kertaa onnellisen lapsuutensa vaiheet. Sinuhe on orpo vastasyntynyt, jonka köyhien lääkäri Senmut ja vaimonsa Kipa löytävät Niilissä ajelehtivista kaislakorista, jossa on linnunpyydystäjän solmuja. Solmuasia linkittyy kirjan lopussa, mutta epätietous omasta syntyperästä kalvaa Sinuhea läpi eliniän, häntä pilkataan sen tähden ja hän tuntee olevansa "yksinäisin maailmassa." Joka tapauksessa Sinuhen lapsuus Thebassa on onnellista, Sinuhe merkitään Senmutin ja Kipan lapseksi. Isä on hyvä ja auttaa köyhiä. Sinuhe haluaa sotilaaksi, mutta isä vie katsomaan entistä sotasankaria Intebiä, joka on rampa ja juoppo. Sinuhea opettaa ensin vanha pappi Oneh. Sinuhe oppii lukemaan. Thotmes on hänen koulukaverinsa, joka osaa piirtää hyvin. Senmutin opiskelukaveri kuninkaallinen kallonporaaja Ptahor tulee käymään, puhuu ammatistaan, joka sopisi paremmin Kuoleman taloon. Ptahor huomaa Thotmesin taidon, mutta ei pidä siitä. Hän huomaa Sinuhen ryhdin ja gasellin silmät. Sinuhe haluaa lääkäriksi.
Arviointia: Alussa selviää loppu, eli Sinuhe on maanpaossa, ja itsensä takia kirjoittaa. Voit analysoida toivooko hän kuitenkin takaisinpääsyä? Linnustajan solmut ovat tärkeitä.

Toinen kirja: Elämän talo Ammonin papeilla yksinoikeus kaikkeen korkeampaan koulutukseen ja Sinuhe menee pappien pitämään kouluun. Elämän talo ja Kuoleman talo Amonin temppelin sisällä. Koulutuksessa lainopillinen, lääketieteellinen, kaupallinen, matematiikan ja tähtitieteen "linja". Sinuhe lukee lääkäriksi ja siihen vaaditaan alemman asteen pappisvihkimys. Sinuhe on viisas ja osaa lukea, mutta kyselee liikaa. Lopulta pääsee pappisvihkimykseen. Näkee tällöin ensimmäisen kerran Neferneferneferin, jolta jaa suudelman ja sormuksen. Pappisvihkimysyönä muut nukkuvat, eivät näe Amonia, Sinuhe ei nuku eikä näe. Sinuhe on ainoa joka epäilee, mutta lopulta vihitään papiksi. Thotmes Sinuhen nuoruuden ystävä on erotettu piirustuskoulusta. Piirtää pilakuvia ja juo viiniä. Amenhotep III on kuoleman sairas. Ptahor tulee temppeliin ja poraa kaksi "koekalloa", Sinuhe on apulainen. Vanhus ensin, poraus onnistui, mutta vanhus kuolee heti. Mykkä liikuntakyvytön orja, poraus onnistuu, ja puhe ja liikuntakyky palautuu. Senmut on ostanut hänelle ja vaimolleen hautapaikat.
Arviointia: Tässä on minusta tärkeä Sinuhen suhde jumaliin.

