Ulla Appelsin on kirjoittanut Kenraalin vuosisata teoksen jalkaväenkenraali Adolf Ehnroothista, lähteistä päätellen osin haastattelemalla kenraalia ja hänen poikaansa, joka on ollut silloin majurina, lisäksi hänellä on ollut kirjallisia lähteitä, joista ensimmäinen on 1994 ilmestynyt WSOY:n Kenraalin testamentti.
Adolf Ehrnrooth - kenraalin vuosisata teos on Ajatuskirjojen painama, 12 lukuinen ja 248 sivuinen, jossa on myös valokuvia, muutamia samoja kuin Karin Ehrnroothin teoksessa "Isäni oli nuori sotilas", jonka kansikuva on tämän teoksen sivulla 124, joka on otettu muuten Vuosalmella, ja on SA-kuva, laskin näitä samoja kuvia yhteensä viisi ja tämän teoksen kansikuva on toisessa kirjassa eri rajauksella. Tämä teos on painettu ensin.
Adolf Ehrnrooth - kenraalin vuosisata teos on Ajatuskirjojen painama, 12 lukuinen ja 248 sivuinen, jossa on myös valokuvia, muutamia samoja kuin Karin Ehrnroothin teoksessa "Isäni oli nuori sotilas", jonka kansikuva on tämän teoksen sivulla 124, joka on otettu muuten Vuosalmella, ja on SA-kuva, laskin näitä samoja kuvia yhteensä viisi ja tämän teoksen kansikuva on toisessa kirjassa eri rajauksella. Tämä teos on painettu ensin.
Teokseni on hankittu kirjakaupasta, ja kiinnostus nousi alun alkaen jalkaväenkenraalin tyttären Karin Ehrnroothin romaanista Vinoon varttunut tyttö. Olen etsinyt siksi materiaalia suuresta sinivalkoisesta ikonista, jota arvostan Mannerheim-ristin ritarina ja upseerina, mutta joka on esitetty myös ihmisenä vikoineen.
Tämä teos maalaa kuvaa 1900-luvun sortokautisesta Suomesta, kun Adolf Ehrnrooth syntyy viisilapsisen aatelisperheen kuopuksena 1905. Lapsuusmuistoja kerrataan, rotan pyyntiä rahasta (kuten myös Mikael Niemen teoksessa tehtiin), Adolfin Karin -siskon karu kohtalo, oppikoulu, itsenäistyminen ja vapaussota. Ehrnrooth toteaa sivulla 39 syntyi vapaussota, josta valitettavasti tuli myös kansalaissota kaikkine veljessodan ikävine seurauksineen. Tämän jälkeen jatkui kansan kahtiajako ja tapahtumia vyörytetään, mutta minusta varsin ulkokohtaisesti johtuen ehkä siitä että haastattelut kirjaa varten on tehty varsin myöhään. Lapsuusvuosien jälkeen siirrytään kadettivuosien myötä syksyyn 1939.
Siitä alkaa teoksen mielenkiintoisin osa, on Mainilan laukauksia s100, traagisia kaatumisia, sotakokemuksia ja Suomen jättäminen yksin, vellova maailmansota Euroopassa, Suomen joutuminen uuteen sotaan, josta Ehrnrooth oli sitä mieltä, ettei sitä voinut välttää. Äyräpäässä mainitaan 134 upseerin kaatuminen 110:stä, eli reservitkin menetettiin. Teoksen mukaan Adolf Ehrnroothin rintamalta kirjoittamat kirjeet hävitettiin Valpon pelossa (s 171), perheen omistuksessa oleva Tyris oli vaarassa joutua Porkkalan luovutusalueelle ja Porkkalan talojen kunto 1956.
Ammattisotilaalle, siis henkilölle, joka on armeijan vakinaisessa palveluksessa, on sota hieman erilainen kokemus kuin reserviläiselle, johtuen siitä, että ammattisotilas on saanut "alalle" koulutuksen, ja joutuu kaikkein vastuullisimpiin tehtäviin. Ehrnroothin tapana oli ottaa vastuu "täysillä" ja johtaa etulinjassa, ja se johti myös haavoittumiseen jatkosodan alussa heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Takaisin kuitenkin palattiin, mitä voi pitää suurena ihmeenä. Sodan jälkeen ammattisotilaat jatkavat luonnollisesti armeijan harmaissa, ja he kantoivat myöskin huolta Suomen asemasta, joka johti esim. asekätkentään, jota teoksessa luonnollisesti sivutaan, kuten sotarikostuomioita, joita kommentoidaan kitkerästi. Sodan jälkeisistä tapahtumista Ehrnrooth nostaa esiin Rakuunakiven purkamisvaatimuksen, johon päähenkilö ei suostunut Helsingistä kuuluneista vaatimuksista huolimatta.
