Saima Tavio: Marjukka Kuunhaltiattaren vieraana

Saima Tavio: Marjukka Kuunhaltiattaren vieraana,  Kustannusosakeyhtiö Aura 1944 Kuvittanut Olavi Vikainen, 12 satua, sivumäärä 131.

Nimitarina Marjukka Kuunhaltiattaren vieraana on varsin herttainen. Marjukka käy nukkumaan ja Kuunhaltiatar hakee hänet Kuuhun valkealla hevosella, jolla on hopeiset kengät. Marjukka saa Kuussa kristallipikarista jäätelöä.

Pääosa muista tarinoista muokkaavat voimakkaasti asenteita ja sisältävät kummallisia ajatusrakenteita.

Nasulan Tösöhännän seikkailuissa pikkuporsas Tösöhäntä karkaa sikalasta. Lopussa Tösöhäntä palaa kotiin imemään emakon nisää. Herttaista, mutta mitä tarinassa ei kerrota, sitä, että pikku possu on seuraavan joulun kinkku.

Joulukuusi kertaa tarinassaan onnellista kuolemaansa koristeltuna. Metsätähdeksi muuttuu keiju, joka antoi aamun tulla.

Rampa-Raimo on pikkupoikien orava-leikin tyly tulos, poika putosi puusta ja selkäranka meni poikki. Lopulta hän luulee kävelevänsä, mutta kuoleekin.

Edelleen kuriton kissa joutuu kotoa pois. Varis syö rastaan munia ja jyviä, mutta isännän haulilaukausten jälkeen maittavat myyrät ja tuhohyönteisten toukat. Variksen jalka on tosin huonona ja kaverinsa Harakka raatona.

Pikku-Taara on seitsemän vuotta poissa äidiltään, Taara tippui reestä pienenä, kelpasi isännälle kasvatiksi.

Jättiläinen Jymy-Kaapo näkee kuninkaan metsästävän ja juonittelee kotkan varastamaan pikku prinsessan. Kotka yrittää piilottaa pikku vauvan, mutta Jätti loihtii hänet kiveksi. Jätti saadaan hengiltä ja lumous saadaan pois.

Oletan, että näitä satuja lukemalla saa myös unisuutensa pois, eli tuskin sopivat iltalukemiseksi.

Tämä oli silti mielenkiintoinen kirja, joka heijastaa sen aikaisia opettavaisia tarinoita. Kansikuva on lisäksi painoajan huomioonottaen hieno.

Anni Polva: Tiina ja Tiina epäilee Juhaa

Legendaarinen Tiina-kirja-sarjan avaus nimellä Tiina on julkaistu vuonna 1956. Tiina-kirjoja on kaikkiaan 29. Ostin muutaman Tiina-kirjan kirpparilta. Osan 1 ja osan 7. Olin lukenut aiemmin viidennen osan  Tiina ei pelkää, vuodelta 1960.

Anni Polva: Tiina, 1956, tämä painos 1989, 135 sivua, kansi: Maija Karma
Tiina-kirjasarja alkaa, kun Tiina perheineen muuttaa kaksikerroksiseen taloon. Tiinalla on Veli, isä ja äiti. Pihapiirissä vaikuttavat ainakin Elvi, Leila, Kalle ja toiseksi päähahmoksi kirjoissa kohoava Juha. Muutto on vaikea, varsinkin Leila ja myös Juha kiusaavat Tiinaa, joka joutuu lunastamaan paikkansa kaveripiirissä. Tiina on reipas tyttö. Hän miltei päihittää Juhan hiihtokilpailussa ja pääsee miltei kaatumatta vaarallisen hyppyrimäen. Sukset ovat silppuna, mutta Tiina on lunastanut paikkansa. Tiinan tekee mieli luistella, mutta luistimetkin puuttuvat. Hän ostaa romukaupasta luistimet (saa lopulta ilmaiseksi) ja luisteluretkillään pelastaa pikkutytön avannosta. Perheen juoruämmä on Veli, joka raportoi äidille Tiinan tappelut ja avantoseikkailut. Tiinan urotekoja seuraavat usein kommellukset. Milloin Tiina polttaa pohjaan puuhellalle jättämänsä hernekeiton ja siansorkat, milloin hän tulee vaatteet rikkinäisenä kotiin jouduttuaan tappeluun. Tiina puolustaa sekä koiria että kissoja eläinrääkkäykseltä, mutta vaatteet aina revitään. Kirjassa Tiina myös sairastaa ja leikkaa lyhyeksi tukkansa.

Koulussa Tiina on kolmannella luokalla. Muuton yhteydessä koulu vaihtuu, 1950-luvulla oli vuoroluku, mutta Tiina menee aamuvuoroon. Tiinan perhe on minusta köyhä, ja puuroa ja velliä syödään, ilmeisesti vain isä on töissä. Asunto-osake on ostettu velaksi ja  Tiina suunnittelee isän rahahuolien takia töihin menoa, mutta käy isän työpaikan pomolle puhumassa raha-asiat selviksi.

Tiinassa on ainesta sankariksi. Juhan käsitykset naisista ja tytöistä ovat minusta hieman kangistuneita. Hänellä on harhainen käsitys miesten ylivertaisuudesta, ja omasta erinomaisuudestaan. Hän on minusta astetta ärsyttävämpi kuin hienohelmainen Leila.

Tiinaa välillä harmittaa, mutta silloin hän virkkaa "lankaa", sanallisista virkahduksista pahimmat  ovat "Voi mantelipiparkakku" ja "Voi piparminttupastilli".

Anni Polva: Tiina epäilee Juhaa, 1962, tämä painos Karisto 1982, kansi Maija Karma, sivumäärä 159. Kirjasarjan seitsemäs osa.

Tiina epäilee Juhaa, koska Juhan taskusta putoaa kirje Tuulalta, joka alkaa Juha Kulta. Kirjan loppupuolella episodi toistuu, mutta kun loppuun päästään selviää Tiinalle, että kysymys on vain serkusta, joka on tyrkky. Ainakin tämän kirjan lopussa Juhan ja Tiinan sydämet läpättävät tasatahtiin. Tiinan kotielämä jatkaa samaan malliin. Kastiketta ja kaalilaatikkoa syödään ja Tiinan veri vetää jääkiekkokentälle, jossa tulee otsalle kamala kuhmu. Leila houkuttelee pihan lapset tanssikouluun, johon lähtee myös Tiina, jonka isä maksaa kurssin. Tanssikoulutouhun kuvaus on kuin lastentarhasta. Tiina potkii kavaljeereja nilkkaan, kun Juhaa tanssittavat toiset tytöt. Kalle, toinen pihan köyhä, ei käy tanssikoulua, mutta Elvi antaa hänelle kotona yksityisopetusta. Elvillä on vastuu myös pikkusisaruksistaan.

Lapset ovat kahden kolmentoista ikäisiä, minusta tanssin aika on hieman myöhemmin. Kumman kaunaista ja mustasukkaista touhu kuulostaa. Tiinaa harmittaa tytöt permanenteissaan, korkokengissään ja korvakoruissaan. Tiinalla onkin monesti paha mieli. Ensimmäisessä kirjassa tunteita käsiteltiin virkkaamalla, nyt kutomalla.

Juha ja Tiina tappelevat koko ajan. Juha antaa Tiinalle erään riidan jälkeen lohdutukseksi vettyneen budapestin. Tiina laittaa sen yöksi tyynynsä alle, ja äiti saa aamulla lakanapyykkiä. Yleisemmin Juhan ja Tiinan välisiä riitoja ratkotaan ensin mykkäkoululla ja sitten antamalla toisille lumipesuja tai hiihtämällä kilpaa.