Kolmas kirja: Theban kiihko
Ptahor ja Sinuhe viedään vaunuilla palatsiin, jossa faraon lapset Amenhotep ja Baketamon sekä faraon vaimo Teje. Faraon kallo porataan, mutta kuolee, olisi kuollut joka tapauksessa.
Tässä kirjassa esitetään hovin henkilöitä. Vallanperijä Amenhotep on laiha ja posket värisevät, mumisee Aton jumalasta. Ptahor sanoo Sinuhelle "minun puheeni on kärpäsen surinaa hänen korvissaan". Kärpäsen surina juttuja tulee myöhemmin lisää. Palatsissa on Ra Herakthtinin pappi Eje, joka on sangen vallanhimoinen. Kuolleen faraon puoliso Teje (ja uuden äiti) on ruskeaihoinen, ja ollut tavallinen linnustaja. Faraolla voi olla monta puolisoa. Vallanperijä menee ulos, ja saa pyhän taudin kohtauksen (epilepsia?), Sinuhe suojelee, ja haukan perässä saapuu nuori soturiksi aikova Horemheb, joka tuo uuden faraon sisälle, vanha on kuollut. Horemhebin miekka on "Kurkun surma". Sinuhe toteaa, että hänen äänensä oli "kärpäsen surinaa" ja puhutaan kärpäslaumasta (tarkoitetaan ihmisiä). Koska farao kuoli kalloporaukseen, Sinuhe ja Ptahor tuomitaan kuolemaan. Teloitus on rituaalinomainen, ja Sinuhelle annetaan uusi nimi Sinuhe, hän joka on yksinäinen. Sinuhe valmistuu lääkäriksi, hankkii vastaanoton ja palvelijan orja Kaptahista. Kaptah on laiha ja yksisilmäinen, ja uskollinen. Horemheb tulee tapaamaan Sinuhea, koska on pettynyt faraon henkivartiokaartiin, ja sen kurittomuuteen. Horemhebiä polttaa ihastus Baketamoniin. Vihjaa Tejellä ja Ejellä olevan suhde. Menevät Metuferin juhliin, jossa Sinuhe tapaa uudestaan Neferneferneferin, ja se on menoa. Mitään kunnollista suhdetta ei synny, on vain manipuloiva paha nainen, ja Sinuhe, jolta kupataan kaikki, myös lääkärin välineet vanhempien asunto ja hautapaikka ja kaikki. Ja millä nopeudella, muutamassa päivässä. Kaptahin neuvot olivat kärpäsen surinaa korvissa jälleen kerran.
Horemheb sen sijaan pääsee itsensä kanssa sinut. Hän pitää ympärillään olevia ihmisiä kärpäsinä, myös Baketaminia. "Ainoa joka merkitsee on valta. Eikä ilman aseita ole valtaa."
Arviointia: Todella kiihkeää kuvausta. Tapahtumien nopeus on hämmästyttävä. Muuten Nefernefernefer- käänne on irrallinen ja epäuskottava. Tärkeää sen sijaan ovat vallanperijä ja Horemheb, sekä Baketamon, Eje ja Teje

Neljäs kirja: Nefernefernefer
Sinuhe päättää pelastaa vanhempansa, jotka ovat tehneet itsemurhan. Hän pestautuu Kuoleman taloon. Siellä kovia ihmisiä, ryöstävät, osa taitavia työntekijöitä, kuten Ramose, joka on aivojen irrottaja Kuolemantalossa. Sinuhe on Kuoleman talossa 40 päivää ja yötä, ja  Remose pyytää jäämään, mutta Sinuhe on varastanut riittävästi balsamointiaineita, ja vie vanhempiensa balsamoidut ruumiit härän vuodassa Kuolemanlaaksoon ja hautaa, ja löytää onnea tekevän jalokivikuoriaisen, näkee merkiksi vanhempien anteeksiannosta. Erään Anukiksen ryöväämä entinen rangaistusvanki avautuu ja pian avautuu Anukiksen hauta, ja ryöstöretken jälkeen Sinuhe vaihtaa saaliinsa kultaan ja hopeaan, ja palaa Thebaan. Ottaa Kaptahin mukaan ja purjehtivat Syyriaan, jossa Sinuhe toimii lääkärinä. 
Arviointia: Kokonaisuuden kannalta ei kovin tärkeää, mutta tästä jää voimakas muistijälki ja taustoittaa Sinuhen asemaa ja luonnetta.

Viides kirja: Khabirit
Sinuhe on viisas ja onnekas, hoitaa potilaita, joita muut eivät hoida, jakaa palkkioitaan, leikkaa, ja puhdistaa välineet Ammonin tulella. Uhraa kultaa Baalille, joita paikalliset lepyttävät myös ihmisverellä. Korjaa norsunluulla Amorin kuninkaan Azirun hampaita, ja Aziru hullaantuu Kaptahin ostamaan orjatyttöön. Sinuhe antaa tämän Azirulle ystävyyden pantiksi. Kullan Sinuhe sijoittaa kauppahuoneisiin. Hän tienaa hyvin, mutta haluaa myös oppia uutta, hän tuntee häpeää, jonka peittää työllään.
Kharibirit ovat erämaasta tulevia rosvoja, joiden karkotukseen osallistuu myös egyptiläiset. Sinuhe menee joukkojen luo nähdäkseen Horemhebin ja näkeekin ja näkee verisen taistelu, jonka jälkeen parsii haavoittuneita, ja näkee sodan tuhot. On ollut 40 vuotta rauhaa. Kieltäytyy Horemhebin kunniamerkeistä "on tomua jaloissa". Horemheb on rohkea sotapäällikkö, joka yleisestä tavasta poiketen rientää joukkojen edellä. Horemhebin mukaan faraolla on näkyjä Atonista, ja vihitään temppeli, viedään myös tietoa uudesta jumalasta. Atonin kuva on auringonkehrä. Faraolta nuhteita, kun sodassa oli vuodatettu verta. Horemheb menee Jerusalemiin. Pyytää Sinuhea kiertämään maita, katsomaan montako hyökkäysvaunua on, miten varustavat joukkoja, heettiläiset ovat keksineet uuden metallin (rauta tai teräs, tätä ei minusta mainita). Sinuhe puhkaisee erään sotilaan kallon, mutta sotilas kuolee.

