Eric Linklater: Kuussa tuulee

Eric Linklater: Kuussa tuulee, The Wind of the Moon 1944, suomentanut S-L Norko-Turja, WSOY 1980, sivumäärä 346.

Eric Linklaterin Kuussa tuulee, on huikea lasten kirja, jossa  Midmeddlecumin kaupungissa asuvat sisarukset Dinah ja Dorinda joutuvat uskomattomiin seikkailuihin. Lapset ovat itsenäisiä, ja kasvavat holtittomuudesta vastuuseen, tapahtumissa on taikaa, ja kerronnassa parodiaa aikuisten maailmasta. Alkuun tapahtumat ovat hyvinkin lapsellisia, mutta tähtäävät kirjan teemaan, joka on vapaus. Kirjassa toistuu henkilöiden pääsy kaltereiden takaa vapauteen.

Juoni
Tarina käynnistyy, kun tyttöjen isä majuri Palfrey lähtee ulkomaille Bombardiaan, rouva Palfreyn hermot ovat liian kireällä. Isä kehottaa tyttöjä olemaan kilttejä, sillä "Kuussa tuulee" eli Kuun edessä on usvakaulus, ja jos on tuhma, se puhaltaa suoraan sydämeen ja silloin on tuhma kauan. Dinah ja Dorinda pyrkivät olemaan kilttejä, mutta ovat tuhmia, he pakkaavat isän vaatteet "makkaroina" matkalaukkuun ja ripustavat kelloja puihin. Isän lähdettyä kasvatustyöstä vastaa kaikkitietävä kotiopettajatar neiti Serendip. Tytöt ovat hankalia, he syövät itsensä ilmapalloiksi, ja laihduttavat tulitikuiksi. Onnenmetsässä asuu noita rouva Grimsbie, jolta Dinah saa taikajuomaa, joka muuttaa heidät harmaiksi kenguruiksi. Kengurut ajavat kyläläisiä takaa, kunnes heidät teljetään eläintarhaan, siellä Dinah ja Dorinda muuttuvat rakentaviksi. He yrittävät selvittää, kuka varastaa strutsin hautomat munat. He tutustuvat eläintarhassa Kultapuumaan ja Grönlannin hopeahaukkaan, jotka molemmat unelmoivat vapaudesta. Munavaras selviää, ja haukka löytää kadonneen taikajuomapullon. Dinah ja Dorinda palaavat tyttöinä kotiin, ja kuulevat, että Bombardiassa on ongelmia, ja heidän äitinsä on levoton. Neiti Serendip jatkaa keskeytymätöntä opetusta "Franconia on keskiaikaisen Saksan pääherttuakuntia. Se sijaitsi Main-joen laaksossa; tämä joki on 500 km pitkä ja kulkee kiemurrellen viiniköynnösten peittämien vuorenrinteiden välissä ja huuhtelee Wurtzburgin yliopistokaupungin muureja." s.166. Asiasta  hypätään toiseen, ellei tyttäristä jompi kumpi keskeytä.

Kultapuuma ja Hopeahaukka ovat vapaita ja onnellisia. Ongelmaksi asia muodostuu Kultapuuman kaatama riista. Sisarukset tajuavat vaaran ja vastuunsa, mutta he ymmärtävät myös. "että Puuma on heidän ystävänsä ja ettei kannattanut omistaa ystävää, jos aikoi koko ajan valittaa kaikesta, mitä tämä teki". Tytöt tajuavat myös, että saksanhirven tappaminen ei ole pahempaa, "kuin ostaa lihakauppiaan tappaman lampaan lapsi". s.165

Tarinan alkupuolella vangitaan utelias rouva Muslin epäiltynä silkkisukkien varastamisesta. Muslin kurkisteli vain tulitikuiksi laihtuneita tyttöjä. Ylituomari Paragraph on kärttyisä ja joustamaton. Oikeudenkäynnnissä syyttäjä Hobson ja puolustusasianajaja Jobson päättävät, kumman vuoro on voittaa. Tässä ei päästä tuomioon asti, sillä 12-henkinen valamiehistö ei pääse yksimielisyyteen syyllisyydestä. Naiset pitävät Muslinia syyllisenä ja miehet syyttömänä. Paragraph passittaa valamiehistön vankilaan. Brittiläiseen tyyliin kukaan ei tingi periaatteistaan, ja vankeus jatkuu. Olot ovat hyvät, mutta vapaus puuttuu. Dinah ja Dorinda junailevat vapautuksen ovelalla suunnitelmalla, jossa Paragraphin asuntoon piilotetaan kuolleita hiiriä ja sillejä, joista tulee hajuja. Samalla he saavat vapaaksi tanssinopettajansa Casimir Corvon, joka on kotoisen Bombardiasta, sympaattisesta maasta, jota kuitenkin hallitsee rautaisin ottein diktaattori  kreivi Hulagu Bloot. Linklater kuvaa diktaatuuria hyvin: " Bombardian Tyranni ... vihasi Englantia ja Ranskaa ja Saksaa ja Venäjää ...., mutta se ei suinkaan estänyt häntä ostamasta englantilaisia buldoggeja ja ranskalaisia viinejä ja saksalaisia makkaroita ja venäläistä kaviaaria ..vähät siitä, mistä se tuli. Sillä hän oli hyvin rikas".  aiemmin on todettu, että "enemmän kuin mitään muuta hän halusi saada ihmiset kärsimään"   ." s.223.
Tytöt ovat avanneet äidilleen tulleen kirjeen, jossa isä ilmoittaa joutuneensa vangiksi, ja viruvansa Bombardiassa Gliedermannheimissa vankina. "Gliedermannheim on Bombardian pääkäaupunki. Sen tärkeimmät teollisuustuotteet ovat musiikki-instrumentit, porsliinit, tynnyrit, ja olut, ja sitä ympäröivällä maaseudullaon runsaasti pyökkimetsiä, kirsikkapuutarhoja, savikaivoksia ja lammaslaumoja, sanoi Dorinda. Sen on neiti Serendip opettanut meille."

Tytöt organisoivat vapautusreissun, kun diktaattori ostaa huonekaluja. He piiloutuvat kuormaan, ja lähtevät Bombardiaan. Hulagun huoneessa on eläinten taljoja, maalauksia ihmisten kiduttamisesta, puntteja, ja yksi kirja "Miten saan ystäviä ja vaikutusvaltaa" eli Dale Carnegien kirja. Ystävykset pääsevät Hulagun poissaollessa hänen makuuhuoneeseensa, ja saavat kaikki vangit vapautettua, mutta ei ilman omia tappioita.

Tarina päättyy Medmiddlecumissa.

Linklater kirjoitti tarinan sodan aikana omille lapsilleen. Lasten ja minusta kaikkien kirjaksi teos on kiinnostava  ja kerronta hyvin sujuvaa. Kirja paljastaa aikuisten maailmasta paljon sellaista, mitä aikuinen ei halua huomata. Ylituomari Paragraph rikkoo itse kaikkia lakeja, ja nauttii vain golfin pelaamisesta. Lapsista Catarina Cranssi on "suuri kiusanhenki ja hänellä on suuri halu tehdä pahaa." Hobson ja Jobson ajavat pääasiassa omaa etuaan. Linklater pystyy kirjoittamaan saarnaamatta ja hauskasti, tarina on käännetty notkeasti. Tämä kirja pesee ja linkoaa monet nykyiset aikuisten ja lasten kirjat.

Linkkaan kirjasta orkneylaisen näkökulman TÄÄLLÄ, Postauksen kirja on siis englanniksi, ja kuvitus on erityisen hienoa, kuten tekstikin.

****
Skottikirjailija Eric Linklater (1899 -1974) sai tästä kertomuksestaan Carnegie-mitalin 1944, joka on Yhdistyneen kuningaskunnan vanhin lastenkirjallisuuspalkinto. Linklater syntyi Walesissa, mutta piti Orkney'ta kotinaan, ja sinne hänet on myös haudattu. Linklater toimi Aberdeenin yliopistossa ja USA:ssa, mutta toimitti myös lehteä Intiassa 1925 - 1927 tarkemmin Bombayssa.

Veijo Meri: Everstin autonkuljettaja

Veijo Meri: Everstin autonkuljettaja, Otava 1966, sivumäärä 165.

Veijo Meren teoksen Everstin autonkuljettajan juoni on lyhyesti selitetty. Sotamies Peltola saa majurilta armeijan auton ja käskyn hakea eversti Siltasen Helsinkiin Vääksystä. Peltola ajaa Vääksyyn, odottaa rannassa everstiä, tuo hänet Helsinkiin pääesikuntaan, ja lähtee hakemaan everstin unohtunutta salkkua.

Romaanin todellinen sisältö on automatkan ja odotuksen kuvaus lähinnä Peltolan silmin. Kun Peltola saa käskyn hakea everstin salkun, hän piipahtaa kotona Sörkässä ja kuvaa urbaania todellisuutta 1960-luvulta. Vanhemmat ovat työläisiä, ja kotona asuu vielä alivuokralaisia.