Kaikkein omituisinta on Eevan juhlien kuvaus. Eeva on yhteiskoulun neljäsluokkalainen. Eeva järjestää juhlat tanssikoulun päättyessä. Äitinsä näyttää mannekiinilta, ja hänellä on kädessään sininen tupakka vastaanottaessaan lapsia. Juhlat ovat todella oudot. Eeva näyttää Juhalle kiväärin ja "Juha ilmestyi kynnykselle kivääri kädessä ... Minä (Eeva) opetan hajottamaan sen illalla kun muut ovat lähteneet"  Juha ja Eeva jäävätkin sitä kahdestaan hajottamaan, kun muut ovat lähteneet. Myöhemmin Juha toteaa Tiinalle, että hän ei pidä naisista, jotka pyrkivät suuhun. Eeva jakaa tehtäviä juhlissa olijoille. Leila joutuu putsaamaan lähibaarin lattian, ja tuo juhliin mukanaan paljon tupakantumppeja ja tulitikkuja. Tiina joutuu menemään kalastamaan kaupungintalon eteen kadulle.

Tämä oli omituinen kirja. Tämä on uudelleen julkaistu vuonna 1982, sen ilmaisu on aikansa elänyt. Kivääriä ei hajoteta vaan puretaan. Lapsien ei ole syytä leikkiä aseiden kanssa. Kirjassa luetellut nuolemispuheet, sängynnarinat, simpukkapuheet ja lukuisat muut olisi voitu tarkastaa ja ilmaista nykykielen mukaisesti sovinnaisella tavalla. Minulle tuli samanlainen olo kuin Polvan aikuisten kirjasta Kohtalokas lomamatka (myös nimellä Tule ja puserra). Onko tekstissä (tahaton) sivumerkitys?

Tiina-kirjat ovat silti loistavia ja varsinkin sarjan avausosa on legendaarinen. Pitkässä sarjassa tulee huteja, vaikka Tiina-sarja on siis hitti.

Näissä osissa 1 ja 7 on pääosin talvi, mutta Tiina ei pelkää (sarjan osassa 5) ollaan pelottomia kesäisissä tunnelmissa. Kuten kansikuvasta näkyy, Tiina on puussa.
*****

L.M. Montgomery: Anna-sarja (alkuperäinen)

Lucy Maud  Montgomeryn Anna-sarja kertoo punatukkaisesta laveasti lörpöttelevästä Anna Shirleystä. Anna on yksitoistavuotias saapuessaan Prinssi Edvardin saarelle, kun tarina alkaa. Sisarukset Matthew ja Marilla Cuthbert ovat halunneet pojan Nova Scotian lastenkodista auttamaan Vihervaaran töissä. Poikaa ei tulee vaan punatukkainen kesakkoinen ruipelotyttö, jonka elämän optimismi ja havainnointi sulattaa ensin Mathewin sydämen ja sitten Marillan. Yli sadan vuoden ajan Vihervaaran Anna on valloittanut lumoavilla lörpötyksillään uusia lukijasukupolvia. Vuonna 2011 luin ensimmäisen kerran Annan nuoruusvuodet ja vuonna 2013 luin L.M Montgomeryn  Pienen runotytön. Nyt luin koko Anna-sarjan myös myöhemmin kirjoitetut Anna opettajana ja Annan perhe, jotka arvioin vasta kesäkuussa. Tytöille voin suositella koko sarjan lukemista. Pojille riittänee lyhyt oppimäärä eli joku teoksista, ensimmäinen on minusta ehdottomasti paras, todellinen iätön klassikko.

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet. WSOY 1968, Alkuteoksen nimi Anne of Green Gables 1908, Hilja Vesalan suomennos, 281 sivua ja sisällys.

Annan nuoruusvuodet  kertoo siis orvon punatukkaisen haaveilevan tytön Anna Shirleyn tulosta Prinssi Edvardin saareen, lapsettomien veljen ja siskon tyköön.  Annan koulunkäyntiä ja haaveilua kuvataan aidosti. Orpo Anna on ihanan intohimoinen ja tunteissaan lapsellisen ehdoton. Loputtomalla lörpötellyllään hän kietoo pauloihinsa kaikki ensin Annan "kasvattivanhemmat" Matthew ja Marilla Cuthbertin. Annan vilpittömyys ja luonnon ihailu sulattavat pikku hiljaa penseiden kyläläisten sydämet.  Annan tie on silti pitkä ja vaivalloinen orpouden ja "piikuuden" jälkeen. Anna hoiti aiemmin lapsia kasvattiperheissä, yhdessäkin oli kolmet kaksoset. Prinssi Edvardin saari on Annan mielestä kaunis paikka ja se kirjassa tulee todella ilmi. Ihmiset ovat kuten nykyäänkin enemmän kiinnostuneita toisten asioista kuin omistaan. Anna tuo lisää dynamiikkaa kaikkien elämään. Anna vaikka osoittautuu kiltiksi lapseksi ja hyväksi koulussa, säännöllisesti aiheuttaa sekä itselleen (hiusten värjäys, nilkan ympärimeno) että muille vaikeuksia (kokkailut ja viinitarjoilut ...), mutta vilpittömät anteeksipyynnöt siloittelevat tietä.

Annan paras ystävä on Diana Barry naapurista. Annalla on mainio lady Cordelia leikki. Diana on uskollinen ystävä, mutta sangen väritön. Anna juottaa Dianan vahingossa juovuksiin Marillan kotiviinillä, ja rouva Barry kieltää tyttöjen "ystävyyden". Anna lähettää kirjeitä. Kun Anna pelastaa Minnie Mayn kuristustaudista, Dianan äiti pyytää anteeksi. Anna hurmaa Dianan tuiman isotädin naimattoman Josephine Barryn, jonka isossa kaupunkiasunnossa Diana ja Anna vierailevat. Diana jää siis haaleaksi henkilöksi, kuin Gilbert Blythekin, joka tosin vertaa Annan tukkaa tulipaloon Annan ensimmäisenä koulupäivänä. Alkaa viiden vuoden mykkäkoulu. Gilbert yrittää rikkoa jäätä, ja pelastaa Annan kiipelistä veneensä kanssa. Jatko-opiston jälkeen Gilbert vetää opettajan hakemuksensa pois ja pari ystävystyy. Marilla on muuten ollut salakihloissa Gilbertin isän kanssa, mutta välit ovat rikkoutuneet. Marilla on sosiaalisesti hyvin jäykkä, mutta rakastaa Annaa suunnattomasti. Marillan läheisin ihminen on minusta rouva Lynde. Matthew tekee paljon Annan eteen, ja monesti kääntää Marillan joustamattoman mielen. Matthew on hieno kasvattaja, kuten Marillakin, joka rakastaa Annaa kuin omaa lastaan.

Tarina ei ole pelkkää onnistumista, vaan sisältää suurta draamaa, sairautta ja kuolemaakin. Matthew menettää kaikki rahansa Abbey-pankin vararikossa, ja kuolee samalla sydänkohtaukseen. Vaikka Anna on ollut jatko-opiston priimus, hän jää kotiin Marillan vuoksi. Hänen päänsärkyjensä syyksi paljastuvat heikkenevät silmät. Gilbertilläänkään ei ole varaa vielä lähteä opiskelemaan. Koulukiusaajiin lukeutuva Josie Pyn henkiset eväät eivät riitä jatko-opintoihin. Annan perfektionismi ilmenee koulussa, hänellä on pakkomielle olla paras, joka seikka on uuvuttaa hänet koulussa.

Anna ulkomuoto kerää kommentteja punainen tukka ja kaksi palmikkoa, kunnes leikitään saksilla. Anna on hyvin periaatteellinen ja ehdoton ihminen. Hän haluaa koulussa olla priimus. Toisaalta hän haaveksii kauneudesta ja antaisi osan älystään pois. Geometriaa Anna pitää vaikeana.

Kirjassa on kuvausta luonnosta ja nimityksiä kuten Rakastavaisten polku, Metsänymfin lähde, Orvokkien laakso ja Satakielen pesä, lisäksi tarina itsessään sekä naurattaa että itkettää.

Annan nuoruusvuodet -kirja on minusta lähes täydellinen tyttökirja.