Arviointia: Tässä kirjassa esitellään Aziru, myös Horemheb ja hänen motiivinsa ovat tärkeitä. Myös sodan luonne on keskeinen.  Sinuhen äly on terävää, mutta hänellä ei ole rohkeutta eikä oikein maalia mihin kurkottaa. Horemhebillä on selkeä tavoite, ja keinot sen saavuttamiseksi, ja hän on pitkäjänteinen toisin kuin Sinuhe.

Kuudes kirja: Väärän kuninkaan päivä
Sinuhe kiertää maita onnellisena. Maailmassa on rauha: rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. Mitanni on puskurivaltio heettiläisien hyökkäyksille, jotka asuvat Khattien maassa, ja toisaalta myös Babylonille. Mitanni on sivistynyt maa, joka on jätetty oman onnensa nojaan. Mitanni antoi prinsessa Tadukhipan faraon puolisoksi, mutta tämä kuoli. Sinuhen mukaan sivistyksestä huolimatta väsynyt kuoleva maa. Maan asukkaat valittavat heettiläisten rajaloukkauksista ja julmuudesta. Sinuhe puhkaisee kallon, jossa munankokoinen kasvain. Potilas säilyy hengissä, mutta putoaa myöhemmin muurilta.
Babylon (Kaldean maa) on kauppiaiden valtio, viljavat maat, kuninkaana Burraburiash, parraton
poika. Sinuhe puhkaisee kukkoilevan kuninkaan Burraburiashin suusta paiseen. ja vetää hampaan, ja saa selville sotajoukkojen koon. Burraburiash halajaa vaimoa faraon tyttärestä, joskaan faraolla ei ole sellaista. Väärän kuninkaan päivänä Kaptah saa olla ilveilyjuhlassa kuninkaana, mutta kuninkuus ja vvärän kuninkaan elämä loppuu päivän jälkeen. Burraburriashilla on neljänsadan naisen haaremi, jossa Kaptah vierailee. Hän yrittää iloita Minean kanssa. Minea on lupautunut jumalalleen. Sinuhe pelastaa sekä Kaptahin että Minean, juottamalla Kaptahille myrkkyjuomaa, ja eläimen verellä naamioiden Minean kuolleeksi ja toimittamalla heidät "vainajina" pois.
Arviointia: Ei kovin merkittävä teeman kannalta, mutta juonellisesti hyvä kirja ja Minea on tärkeä henkilö..

Seitsemäs kirja: Minea 
Sinuhe pakenee Minean ja Kaptahin kanssa. Minea on luvattu jumalalle, ei saa kajota miehiin, tanssii härkien edessä. Sinuhe on kyllästynyt kaikkiin jumaliin, eikä hänen mukaansa jumalten määrällä ole lukua, ja epäilee ihmisten pystyttävän niitä omien pelkojensa tähden. Minea on kreetalainen, mutta Sinuhe haluaa ensin mennä Khattien maahan heettiläisten tyköön. Heettiläiset ovat karaistuneita. Heidän kuninkaansa on Shubbiluliuna on varsin sotaisa ja pitää tyhmänä rauhantahtoista faraota, ja varustautuu täyttä päätä sotaan.  Kuninkaalle oikeaa on se, mitä hän tai kansa haluaa. Sinuhe, Minea ja Kaptah lähtevät satamaan, missä "kärpäset" kokoontuvat pöristen imemään olutta pilleillä. Sinuhe parantaa sataman vartiopäällikön veneerisen vaivan, ja pyytää palkkioksi veitsen, joka on tehty heettien metallista. Kreetalle
Arviointia: Merkittävä teeman kannalta, ja juonellisesti hyvä kirja.