Peltola on siis varusmies, hänellä on 75 aamua jäljellä. Peltola havainnoi etenkin tyttöjä, hän on itse 164-senttinen, ja tyttöjä lyhempi. Hän katsoo mustan tytön (en ole aivan varma oliko tyttö todella musta luultavasti oli) rintamusta, kotinurkkien kahvilassa hän tiiraa ja yrittää saada mukaan kahvilassa tarjoilevaa  Lisbetiä, mutta tytöt eivät huomaa Peltosta.

Anita Ekberg (1931 - 2015) esiintyy kirjassa useasti ensin elokuvajulisteessa ja sitten Peltolan fantasioissa sekä ajatuksissa. Anita Ekberg oli alkuun missi ja malli, mutta teki uransa näyttelijänä. Yllättäen ensimmäinen viittaus Ekbergiin tulee kulahtaneen perheen lapsen kuvauksesta:
"Lapsen pää oli kuin Anita Ekbergin rinta, joka oli nuljahtanut liivistä ulos. Perheenemännällä oli maksoittuneet kasvot ja väsynyt ilme. Perheenpää oli kalju ja sillä oli silmälasit". s.17
Seuraavaksi kuvaillaan elokuvamainosta sivuilla 17 - 18:
"Se ei ollut värikäs, se oli kuin sanomalehden sivu, jossa oli iso Anita Ekbergin kuva. Anita Ekberg antautui käsissään mustat hansikkaat ...."
Peltola on kova poika kuvittelemaan, jo odottaessaan hän kuvittelee filmikohtauksen, jossa vaalea filmitähti jää sotajoukon vangiksi, nainen kylvetetään ja sidotaan sänkyyn ...  Todella sairasta fantasiaa.
Sivulla 129 hän kuvittelee "Bill Martin julkeaa vielä ottaa tupakan ja liekinheittimen muotoisen tupakansytyttimen, jota käyttelee kypärään pukeutunut Anita Ekberg, mutta liekki polttaa tupakan ja miss Ekberg suuntaa liekin Bill Martinin tukkaan ...". Minulla ei leikkaa, kuka on Bill Martin, tiedän, että Dean Martin ja Anita Ekberg esiintyivät vuonna 1963 samassa filmissä 4 for Texas.

Luullakseni Meri valaisee tällä Ekberg -tietoudellaan Peltolan ajatuksia. Peltola havainnoi Vääksyssä seurustelevia pareja, ja tyttöjä, sekä everstin perhettä, joka tulee veneellä Vääksyyn. Peltola pyytää avomiehensä nyrkin pehmittämää Lisbetiä mukaansa Vääksyyn hakemaan everstin salkkua ja uimaan ilman uimapukua. Tämä kummastutti paljon. Peltola on nimittäin varusmiespalveluksessa, ja oletukseni mukaan rassukka on siis 20-vuotias sotamies. Ihmetytti, miksi hänen ei pitänyt mennä kasarmille yöksi, eikä hakemaan uutta komennuspaperia. Tämän lisäksi ei ole varmaankaan luvallista ottaa jotakin irtovosua puolustusvoimien autoon, joka lienee ollut chevrolet.

Ajankuva on taltioitunut nautittavan hyvin kirjan sivuille. Peltola kuvaa Sörkän kulmia, kauppahallia, Hämeentietä.... 

Kirjassa puhutaan hopeamarkoista, ja veikkauskupongeista.

Yllättävää kyllä myös markan seteleitä käytetään.

Markan kolikkoa käytettiin vuodesta 1964 jälkeen, hopeamarkkoja lyötiin 1968 asti, sitten siirryttiin nikkelimarkkoihin.

Veijo Meri kuvaa myös hyvin sotajuttuja, joita kirjassa viljelee eversti, rintamakokemuksia tihkuu tekstistä muitakin.

Veijo Meren Everstin autonkuljettaja on laadukas teos, joka porautuu sotamies Peltolan niukkoihin ja erikoisiin sielunmaisemiin.

****

Veijo Meri (1928 - 2015) oli suomalainen kirjailija, joka oli syntynyt Viipurissa. Meren toinen teos ja ensimmäinen romaaninsa oli kenties hänen tunnetuin Manillaköysi
Jääkiekkoilijan kesä vuodelta 1980 oli viimeinen julkaistu Meren romaani.

John Dickson Carr: Keisarin nuuskarasia

John Dickson Carr: Keisarin nuuskarasia, The Emperor's Snuffbox - 1942, suomentanut Kaija Kauppi, WSOY 1990, SaPo 16, sivumäärä 277.

Keisarin nuuskarasia -kirjan  alussa 28-vuotias kohtuullisissa varoissa oleva Eve Neill  hakee avioeroa Ned Atwoodista, tämän petettyä Eveä (tai jäätyä kiinni pettämisestään). Eve jää asumaan Normandiaan La Bandeleteen, missä pari asusti avioliittonsa aikana. Evellä on ongelmallinen sisäkkö Yvette.

Eveä alkaa piirittää vastapäisestä talosta Toby Lawes, ja he kihlautuvat. Tobyn isä sir  Maurice Lawes keräilee nuuskarasioita. Perheeseen kuuluvat lisäksi Sir Mauricen tytär Janice, vaimo Helena, hänen veljensä Ben.

Eräänä yönä Even ja Tobyn kihlauksesta kimmastunut Ned Atwood tulee omilla avaimillaan Even luo, setvimään asioita ja vonkaamaan 'sitä' ja myös Eveä takaisin. He näkevät ikkunasta, kun vastapäisessä talossa sir Maurice tapetaan hiilihangolla.

Tai oikeastaan vain hansikoitu käsi näkyy, hanska on ollut alkuperäisen dekkarin kannessa. Näköhavainnon jälkeen Atwood poistuu talosta ja kaatuu portaissa ja saa aivotärähdyksen. Eve yrittää pitää valot poissa ja olla hiljaksiin, ettei syntyisi skandaalia....

Murhatutkimukset alkavat ja pian epäilykset kohdistuvat Eve Neilliin.

Kirjassa vatkataan murhaa ja tutkitaan sitä. La Bandeleten poliisipäällikkö Aristide Goron kukkoilee, mutta mysteerin selvittää tohtori Dermot Kinross, ja Even kannalta kaikin tavoin myönteisesti.

Kirjan nimessä mainittu esine on keisari Napoleonin nuuskarasia, mutta myös kaulanauha häviää.

Koska kyse on suljetun huoneen murhamysteeriosta, ei asetelmaa voi avata lainkaan enempää. Murhatavan ja murhaajan tajusin välittömästi, en muista lukeneeni tätä, mutta eräs Agatha Christien dekkari eli Kohti nollapistettä muistuttaa tätä. Lopulta tarina on aika lailla erilainen, mutta yhteyksiäkin on.

John Dickson Carrilla on vakiintunut fanikatras, johon en itse kuulu, mutta näissä on paljon pohdittavaa, ja näitä mielellään lukee, olen blogannut Kuiskaavasta kuolemasta ja Kuolemasta Petturien portilla.

*****
John Dickson Carr (1906 - 1977) oli amerikkalainen suljetun huoneen mysteerien dekkaristi, joka kirjoitti myös nimellä Carter Dickson. Dekkareita on valtavasti. Wikipedian listasta katsoin, että John Dickson Carr -nimellä dekkareita on suunnilleen 45, tämä on julkaistu noin puolessa välissä "uraa", hän on kirjoittanut lisäksi teoksen The Life of Sir Arthur Conan Doyle sekä The Exploits of Sherlock Holmes yhdessä Adrian Conan Doylen kanssa. Carter Dickson nimellä on dekkareita 25, novellikokoelmia on 9.

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas, The Fractal Prince 2012, suomentanut Antti Autio, 2013 Gummerus, sivumäärä 442.

Hannu Rajaniemen  Fraktaaliruhtinas jatkaa edellisen osan eli Kvanttivarkaan tarinaa. Virtuaali- ja tosimaailma risteilevät, ja mitä vaan voi tapahtua, kun Sobornost yrittää saada haluamaansa. Kvanttivarkaassa päähenkilö mestarivaras Jean le Flambeurin muistipalatsi muuttui arkontin aggressiosta dilemmavankilaksi, mutta varas pakeni Marsista Schrödingerin laatikko mukanaan Maata kohti. Sobornost-jumalatar Joséphine Pellegrin on laittanut Metsästäjän Varkaan perään. Laatikossa on kenties jotain yhdeltä Sobornost-perustajalta ja paljon pelottavaa ja vaarallista. Varkaalla on myös kaksi jalokiveä ja mannun miekka. Kirjan ensimmäisessä luvussa selviää myös, että oortilainen soturi Mieli, joka saa kiittää ominaisuuksista Pellegriniä, joutuu luovuttamaan tälle kehonsakin. Kolmas, joka matkaa maahan on tunteva älyalus Perhonen, jonka puitteet ovat safiirikoralliset.