L.M. Montgomery: Annan ystävämme WSOY 1973, Alkuteoksen nimi Anna of Avonlea 1909, Hilja Vesalan suomennos, 261 sivua ja sisällys.
Anna ystävämme jatkaa Vihervaaran Annan kertomusta. Kirja on paljolti juonivetoinen.
Anna jää Vihervaaran asumaan ja toimii opettajana "lähikoulussa". Oppilaista rakkain on kymmenvuotias Paul Irving.  Paulin isä on ollut nuoruudessaan kihloissa neiti Lavendel Lewisin kanssa. Pari on joutunut riitoihin. Paulin isä on muuttanut Bostoniin, avioitunut, mutta jäänyt leskeksi ja Paul on lähetetty isoäidin hoiviin.
Vihervaaran naapuriin on muuttanut äreä herra Harrison, jolla on rivoja puhuva papukaija. Kirja alkaa Annan lehmän Dollyn seikkailuilla Harrisonin  kaurapelloilla. Matthewin aikana talossa on possuja ja lehmiä, mutta uudessa tilanteessa maat aiotaan vuokrata ja eläimet myydä. Naapurina "Harrison" on kuitenkin mukava. Anna menee pyytämään anteeksi, hän luullut Harrisonin lehmää omakseen ja myy sen. Tämä kovasti kummastuttaa, jos minulla olisi lehmä, jolla olisi nimi, tuntisin sen kyllä.
Diana Barry on Annan ystävä, mutta Anna etääntyy Dianasta, varsinkin kun Dianan rinnalle ilmestyy Fred Wright. Kirjassa on paljon kyläyhteisön kuvausta ja kotiseutuyhdistyksen toimintaa.

Gilbert Blythe on myös opettajana, mutta hän haluaa "maksaa velkansa ihmiskunnalle olemalla lääkäri". Gilbert kuvataan siis varsin melodramaattiseksi, mutta vielä pojaksi. Kirjan loppuosassa he Anna ja Gilbert suuntaavat Redmondin korkeakouluun, koska rouva Lynde muuttaa Marillan luo.

Kirjan kansikuvassa näet Keithin kaksoset, kuusivuotiaat Davyn ja Doran. Marilla on saanut silmälasit ja kaksoset hoitoonsa, heidän äitinsä on Marillan kaukainen sukulainen. Davy on varsinainen rasavilli, joka valehtelee ja kiusaa Doraa. Anna ja Marilla eheyttävät Davyn ja rakastavat Davya enemmän kuin ylikilttiä Doraa, joka on näitä maailman paradokseja.
Annaa vaivaa edelleen perfektionismi. Opettajana on pakko onnistua ja Anna ilmoittaa Marilalle: "Haluan, että kaikki pitävät minusta".  Minusta eräissä tilanteissa tämä on turmiollinen asenne. Hän lyö opettajana vastoin periaatteitaan sammakon laatikkoon laittanutta Anthony Pytä, joka kuitenkin vasta sen jälkeen hyväksyy Annan. Tämä on paradoksi, mutta rajat on näytettävä. Onneksi koulussa ei enää saa fyysisesti lyödä oppilaita, eikä henkiselläkään tasolla. Lyömistä sekä Marilla että kirkkoherran rouva pitävät hyvänä kasvatuskeinona.
Anna ystävämme on sujuvasti kirjoitettu jatko-osa mestariteokseen. Loppuosaan saadaan kahdet häät ja yhdet kihlajaiset. Anna on kasvamassa aikuiseksi, hän suhde Marillaan on aikuinen, myös punainen hiusten väri on tummumassa.

Annan unelmavuodet, Anne of the Island, 1915, WSOY, 1973 Toini Kaliman suomennos 226 + sisällys.
Anna, Gilbert ja Charlie Sloan lähtevät opiskelemaan Avonleasta Kingportin -kaupunkiin. Anna on ensimmäinen tyttö Avonleasta, joka pääsee yliopistoon. Lähtö on silti haikea, muttei vaikea. Anna tutustuu kaupungissa muihin naisopiskelijoihin kuten Philippa Gordoniin ja Priscilla Grantiin ja saa ihailijoita myös pojista. Billy Andrewsia L.M Montogomery kuvaa ilkeästi pyöreäposkiseksi, typeräksi ja kiltiksi, mitähän inhottavaa kiltissä pojassa Montgomeryn mielestä on, tosin siippaehdokas oli laittanut tytön puhenaiseksi? Roy Gardner sentään riiaa Annaa pari vuotta, ennen kuin saa rukkaset. Gilbert hengaa samaan aikaan Helenansa kanssa.
Kirja on hyvin samantyyppinen kuin kakkososa, eli hyvin juonivetoinen pikkutapahtumien ja isojen päivittelijä ja sopii vain tarinan jatkajaksi. Välin Anna käyskentelee kaupungin kaduilla, tai miettii kimppakämpän Karoliinan majan hankintaa, välin hän on Avonleassa, missä Davy jatkaa kepposteluaan Marillan ja rouva Lynden tykönä. Ruby Gillis, Annan lapsuuden luokkatoveri, sairastaa keuhkotautia ja kuolee. Diana menee naimisiin ja saa lapsen. Josephine tätikin kuolee ja jättää tuhat dollaria Annalle. Anna kirjoittelee vaihtelevalla menestyksellä lehtiin, paras menestys tuli Dianan lisättyä tuotemainontaa Annan novelliin. Ensin Gilbert ja sitten Anna valmistuvat yliopistosta.
Anna kasvaa naiseksi, sillä alussa Annan mielestä rakkaus tekee ihmisen orjaksi, ja miehet saavat valtaa meihin (tarkoittaa naisia). Anna on kavahtanut (eikä vavahtanut) Gilbertin laitettua kätensä Annan käden päälle, mutta kirjan lopussa  "Gilbert veti Annan lujasti itseään vastaan ja suuteli". Minusta oli jo aikakin.

Anna omassa kodissaan, wsoy 1968 Anne's house of Dreams 1917, Hilja Walldenin suomennos 221 s +sisällys.
Anna on 25-vuotias, hän on menossa Gilbertin kanssa naimisiiin. Anna tapaa Dianan, jolla on poika Fred ja tyttö Anna Cordelia, loistavaa sisäpiirihuumoria siis, paras Anna-kirja herkutteli Annan Cordelia-kuvitelmilla. Kirjan alussa päivitetään muidenkin kyläläisten ja läheisten mietteet. Häitä sen sijaan ei kuvata vaan Gilbert ja Anna muuttavat Gilbertin lääkärin työn vuoksi Glen St Maryyn hoitamaan Gilbertin isosedän jättämää lääkärin "virkaa". Anna jää työelämästä pois, ja hän on heittänyt Euklideen geometrian kirjan pois.
Uusi paikka - uusi yhteisö - uudet suhteet. Tässä kirjassa on puhtia. Anna ristii uuden kotinsa Haavemajaksi. Hän ystävystyy kapteeni Jimin kanssa, lisäksi kylällä on 28-vuotias elämän kolhima rouva Leslie Moore, jonka aviomiehestä Dick Mooresta on ollut riesaa, ja on nyt Dick Moore on lapsen tasolla juoppotappelun jäljiltä. Yhteisöön kuuluu ikäneito ja presbyteeri Cornelia Bryant, joka papukaijan tavoin toistaa miesten petollisuutta. Miljööseen kuuluvat majakka ja meri. Leslien kautta tarkastellaan kateutta, ja kasvamista. Annakaan ei selviä menetyksittä, ensi raskaus päättyy synnytykseen, mutta suloinen Joyce kuolee heti. Kirjassa on paljon tarinoita - koskettavia, pääosin aikaihmisistä, juonen käänteet ovat uskomattomia, ja Leslien asiat järjestyvät. Anna saa pojan 4,5 kilon "pienokaisen", joka ristitään James Matthewiksi ja sanotaan Jemiksi. Gilbert kokee lääkäriyden eettisen puolen ja painottaa vastuuta. Vastuun pakoilu oli jo silloin yhteisön riesa. Dick leikataan. Kirjassa sukulaissielu termi on vaihtunut "Joosefin heimoksi", yhtä kaikki Anna saa ihmissuhteissa jään murtumaan ja iki-impi Corneliakin kihlautuu. Kapteeni Jim sen sijaan vaipuu ikiuneen.
Kirja päättyy haikeisiin jäähyväisiin. Annan on vaikea luopua Haavemajasta, he muuttavat toiseen taloon. Tämä oli minusta muutaman "väliosan" jälkeen erittäin koskettava ja eheä teos.