Kahdeksas kirja: Pimeä talo
Kreeta on kaunis saari, jossa on härkien edessä tanssijoita. Minean pitää uhrata itsensä koskemattomana Minotauruksen labyrintissa. Sinuhe ehdottaa hänelle ruukun rikkomista, ja ruukku rikotaankin, eli Kaptahin todistuksella ovat mies ja vaimo, mutta Minea haluaa tehdä neitsyeenä velvollisuutensa. Sinuhen epäonni jatkuu, Minea tapetaan turhaan pimeään sokkeloon, jumalolento on kuollut. Kreetalla on härkien palvontaa Minos kuninkaana, Minotaurus ylipappina, ja nimi ei muut, vaikka henkilö vaihtuu. Kaiken tämän (taas) koettuaan Sinuhe romahtaa ja ryyppää. Kaptah saa hänet pois Kreetalta.
Arviointia: Merkittävä teeman kannalta, mutta juonellisestikin hyvä kirja. Sinuhen pettymys jumaliin toistuu, rakkaus kuolee turhaan. Sinuhella ilmenee myöhemmin siteitä Mitanniaan.


Yhdeksäs kirja: Krotiilinpyrstö
Lähtevät Simuraan, josta poissa kolme vuotta. Egypti-vastaisuus lisäääntynyt, ja levotonta. Aziru hakee Sinuhen Amorin maahan, joka on yksi epäsovun aiheuttaja. Azirun lapsi on kipeä, mutta Sinuhe näkee, että kyse on uudesta hampaasta ja ylensyönnistä. Kaptah ja Sinuhe palaavat Egyptiin, jossa ei tuttuja. Sinuhe asettautuu köyhien kaupunkiin ja siellä lääkäriksi. Uusi farao on uudistanut taidetta, ja tuo Aton jumalaa esiin. Ammon myy maata ehdolla, että voi ostaa sen samaan hintaan takaisin. Tässä on jumalten tai siis pappien kiista ja taistelua.
Kaptah houkuttelee Sinuhen viinitupa Krokotiilinpyrstöön. Kaptah on ostanut entiseltä emännältään Meritiltä paikan. Paikka on tunnettu juomasekoituksestaan "krokotiilinpyrstöstä".
Köyhien lääkärinä Sinuhe puhkaisee onnistuneesti kaksi kalloa.
Arviointia: Ei kovin merkittävä teeman kannalta, mutta juonellisesti hyvä kirja.

Toinen osa 
Kymmenes kirja: Taivaankorkeuden kaupunki 
Horenheb on saapunut Thebaan, jossa levotonta. Farao aikoo kaataa Ammonin ja jakaa maat köyhille. Tulee verilöyly, jota saamaton Pepitamon yrittää kissaongelmiensa ohella verettömästi ratkaista. Horemheb hoitaa Ammonin nurin. Nefernefernefer on tajuton, ja Sinuhe kostaa vie tämän Kuolemantaloon "käsiteltäväksi". On Meritin kanssa yön, ja kosii (haluaa rikkoo ruukut), mutta Merit ei suostu. Horemheb vie Sinuhen farao Ekhnatonin luo, jolla pääkipuja ja näkyjään.Tässä paljastetaan hovin juonitteluja. Farao haluaa jättää Theban, purjehduksen jälkeen astuu maihin paikassa, jonka nimeää Taivaankorkeuden kaupungiksi Akhetatoniksi. Ekhnaton yrittää hajottaa armeijan, mutta Horemheb vitkastelee. Syyriassa levotonta. Kuninkaallinen äiti jää Thebaan. Ramose kertoo Neferneferneferin ryöstäneen heiltä loppujen lopuksi rahat ja aikaansaanut murhetta. Sinuhe tajuaa koston turhuuden.
Arvio: Nefernefernefer -juoni ei toisella lukukerralla ole kovinkaan merkittävä. Oikeilla otteilla Merit olisi minusta suostunut ruukkujen rikkomiseen?