Kirjan kerronta eriytyy tarinoihin, ja "nykyhetkeen", toisaalta tarkastellaan Varkaan tehtävää ja toisaalta Maassa Sirrin kaupungissa Tawaddudin toimintaa. Sirri on maassa ihmisten viimeinen piilopaikka, ja siellä Tawaddud harrastaa kehollista ammattiaan, jota perhe halveksii. Tawaduddin sisar Dunuyazad patistaa sisartaan isän Cassar Gomelezin  avuksi valtapelissä, joka on kärjistynyt. Twaddudin pitäisi mennä naimisiin gogolikauppias Nuwasin kanssa. Isä haluaa säilyttää valtansa, kun valtuutettu Alile Suarez on kuollut. Sobornost on valtaamassa maata ja houkuttelee ihmisiä mielensiirtoihin. Tawaddud ja Abu Nuwas ovat yllättävän samanlaisia, Nuwas on kotoisin slummista ja Tawaddud on siellä lääkärinä. Sobornostista lordi Sumanguru tulee tutkimaan valtuutettu Alile Suarezin kuolemaa. Alile on valtoimenaan villikoodin jäljiltä. Tämä haara tutkimuksineen, poliittisine kytkentöineen, kertomuksineen ja miltei reaalimaailman seikkailuineen on kiinnostavin osuus kirjasta.

Varas joutuu luovimaan Pellegrinin puristuksessa universumissa, jonka säännöt lukijalle ovat outoja, ja mitä vain voi tapahtua. Varas joutuu etsimään Chenin perustajakoodin, mutta sitä ennen hän saunoo Perhosessa Mielen kanssa. Mieli nousee yhä enemmän päähenkilöksi ainoaksi moraaliseksi hahmoksi. Oortilaisuus vaikuttaa hyvin härmäläiseltä toiminnalta: ollaan metsässä ja saunotaan. Mielen rakastettu on Sydän, jota Pellegrini  pitää hallussaan? Sydän on halunnut maahan, oma maa lienee siis mustikka, Mielen mielitietty nainen eli Sydän  jäi Venukseen.

Tawaddud etenee Sirrissä yhdessä lordi Sumangurun kanssa. Lukijana arvasin heti, kuka tämä herra on, ja mitä haluaa  ... salapoliisitutkimukset etenevät arvattavin seurauksin, taistelut ovat mielikuvituksellisia, mutta minun makuuni useasti toistuvina jo puuduttavia.

Sobornostin perustajat nahistelevat keskenään, lienee seurausta heidän saavuttamasta kuolemattomuudesta. Kuolemattomuudesta tuntuu seuraavan muistamattomuus, hahmot jättävät ja tekevät kopioita itsestään, ja näihin isketään. Eri ajan hahmoilla on vakavia muistipulmia, ja myös muistoja tallennellaan eri paikkoihin (ja näitä  itse haetaan, mutta myös varastetaan tai tuhotaan).

Fraktaaliruhtinas on Matjek Chen (vahvin perustajista), jonka mieleen pitää murtautua ja hänen alkuperäisgogolinsa pitää löytää, tämä tapahtuu kirjan teeman mukaisesti tarinoimalla ....

Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinas on minusta avausosaa hieman vähemmän kiehtova jatko-osa. Taistelukohtaukset on kuvattu alan "slangilla": "Oblastin ampuma outomateriaohjus läpäisee toisen zokualuksen suojaukset ja vaurioittaa pallonmuotoisen suojasäiliön peilipintaa, joka heijastaa aluksen ammuksina toimivien mustien aukkojen lähettämän Hawking-säteilyn takaisin ja pitää ne vakaana.... Sotamielen gogolit ryhtyvät seulomaan ionisoituneen kaasupilvien ja topologisten defektien vääristämää lähiavaruutta ja paikallistavat pian kohteen ..." s.209. Makuasioista ei voi kiistellä, mutta myöhemmin taistelun tuoksinassa aika-avaruuskin rypistyy. Lisäksi "Sotamieli ei voi sietää Chenin virtuaalimaisemaa, joka koostuu yksinomaa kielellisistä symboleista". s.210. Tämä kirjakin koostuu tosiaan kirjaimista, sanoista, jotka muodostavat kirjallisia symboleja. Rajaniemi viittaa edelleen, kuten ykkösosassa kirjoihin. Tässä huvitti Sydämen lukema maasta peräisin oleva Tarzan, joka kaiketi kuitenkaan ei perustu tositarinaan, eli apinaemon kasvattamaan ihmiseen, joka oppi lukemaan itsekseen. Minusta tämän kirjan taistelut ovat jo lapsellisia, puhutaan protokollasodasta, ja että mustat aukot ahmivat kuita. Seuraavassa osassa tiedetään, ketkä jäivät henkiin, luultavasti Perhonen lensi jo viimeisen lentonsa, mutta Mieli vain hajaantui avaruuteen.

*****
Hannu Rajaniemi (s. 1978) on säieteoriasta Englannissa väitellyt suomalainen. Rajaniemi  on jatkanut Kvanttivarkaan tarinaa trilogiaksi vielä teoksella  Kausaalienkeli.

Jules Verne: Kapteeni Hatteras -trilogia

Jules Verne:  Pohjoista kohti, Talvi napajäissä sekä Kapteeni Hatteras, alkuteos Voyages et aventures du Capitaine Hatteras, 1866, suomentanut V. E. Hämeen-Anttila, Karisto, 1978.

Suomessa Kapteeni Hatteraksen seikkailut on julkaistu kolmena kirjana, jotka aivan pienenä luin. Sarja kertoo Hatterasin halusta valloittaa Pohjoisnapa ensimmäisenä.

Jules Verne: Pohjoista kohti, kapteeni Hatteras-sarjan osa 1, Les Anglais au Pôle Nord

Kirjan alku on salaperäinen, priki Forwardia varustetaan matkaan. Aluksella on teräskeula ja se on tehty tiikistä, siinä on purjeiden lisäksi 120 hevosvoiman höyrykone, joka tuolloin oli iso prikiin. Perämies Shandon on saanut tehtäväksi varustaa laivan.  Laivaan pakataan kuuden vuoden varusteet sahoja, työkaluja, muonaa, kahvia teetä, laivakorppuja, suolattua ja kuivattua lihaa sekä "intiaanien säilykettä" eli pemmikaania. Kapteeni pysyttelee piilossa, hän astuisi laivaan vasta myöhemmin ja tarkka määränpää on epäselvä.

Forward lähti eteenpäin kohti pohjoista huhtikuussa 1860 mukanaan 17 miehistön jäsentä. Laivaa ohjasi perämies Shandon, sillä salaperäinen kapteeni loistaa poissaolollaan. Miehistöön kuuluvat lähtiessä perämies Richard Shandon, hänen varamiehensä James Wall, tohtori Clawbonny,  pursimies Johnson, harppunamies Simpson, kirvesmies Bell, koneenkäyttäjät Brunton ja Plover, jäämestari Foker, seppä Wolsten, matruusit Bolton, Clifton, Gripper, Pen ja Garry, lämmittäjä Warren sekä kokki Strong. Miehistö on protestanttista, mikä erikseen mainitaan, sekä kokki on musta, joka sekin mainitaan n-sanalla, lisäksi laivassa on kapteeni koira Duk. Lisäksi hankitaan matkalla vetokoiria.

Kerronnassa puhutaan muista retkikunnista. Pohjoisessa oli ollut usea retkikunta, osa oli etsimässä vuonna 1845 kadonnutta sir John Franklinin retkikuntaa. Sir John Franklin oli syntynyt 1786 ja kuoli 1847. Hän etsi laivoillaan Erebus ja Terror Luoteisväylää, mutta juuttui kohtalokkaasti jäihin.

Forward menee kohti pohjoista, ja napapiirikin ylitetään. Pakastaa ja jäävuorista ja railoista on haittaa. Taikauskoiset (protestantit?) merimiehet luulevat, että koira on kapteeni. Koiran nimi on Duk ja merimiesten raivon ja pelon kasvaessa se tungetaan Penin toimesta hylkeen avantoon, joka peitetään. Koira kuitenkin selviää ja saapuu laivaan ja oikea kapteeni eli kapteeni Hatteras astuu ylväänä esiin. Hatteras on esiintynyt matruusi Garrynä. Hatteras on olutmiljonäärin poika, ja naparetkeilijä. Kymmenen vuotta sitten hän yritti pohjoiseen, hän purjehti Huippuvuorten kautta, mutta laiva juuttui jäihin. Hatteras käveli "etelään" ja oli ainoa, joka selvisi. Nyt hän yrittää ilmeisesti Grönlannin ja Kanadan itäosien välistä, Kevät on kylmä. Hatteras on rohkea, ylpeä englantilaisuudestaan, mutta minusta kärsimätön. Hän motivoi miehiä rahalla, jokaisesta 72 leveysasteen jälkeisestä "leveysasteesta" jokainen miehistön jäsen saisi tuhat puntaa kotisatamassa. Matka edistyy suotuisasti, mutta takapakkeja tulee. Retkikunta saapuu magneettiselle pohjoisnavalle, joka teoksen mukaan on ollut 70 astetta ja 51 minuuttia pohjoista leveyttä, sekä 96 astetta 46 minuuttia itäistä pituutta, joka voi pitää paikkaansa, sillä magneettinen pohjoisnapa on "liikkeessä".