Idoli oli idolillakin, ja Ehrnroothiile se oli Mannerheim. Teoksessa Ehrnrooth toteaa, että Mannerheim haettiin esille, aina kun maa oli vaarassa ja kun kaikki oli mallillaan hän sai mennä, ensiksi jo vapaussodan yhteydessä.Mannerheimin miekantuppi päiväkäskyä sivutaan s.136 ja vaatimuksia jo vuonna 1931 armeijan kalustamisesta. Mannerheimista on useita mainintoja aina sotamarsalkan kuolemaan asti. Mannerheimin arkkua kantoi kaksi kenraalia, kaksi everstiä, kaksi aliupseeria ja kaksi sotamiestä, kaikki Mannerheimin ristin ritareita, ja Ehrnrooth tietenkin yhtenä. Adolf Ehrnrooth puhuu marsalkasta Suomen pelastajana.
Ehrnrooth oli todistamassa sekä Neuvostoliiton itsenäistymistä että hajoamista ja myös 1970-luvulla vasemmistoradikalismin nousua, josta on muutama sana. Hänellä on monia mielipiteitä naapurista tällä välilläkin.
Perheestä on yllättävän vähän mainintoja, lapsista ei juuri lainkaan, muutamia valokuvia on, esimerkiksi kuopuksen ristiäiskuva on, ja eräitä muita perhekuvia, lisäksi on lasten koko nimet ja syntymävuodet, joita en tähän tietenkään laita.
Teoksessa muuten puhutaan, että kuningatar Ingrid oli Ruotsin kruununprinssi Gustaf Adolfin sisar. Karin Schack, jonka kanssa Ehrnrooth avioitui, oli teoksen mukaan Ingridin ensimmäinen hovineito. Gustaf Adolfin Ehrnrooth tapasi Ruotsin armeijan ratsastuskoulussa 1920-luvulla. Prinssi Gustaf Adolf menehtyi vuonna 1947 onnettomuudessa ja oli nykyisen kuninkaan Kaarle XVI Kustaan isä.
Sivulla.200 Schackenborgin linnan kohtalosta on todettu kirjassa lakonisesti: "Karin Birgitte Schackin lapseton veli palauttaa linnan tiluksineen kruunulle ....", tätä samaa tapausta käsitellään pitkästi Karin Ehrnrooth romaanissa ja varsin eri sävyssä, lopputulos on sama. Myös Vänrikki Stoolin tarinoihin viitataan tässäkin
Suhdetta Urho Kekkoseen Adolf Ehrnrooth myös ruotii. Sain teoksesta sen käsityksen, että Ehrnrooth arvosti Kekkosta, ja piti tämän pohjimmaisen päämääränä Suomen itsenäisyyttä. Aina he eivät olleet samaa mieltä, mutta Kekkonen ei lähettänyt Ehrnroothille myöskään myllykirjeitä, vaan ilmeisesti arvostus oli molemmin puolista.
Neljäs leijona myönnetään, ja Kekkosen viimeinen surullinen vierailu Solgårdenissa 1980 todetaan kuten Karin Ehrnroothin esikoisessakin. Kekkonen oli muuten Akateemisessa Karjalaseurassa, Ehrnrooth ei. Aktiiviupseereilla ei kirjan mukaan ollut tuolloin edes äänioikeutta.
Ratsastusta tässä teoksessa käsitellään paljonkin jo 1920-luvulta alkaen. Lontoon olympiakisoissa Adolf Ehrnrooth edusti Suomea lajissa ja oli teoksen mukaan 1952 ratsastusjoukkueen johtajana. Katsoin Urheilun pikku jättiläisestä, mutta ratsastustuloksia oli niin vähän, että suomalaisia ei mainittu. Meksiko voitti kultaa ratsastuksessa 1948, muita sen aikaisia ratsastusmenestyjiä olivat Sveitsi, Ruotsi, Ranska ja Yhdysvallat.