Yhdestoista kirja: Merit
Eje hallitsee Thebaa. Sinuhe tule Krokotiilin pyrstöön, jossa Merit ja Kaptah. Kaptah tekee tuottoisia viljakauppoja. Sinuhe antaa viljaa uudisasukkaille. Teje ennen kuolemaansa viininhöyryissä tunnustaa, että on keksinyt Atonin kaataakseen Ammonin, ja punoo linnunpyytäjänsolmuista mattoa. Teje on kontrolloinut faraon naistaloa, ja lähettänyt kaikki poikalapset virtaan kaislakorissa. Sinuhe luennoi Elämän talossa, ja puhkoo kolme kalloa. Pappi Hrihor antaa "lopullisen lääkkeen" annosteltavaksi faraolle. Teje kuolee. Bakeaton halveksii Horremhebin alhaista syntyperää. Mehunefer hovinainen kertoo Tejen tempauksista lähettää kilpailijoiden poikalapset kaislakorissa virtaan, ja kertoo Tadukhipasta Mitannin prinsessasta, joka oli kuollut pian raskauden jälkeen, ja lapsi lähetetty pois. Ekhnaton pyytää Sinuhea ostamaan rauha Azirulta (ei vielä edes laajaa sotaa). Sinuhe kosii taas Meritiä, ei suostu.
Arvio: Tässä pedataan jo loppuratkaisun askelmerkkejä. Sinuhen partiopoikamainen asenne tulee ilmi.

Kahdestoista kirja: Vesikello mittaa aikaa
Horemheb pystyttää Thotmesin veistämän oman patsaan Horuksen temppeliin. Horemheb raivostuu rauhan ostamisesta. Sinuhe käy vaikeat rauhanneuvottelut, mutta ei luovuta Ghazaa eikä maksa rauhasta. Faraon päänsäryt jatkuvat, ja vaimokin synnyttää vain tyttöjä. Kaptah on tehnyt edelleen hyviä viljakauppoja. Sinuhen suhdetta Atoniin pohditaan.
Arvio: Kuten edellinen kirja

Kolmastoista kirja: Atonin valtakunta maan päällä
Ekhnatonilla pääkipuja taas ja uudestaan. Aziru antanut heettiläisille kauttakulkuoikeuden. Vesiruukuilla huoltopisteitä autiomaahan. Egypti sisällissodan partaalla. Ejen ehdotus: Ammonin  valta palautetaan, Horemhebin ohje: hyökkäys. Sinuhe antaa puolet viljasta Horemhebille ja kultaa, sekä puolet viljasta jauhetaan leiväksi Atonin nimissä. Thebassa taisteluita täydellinen lyhyt sisällissota. Sinuhe ei vie läheisiään suojaan, kuulee, että Thot on hänen poikansa Kaptahilta, Merit ja Thot ovat kuitenkin saaneet surmansa. Pepitatonillakin vaikeaa, kissan häkkejä rikottu, ja kissan ruuat otettu, mutta Pepitamon selviää, äkkinäiset nimenmuutokset ja kissan rapsutus, on hyvä murheen karkotus.
Ekhnatonin kanssa käydään välien selvittely.
Arvio: Ekhnatonin koko visio ja haave menee murskaksi. Idealismi ryskähtää rikki realismiin.

Neljästoista kirja: Pyhä sota (lyhyesti)
Egyptiläisten ja heettiläisten välillä käydään mittava välien selvittely. Ghazan linnaketta piiritetään, mutta se kestää. Horemheb rahoittaa sodan rikkailta perimillä maksuilla. Horemheb voittaa, Aziru ja perhe tuomitaan kuolemaan. Sota sälytetään Tutanhamonin syyksi.
Arvio: Tärkeä sodan kuvauksen ja allegorian vuoksi.

Viidestoista kirja: Horemheb.
Eje ja Horemheb ovat ratkaisujen edessä, kuten Sinuhekin. Horemheb menee naimisiin Baketamonin kanssa, mutta  miksi Baketamon rakentaa kivimajaa? Eje saa maistaa ensin vallan maljasta, sitten Horemheb ja Sinuhe saa juoda osin itse tekemäänsä katkeraa kalkkia, ja vain Kaptahilla menee sekä taloudellisesti että henkisesti hyvin.

Lopussa tapahtuu se, mikä jo alussa tiedetään. Horemheb karkoittaa Sinuhen. Miksi? Olisi voinut surmatakin Sinuhen, farao kun on. Arvioi syytä, onko mielestäsi merkittävä, minusta ei ole.

***
Kirjassa on paljon vastakkainasettelua Ammon-Aton, sotia, ihmisten väliset suhteet ovat hankalia, Sinuhe tekee isoja virheitä, luottaa vääriin ihmisiin, ei rakasta eikä suojaa oikeita ihmisiä, olisi voinut saada kaiken, mutta menettää kaiken saavuttamansa, ja ne mitkä olisi voinut saavuttaa. Lopulta jumittuu atonilaiseen haihatteluun ja marisemaan.