Laivalla on syttyä kapina, kun Hatteras ei pääse eteenpäin, ja hän määrää sytytettäväksi tulen laivaan "koneisiin". Miehistö pelkää hiilen loppuvan. Pen kieltäytyy jatkamasta ja on syntyä kapina. Se päättyy Penin vangitsemiseen, ja edelleen jatketaan eteenpäin kohti pohjoista ....

Jules Verne: Talvi napajäissä, kapteeni Hatteras-sarjan osa 2,  
Forward ankkuroidaan paikkaan, jonka koordinaatit ovat 76° 57' leveysastetta ja 99° 20' pituusastetta. Kapteenilla on teoria, että Pohjoisnavan lähellä oli sula meri (mannerta ei ole, mutta minusta meri lienee jäässä?). Ainoa paikka, jonka itse löydän, on Victorian saari, joka on Kanadan pohjoisosassa, se on maailman kahdeksanneksi suurin saari, siellä asuu 1700 ihmistä, tuolloin tuskin yhtään, minusta koordinaattitieto johtaa Bathurstinsaarelle. Maailmassa ei tuolloin ollut kartoitettu napa-alueita, eikä karttoja ollut. Hatteras tutkii kirjoja. Sir John Franklinia etsivät ainakin Sir James Rossin alukset Enterprise ja Investigator  vuonna. 1848 etsi Franklinia. Sir Edward Belcher (1799 -  1877) etsi Franklinia viidellä laivalla.

Forwardin talvehtimispaikka on hyvä, ja ruokaa ja varusteita on, mutta hiili loppuu, sen jälkeen poltetaan spriitä, ja eläinten rasvaa. Ulkona on pakkasta -40 astetta Celsiusta, miehet kärsivät kylmästä ja keripukista. Kirjan mukaan Hatteras talvehtisi kylmyysnavalla, mikä lienee väärä tieto, sillä se on Venäjän luoteisosissa nykyisin ja varmasti myös tuolloin.

Hatteras päättää lähteä hakemaan koiravaljakoilla hiiliä Belcherin haaksirikkoutuneesta aluksesta (siis yksi viidestä ilmeisesti haaksirikkoutui), Hatteras on itse liikkeellä vain yhdellä aluksella. Matkaan lähtevät Hatteras, Clawbonny, Bell, Simpson ja Duk. Matka on erittäin raskas, eivätkä he pääse "hiilivarastolle". Sen sijaan he löytävät paikan, missä on paljon kuolleita, mutta yksi vielä elävä, jonka retkikunta ottaa mukaan. Takaisin päästään, mutta laiva on tuikattu tuleen, ja se räjähtää. Tohtori kerää muonan rippeet, ja kamiinan. Miehet olivat alkaneet juopotella, ryhtyivät kapinaan perämies Shandonin johdolla. Lähtiessä Pen tuikkasi laivaan tuleen. Ainoa kapteenille uskollinen mies Johnson jäi odottamaan retkikuntaa. Pelastettu mies on Porpoisen amerikkalainen kapteeni Altamont, joka lienee etsinyt Luoteisväylää. Laiva on tehnyt haaksirikon, mutta se on jäällä, ja täynnä varusteita. Jäljelle jääneet kapteeni Hatteras, tohtori Clawbonny, Bell, Johnson ja Duk sekä Altamont taivaltavat uuvuttavan ja matkan Porpoiselle lopussa ilman muonaa ja ammuksia. He tekevät Porpoiselle linnoituksen, pitävät pakkasta. Retkikunnassa on jännitteitä kahden kapteenin välillä. Altamontin maat löytämät maat nimetään Uudeksi Amerikaksi ja Washingtonin niemeksi. Hatteras ei halua omaa nimeään näihin paikkoihin.

Jules Verne: Kapteeni Hatteras

Tohtori on tasoittava henkilö, ja luo optimismia. Retkikunta tarinoi ja taistelee karhujen piiritystä vastaan. Hatteras suunnittelee edelleen Pohjoisnavan valloitusta. Hän ei haluaisi käyttää "uuteen laivaansa" Porpoisen materiaalia (sen sijaan hän syö koko ajan Porpoisen muonaa :). Hatteras ei myöskään halua paljastaa suunnitelmiaan Altamontille. Kireä tilanne laukeaa, kun Altamont pelastaa Hatterasin hengen, ja miehistä tulee "veljiä". Kesäkuussa on yötön yö, ja lämpötila on plussalla. Retkikunta lähtee reellä pohjoiseen ja saavutaan avoimen meren rantaan, ja lähdetään purjehtimaan. Lopulta Hatteras katoaa, mutta löytyy ja 11.7.1861 hän kirjaa saapuneensa "Kuningattaren saarelle" ja kiipeää tulivuoren laelle. Tavoite "Pohjoisnapa" siis saavutettiin, mutta Hatteras menettää järkensä. Muut retkikuntalaiset hoitavat paluumatkan. He purjehtivat Porpoiselle, jonka muonavarat eläimet ovat syöneet. Talvi on tulossa (vaikka on vasta elokuu), joten retkikunta purjehtii etelään, ja jatkaa reellä. Paluumatkalla selviää kapinallisten kohtalo, he ovat kuolleet jäätikölle. Retkikunta jatkaa etelään päin, missä pääsevät valanpyytäjien alukseen purjehdittuaan itse jäälautalla, ja oltuaan ilman ruokaa jo kaksi päivää. Lopulta saavutaan Englantiin. Hatteras päätyy Liverpoolin lataamoon, mutta muu retkikunta on ystävystynyt ja pitää yhtä.

Kapteeni Hatteras -trilogia oli yksi lapsuuteni hienoja lukukokemuksia. Vaikka olen nyt iältäni aikuinen, tämä trilogia vetosi minuun edelleen. Jääkenttien puristus, kylmyys, miehistön napina ja kapina, laivan palaminen sekä ylivoimaiset vaikeudet ovat kuvattu uskottavasti ja hienosti. Matkalla Porpoiselle luodit loppuivat. Lopulta muonaa saatiin jäädyttämällä elohopeaa luodiksi. Karhut saatiin häädettyä tekemällä ketun nahkaan "miina", joka räjäytetään paristolla, tuli saadaan sulattamalla lunta ja tekemällä vedestä ensin jäätä ja siitä linssi eli kirjassa on paljon yksittäisiä pulmatilanteita, jotka onnistutaan ratkaisemaan.

*****

Ranskalaista kirjailijaa Jules Verneä (1828 - 1905) pidetään scifi-kirjailijana, koska hänen ajatuksensa tekniikasta oli aikaansa edellä. Jokke on samaa mieltä.

Oikeasti napaseutujen "Hatteras" oli norjalainen Roald Amundsen (1872 - 1828), joka "löysi" Luoteisväylän vuonna 1906, Amundsen oli Etelänavalla ennen Scottia 14.12 1911 ja pääsi elävänä takaisin vuonna 1912. Amundsen lensi Pohjoisnavan yli ensimmäisenä vuonna 1926. Amundsen katosi Jäämerellä 1928. Luoteisväylää etsi myös tanskalainen Jens Munk niinkin aikaisin kuin 1619 -1620. Turhaan etsinyt Munk kuoli vuonna 1628.

Olen blogannut Jules Vernen Kapteeni Grantin löytymisestä täällä.
Jules Vernen kirjasta Maailman ympäri 80:ss.ä päivässä on blogattu TÄÄLLÄ.
Jules Vernen kirjasta Sukelluslaivalla maapallon ympäri TÄÄLLÄ

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille, The The Hitchhiker's Guide to the Galaxy 1979,  suomentanut Pekka Markkula, WSOY 1989, Loistopokkari 2005, sivumäärä 156.

Douglas Adamsin (s. 11.3.1952) Linnunradan käsikirja liftareille on suosittu scifi-parodia. Vaikka kirjassa on paljon viitteitä, siihen myös viitataan paljon.

Juoni lyhyesti
Kirjan alussa perusenglantilaisen Arthur Dentin talo aiotaan jyrätä, ikävä tapahtuma, mutta Dentin avaruusystävä Ford Prefect kertoo, että 14 minuutin päästä jyrätään koko planeetta uuden hyperavaruuspikareitin vuoksi pois. Arthur ja Ford liftaavat aliavaruudessa vogoneiden rakennuslaivastoon. Vogonit ovat hyvin ongelmallisia, ja kuuluisia huonoista runoistaan, joita Dent kylläkin tukalassa tilanteessa kehuu tehokkaista metafyysistä kielikuvista. Dent ymmärtää Linnunradan kieliä tunkemalla Baabelin kalan korvaansa. Vogoni tunnustaa runoilleensa ilkeyttään ja heittää kaksikon ilmalukosta avaruuteen. Linnunradan keisarillisen hallituksen presidentti Zaphod Beeblebrox pelastaa kaksikon varastamaansa Kultasydän -tähtialukseen, tai paremminkin alus pelastaa Zaphodista huolimatta. Presidentillä ei ole galaksissa valtaa, hän on iältään 200-vuotias, hän on mukavuudenhalussaan ostanut itselleen kolmannen käden. Zaphod on  Ford Prefectin pikkupikkuserkku. Aluksessa on kolmikon lisäksi Trilian eli maan asukki Tricia McMillan ja Siriuksessa tehty robotti Marvin. Se on prototyyppi aidosta inhimillisestä persoonasta eli on maanis-depressiivinen.