Sateenkaarinotko, Rainbow Valley 1919 suomennos Alli Wiherheimo 1972 233 s +sisällys
Kolmetoista vuotta on ollut Cornelia-neiti naimisissa, kun Anna ja Gilbert tulevat lääkärikonfrenssista Euroopasta. Annalla on kuusi lasta. Jemin lisäksi, Walter Cuthberg, kaksoset Anne "Nan" sekä Diana "Di" , ruskea poika eli Shirley, joka on Susanille tärkeä sekä kuopus Rilla "kuusivuotias lihava tytöntyllerö", jolla on punaiset hiukset. Marilla on 85-vuotias ja asuu rouva Lynden kanssa, kaksosetkin edelleen vaikuttavat.
Juonen kannalta ovat tärkeitä leski pappi John Knox Meredith, hänen lapsensa Jerry (Gerald) 12 v, Faith 11v, Una 10 v, ja Karl (Thomas Carlyle) 9v, sekä nuorena sulhasensa menettänyt Rosemary West, joka asuu sisarensa Ellenin kanssa. Molemmat siskoset avioituvat Anna-kirja-formaatin mukaan. Rosemaryn avioituminen vaatii Unan apua, ja kaikki alkaa, kun "Rosemaryn hameenlieve kosketti John Meredithiä". Ongelmia tulee Pappilaan putkahtavan orpotytön paha äitipuoli -jutuista. Pappilan lasten tyköön tulee nimittäin ankeasta kasvattiperheestä karannut entinen orpokodin asukki Mary Vance. Cornelia-neiti adoptoi Maryn, ja huolenpito eheyttää hänet.
Pappilan lapset leikkivät Blythen lapsien kanssa, vaikka heillä on muiden antama ennakkokäsitys Annasta: "rouva Blythe on jäänyt mieleltään lapseksi". Kyläläiset tarkoittavat pahassa, minusta hyvässä. Pappilan lapset ja Blythen jälkikasvu ovat "Joosefin ystäviä" ja he leikkivät Sateenkaarinotkossa, josta kirjan nimi. Kirjassa käsitellään hyvin vähän Annan toimia. Annalla on mielipiteitä metodistien ja presbyteerien kahtiajaosta, ja kirjassa on yllättävän paljon uskontoa. Una puhuu  helvetistäkin ja sen oloista.
Annan lapsista Walter on runollinen ja häntä haukutaan neidiksi. Kun vielä Dan Reese haukkuu Faithia ja Annaa, löytyy Walteriltakin sisua ja kovat nyrkit.
Vakiojuonenkäänteitä riittää ja tuplahäitäkin siis vietetään. Aivan lopussa puhutaan kansojen kuohusta ja rintamalle menosta, ilmeisesti Jem ainakin joutuu rintamalle.
Minusta tämä on varsin teennäinen ja tylsä kirja, jossa rakennetaan turhia uskonnollisia asetelmia. Kukon teurastus on minusta täysin turha tapahtuma. Pappilan lapsia pidetään ongelmallisina vain sen takia, että he siivoavat sunnuntaina, ja Faith on ilman sukkia kirkossa. Nykymittapuun mukaan Pappilan äidittömät lapset olisivat ylikilttejä tukipilareita ja nynnyjä nappuloita. Tämän kirjan ajanhammas on järsinyt laimeaksi.

Kotikunnan Rilla, Rilla of Ingleside, 1920 WSOY 1970 suomentanut Kerttu Piskonen, 243 sivua ja sisällys.
Rilla on Anna ja Gilbert Blythen kuopus, jonka lapsuuden lopettaa ensimmäinen maailmansota. Hopeakengillä kävely muuttuu sotaorpo Jimsin hoitamiseksi. Annan esikoinen Jem Blythe lähtee ensimmäisten joukossa vapaaehtoisena rintamalle. Walter on sairastanut lavantaudin, joten hän jatkaa yliopisto-opintojaan. Walter kokee ympäristön paineet ja ahdistuksen omasta "pelkuruudestaan". Koko teos huipentuu kahteen kohtaukseen. Ensimmäisessä herkkä ja kiltti Walter hyvästelee rakkaansa ja varsinkin Rillan ja Unan lähtiessään rintamalle. Toisessa Walter näkee kuolemansa ennalta.  Edellisenä päivänä hän kirjoittaa tunteikkaan kirjeen Rillalle ja Unalle. Tähän kirjeeseen tai sen lukemiseen  huipentuu koko teos. Walter ei pelkää kuolla vihaamassaan rumassa sodassa. Hän uskoo että hän puolustaa kauneutta ja runoutta ja hän turvaa rauhan. Sota loppuu aikanaan ja rintamalla Karl menettää näön toisesta silmästään ja Jem on ollut sotavankina. Voitolla on hintansa. Rilla luovuttaa rakastamansa Jimsin tämän isälle. Mutta Ken tuleekaan tapaamaan häntä?
Kirjassa on toki tapahtumia kylästä ja toivetta paremmasta maailmasta. Maailmassa riittää isoa ja pientä eripuraa. L.M Montgomery osoittaa yhteisössä olevan aina pahan puhujia. Irene Howard arvosteli Walterin myöhäistä rintamalle lähtöä, ja myös Rillaa, ettei hän surisi Walteria. Anna, Rilla ja Una varmasti surivat Walteria lopun elämänsä jok'ikisen päivän. Tätä lukiessamme tiedämme maailmanpalon alkaneen uudestaan jo vuonna 1939 vaatien uudet uhrit - uudet herkät walterit. Siksi koen Walterin kohtalon olevan viimeisen osan tunteikkaimman kohtauksen ja allegorian koko maailmansodalle. Loistava kirja.

Kirjasarja on vaimoni omaisuutta.
*****
L.M. Montgomery (1874-1942) oli kanadalainen kirjailija. Montgomery täydensi itse 1930-luvulla Anna-sarjaa vielä teoksilla Anna opettajana ja Annan perhe, jotka sijoittuvat järjestyksessään neljänneksi ja kuudenneksi. Niistä bloggaus täällä. Luultavasti kirjojen syntyyn vaikuttivat 1929 pörssiromahdus ja nostalgian kaipuu, ei kirjoittamisen palo. Sen sijaan viimeinen kirja vasta myöhemmin julkaistu Annan jäähyväiset on hyvä paikoin erinomainen kokoomateos, ei tosin lasten eikä nuorten kirja.

Anna-sarja
1. Annan nuoruusvuodet Anne of Green Gables, sarjan paras osa.
2. Anna ystävämme, Anne of Avonlea, ei yllä ensimmäisen osan hienouteen. Mukava kirja.
3. Annan unelmavuodet, Anne of the Island, Anne on minusta saarella, ei unelma-kirja.
4. Anna opettajana Anne of Windy Poplars, todella turha lisäys. Annan opettajuutta ei avata, vaan hänestä tehdään herttainen ikiliikkuja, mutta joka puhuu selkäsaunan tarpeellisuudesta ja levittelee ihmisten päiväkirjoja. Laskelmoituja tekosentimentaalisia juonikudelmia. Turha kirja.
5. Anna omassa kodissaan Anne's house of Dreams, lyyrinen lapsiperheen kuvaus. Huippukirja.
6. Annan perhe Anne of Ingleside, kirjassa runsaasti laskelmoituja juonenkäänteitä, jotka aiheuttivat minulle mielenväänteitä. Lihavia ihmisiä etenkin halveksitaan. Turha kirja.
7. Sateenkaarinotko Rainbow Valley, minusta tämä oli paatoksellinen pannukakku.
8. Kotikunnan Rilla, Rilla of Ingleside, teoksen huipentuma on surullisen kaunis, mutta iättömästi totta.
Lisäksi sarjaan liittyy teos
9. Annan jäähyväiset, novelleja ja runoja. Aikuiselle Annan lukijalle tarkoitettu. Elämä ei aina kannakaan eikä herttaisuus riitä, tässä on minusta myös taustalla Montgmeryn oma elämäntilanne.

Aito ja oikea alkuperäinen Anna-sarja on iki-ihana ja sopii myös miesbloggarille. Suosittelen.