Kerronnan tempo vaihtuu kuten virrassa, välillä ollaan koskessa, väli on tyventä, myös humoristiset tapahtumat nousevat yllättävissäkin kohdissa, mutta peittyvät monesti vereen ja tragediaan.  

Joku näkee Sinuhe egyptiläinen teoksen historiallisena kertomuksena, joku metaforaksi toisesta maailmansodasta, joku Waltarin mestariluomuksena. Luultavasti se on kaikkea näitä, mutta ei mitään yksittäin, vaan loistava hieno teos.

Henkilöt varo mahdollisia juonipaljastuksia
Sinuhe on lääkäri ja kirjan päähenkilö, hieman maaninen.
Senmut on Sinuhen isä, köyhien lääkäri Theban kaupungista, hyvä ihminen.
Kipa on Sinuhen äiti. Rakasti Sinuhea.
Kaptah on Sinuhen uskollinen palvelija ja hyvä ystävä. Bisnesmies, tähän liittyy paljon lämpöä ja huumoria. Tämän henkilön rikastumisen hyväksyy.Minusta hyvä hahmo.

Amenhotep III on farao, joka kuolee kallonpuhkaisun yhteydessä. Sinuhe syntyi tämän faraon aikana.
Inteb on entinen kuuluisa sotilas. Sinuhe halusi sotilaaksi vielä seitsenvuotiaana.
Oneh on Sinuhen opettaja.
Metufer, Sinuhen opiskelukaveri.
Thotmes on Sinuhen ystävä, taiteilija, sotilaan poika. Nousee Ekhnatonin aikana hovitaiteilijaksi, rikkoo ammonilasita taidesuuntaa vastaan. Kuolee sisällissodan aikana
Ptahor on kuninkaallinen kallonporaaja, Senmutin opiskelutoveri. 
Nefernefernefer on papitar, kurtisaani ja paha ihminen
Teje on Amenhotep III:n aviopuoliso, kuninkaallinen äiti, ei myöskään hyvä ihminen ollut linnustaja.
Baketamon on Amenhotep III:n tytär, kaunis keskeinen hahmo, rakentaa kivimajan ! Ei miellyttävä ihminen. Nimi myös muodossa Bakeaton.
Farao Ekhnaton oikea nimi Amenhotep IV, yksi päähenkilö, kaatumatautinen haaveilija, hyvää tarkoittava ihminen, jonka teot olivat lopulta pahoja.
Horemheb yksi päähenkilöistä, ylväs soturi, joka kohoaa faraoksi, karkoittaa Sinuhen Keminmaasta ja nai Baketamonin
Ekhnatonin vaimo Nefritite-vaimo on vallanhaluinen, viisi tyttölasta Meriaton,  Sekenre ...
Eje, pappi ja varsin vallanhaluinen, vetää kulisseissa naruista.
Ramose, Kuolemantalon työntekijä
Aziru, Amorin kuningas, Sinuhen ystävä, jonka hän tapasi Syyriassa
Keftiu, orja, jonka Kaptah ostaa, ja josta tulee Azirun vaimo
Burraburiash, Babylonin parraton kuningas
Minea on kreetalainen tanssijatyttö jonka kuolee labyrintissä turhaan.
Shubbiluliuna, heettiläisten kuningas
Shubaltu, heettiläinen prinssi
Merit on Krokotiilinpyrstön tarjoilija, ... keskeinen henkilö, Sinuhen lapsen äiti.
Muti, taloudenhoitaja, keittäjä
Thot on Sinuhen lapsi, Sinuhe luulee hänen olevan vain Meritin lapsi.
Pepitamon on kuninkaallinen ylipäällikkö, tämän toilailut ovat osin humoristisiakin, vaihtaa nimensä Pepiatoniksi saaden faraolta kissakuvioisen ketjun. "Pieni lihava rotukissa".
Tadukhipa on Mitannin prinsessa, Amenhotep III:n vaimo, joka synnytti luultavasti Sinuhen.
Mehunefer, vanha hovinainen, joka kertoi tarina Tadukhipasta ja Tejestä
Tut, myöhemmin Tutankhamon farao, lapsi, joka leikkii nukeilla hautajaisia. Nai lapsena faraon tyttären.
Hrihor, Ammonin pappi, salaliittolainen, joka antaa myrkkyä Sinuhelle annettavaksi eräälle, jonka pää on sekaisin.
Meti, kalanperkaaja, joka kiteyttää sisällissodan ja Atonin aikaansaannokset
Roju "Kyrmyniska", tämä ei ole vitsi vaan urhea Ghazan komentaja. Kaveri oli hieman liian virkaintoinen, ja Sinuhe pohti jo tämän kallon poraamista.
Ramses, Baketamonin ja Horemhebin esikoispoika, vallanperijä
--