Tähtialus Kultasydän ei käytä hyperavaruutta, vaan se käyttää ääretöntä epätodennäköisyysmoottoria. Viisikko menee Hevosenpään tähtisumun Margrathean myyttiselle planeetalle, jossa tarvotaan kaksoisauringon paisteessa kuten Tatoiinella konsanaan. Joukko hajaantuu, ja Arthur Dent tapaa paikallisen hemmon eli Slartibartfastin. Planeetalla on tehty alkuperäinen Maa tietokoneeksi, jossa pitää selvittää perimmäinen kysymys. Nyt nikkaroidaan Maa 2:ta. Kirjan lopun karkeloissa ilmenee, että delfiinit olivat varoittaneet ihmisiä maassa, ja jättäneet viestin "ja kiitos kaloista" ja häipyneet. Syvä äly (Deep thought) tietokone kertoo vastauksen elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen, vastaus on 42.

Douglas Adams teki aiheesta vuonna 1978 radiokuunnelman, jonka pohjalta hän on kirjoittanut tämän kirjan. Tässä kuunnelmallinen rakenne näkyy runsaina lukuina ja tapahtumina.  Takakansi ei suosita kirjaa tosikoille!  Tunnustan olevani jonkin asteinen tosikko, mutta onhan tämä paikoin hyvin hauskaa, pitää vain olla sisällä scifissä.

Linkkejä tekstiin löytyy jopa Raamattuun Baabelin kalan välityksellä eli Jumalan hajotettua Baabelin tornin kielet sekoittuivat, sitten on "äärettömän apinajoukon lause", scifistä on otettu hyperavaruusteoria, eli hyperavaruushypyt ovat perinteisten scifi-kirjojen "tapa" liikkua avaruudessa, tällöin koko Linnunrata voidaan ottaa "haltuun" ja asuttaa.

Kirjan nimi eli Linnunradan käsikirja liftareille on teoksessa esiintyvä elektroninen kirja, jota voi selailla lukulaitteesta, ja jota päivitetään jatkuvasti. Arthur Dentin lukema Linnunradan käsikirja on siis sähköinen ja tietenkin pähkähullu "Paras tapa pummata vogoneilta ryyppy on työntää kaksi sormea hänen kurkkuunsa, ja paras tapa ärsyttää vogonia on syöttää hänen isoäitinsä traalilaiselle sontiaismolottajalle." s. 45.

Teoksessa minusta irvitään Encyclopedia Galacticaa, joka on Asimovin Säätiö-sarjassa. Säätiön ykköskirjassa on lainauksia Galaktisesta ensyklopediasta. Hari Seldon sijoitti Terminukselle ensyklopedisteja tiettyä tarkoitusta varten, mikä ei ollut itse ensyklopedia. Myös viittauksia Tähtien sotaan minusta löytyy, alusten varastamisen suhteen, puhutaan keisarikunnasta, lisäksi löytyy kaksoisaurinkoa, ja mukana pyörii masentunut robotti.

Minulle Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille on lukukokemuksena sekalainen kimara hulvattomia tapahtumia. Kirja ja kirjasarja ovat intomielisen fanituksen kohteena, ja painokoneet jauhavat uusintapainoksia yhä uusille lukijasukupolville, joten huumoria tässä useimpien mielestä on.

Fjodor Dostojevski: Idiootti

Fjodor Dostojevski: Idiootti, alkuteos Идиот 1868, suomentanut Juhani Konkka (suomennoksen tarkastanut Varpu Orlov), WSOY-Bon, sivumäärä 954.

Fjodor Dostojevskin Idiootti on neliosainen seurapiiridraama, ja aikansa saippuaooppera, jossa naima-aikeet ja aviosuhteet näyttelevät suurta osaa, mutta teos on myös muilta teemoiltaan kiinnostava.

Juoni ja henkilöitä
Kirja alkaa junassa, jossa Sveitsistä parantolassa epilepsiaa hoidattamassa ollut 26-vuotias tyhjätaskuruhtinas Lev Nikolajevitš Myškin tapaa sattumalta 27-vuotiaan Pihkovasta lähteneen Parfjon Semjonovitš Rogožinin. Parfonin isä on kuollut, ja perintöä odotellaan. Parfon on rakastunut Nastasja Filippovna Baraškovaan, joka on 25-vuotias kaunis, mutta ei niin rikas nainen, ja joka asuu 55-vuotiaan Totskin suojattina.
Myškinin laskujen maksaja on kuollut ja hän on suuntaamassa kenraali Ivan Fjodorovitš Jepantšinin luo. Kenraalin vaimo Jelizaveta Prokofjevna Jepantšina on nimittäin Myškinille kaukaista sukua. Kenraalilla on kolme tytärtä nätti Aglaja, taiteellinen Aleksandra sekä musikaalinen Adelaide. Neidit ovat kukoistavia, uhkeapovisia ja terveitä. Kaunein heistä on Aglaja. Natasjan suojelija Afanasi Ivanovits Totski haluaa naida yhden sisaruksista, Totski on erittäin varakas 55-vuotias. Nastasjan vanhemmat ovat kuolleet. Yllättävää nykynäkökulmasta on se, että Nastasja haluaisi mennä naimisiin Totskin kanssa, mutta ei päinvastoin. Nastasja on tullut Pietariin Totskin aviohaaveita muiden kanssa häiritsemään. Totski sen sijaan lupaa Nastasjasta, jonka käytös on hyvin omitusta, 75 000 ruplan myötäjäiset. Nastasjalla olisi monta ottajaa, mutta Nastasja on hyvin vahva nainen, joka ei ole ole tyypillinen seurapiirityrkky, vaan on outo sekoitus itsetietoista peluria, ja hullua narttua.

Juoni selvittää, miten käy Myškinin, Rogožinin, Nastasjan ja Aglajan rakkauden ja avioliittojen. Eniten tällä saralla tapahtuu ensimmäisen osan ja viimeisen osan lopussa. Kirjassa on paljon kiinnostavia henkilöitä ja teemoja, minusta tämä neljän ihmisen repivän rakkauden kuvaus oli hyvinkin epäuskottavaa, ja mielestäni kaikesta kiihkeydestään ja traagisuudestaan huolimatta pitkästyttävää ja piinaavaa.

Ensimmäisessä kirjassa ruhtinas Myškin kertoo kenraalin vaimolle ja tyttärille Sveitsin matkastaan. Hän matkasi sinne, mutta nautti joutenolostaan ja vesiputouksen katselemisesta. Ruhtinas sääli nuorta vainottua keuhkotautista tyttöä Marieta, jonka äiti kuoli. kaikki vainoavat. Myškin puheli lapsille ja suuteli säälistä Marieta, joka kuolee keuhkotautiinsa. Tämän jälkeen kyläläiset vainoavat Myškiniä, joka lähtee parantolan rahoin Venäjälle elätettäväksi. Naisväki pitää tarinoita teloituksen odottelun aikaperspektiivistä filosofisena. Myškin pölisee jatkuvasti, ja eräitä pikku salaisuuksia lörpsähtää häneltä. Kenraalin palveluksessa oleva Gavrila Ardalionyts Ivolgin eli Ganja, rakastaa Aglajaa, mutta tavoittelee Nastasjaa 75 000 ruplan takia. Ganjan perhe majoittaa asunnossaan vuokralaisia, myös Myškin menee asumaan Ganjan luo, jonne tulee ensin Nastasja tarkastamaan Ganjan perhettä. Paikalle tulee isänsä kuoleman jälkeen äkkirikastunut Rogožin rehvastelemaan rahoillaan. Hän tyrkyttää Nastasjalle rahaa, ja haluaa sopia hääpäivän. Tapahtumat etenevät nopeasti. Nastjan vuosipäivänä kaikki avainhenkilöt kokoontuvat Nastjan luo. Ensimmäinen osa päättyy Nastasja Filippovna Baraškovan vuosipäivään, jossa humaltunut joukko pelaa kummallisia pelejä. Nastja kiduttaa Ganjaa heittämällä Rogožinilta saamansa 100 000 ruplan paketin liekkeihin, ja käskee Ganjaa poimimaan sen. Ganjan ylpeys kestää, mutta terveys ei. Kiihkeän illan jälkeen Ruhtinas lähtee Moskovaan setvimään erään kauppiaan kuolinpesää, josta on luvassa hänelle perintöä. Nastasja Filippovna ja Rogožin lähtevät yhdessä, mutta suhdetta kuvattaisiin nykyisin termillä on-off, Nastja pakenee jopa alttarilta. Ensimmäinen kirja on tavallaan oma romaaninsa miltei 300-sivuisena ja minusta paras osa teosta.