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Henrik Ibsen: Nukkekoti, wsoy 1998, sivumäärä 124, näytelmä Et dukkehjem 1879, suomentanut Eino Palola. Teoksessa on Kirsti Mäkisen napakka analyysi näytelmästä. Kansikuvassa on Edvard Munchin maalaus Elämäntanssi.

Ibsenin näytelmä Nukkekoti kertoo Nora ja Torvald Helmerin avioliitosta tai paremminkin siitä, mitä Noran tekemä rahan lainaus saa aikaan.

Henkilöt ja juoni lyhyesti:
Nora ja Torvald Helmer ovat aviopari, jolla on kolme lasta ja hyvä koti. Mies on asianajaja, joka pääsee Osakepankin johtajaksi. Muita näytelmän henkilöitä on Krogstad, joka on lainannut Noralle rahaa ja joka on menettänyt maineensa väärentämällä nimikirjoituksia. Rouva Linde on Noran nuoruuden ystävä, jonka mies on kuollut ja jättänyt lapsettoman lesken varattomaksi. Nora suosittelee miehelleen Kristine Linden palkkaamista. Samaan aikaan Krogstad on saamassa potkuja ja pyytää Noraa puhumaan puolestaan. Hän uhkaa paljastaa lainan ja vielä pahempaa nimikirjoitusväärennöksen. Nora on väärentänyt isänsä allekirjoituksen velkakirjaan. Lainan Nora on ottanut kuolemansairaan miehensä Torvaldin Italiaan viemiseksi. Mies parantui työkuntoon. Kuoletukset ja korot hän on maksanut. Näytelmä on alkaa jouluaattona, Nora saisi maksettua velan pois uutena vuotena ja saisi velkakirjan haltuunsa.

Torvald on tyypillinen tarkka juristi. Väärennetty nimikirjoitus on osoitus moraalisesta rappiosta. Torvald ihailee vaimoaan. Hän kutsuu tätä leivoseksi, oravaksi ja keijukaiseksi.

Tohtori Rank on perheen ystävä. Hän on kuolemassa selkärangan näivetystautiin, joka lienee peruja isänsä sairastamasta sukupuolitaudista. Tohtori Rank on hyvä, kuten lastenhoitaja Anne Mariekin. Anne-Marie on tullut nuorena raskaaksi, eikä hulttiomies ole ottanut vastuuta lapsesta, joka on annettu pois. Anne-Marie on ollut Noran imettäjä ja nyt lastenhoitaja.

Näytelmä on aivan loistava pelkästään luettuna. Yhtään ylimääräistä riviä ei ole, tarina etenee vääjäämättä kohti yllätyksellistä lopputulostaan

Tilanteen koko karmeus selviää lukijalle varsin pian. Psykologiset asetelmat odottavat ratkaisuja. Tapahtumien tempo on nopea, sillä Krogstad erotetaan joulupäivänä kirjeitse. Krogstad uhkailee Noraa ja jättää kirjeen pariskunnan lukittuun postilaatikkoon. Rouva Linde saa Krogsatdin paikan, mutta hän neuvottelee kirjeestä ja vaatimuksesta Krogstadin kanssa. Krogstad palauttaa velkakirjan. Tanssiaisten jälkeen Torvald avaa Krogstadin kirjeen, jolloin Noran nimikirjoituksen väärennys tulee ilmi. Velkakirja tulee kuitenkin postissa ja Torvald repii paperin. Kun kaikki on tullut ilmi, myös Torvaldin reaktio ennen ja jälkeen velkakirjan repimisen, tapahtuu näytelmän ratkaiseva käänne: Nora toteaa: "Riisun naamiaispuvun", he ovat olleet tanssiaisissa. Nora kuitenkin riisuu koko kulissiavioliiton ontot seinät,  omat ja miehensä naamiot. Hän on ollut miehensä nukke, hänen lapsensa ovat olleet nukkeja, nukkekodissa.

Nora on järkevä moderni nainen. Hän on pelastanut miehensä ottamalla ison velan, maksanut korot ja kuoletukset. Tosin hän on vilpittömässä mielessä väärentänyt kuolevan isänsä nimikirjoituksen. Nora kantaa tekonsa seuraukset lopulta. Kahdeksan kuolleen vuoden jälkeen hän elää.

Krogstad, jota Torvald pitää moraalittomana, antaa Noralle vapauden, hän omien potkujenkin jälkeen palauttaa velkakirjan. Hän on moraalisesti ylempänä kuin Torvald. Kuten on rouva Lindekin. Hän antaa mahdollisuuden Noran käydä miehensä kanssa nimikirjoitusasia läpi.

Analyysi lyhyesti:
Torvald Helmer on toivottavasti menneen maailman mies. Hän nimittäin on vellihousu, heikko vellihousu. Hän on alistanut vaimonsa huonekaluksi, komeaksi huonekaluksi tai omaksi lemmikikseen, jota voi kutsuilla leivoseksi tai oravaksi. Lakimiehenä hänellä ei ole käsitystä elämän valinnoista. Hän on huolestunut turmeltuneesta Krogstadista, vaikka on itse valmis unohtamaan asiakirjaväärennyksen, kun on repinyt sen. Kaunis kulissi, hyvä kulissi, sisällöstä viis. Hän pitää vaimoaan moraalisesti alhaisena rottana, jolla ei ole oikeutta kasvattaa lapsiaan. Tyypillinen sovinisti. Hänen oma argumentaationsa lähtee vain siitä, kuinka kiiltävä käärepaperi teoilla on.

Henrik Ibsenin Nukkekoti -näytelmä puhuttaa vielä tänäkin päivänä. Noran kipeä ratkaisu on oikea, hän ei saa kasvaa mittaansa kotona, tosin tuskin sen ulkopuolellakaan ilman lapsia ja ilman miehensä tuloja, mutta hän on vapaa yrittämään ja aloittamaan alusta.

Näytelmän loppu jää minusta auki, eli Nora voisi palata Torvaldin luo. Toivottavasti järki kuitenkin voittaa, eikä hän palannut puisevan miehen moraalittomaan menoon.

*****
Paradoksaalista, että tämän ajoitin äitienpäivään, tämä oli silkka sattuma. Mutta Nora on äiti. Minusta on hyvä, että äidillä on nykyisin erotilanteessa oikeus ja mahdollisuus saada lapset ja saada myös elatusapua. Joidenkin mielestä heiluri on heilahtanut liian pitkälle. Minusta avioliiton pitää olla tasavertainen oikeuksiltaan ja velvollisuuksiltaan.
Hyvää äitienpäivää kaikille äitienpäivänä.

L. Frank Baum: Ozin velho

L. Frank Baum: Ozin velho, Otava 1985, (toinen painos, ensimmäinen 1977) alkuteos The Wizard of Oz, 1900, suomentanut Kersti Juva. Sivumäärä 161. Lumoava kirja W.W Denslow:n mustavalkoisin kuvin. Ozin velho oli todella loistava kirja, tämä kyseinen käännös on tehty suoraan lyhentämättömänä alkuteoksesta, jonka luin myös gutenbergistä. Kersti Juvan käännös on minusta hyvin onnistunut.

L. Frank Baum: Ozin velho -teoksessa Kansasissa asuva orpo Dorothy asuu Henry-setänsä ja Em-tätinsä luona. He ovat vanhenneet Kansasin kuivissa ja karuissa oloissa, missä kaikki on harmaata. Pyörremyrsky vie Dorothyn ja hänen koiransa Toton  maiskisten maahan. Valkea noita ja maiskikset ovat onnellisia Dorythyn tulosta, mökki näet liiskasi ilkeän idän noidan. Dorothy pukeutuu noidan hopeisiin kenkiin, joissa on taikavoimaa. Dorothy haluaa kotiin, valkea noita ohjeistaa kulkemaan keltaisia kiviä myöten Smaragdikapunkiin ja pyytämään apua Ozin velholta. Lisäsuojaksi hän antaa hyvän suudelman. Matkalla Dorothy tapaa Linnunpelätin, joka suree puuttuvia aivoja, Peltisen puunhakkaajan, jolta puuttuu sydän sekä Aran leijonan, joka on vailla rohkeutta.

Kirja on hyvä satukirja, siinä on kaksikymmentäneljä lumoavaa lukua, jotka opettavat elämästä paljon.