Pidin teosta joiltain osin sangen mielenkiintoisena, toisaalta yleistä poliittista viitekehystä olisi voitu supistaa, sillä olen lukenut aiheesta muita aikalaisten näkemyksiä ja vastaavasti lisätä Ehrnroothin osuutta tapahtumissa, toisaalta tämä palvelee paremmin nuorempaa sukupolvea.
Ulla Appelsinin panos on ollut hieno kerätessään tämän kirjan haastatteluin ja kirjallisin lähtein. Appelsin antaa Adolf Ehrnroothin näkemyksen vuosisataansa, eikä se ole sitruunaa. Karin Ehrnroothin Isäni oli nuori sotilas kertoo tyttären näkökulman ja hieman kritisoi, ja Vinoon varttunut tyttö vielä täydentää unenomaisesti muistikuviaan romaaniksi unohtamatta kirpeitä huomioita väärinymmärryksistä äidin ja isänkin kanssa, joita muistikuvia ei perhe ole kommentoinut.
Selasin kirjan Robert Bratberg: EHRNROOTH läpi. Nimeä täydennetään termillä Jalkaväen kenraali ja Mannerheim-ristin ritari Adolf Erik Ehrnroothin elämänkerta. Se oli analyyttinen ja objektiivinen, mutta ei sisällä mitään omakohtaista suoraa kokemusta, vain välillistä, pidin teosta kuitenkin erittäin valaisevana.
Siitä alkaa teoksen mielenkiintoisin osa, on Mainilan laukauksia s100, traagisia kaatumisia, sotakokemuksia ja Suomen jättäminen yksin, vellova maailmansota Euroopassa, Suomen joutuminen uuteen sotaan, josta Ehrnrooth oli sitä mieltä, ettei sitä voinut välttää. Äyräpäässä mainitaan 134 upseerin kaatuminen 110:stä, eli reservitkin menetettiin. Teoksen mukaan Adolf Ehrnroothin rintamalta kirjoittamat kirjeet hävitettiin Valpon pelossa (s 171), perheen omistuksessa oleva Tyris oli vaarassa joutua Porkkalan luovutusalueelle ja Porkkalan talojen kunto 1956.
Ammattisotilaalle, siis henkilölle, joka on armeijan vakinaisessa palveluksessa, on sota hieman erilainen kokemus kuin reserviläiselle, johtuen siitä, että ammattisotilas on saanut "alalle" koulutuksen, ja joutuu kaikkein vastuullisimpiin tehtäviin. Ehrnroothin tapana oli ottaa vastuu "täysillä" ja johtaa etulinjassa, ja se johti myös haavoittumiseen jatkosodan alussa heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Takaisin kuitenkin palattiin, mitä voi pitää suurena ihmeenä. Sodan jälkeen ammattisotilaat jatkavat luonnollisesti armeijan harmaissa, ja he kantoivat myöskin huolta Suomen asemasta, joka johti esim. asekätkentään, jota teoksessa luonnollisesti sivutaan, kuten sotarikostuomioita, joita kommentoidaan kitkerästi. Sodan jälkeisistä tapahtumista Ehrnrooth nostaa esiin Rakuunakiven purkamisvaatimuksen, johon päähenkilö ei suostunut Helsingistä kuuluneista vaatimuksista huolimatta.
Idoli oli idolillakin, ja Ehrnroothiile se oli Mannerheim. Teoksessa Ehrnrooth toteaa, että Mannerheim haettiin esille, aina kun maa oli vaarassa ja kun kaikki oli mallillaan hän sai mennä, ensiksi jo vapaussodan yhteydessä.Mannerheimin miekantuppi päiväkäskyä sivutaan s.136 ja vaatimuksia jo vuonna 1931 armeijan kalustamisesta. Mannerheimista on useita mainintoja aina sotamarsalkan kuolemaan asti. Mannerheimin arkkua kantoi kaksi kenraalia, kaksi everstiä, kaksi aliupseeria ja kaksi sotamiestä, kaikki Mannerheimin ristin ritareita, ja Ehrnrooth tietenkin yhtenä. Adolf Ehrnrooth puhuu marsalkasta Suomen pelastajana.