Toinen kirja jatkaa Pietarin miljöön kuvailulla. Ajankohtaisia ilmiöitä havainnoidaan. Ruhtinas Myškinille jäi jonkin verran perintöä huijareista huolimatta, ja hän saapuu Pietariin, jossa seurapiiri on hajonnut. Ruhtinas tapaa ensin Lukjan Timofévitš Lébedevin, jolta muuten vuokraa datšan Pavlovskista.  Rogožin on Pietarissa ja syyttää ruhtinasta siitä, että Nastasja karkasi alttarilta, naikkonen on myös häpäissyt ylvästä ylkää jonkun upseerin kanssa. Dostojevski aikansa kirjailijana ei kirjaa ihmisten fyysisiä suhteita koviin suoraan, mutta väittäisin, että Nastasjalla on varsin laaja kokemus erilaisista miehistä, Totskista alkaen, Totskin kanssa suhde on varmastikin fyysinen. Suhde ilmeisesti vaurioittaa Nastjaa. Olettaisin, että muiden kanssa suhde on fyysinen, mutta ei Myškinin.

Myškin tietää saavansa pian kohtauksen, ja kuvaa sitä: "jolloin äkkiä kesken masennuksen, henkisen pimeyden ja ahdistuksen hänen aivonsa aivan kuin leimahtivat hetkittäin tuleen ja kaikki hänen elinvoimansa jännittyivät tavattomalla voimalla".  s.348 "... sielullinen pimeys, idiotismi nousivat hänen silmiensä eteen selvänä seurauksena noista 'korkeammista hetkistä'".
Ruhtinaan kohtaus tulee juuri oikeaan aikaan, jolloin raivostunut Parfon Rogožin puukottaa epileptistä ystäväänsä. Tapausta luullaan pelkäksi kohtaukseksi. Ruhtinaan rahat kiinnostavat edelleen, ja Antíp Burdóvski haluaisi osansa, asiaan liittyy panettelulehtijuttu, jossa ruhtinasta haukutaan idiootiksi, ja toivotaan hänen auttavan pulaan jäänyttä Burdovskia. Toinen kirja on varsin hidastempoinen ja sisältää silloin ajankohtaisia teemoja eli nihilismiä, radikalismia, ateismia sekä liberalismia. Burdovski vaatii nihilistiystävien kannustamana ruhtinaalta perintöä, hän on huijari (tai häntä on huijattu), koko toisen kirja loppu on nihilistien nahinointia.

Huvilaelämään tuo apeutta keuhkotautia sairastava 18-vuotias Ippolit Terentjev, joka tietää kuolevansa, (hän kuolee vasta  tarinan lopussa). Ippolit on hyvin ristiriitainen henkilö, hän sylkee sappea ystäviensä päälle, mutta kaipaa heidän hyväksyntäänsä. Ippolit lukee pitkän manifestinsa, jossa pohtii ennen kuolemaansa joko tappavan muita ihmisiä tai ainakin itsensä, itsensä ampuminen ei onnistu, sillä nalli panoksesta puuttui. Ippolitin ohella kirjassa on joukko nuoria nihilistejä, jotka kyseenalaistavat vanhat arvot. Uusia aatteita ovat sosialismi, radikalismi ja mainittu nihilismi. Kirjassa mainitaan, että uudet aatteet olisivat muotia maanomistajien emigranttilasten suosiossa. Yleensä vaitonainen ja hillitty Myškin pitää pitkän puheen eräissä pidoissa, hän ylistää seurapiiriä ja puhuu hyvinkin panslavistisesti  puhuen lisäksi ortodoksisuuden puolesta ja katolisuutta vastaan.
Teoksessa puhutaan myös Venäjän 1000-vuotisjuhlista. Oma historian tuntemukseni ei riitä tietämään, minä vuonna sitä on juhlistettu, mutta ainakin Novgorodissa oli ruhtinas jo 860-luvulla, ja kirjassa eletään luultavasti 1860-lukua.

Kirjan keskivaiheet ovat hyvinkin pitkästyttäviä, kun Myškin nuohoaa Aglaja Jepantšinan hameenhelmoissa. Aglaja saattaa olla rakastunut tai sitten ei, mutta kehen, luultavasti edes Dostojevski ei sitä tiedä. Aglaja on itseään täynnä oleva 20-vuotias kaunotar, joka on mustasukkainen Nastasjalle, jonka arvelee rakastavan ruhtinasta. Aglaja käy haukkumassa Nastasjaa, että tämä lukee runoja ja on tyhjäntoimittaja. Nastasja sanoo koko kirjan ainoan järkevän repliikin Aglajalle, eli ettekö tekin tee samoin, tosiaan Aglaja lukee kirjoja, mutta muuten ei tee mitään, Aglaja raivostuu lopullisesti. Hyvin kuvattu tilanne!

Idiootti ja teemoja
Ruhtinas Lev Nikolajevitš Myškin on teoksen idiootti. Hänen puheitaan pidetään yksinkertaisina. Ruhtinas on yleensä ajatuksissaan, eikä osaa puhua seurapiireissä eikä pitää puoliaan, hän on ulkopuolinen. Monet arviot pitävät ruhtinasta kuitenkin ei-idioottina. Minusta Ruhtinas on vähintään heikko hölmö. Hän ei näe raadollisen maailman toimintaa oikein eli on hölmö. Ruhtinas perustelee tätä, että on parempi olla onnellinen ja olla tietämätön, kuin olla onneton ja tietää uhat. Hänen käytöksensä on vähintään lammasmaista. Ruhtinas on minusta lapsen tasolla, koska hän ei osaa ottaa vastuuta, eikä hänellä ole aloitekykyä. Myškin ei ole koskaan tehnyt mitään, eikä erityisemmin lukenutkaan mitään. Hänen paineen sietokykynsä on puutteellinen, ja 'kovalevy tyhjänä' Ruhtinas suuntaan hoitoon Sveitsiin tapahtumien laannuttua. Ruhtinas on kuitenkin vilpitön ja herra, jonka toimet ovat harmittomia, hän aiheuttaa paljon ristiriitoja siksi, että hän ei ole realisti.

Kirjan kuvailu on välillä hyvinkin tarkkaa ja perinpohjaista, tapahtumat ajoittuvat kuitenkin vain puolen vuoden ajanjaksolle. Myškin pyörii seurapiireissä, johon hän on juuri murtautumassa. Hän on avioaikeissa Aglajan kanssa.  Myškin näkee seurapiirien pintakiillon, mutta ei niiden ontouuta ja ilkeyttä. Kirjan henkilöt jakautuvat kahteen osaan toisaalta rikkaisiin ja hyväsukuisiin ja toisaalta köyhiin ja kipeisiin. Parfjon Semjonovitš Rogožin ei pyöri seurapiireissään, eikä myöskään Nastasja Filippovna Baraškova, vaikka he ovat varakkaita. Molemat kuvataan hulluiksi, ja vähintään  Rogožin on, sillä terve ihminen ei tapa rakastettuaan. Kirja ei erityisen paljoa ironisoi seurapiirityrkkyjä, eikä näe heidän toimettomuuttaan ongelmana. Teoksessa esiintyy paljon hahmoja, jotka ovat köyhiä tai kipeitä. Sivuhahmo Lukjan Timofévitš Lébedev on hyvin kiinnostunut Ilmestyskirjasta. Näitä viittauksia kirjassa on paljon. Minusta  Lébedev on sitä mieltä, että eletään viimeisiä aikoja. Tämäkin keskustelu saattaa olla aikansa kuvausta. Lebedev on leski-isä ja joutuu elättämään suurta perhettä.

Ippolit haukkuu Gavrila Ardalionyts Ivolginia eli Ganjaa latteimmaksi henkilöksi, mitä on olemassa. Ganja on alkuun kenraali Jepantšinin yrityksessä töissä ja kärkkyy Aglajan kättä. Hän kuitenkin hairahtuu Nastasjan pauloihin. Ganja haluaisi olla erityinen, mutta hän ei ole yhtään mitään, paitsi lopussa katkera. Ganjan isä on myös kenraali, mutta vanhana enää varas ja juoppo, mitä Ganja häpeää. Lopulta Ganjaa ja hänen perhettään elättää Ganjan siskon Varvara Ardlionovan aviomies Ivan Petrovits Ptitsyn. Omituista on minusta, että Ganja haukkuu Ptitsyniä koronkiskuriksi, vaikka itse ei tee yhtään mitään, eikä edes enää yritä ja Ptitsynin tuloilla perhe elää. Minusta Ptitsyn on erittäin tasapainoinen henkilö. Sen sijaan Ganja luultavasti luisuu isänsä tasolle, joka sentään on joskus ollut sotilas ja kohonnut kenraaliksi asti. Myös toinen kenraali Ivan Fjodorovitš Jepantšin on kohonnut omilla ansioillaan kenraaliksi.

Idiootin lopun juonenkäänteet Nastasjan ja muidenkin mielenliikkeistä ja täyskäännöksistä alttarilla, ovat minun makuuni epäuskottavia ja mauttomia. Kirjan tarina ei ole onnellinen, sillä kaikki päättyy onnettomasti. Kokonaisuutena Idiootti sen sijaan on nautittava romaani, joka kannatti lukea.

****

Essielina on tästä napakasti blogannut TÄÄLLÄ.

Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta olen blogannut TÄÄLLÄ
Dostojevskin Pelureista olen blogannut TÄÄLLÄ
Dostojevskin Kellariloukko on blogattu TÄÄLLÄ
Dostojevskin Karamazovin veljekset on blogattu TÄÄLLÄ
*****
Fjodor (tai Fedor tai F.M) Dostojevski (1821-1881) oli venäläinen kirjailija. Hän kirjoitti tämän teoksen vuonna 1868. Tiettävästi Dostojevski sairasti itse epilepsiaa. Velkojat ahdistelivat häntä 1860-luvulla, 1850-luvulla Dostojevski oli poliittisesti valveutunut ja joutui siitä tuomiollekin.

John Irving: Garpin maailma

John Irving: Garpin maailma, The World According to Garp  1978, suomentanut Kristiina Rikman, Tammen Keltainen kirjasto 16:sta painos 2011, sivumäärä 560.

Garpin maailma on minusta John Irvingin paras teos, ehkä mielipide johtuu siitä, että luin tämän Irvingin teoksista ensimmäisenä. Teos on kronologinen mutta rönsyilevä kuvaus kirjailija  T.S Garpin ja hänen äitinsä Jenny Fieldsin elämästä ja kuolemasta. Tiettyjä tapahtumia alleviivataan ja niistä ennakolta vihjataan, henkilögalleria on runsas, mutta kirjassa on hyvin koskettavia kohtauksia ja ihmiskohtaloita, joita kerronta värittää ja toistaa. Romaanin sisällä on  myös  kirjailija T.S Garpin novelleja ja avausluku viimeisestä romaanista. Irvigille on tyypilliset tapahtumat eli huorissakäynnit, raiskaukset ja karhut ihmisten joukossa ovat tässäkin teoksessa monesti esillä, mutta tässä ne on minusta upotettu oikeaan teemaan eli himoon, sen tuhoavuuteen ja siihen, mitä pahaa himosta seuraa. Kerronta on polveilevaa kuten elämä, henkilökatras on laaja, mutta kaikkien kohtalo kirjassa selvitetään.

Jos et ole lukenut kirjaa, lopeta bloggauksen lukeminen tähän, lue sen sijaan kirja, se on minusta Irvingin paras.

Juoni lyhyesti ja henkilöt (juonipaljastuksia älä lue, jos et ole lukenut kirjaa)
Kenkämiljonäärin omapäinen tytär Jenny Fields lukee itsensä sairaanhoitajaksi. Hänet pidätetään vuonna 1942 viillettyään häntä ahdistelemaan tullutta miestä, oikeudenkäyntiä ei tule. Sairaalassa työskentelevä Jenny Fields hankkiutuu raskaaksi aivokuolleen haavoittuneen sotilaan Garpin kanssa. Jennylle syntyy poika vuonna 1943, jolle annetaan nimeksi T.S Garp. (T.S tarkoitaa Technical Sergeant.). Lapsen saatuaan Jenny Fields menee töihin Steeringin Academy Campukselle sairaanhoitajaksi. Hän asuu Garpin kanssa sairaalasiivessä. Koulua johtaa humaani rehtori Bodger. Koulun perustaja suvun viimeinen edustaja Midge Steering on naimisissa tyhmän Stewart Percyn kanssa, joka on koulun miessihteeri (ja tarvitsee myös oman sihteerin). Percyillä on liuta lapsia ja New Foundlandin koira Retku, jonka henki haisee ja joka puree Garpin korvasta palasen pois. Percyjen pojista ei juuri puhuta, mutta kaksi tyttöä Cushman eli Cushie, ja Bainbridge eli Puh ovat Garpin elämän kannalta keskeisiä.

Garp varttuu ja aloittaa itsekin 15-vuotiaana opinnot Steeringissä. Jenny valitsee hänelle kurssit, on seurannut oppitunteja, mutta urheiluharrastus on ongelma. Pienempänä Garp on kiipeillyt Steeringin katoilla kyyhkysen pesissä, mutta Jenny eksyy painisalille, jossa on uusi painivalmentaja Ernie Holm, jolla on 15-vuotias tytär Helen. Helen on äiditön, sillä äiti lähti pois, oli myös sairaanhoitaja. Helen käy Talbotia, sillä Steering on poikakoulu, mutta Helen viettää vapaa-aikaansa painisaleilla lukee ja lukee. Jos hän menee naimisiin, menee hän naimisiin kirjailijan kanssa.

Garp alkaakin kirjoittaa novelleja ja postittelee niitä Helenille. Garpin valmistuminen häämöttää. Cushie, jolla on runsaasti kokemusta poikien kanssa pelehtimisestä, vie Garpin tykeille, joka on nuorison panopaikka. Garpilla ei ole varmuusvälineitä mukanaan, joten Cushie ei anna. Lähistöllä isä pelaa golfia ja luulee, että Garp on touhunnut Cushien kanssa ja häätää Garpia pois. Päättöpäivänä Garpilla on varmuusvälineitä ja hän kiipeilee murateissa vahingossa Puhin ikkunan alla, tyttö on 14-vuotias ja vielä vaipoissa ja nukkuu valo päällä. Kirjassa toistuu usein absurdi sekamelska, tämän sotkun kuluessa Garp kostaa Retku-koiralle puremalla tätä korvaan ja vie Cusmanin ja on tämän kanssa "sillai".

Garpin valmistuttua Jenny haluaa olla Garpin kanssa ja vie tämän Wieniin, jossa he selviävät Garpin kolmevuotisella Steering-saksalla. Jenny alkaa kirjoittaa muistelmiaan ja Garp käy huorissa, Jenny on kiinnostunut himosta, jota Garpilla on ja hän tarkkailee Garpin käytöstä. Garp käy huorissa, mutta tippurin Garp saa ilmaisilta maanmiehiltään (tai naisiltaan). Garpille tuttu Charlotte-huora kuolee 51-vuotiaana. Garp saa valmiiksi ensimmäisen novellinsa Pensionaatti Grillparzer, jonka lopusta Helen piti. Garpin tuotosta pidettiin lupaavana. Jennyn teos Seksuaalisesti epäilyttävä on jymymenestys. Jenny ja Garp palaavat kotiin.

Jenny Fields kerää liepeilleen sorrettuja naisia, ja myös vouhottajia. Roberta Muldoonista tulee Jennyn ja Garpin ystävä. Roberta on 190-senttinen entinen amerikkalaisen jalkapallon pelaaja, tarkemmin sisempi laitahyökkääjä, joka on käynyt sukupuolenkorjausleikkauksessa. Sekä Jenny että Roberta saavat vihapostia. Jenny perustaa Dog's Head Harbouriin keskukseen naisille. Keskukseen tulvii naisia, jotka ovat katkaisseet kielensä, he ovat ellenjamesilaisia. Ellen James oli 11-vuotias tyttö, joka raiskattiin ja häneltä leikattiin kieli. Naiset ovat solidaarisia, ja leikkaavat kielensä, ja vihaavat miehiä. Tämä on yksi kirjan kantava teema, suvaitsemattomuus, ja suvaitsemattomuuden suvaitseminen.

Garp menee naimisiin Helenin kanssa he saavat kaksi poikaa Duncanin ja Waltin. Garp on osin hyvä aviomies. Hän tekee kotityöt ja hoitaa lapset, mutta himon iskiessä hän haksahtaa muutamaan lapsenhoitajaan. Helenin töissä on Harrison Fletcher-nimisellä akateemisella miehellä on suhteita tyttöopiskelijoihin. Harrisonin kirjailijavaimo puhevikainen Alice kärsii tilanteesta. Garp eheyttää Alicen traumoja sängyssä, ja Helen vierottaa lakanoissa Harrisonia opiskelijatyttösistä. Teko on minusta moukkamainen, sillä Garp ja Helen rakastavat toisiaan, Fletcherit eivät. Suhteet kestävät aikansa, ja ne loppuvat, lisäksi Harrison saa koulusta potkut. Tämä juonenkäänne ennakoi tulevaa kirjan ratkaisevaa käännekohtaa. Garp kirjoittaa toisen romaaninsa Aisankannattajan hengähdystauko, jossa on kaksi avioparia, jolla on suhteet ristiin. Tämän jälkeen Helen haksahtaa narsistiseen opiskelijapoikaan Michael Miltoniin, joka flirttailee Helenin kanssa. Fyysinen suhde kukoistaa, mutta Miltonin entinen tyttöystävä vuotaa lakanaleikit lenkkeilevälle Garpille, joka on varsin rikki, sillä hänellä ei ole, eikä ole ollut pitkiä eikä emotionaalisia suhteita kenenkään kanssa. Garp rakastaa vain Heleniä. Milton halveksii Garpia, pitää häntä kirjallisena kääpiönä, ja hän alistaa myös Heleniä hetekalla. Helen ei osaa päättää suhdetta, ja vaikka on pakko lopettaa, Helen on antamassa Miltonille suullisia jäähyväisiä, kun Garpin jarruvikainen auto törmää keskellä ajotietä olevaan Miltonin autoon kammottavin seurauksin.

Helenin hampaita katkeaa, niska tärähtää, Garpin leuka murtuu, Duncanin silmä irtoaa, mutta kuolemaansa ennakoinut viaton Walt menehtyy. Irvingin tapana on löytää jotain absurdia, tässäkin Miltonin miehuus lyhenee ja korjaustoimenpiteissä "irtoaa" kokonaan. Garp, Helen ja Duncan menevät toipumaan Jennyn luo. Garp tajuaa, että tapahtumasta ei voi syyttää itseään eikä toista, muuten ei voi jatkaa. Helen on eronnut virastaan. Helen haluaa lapsen ja syntyy tyttö, jolle annetaan isoäidin mukaan nimeksi Jenny Garp. Garp purkaa suruaankin, mutta etenkin syyllisyyttään ja vihaansa paperille ja syntyy romaani Bensenhaveriin maailma, jonka ensimmäinen luku on kirjassa. Koko kirja on vimmainen teos raiskauksesta, vihasta, sairaalloisesta kontrolloinnista, pelosta, huolenpidosta ja sen turhuudesta. Arden  Bensenhaver on poliisi, jonka raskaana ollut vaimo on joukkoraiskattu pikapesulassa, ja tapettu. Myöhemmin poliisi hälytetään apuun, kun häiriintynyt mies on tunkeutunut Hopen asuntoon, tämä poliisi on traumatusoitunut Arden Bensenhaver. Rikollinen aikoo raiskata Hopen ja tappaa sekä surmata myös lapsen. Vimmaisessa tapahtumaketjussa Hope onnistuu puukottamaan raiskaajansa. Hopen mies ei pääse tapahtuman yli vaan kontrolloi ja valvoo vaimoaan, suojelee perhettään. Perheen nuorin lapsi tukehtuu purukumiin isän vartioidessa äitiä. Arden Bensenhaver vartiointitehtävässään ampuu aviomiehen, joka odottelee vaimoaan vaatekaapissa. Arden selvittelee päätään lopussa vankimielisairaalassa. Lyhyesti kerrottuna juoni vaikuttaa sekavalta ja onkin, mutta minusta tähän on saatu tunne-elementit toimimaan. Kustantaja Jack Wolf painaa kirjan takakanteen Garpin ja poikien kuvan sekä julkaisee kirjan, ja kehottaa Garpia poistumaan maasta. Perhe lähtee toistamiseen Wieniin, ja palaa vasta, kun Garpin äiti Jenny Fields on salamurhattu.

Jennyn muistotilaisuus on suljettu miehiltä Garp pukeutuu naiseksi ja menee Robertan kanssa tilaisuuteen. Puh Percy - täysin hullujen maailmassa elävä vaippanainen - paljastaa Garpin, joka pääsee juuri ja juuri elävänä pois. Mukaan tulee aikuistuva Ellen James, tyttö, joka raiskattiin ja jonka kieli katkaistiin. Ellen viestittää haluavansa kirjailijaksi, ja että hän ei ole ellenjamesilainen. Garp ajautuu riitoihin ellenjamesilaisten kanssa, jotka yrittävät murhata tätä. Garpit ja Ellen James asettuvat asumaan Percyn tyhjäksi jääneeseen taloon. Stewart Percy kuoli samoin kun aiemmin Cushie Percy synnytykseen. Helen toimii Steeringissä äidinkielen opettajana ja Garp alkaa painivalmentajaksi ja kirjoittamaankin. Puh Percy tulee sairaanhoitajan asussa painisaliin ja ampuu Garpin kuoliaaksi. Garp oli menehtyessään vain 33-vuotias (eletään siis luultavasti vuotta 1976).

Epilogi on haikean kaihoisa, siinä runsas henkilökatras saatetaan eteenpäin aina jokaisen kuolemaan asti.

Teemat ja tapahtumat
Kirjan teema on minusta himo ja viha. Irvingin teoksissa yleensä joku päähenkilö raiskataan. Tässä raiskaukset tukevat tätä vallankäytön, himon ja vihan teemaa. Raiskaaminen on miehistä sairasta ja tuomittavaa vallankäyttöä. Garpin maailmassa myös feministinaiset vihaavat, yleistävät ja ovat suvaitsemattomia. Tuolloin oli paljon vihapostia.

Helen oma-aloitteisesti aloitti suhteen oppilaansa Michael Miltonin kanssa.Se on vastoin opettajan etiikkaa, avioliittoa ja perhettä vastaan. Aviomies Garpilla oli ollut myös himosta johtuvia haksahduksia, ja aivan turha ja käsittämätön parinvaihto.

Novellit ja romaanikäsikirjoitukset tukevat tekstiä ja etäännyttävät lukijaa turhista juonenkäänteistä. Garpilla oli myös teos Vitkastelua, yksi teos jäi kesken.

Sairaanhoitajan virkapuku on tärkeä symboli, ja sen turvin Puh pääsee painisalille. Garpeilla on kirjassa Volvo niin kuin filmissäkin. Eräällä murhayrityksen tekevällä on vaalea Saab.

Kirja on kirjoitettu jo vuonna 1978, ja siinä käsitellään sukupuolenkorjausleikkauksia. Epilogissa ilmenee, että Duncan menee naimisiin naisen kanssa, jonka sukupuoli oli korjattu oikeaksi.

Luultavasti pääteema on kuitenkin vanhempien huoli lapsista, ja ainainen pelko. Waltia varoitettiin meren pohjaimusta. Hän alkoi pelätä Pohja-Emua. Pohja-Emu takaraivossa kummitteleva pelko on yksi kirjan monesti toistuva teema. Traagisia tapahtumia ennakoidaan samankaltaisilla tapauksilla ja enteillä. Ihmiset varautuvat ja pelkäävät. Garp lenkkeillessään ojentaa vaarallisesti ajavia autoja, eli uhkakuvia nähdään, mutta onnettomuudet tapahtuvat toisin kuin on ennakoitu. Garpin murhaakin ennakoidaan, mutta se tapahtuu yllättävässä paikassa, ja Puh on yllättävässä asussa, aikakin on yllättävä, se olisi voinut tapahtua isä-Percyn hautajaisten aikoihin.

Vapautuminen pelosta ja katkeruudesta on myös kirjassa toistuvaa. Jenny Fields, vaikka julkaiseekin kirjan, ei ruikuta, eikä Garpkaan. Helen jatkaa elämäänsä kaihoten rakastamaansa Garpia. Cushie antaessaan Garpille seksiä tietää Garpin rakastavan vain Heleniä ja menevän hänen kanssaan naimisiin.

Fanaattisuus, yksisilmäisyys sekä oikeassa olemisesta ja moraalisesta paremmuudesta kumpuava viha ilmenevät kirjan tekstistä.

"Hulluus on tappanut hänen äitinsä Jenny Fieldsin. Äärimmäisyysliike. Omahyväinen, fanaattinen ja hirvittävä itsesääli.... s.492.

Tekijää kirja kuvaa idiootiksi tosiuskovaiseksi ja samalla murhamieheksi. Murha tehtiin hirvikiväärillä. Tekijä ammuttiin myös luultavasti hirvikivääreillä.

"Entä miten ellen jamesilaiset poikkesivat tästä säännöstä? Eivätkö heidänkin eleensä olleet yhtä epätoivoisia ja yhtä ymmärtämättömiä, mitä tuli ihmisen monimutkaisuuden tajuamiseen?"  s.492.

Rakkaus on yksi kirjan hienouksista. Janny on rakastava äiti Garpille, joka tuntee vastarakkautta. Garp rakastaa aidosti vaimoaan Heleniä heikkouksistaan huolimatta. Roberta on kiintynyt Jennyyn, Garpiin ja Heleniin ja näiden lapsiin. Helen rakastaa isäänsä ja aviomiestään sekä lapsiaan ja myös Jenny-anoppiaan,.

Garpin maailma on minusta John Irvingin pääteos tunteikas ja aito.

*****
Yhdysvaltalainen John Irving (oikealta nimeltään on Wallace Blunt Jr.) on syntynyt 2.3.1942 New Hampshiressa, olen blogannut Irvingin teoksista Kaikki isäni hotellit sekä Ystäväni Owen Meany joista en pidä niin paljoa, Garpin maailmaa on "epäilty" jonkin verran omaelämäkerralliseksi, ja ainakin niin, että Garp on samaa ikäluokkaa ja on kirjailija. Irvingin kirjat sisältävät painia ja puntin nostoa, raiskatuksi tulemista, äkkikuolemia, ja Wienissä olemista, lisäksi monessa teoksessa on lemmikki joko koira tai myös karhu. Tässä Garpin maailmassa ne ovat kaikki, mutta niissä ei minusta ole mitään falskia.