*****
Seuraavassa avaan juonen pääpiirteet auki, joten älä lue tätä, jos olet aikeissa lukea teoksen.

Matkalla Pelätti joutuu virtaan. Dorothy, Toto ja Leijona nukahtavat kauniiseen, mutta myrkylliseen unikkopeltoon. Aina löytyy kuitenkin apu, milloin toisilta, milloin Haikaralta, milloin hiiriltä ja kaikki puhaltavat yhteen hiileen, eli oikeasti kumppaneilla on rohkeutta, sydäntä ja aivot.
Smaragdikaupunkiin päästään ja Ozia haluttaisiin tavata. Ozin hahmo esiintyy kävijöille eri hahmoissa, mutta viesti on aina sama, ensin on  tapettava paha lännen noita, joka asuu Räpyköiden maassa. Lännen noita kaappaa Dorothyn ja Leijonan lentävien apinoiden avulla sekä hajottaa Peltiheikin ja Olkipelätin.
Noita yrittää kaapata myös hopeakengät, jolloin Dorothy heittää vettä noidan niskaan. Yllättäen noita sulaa. Dorothy etsii Peltiveikon ja Olkipelätin ja heidät korjataan ennalleen, Ozin luo päästään lentoapinoiden matkassa, Dorothylla on näet kultahattu, jolla voi käskeä apinoita kolmesti.

Kumppanukset kauhistuvat, sillä Oz paljastaa olevansa huijari. Hän kuitenkin asentaa sydänriipuksen Peltiheikille, "aivot" pelätille ja juottaa rohkeuseliksiiriä Leijonalle. Oz lähtee kuumailmapallolla Omahaan, mistä on tullutkin. Dorothy jää kyydistä, koska Toto ei ole mukana. Pelätistä on tehty kaupungin hallitsija. Kolmikko lähtee Dorothyn mukaan etsimään etelän noitaa Glindaa. Matka on hyvin vaivalloinen ja sisältää monia seikkailuita, mutta matkalaiset pääsevät perille. Dorothyn koti-ikävästä huolimatta jäähyväiset ovat kaihoisat. Lentoapinat vievät Pelätin Smaragdikaupunkiin hallitsijaksi, Leijonan eläinten kuninkaaksi ja Tinamiehen räpsyköiden hallitsijaksi.

Dorothy pääsee kotiin hopeakenkien avulla.

On hieno olla kotona. Em täti on iloinen Dorothyn kotiinpaluusta ja Henry on tehnyt uuden talon.

Juonipaljastukset päättyvät
*****

Ihmemaa Oz on amerikkalaisille tärkeä ja vuonna 1939 siitä filmattiin MGM:n satukertomusmusikaali, joka perustuu kirjaan. Linkistä pääset filmin arvioon. Seuraavaksi vertailen juonta kirjan ja filmin kesken.


Elokuvassa Judy Garland esittää Dorothy Galea, tyttöä, joka asuu iäkkään tädin ja sedän luona. Em-täti määrää kaapin paikan maatilalla. Seudun ilkimys on neiti Gulch, jota Dorothyn koira Toto puree, rikas ikineito tulee valittamaan maatilalle ja ottaa sheriffin paperin turvin koiran koriinsa ja polkupyöräilee pois. Toto karkaa korista kotiin ja Dorothy karkaa kotoa. Hän tapaa "ennustajan" professori Marvelin, jonka puheet muuttavat mielen ja Dorothy palaa kotiin takaisin, mutta matkalla kopauttaa päänsä ja "pyörre" vie kauas kotoa. Ihmemaa Oz voidaan filmin perusteella tulkita Dorothyn "uneksi", kirjassa talo oikeasti lentää.

Dorothy saapuu talonsa kanssa Kääpiöiden kaupunkiin, ei siis maiskisten, noidalla on punaiset (ei hopeiset) kengät, Paha Lännen noita on filmissä vihertävä käkättävä vanha käppänä. Noitaa näyttelee neiti Gulchin näyttelijä Margaret Hamilton.

Noidan loppu on samanlainen, mutta hän yrittää polttaa pelättiä. Filmissä toverukset pysyvät yhdessä. Filmi loppuu Smaradgikaupungissa ja palaa Dorothyn "unen" jälkeen.

Filmi on kuuluisa sekä musiikistaan että eräistä vuorosanoista.

Filmin aluksi Dorothy laulaa kappaleen "Somewhere over the rainbow" eli matkataan sateenkaaren toiselle puolelle Ozin ihmemaahan ja Kääpiöiden kaupunkiin. Kansasin kuvaus on ollut karun mustavalkoista, mutta Ihmemaassa on todella värikästä. Kun maisema muuttuu värilliseksi, Dorothy toteaa Totolle legendaariset sanat "we are not in Kansas anymore", jota eri muodoissa on lainattu muihin elokuviin.

Filmissäkin Ozin taikuri osoittautuu kovaäänistä käyttäväksi humpuukimaakariksi, jonka psykologinen silmä on kohdallaan. Velho antaa Pelätille diplomin PhD-tutkinnosta, joten hän osaa siis ajatella. Tinamies saa tikittävän punaisen sydämen, ja Leijona rohkeusmitalin. Psykologinen temppu tekee heistä kokonaisia. Syntyy hässäkkää, ja velho lähtee ilmapallollaan. Dorothy kuitenkin pääsee kotiin, ja hokee mantraa "No place like home", ja hän herää mustavalkoisessa Kansasissa, jossa Hunk, Zeke ja Hickory ovat tutunnäköisiä, kuten myös professori Marvel. He ovat kuin Ihmemaan Pelätti, Tinamies, Leijona ja Velho.

Amerikkalaisissa sarjoissa ja filmeissä riittää viitteitä varsinkin tähän filmiversioon ja kirjaan. Tarinan opetukset ovat syvällisiä, vaikka niitä ei saarnata eikä alleviivata.

Tarina on suuri ja kaunis kasvutarina, joka luottaa hyvän voittoon pahasta ja ihmisen kasvamiseen tehtävien myötä, mutta myös osoittaa ihmisen olevan riippuvainen toisista.

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri, WSOY best seller 1990, ensimmäinen painos ilmestynyt 1981, sivumäärä 236, kaksi osaa Hullun mylly ja Erakkojahti.

Kemijokivarteen tulee etelästä pitkänhuiskea Gunnar Huttunen ja kunnostaa vanhan Suukosken myllyn ja laittaat rattaat pyörimään. Huttunen matkii kyläläisiä hieman, enemmän eläimiä ja ulvoo. Hän on erakkona työteliäs, mutta masennukseen taipuvainen.
Varsin pian Huttusen jääpatojen räjäytykset ja oudot tavat kirvoittavat huhumyllyä. Kyläläisistä Huttuseen suhtautuu myönteisesti vain kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö. Metsästysintoinen karhuntaljaa pureksiva lääkäri Ervinen, lautakunnasta Viittavaara, kauppias Tervola moittivat Huttusta ja varoittavat yhteiskunnan rajoista. Sattumusten summana mylläri jauhaa pirtun päälle lääkärin määräämiä pillereitä, ja saa sellaiset hepulit, että Huttunen laitetaan ensin rautoihin, sitten lataamoon.

Lataamossa epäillään diagnoosiksi sotapsykoosia. Huttunen ystävystyy erään Happosen kanssa, joka on hommannut sairaalan avaimet yöllisiä reissujaan varten. Happosella on Oulussa oma vuokrakasarmi, minne on majoittanut vuokralaisia, myös naisia. Huttunen lähtee lataamosta, mutta ei jää vuokrataloon vaan palaa kotikonnuilleen. Pian Huttusen karkaus ja paikkakunnalle tulo havaitaan.

Yhteisö ajaa toisessa osassa Huttusta yhä ahtaammalle takavarikoiden myllyn kunnalle, hävittäen Huttusen metsäleirit ja estäen häneltä pankkitilin käytön. Huttusta ahdistaa (kasvattaa) miltei koko kylä, poikkeuksen tekevät Sanelma Käyrämö ja pontikkaa keittelevä postinkantaja Piittisjärvi.