Ehrnrooth oli todistamassa sekä Neuvostoliiton itsenäistymistä että hajoamista ja myös 1970-luvulla vasemmistoradikalismin nousua, josta on muutama sana. Hänellä on monia mielipiteitä naapurista tällä välilläkin.
Perheestä on yllättävän vähän mainintoja, lapsista ei juuri lainkaan, muutamia valokuvia on, esimerkiksi kuopuksen ristiäiskuva on, ja eräitä muita perhekuvia, lisäksi on lasten koko nimet ja syntymävuodet, joita en tähän tietenkään laita.
Teoksessa muuten puhutaan, että kuningatar Ingrid oli Ruotsin kruununprinssi Gustaf Adolfin sisar. Karin Schack, jonka kanssa Ehrnrooth avioitui, oli teoksen mukaan Ingridin ensimmäinen hovineito. Gustaf Adolfin Ehrnrooth tapasi Ruotsin armeijan ratsastuskoulussa 1920-luvulla. Prinssi Gustaf Adolf menehtyi vuonna 1947 onnettomuudessa ja oli nykyisen kuninkaan Kaarle XVI Kustaan isä.
Sivulla.200 Schackenborgin linnan kohtalosta on todettu kirjassa lakonisesti: "Karin Birgitte Schackin lapseton veli palauttaa linnan tiluksineen kruunulle ....", tätä samaa tapausta käsitellään pitkästi Karin Ehrnrooth romaanissa ja varsin eri sävyssä, lopputulos on sama. Myös Vänrikki Stoolin tarinoihin viitataan tässäkin
Suhdetta Urho Kekkoseen Adolf Ehrnrooth myös ruotii. Sain teoksesta sen käsityksen, että Ehrnrooth arvosti Kekkosta, ja piti tämän pohjimmaisen päämääränä Suomen itsenäisyyttä. Aina he eivät olleet samaa mieltä, mutta Kekkonen ei lähettänyt Ehrnroothille myöskään myllykirjeitä, vaan ilmeisesti arvostus oli molemmin puolista.
Neljäs leijona myönnetään, ja Kekkosen viimeinen surullinen vierailu Solgårdenissa 1980 todetaan kuten Karin Ehrnroothin esikoisessakin. Kekkonen oli muuten Akateemisessa Karjalaseurassa, Ehrnrooth ei. Aktiiviupseereilla ei kirjan mukaan ollut tuolloin edes äänioikeutta.
Ratsastusta tässä teoksessa käsitellään paljonkin jo 1920-luvulta alkaen. Lontoon olympiakisoissa Adolf Ehrnrooth edusti Suomea lajissa ja oli teoksen mukaan 1952 ratsastusjoukkueen johtajana. Katsoin Urheilun pikku jättiläisestä, mutta ratsastustuloksia oli niin vähän, että suomalaisia ei mainittu. Meksiko voitti kultaa ratsastuksessa 1948, muita sen aikaisia ratsastusmenestyjiä olivat Sveitsi, Ruotsi, Ranska ja Yhdysvallat.
Pidin teosta joiltain osin sangen mielenkiintoisena, toisaalta yleistä poliittista viitekehystä olisi voitu supistaa, sillä olen lukenut aiheesta muita aikalaisten näkemyksiä ja vastaavasti lisätä Ehrnroothin osuutta tapahtumissa, toisaalta tämä palvelee paremmin nuorempaa sukupolvea.
Ulla Appelsinin panos on ollut hieno kerätessään tämän kirjan haastatteluin ja kirjallisin lähtein. Appelsin antaa Adolf Ehrnroothin näkemyksen vuosisataansa, eikä se ole sitruunaa. Karin Ehrnroothin Isäni oli nuori sotilas kertoo tyttären näkökulman ja hieman kritisoi, ja Vinoon varttunut tyttö vielä täydentää unenomaisesti muistikuviaan romaaniksi unohtamatta kirpeitä huomioita väärinymmärryksistä äidin ja isänkin kanssa, joita muistikuvia ei perhe ole kommentoinut.
Selasin kirjan Robert Bratberg: EHRNROOTH läpi. Nimeä täydennetään termillä Jalkaväen kenraali ja Mannerheim-ristin ritari Adolf Erik Ehrnroothin elämänkerta. Se oli analyyttinen ja objektiivinen, mutta ei sisällä mitään omakohtaista suoraa kokemusta, vain välillistä, pidin teosta kuitenkin erittäin valaisevana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti