Kaksitoista teesiä opettajalle

 

Kaksitoista teesiä opettajalle, toimittanut Olli Luukkainen ja Raine Valli, PS-kustannus 2005, sivumäärä 239.

Kirjassa on 12 artikkelia, ja kirja on omistettu Juhani Aaltolalle (s. 1942) joka oli Chydenius-instituutin kantavia voimia. Kokkolassa Chydenius-instituutissa voi opiskella luokanopettajaksi, erityisopettajaksi tai varhaiskasvatuksen opettajaksi. Aaltola, joka on yhteiskuntatieteiden tohtori, valmistui kansakoulunopettajaksi 1964, ja aloitti kansankoulun opettajana Jämsänkoskella. Olli Luukkainen oli vuoteen 2022 asti OAJ:n puheenjohtaja. Raine Valli on myös yhteiskuntatieteiden tohtori, dosentti ja toimii Kokkolan yliopistokeskuksessa.

Blogini täyttää bloggauksen ilmestymishetkenä 12 vuotta. Valitsin blogattavan kirjan numeron 12 mukaan mutta myös teeman vuoksi, olin nuorempana 12 vuotta opettajana eri kouluasteilla ja sitä ennen tein opettajan sijaisuuksia muutaman vuoden eri peruskouluissa ja lukioissa. Opettamisen jälkeen toimin myös opettajien ja opojen lähijohtajana vuoteen 2013 saakka. Yksi työ vie toiseen ja kolmanteen ja  opettajuus on minulla luultavasti lopullisesti takana päin. 

Nyky-yhteiskunnassa puhutaan paljon opettajuudesta, opettajan asemasta. Suomessa kannetaan huolta opettajan auktoriteetin murtumisesta, curling-vanhemmista (vanhempia, jotka harjaavat tehokkaasti lasten koulutietä puhtaaksi, ja lähettävät viestejä kouluun), oppilaiden psyykkisistä ongelmista, erilaisuuden hyväksymisestä ja pedagogiikasta. Itse kannatan sitä, että koulutus tähtää sivistykseen ja vapaaseen kansalaiseen, joka pystyy vastaamaan itsestään. Peruskoulussa pitää varmistaa se, että oppilaat oppivat riittävän hyvin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja siten myös ajattelemaan itsenäisesti. Lisäksi on hyvä opetella keskittymään ja tulemaan toimeen ihmisten kanssa. Näitä teemoja on joitain teoksessa, nimeenomaan sivistys ja vapaa ja vastuullinen kansalainen. Tällöin Pisa-tulokset olivat huipussaan, joten luku- ja laskutaidosta ei oltu huolissaan, vaan tavoitteet olivat ihanteellisia.

Teoksessa on 12 esseetä. Ensimmäisen Juhani Aaltola pohtii koulun haasteita ja opettajan työtä. Aaltola on harvinaisen oikeassa siinä, että aikaa pitää varata oppimiseen ja kasvuun. Juha Hakala käsittelee motivaation merkitystä  oppimisessa, varsinkin sisäinen motivaatio on olennaisen tärkeä.

Päivi Atjonen pohtii eettisiä näkökulmia, ja painottaa totuudellisuutta, huolenpitoa ja oikeudenmukaisuutta, etenkin arvioinnissa.  Oppilaan ikäkausi pitäisi ottaa huomioon. Tämä on minusta tärkeää, nyt jo alakoulun oppilailta vaaditaan itsenäistä otetta ja valintoja.

Leena Krokfors tarkastelee kasvatustieteen asemaa yliopistoissa. Kun opettajakoulutus siirrettiin yliopistoihin, joutui se todistamaan asemansa tieteenä. Krokfors pohtii samaa kuin Olli Luukainen, eli opettajan työn muutosta. Alkuun opettaja oli "kansankynttilä", sittemmin "muutosagentti", seuraavaksi eettinen ja kriittinen päätöksentekijä. Yhteiskunta muuttuu, koulu kehittyy ja opettajuus muuttuu  Luukkaisen esseessä jopa  reflektoivaksi tutkijaksi ja  yhteiskunnalliseksi kasvattajaksi. Osa esseistä on kirjoitettu kasvatustieteilijöille. Michael Uljens pohtii aikamme kasvatus- ja sivistysteoreettisia haasteita, joita hänen mukaansa ovat kysymys moderniuden jatkuvuudesta tai sen epäjatkuvuudesta, teleologinen historiafilosofia ja Kantin kasvatustieteelliset paradoksit.  Juha Suoranta ja Olli-Pekka Moisio pohtivat kriittistä pedagogiikkaa aikalaisanalyysinä.

Rauni Räsänen pohtii, onko erilaisuus koulussa ja opettajankoulutuksessa enemmän haaste vai rikkaus. Räsänen puhuu erilaisuudesta, ja kategorioi hakijat tytöiksi ja pojiksi, joka ei minusta ole nykysin relevantti lähtökohta. Tuolloin Suomea pidettiin homogeenisena maana, vaikka maan kahtiajako oli taloudellisesti suurta, 1970-luvulle saakka oli rinnakkaiskoulujärjestelmä oppikouluineen. Räsänen ennakoi uskonnon (opetuksen) haasteita, ja ennustaa, että perheet ovat moninaisia. Lisäksi hän mainitsee saamelaishaasteen. Ansiokas essee, varsinkin kun hän vielä huomaa, että koulun profilointi on uhka peruskoulun tasa-arvolle ja yhdenvertaisuudelle. 

Helena Rasku-Puttonen kirjoittaa opettajien ja oppilaiden osallisuudesta kouluyhteisössä. Yhteishenki vaikuttaa aina motivaatioon.  Jouni Välijärvi pohtii muutoksen kohtaamista opettajan työssä, taustalla kasvava muutostahti, lisääntyvät odotukset, ja lisääntyvät tehtävät. Tarvitaan tiimityötä ja mentorointia (ainakin). Hannele Niemi pohtii opettajan kasvatusvastuuta taloudellisten arvojen puristuksessa. Kilpailu kovenee jatkuvasti ja on pakko erikoistua, toisaalta tarvitaan yhteistyötä. Tämä ristiriita näkyy myös koulussa. Globalisaatio muuttaa maailmaa. Tehokkuus ei voi olla koulun arvopohja. Oppilaiden pitäisi kehittyä täyteen mittaansa, tulla osallistuviksi ja vastuullisiksi kansalaisiksi. Koulu kohtaa yhteiskunnan paineet. Nuoret ovat yhteiskunnan ilmapuntareita.

Päättöesseessä Kaarina Määttä pohtii pedagogista rakkautta ja hyvää opettajuutta. Se, että opettaja itse osaa ja hallitsee oppiaineensa, ei riitä myönteisiin oppimistuloksiin. Lähimmäisenrakkaus luo perustan hyvälle oppimiselle. 

Antoisa, joskin ajoin varsin korkealentoinen opus.

Kiitos lukijoille ja kommentoijille 12 vuotta on täynnä. Vuoden 13 bloggaus on valmis, ja se on Reijo Mäen teos Kolmastoista yö. Lukua ja bloggausta 14, en ole vielä pohtinut, sitä voitte ehdottaa. Kiitokset yhteisestä matkasta.