Arto Paasilinnan Ulvova mylläri on paasilinnamaisella huumorilla höystetty kirja, jonka sanoma myös saa ajattelemaan suvaitsevaisuutemme rajoja. Kirjassa on paljon paasilinnamaisia maneereja. Huttusta ahdistellaan lopussa kylän, nimismiehen, poliisien ja sotaväen voimin, Huttunen jää kiinni, mutta ... tarinassa on samoja teemoja kuin Paasilinnan Jäniksen vuodessa eli yhteiskunnan sietokyky erilaisuutta kohtaan, pikkumaisuus, vapauden käsite sekä irtiotto.

****
Arto Paasilinna, joka on syntynyt Kittilässä 1942, on tuottelias kirjailija. Ulvova mylläri on filmattu vuonna 1982, pääosissa Vesa-Matti Loiri ja Eija Ahvo, ohjaajana Jaakko Pakkasvirta. Jäniksen vuosi -kirjan on siirtänyt valkokankaalle Risto Jarva vuonna 1977, päähenkilö Vatasta esittää Antti Litja.
*****

John Grisham: Lakimiehet

John Grisham: Lakimiehet, Wsoy , 2011, alkuteos The Litigators 2012,  suomentanut Kimmo Paukku, sivumäärä 349.

Juoni (voi sisältää juonipaljastuksia)
John Grishamin Lakimiehet on sujuvasti kirjoitettu fiktiivinen romaani, joka alkaa nukkavierun chicagolaisen asianajotoimiston Finnley&Figgin kuvauksella. Pääosakas on Oscar Finley, 62-vuotias entinen järjestyspoliisi, jolla on yhtiökumppanina 45-vuotias tuurijuoppo ajokorttinsa menettänyt Wally Figg. Pieni elanto raavitaan liikenneonnettomuuksien selvittelystä ja rattijuopumuksista. Juttuja haalitaan penkomalla onnettomuusraportteja poliisilaitoksella ja hautaustoimistossa. Firman toimistotöitä hoitaa musta neiti Rochelle Gibson, jonka poikien crack-tuomioita Figg sai lyhennettyä puoleen eli kymmeneen vuoteen. Toimistossa on AC-niminen seropi-koira. AC nimi on lyhennys sanoista Ambulance Chaser, eli ambulanssin jahtaaja. Varsinkin Wally Figg lähtee kolaripaikoille hakemaan asiakkaita.

David Zinc on ison Rothbergin asianajotoimiston juristi. Kaverilla kilahtaa ja hän ottaa lopputilin. Kalenteri on liian täynnä ja kaveria riivaa. Lasta haluava vaimo Helen ja tuomari-isä ovat huolestuneita pojastaan.

Wally Figg on hautaustoimistossa, kun Chester Marinon poika Lyle Marino usuttaa Wallya haastamaan Krayoxx-lääkkeen valmistajan oikeuteen. Isänsä Chester oli ollut lihava ja syönyt kolestrolilääkettä, mutta nyt kuollut. Chesterin kuolinpesän arvo on 50 000 dollaria, josta kymmennesosa tulee lakimiehille, lisäksi Chesterillä on baseballkortteja. Wally tarraa kuitenkin kiinni lääkkeen mahdollisiin haittavaikutuksiin ja alkaa etsiä asiakkaita leskiksi jääneistä ihmisistä. Ensimmäinen asiakas on Iris Klopeckin. Toimisto hoitaa kulut. Lääkeyhtiötä Varrick Labsia vastaan käydään haastein ja yritetään sopia jutut tai haetaan korvauksia oikeussalissa.

David Zinc pestautuu Finnley&Figgin yritykseen. Hän on hoitanut vain joukovelkakirja-asioita ei rikos- eikä vahingonkorvausasioita.

Viidenkymmen luvun aikana selviää, miten lääkeyhtiön uhreille tai "uhreille" kävi, ja kuka tapauksesta nettoaa. Lääkeyhtiö palkkaa Davidin entisen asianajotoimiston hoitamaan juttua. Koska lääkkeen käyttäjät ovat olleet voimakkaasti ylipainoisia ja koska heillä on ollut  muita sairauksia, tehdään paljon selvityksä.

David Zinc on kirjan sympaattisin henkilö. Hän on raha-asioissa hyvinkin reilu, ja auttaa erästä siirtolaisperhettä, jonka lapsi on kuolemassa lyijymyrkytykseen, jotka hän on saanut "Häijyhampaista". Zinc keksii lyijyn alkuperän ja löytää sattumalta avaamattomia lelupaketteja ja ostaa ne pois ensisijaisena tavoitteenaan suojella lapsia.  Tuotevastuukanteet näytetään ainakin Grishamin kirjojen mukaan hoidettavan lakifirmojen rahoin ja he saavat mahdollisesta korvauksesta oman siivunsa.

Wally ja Oscar joutuvat parantamaan tapojaan, moraaliton asiakkaiden kalastelu loppuu. Rochelle ja AC saavat kirjassa paremman tulevaisuuden.

Krayoxx-oikeudenkäynnistä raportoi eräs aggressiivinen bloggari, joka arvostelee sekä hataralla oikeussalikokemuksella esiintyvää Davidia että myös hänen vaimoaan. Kirja antaa ymmärtää, että blogien aggressiivisuus perustuu nimettömyyteen ja toisaalta sananvapauteen.

Lakimiehet -teos on sujuvasti kirjoitettu ja näyttää varsin raadollisena pienten asianajotoimistojen asiakkaiden hankinnan. Kirja oli mielenkiintoinen, ja siinä voimakas kirjoitusrutiini tihkuu rivien välistä.
*****
Vastustan jyrkästi kaikki Suomessakin kaavailtuja ja jo päätettyjä toimia lisätä juristien koulutusta. Minusta lakimiehiä on riittävästi. Niille, jotka ovat päässeet jo opiskelemaan ja valmistuvat, pitää taata kunnon työmarkkinat. Lakikoulutuksen ylitarjonta ei palvele ketään, ei yliopistoja, ei tiedekuntia, ei alalla toimivia lakimiehiä ei valmistuvia lakimiehiä, eikä varsinkaan tavallisia ihmisiä. Tämänkin kirjan monista oikeudenkäynnistä suurin osa oli turhia. Onnettomuus usein vain tapahtuu ilman kenenkään tai minkään aineen syytä.

****
John Grisham on 1955 syntynyt ja on amerikkalainen kirjailija, joka on toiminut lakimiehenä. Olen katsonut hänen Firma teoksestaan tehdyn filmin, joka oli sangen jännittävä. Grishamin kirjoja on myyty yli 250 miljoonaan kappaletta. Kirjan olen saanut lahjaksi ja ajattelin, että on aika lukea se. Oli viihdyttävä tai siis kiihdyttävä samoin kun niin ikään lahjaksi saatu John Grishamin Vetoomus. 

Tuija Lehtinen: Tuhansien aamujen talo

Tuija Lehtinen: Tuhansien aamujen talo, 2012 Otava, tämä on Seven-pokkari 2013, sivumäärä 272.
1. Itse kirja
Tuija Lehtinen kertoo tarinan Tuhansien aamujen talosta kahden naisen kannalta. Luutnantti Vaaran ja oppilas Aarnion silmin tarkastellaan armeijan harmaita ja arjen harmautta AUK:n aikana. Luutnantti Vaara on ristimänimeltään Martta Vaara, kolmikymppinen seurusteleva sinkkutyttö, joka kävi intin, mummon vastustuksesta huolimatta, ja on nyt kouluttajana AUK:ssa. Smilla Aarnio on 23-vuotias seurusteleva sinkkutyttö, joka haluaa AUK:sta RUK:iin. Smilla on saksankielen opiskelija. AUK:ssa on tyttöseitsikko poikien joukossa. Tuija Lehtinen on kehittänyt nokkelat nimet seitsikolle (juuri näin kirjoitettuna) TupuHupuLupu ja Pupu, jälkiaukkilainen Rapeli, oikeustieteen yliopplas Ebba ja filosofian ylioppilas Smilla. Lisäksi intissä notkuu kuuden kuukauden mies Idols-Aaro ja AUK:n oppilas Tolonen, joka sanoo syvämietteisesti sivulla 17, että "Kermaa perseen täydeltä".
Kirja on sujuvasti kirjoitettu suhdesoppa siviilistä ja intistä. Päällisin puolin varusmiespalvelufaktat ovat kunnossa. Lomat tuntuvat pyörivän hyvin, kun naisvarusmiehet ja naisluutnantti metsästävät samoja miehiä ja sosiaalinen elämä on varsin vilkasta, eikä väsymys vaivaa.