Lainauksia

Sinuhessa on erilainen perusvire se on pessimismin läpeensä kostuttama ja s.402:ssa puhutaan totuudesta taas kerran. Atonin nimissä on tapettu ja tehty muutakin.
”Olet julistanut elävän totuudesta farao Ekhnaton. Siksi puhun sinulle totuudesta, vaikka ymmärrän hyvin, että sairautesi tähden hovilaisesi ja Atonin kumartajat käärivät totuuden sinulle pehmeisiin kankaisiin ja sulkevat sen nahkojen sisään. Sillä totuus on paljas veitsi ihmisen kädessä ja voi kääntyä itseään vastaan”.
Tässä puhutaan, pitäisikö Ekhnatonin kallo puhkaista. Sinuhe jopa sanoo, että "Aton on sairaan pääsi synnyttämää". Horemheb säestää kallon puhkaisun tarpeellisuutta  "voisi säästää Syyrian ja Kushin maan". 
Sekä Horemheb että Sinuhe pitävät faraota hulluna, ja Sinuhen sanoin "silloin tiesin jälleen, että hän oli hullu" s.418. Myöhemmin  Sinuhe kumoaa totuusvertauksen: "Hänen oli hyvä puhua, koska hän eli valheessa". s.541.
Tämä on keskeistä. Hulluutta on uskoa tasa-arvoon, siihen, että köyhät ja rikkaat ovat tasavertaiset. Se, että rauhalla ei saada rauhaa vaan sotaa on siis paradoksi, kuten se, että myöntymällä kiihotetaan toista sotaan. Ekhnaton ei ollut realisti vaan haihattelija. Hänen haave hyvästä, johti pahaan.

Lisäksi lohduttomuutta kuvaa s. 538 (sekä 3. että 33.painos)
”Kaiken tämän nähtyäni sanoi näet järki minulle, etteivät ihmiset suinkaan olleet veljiä keskenään, vaan ihminen oli raateleva leijona ihmiselle”. Kuvaa myös idealismin kuolemaa, Aton ei tuonut hyvää, tasa-arvo ei tehnyt kauppaansa ?

Lisäksi stressinhallinta on a ja o kuten ss. 386-387 lihavasta kissoja kasvattavasta sotapäällikkö Pepiatonista kerrotaan. 
”Tehty on kuitenkin tehty. Siksi minun on kiiruusti mentävä faraon luokse kertomaan, mitä on tapahtunut ja koetan puhua puolestanne. Samalla ehdin varmasti pistäytyä kotonani vilkaisemassa emokissaani ja vaihtamassa uudet vaatteet ylleni, sillä haju täällä on kauhea ja syöpyy ihoon asti”.
Pepiaton (Pepitamon) on kyllä varsin humoristinen henkilö, joka kissan tavoin putoaa aina jaloilleen.


Naiskuva
Sinuhe egyptiläinen kirjan naiskuva on moninainen. Kipa Sinuhen lapseton ottoäiti on hyvä perheen äiti, kuten myös Azirun vaimo Keftiu, jolla on ainakin kaksi poikaa. Merit on Krokotiilinpyrstön emäntä, ja varsin uskollinen Sinuhelle, jonka kosinnat hän torjui. Meritillä on yksi poika. Kipa, Keftiu ja Merit ovat hyviä äitihahmoja. Nefritite haluaisi faraon kanssa pojan, mutta joutuu tyytymään viiteen tyttöön, ennenkuin hakee toista isää lapselleen. Nefritite juonii Baketamonin kustannuksella, mutta ei onnistu. Teje on manipuloiva, tuhoava äiti. Hän hallitsee Ejen kanssa, ja lähettää muiden lapsia virtaan. Lapsensa Ekhnaton että Baketamon ovat kummallisia. Baketamon haluaisi naida veljensä, mutta joutuu haavessaan pettymään vielä heettiläisen prinssinkin suhteen. Baketamon synnyttää kaksi poikaa, mutta tämän jälkeen omistautuu kiven keräämiselle, eli "kivellä saa" ja niistä tulee hieno rakennus. Avioliitto Horemhebin kanssa ei ole todellakaan onnellinen, ja hänen käytöksensä on täysin holtitonta ja kateuden ja koston ohjaamaa. Minea on omistautunut koskemattomuuden jumalansa vuoksi. Hänen naiseutensa herää, mutta ei pääse kukkaan. Naisten kanssa usein iloitaan. Tällöin puhutaan lihallisesta ilosta, joka tuskin on aina naisen kannalta iloitsemista. Pahuutta edustaa Nefernefernefer, joka käyttää miehiä hyväksi, ja saa heidät toistensa kimppuun ja perikatoon. Naisiin liittyvät havainnot eivät minusta edusta reiluutta eikä realistisuutta. Edes mies ei ole niin tyhmä, mitä Neferneferneferin uhrit olivat, ja Baketamonin käytös on kuvattu liian absurdiksi.

Arvio Sinuhe egyptiläinen -kirjan merkityksestä

Sinuhe egyptiläinen on minusta Mika Waltarin (1908-1979) pääteos. Hän kirjoitti sen toisen maailmansodan jälkeen Teoksen syntymiselle on merkittävää 1920-luvulla Kuninkaiden laaksossa tehty hautalöytö, jossa Tutankhamon niminen lapsifaraon hauta löytyi koskemattomana. Kirjassa perustellaan Tutankhamonin hautaamista Kuninkaiden laaksoon, mutta vaatimattomasti. Nykytutkimusten mukaan "oikea" Tutankhamon oli kuollut noin parikymmentä vuotiaana ehkä sirppisoluanemiaan. Hän on saanut kirjallisuudessa atonilaisen leiman, eli jollakin tavalla romaanin lähtökohta on ollut todenperäinen, sillä Tutanhamonin edeltäjäkin oli pyyhitty aikakirjoista. Horemheb mainitaan artikkeleissa, ja atoninilmainen aika, sekä jälkeensä tullut Ramses. Mika Waltari kypsytteli aihetta kauan, mutta oli kirjoittanut aiheesta näytelmän Akhnaton auringosta syntynyt 1936, ja lopulta vuonna 1945 kirjoitti nopeassa tahdissa "Sinuhen". Sinuhe egyptiläisessä on nähty historiallisten tapahtumien vaikutusta ja pettymystä toisen maailmansotaan, ja teos on koettu allegoriaksi eräiden valtioiden kohtaloista. Sinuhessa on monia sotia, ja jotkut valtiot on yhdistetty toisen maailmansodassa kärsineisiin maihin. Pahiten kärsi Sinuhessa puskurivaltiot , kuvaako tämä esimerkiksi Puolaa  en tiedä. Analogista toiselle maailmansodalle on myös taistelut, muonitus, toisen veden ja hevosten heinien tuhoaminen, talven hyväksikäyttö, toisen annetaan hyökätä. 

Teoksella ei minusta ole yhtä teemaa. Valta, valtapeli, vallanhimo, sota, sodan vastaisuus, uskonto saattavat olla teemoja, mutta myös hukkaan menneet mahdollisuudet, riippuu tarkastelu näkökulmasta. 

Teoksessa voi tarkastella myös johtamista, joka liittyy valtaan ja valtapeliinkin. Ekhnatonin vallankäyttö perustuu näkyihin, uniin tasa-arvon visioon. Ekhnatonin toiminta ei perustu kuitenkaan realismiin, eikä hän ota todellisuutta huomioon, hän vetäytyy Thebasta. Eje sen sijaan toimii vallan ytimessä, ja vetelee oikeista naruista, lopulta päästen johtoon, Horemheb perustaa valtansa kovaan työntekoon, sotilaalliseen mahtiin, hän arvostaa sontakärsiään, ja tajuaa ihmisten raadollisuuden. Aziru perustaa toimintansa voimankäyttöön ja kateuden lietsomiseen. Sinuhe heiluu ja on epävarmas, hänestä ei ole johtamaan mitään.

Kirja on käännetty 40:lle eri kielelle ja sitä on myyty 30 miljonaa kappaletta. 
*****

Sinuhe egyptiläisestä on tehty Hollywoodissa elokuvaversio 1950-luvulla. Tämä värifilmi on tullut  Yle_teemalta, josta kuvatkin ja katsottavissa paloina youtubessa, sangen erityyppinen kuin kirja.
Kuvassa on Horemheb ja Baketamon sekä karkoitettava Sinuhe, kuva suurenee klikattaessa.