2. AUK
Jos kirja pitää paikkaansa, aika helppo paikka on nyky-AUK, jossa lomat pyörivät lähes päivittäin lukuunottamatta leirejä ja pääosin ollaan oppitunneilla. Parilla leireillä tetsaillaan metsässä. Smilla Aarnio munii RUK-mahdollisuutensa toisella leirillä. Hän nukahtaa tähystyksessä. Minun aikanani vartiopaikalle nukahtaminen olisi tuonut arestia. Muutenkin vartiointiin suhtaudutaan hällä väliä -tyyliin, Tolonen selittää Smillalle suhdesoppaansa. "Hän oli ollut Smillan kanssa useasti vartiossa leireillä ja Smilla oli kuunnellut Tolosen öistä ikävää tyttöystävän luokse". ss 16-17.  Vartiossa ollaan ase kädessä ja vartioidaan. On otettava huomioon, että vartiomies on tärkein mies tai nainen, hän vastaa toisten turvallisuudesta. Jos vartiossa on kaksi, sillä on muukin tarkoitus kuin puhua tyttöystävästä. Toiseksi AUK:n alku- ja loppuaikoina ollaan varsin varpaillaan, jatkuvasti tervehditään ja herroitellaan tai ollaan koulutuksessa särmänä ja hiljaa, siellä ei ole aikaa muuhun. RUK:iin on halukkaita enemmän kuin on paikkoja.
Omana AUK-aikanani meno oli siis varsin toisenmoista. Varuskunnassa syöminen oli tärkeää ja ruokahuolto oli hoidettu hyvin. Tässä puhutaan, että leirille pakataan keksejä, suklaata ja kofeiinitabletteja. Niillä käydään kauppaa vartiovuoroista. Tämäkin on väärin minusta! Ryhmänjohtaja määrää vartiovuorot eikä niillä käydä kauppaa.

Tuija Lehtinen (s. 1954) on tuskin käynyt SA-INT:ä eikä AUK:ta. Kasarmielämän kuvaus on kuitenkin sujuvaa ja termistö on hallussa. Vasta luvussa kaksi minulle selvisi, mikä on "pielessä" tai eri lailla, kun minä asepalveluksessa olin ja AUK:ssa. Eli kuvauksesta puuttuu jatkuvan äkseeraamisen tuntu, kirjan ajatukset ovat vaaleanpunaisia, ei omakohtaisia. Sekä alokasaikana että AUK:ssa jatkuvasti odotetaan tai ollaan käskytyksen piirissä. Oma kokemukseni on, että kaikki heräävät samaan aikaan klo 6:00, sitten seuraavat ripeät ja yht'aikaiset aamutoimet ja aamupalalle mennään muodostelmassa. Toinen asia ovat kantamukset. Joka siirtymistä varten määrättiin vaatetus ja kantamukset, esim. täyspakkaus, tetsarit, yleensä aina oli mukana henkilökohtainen ase 7.62 RK 62 ja kaasunaamari. Tämä on sotilaalle itsestäänselvyys, mutta armeijaa käymättömälle ehkä ei. Kuvauksesta lisäksi ilmeni, että alokasaikana oltiin nakeltu käsikranaatteja ja kerrankin oli tullut pikkunaarmuja. Tuskinpa? Lehtisen kirjassa siis faktat ovat sangen oikein, mutta kokonaistunnelma ei. Toisaalta puhutaan, että  palvelupaikassa ei ole palveluja lähelläkään siviileille, mutta joka ilta kuitenkin hengataan joko Turussa tai Naantalissa. Turussa on palveluja, mutta myös Naantalissa! Tupa- ja kaappitarkastuksia ja sulkeisia mainitaan, mutta niiden olemuksen ajoittaista kiusallisuutta ja ajoittaista hauskuutta ei ole sisäistetty. Intissä leijuva pieruhuumori myös puuttui. Pyörämarssikin tehtiin kirjassa tiellä ajamalla. Omana aikana marsseilla, välillä "vihelsi", välillä muuta ja pöpelikköön mentiin pyörillä tai ilman. Hiihdettiin oli lunta tai ei ollut. Marssi ei siis ole marssimista vaan liikkumismuoto, jossa välillä ryömitään välillä juostaan. Lisäksi armeijassa voi olla partiokilpailuja ja henkilökohtaisia suunnistuksia ja pikamarsseja yksin tai ryhmässä ja ainakin toinen cooperin testi.
Smilla oli harrastanut suunnistusta kansallisella tasolla. Oikeasti hän olisi siis cooperissa yli 3500 metrin tyttö tai vähintään yli 3000 metrin. Hän on opastanut tyttöjen suunnistusryhmää. Minusta suunnistusharjoitukset ovat seuroissa sukupuolineutraaleja eli tytöt ja pojat harjoittelevat samassa ryhmässä, yksin omilla radoillaan, mutta yhdessä. Yleensä vanhemmat ovat mukana. Suunnistus on koko perheen harrastus.
Kirjassa luutnantti Vaara arvioi siskolleen AUK:n oppilaita ja puhuu varusmiehistä. Tämä on epäammatillista ja luultavasti vastoin lakia. Opettajakaan ei saa puhua sivulliselle oppilaiden suorituksista, kotioloista eikä harrastuksista.
Huvittavaa oli, että Smilla ei tiennyt aamujensa määrää, oli kuulemma parinsadan tienoilla. Todellisuudessa vaikka itse ei laskisi aamuja, kaverit laskevat, myös vapaaehtoiset. Itse tiesin, koska palvelus päättyy, mutta en laskenut päiviä kuin viimeisen kuukauden ostin sotkusta kortin, johon sai rastia päiviä pois.
*****
Lehtisen varhaistuotantoon kuuluva Siivet varpaiden välissä on arvioitu täällä. Siinäkin on edesmennyt Signe-täti, jonka elämänohjeet ovat iskostuneet ihmisten päihin. Tässä Martta Vaaralla on isoäiti, joka on siteerannut Sananlaskujen kirjaa. Lisäksi kuten Siivet varpaiden välissä kirjoissa Smillaan kyttää entinen poikakaveri sadisti Ben Bemarillaan. Kirjassa päivitellään Jarkkojen, Teemujen, Idols-Aarojen, Ebbojen, Rapelien ja muiden yhdentekevien keksittyjen valjujen paperihenkilöiden sänkykamari- ja väkivaltakuvioita ja lopulta kaikki päätyy siirappiseen mutta epäuskottavaan loppuun!

Minusta tämä oli sangen huono kirja, jonka antama kuva maailmasta on vääristynyt. Kirjailijalla on taiteellinen vapaus kirjoittaa mitä hyvänsä. Kohdeyleisöä voi olla vaikea löytää, sillä väkivalta- ja alapääjutut eivät toivottavasti kiinnosta teinityttöjä. Armeijan käyneet kirjaa tuskin fanittavat. Turkulaisena ihmetytti puhe VPK:n talosta eli "Brankulla-talosta" (s.243). Talo on minusta Brankku, mutta sanotaan, että ollaan Brankulla. Tässä kirjassa siis ei oltu Brankulla vaan Brankulla-talolla. Lisäksi puhuttiin AUK-aikana, että Aarnio on alokas välillä kokelas, vaikka on AUK-aikana koko ajan oppilas.

Onko kustantamo tehnyt oikolukua ja onko oikolukija käynyt armeijan? Olisi kannattanut valita sellainen oikolukija.

Tätä bloggausta ei ole oikoluettu, mutta asepalvelus on sentään suoritettu. Sotilaspassi siis löytyy.

*****
Kuinka totta kirja on, selviää 7.7.14 palvelukseen astuville nuorille ikäluokassa 2014/2. Lapin ilmatorjuntarykmentti on ainakin toiminnassa ja kouluttaa vuosittain 750 varusmiestä. Luultavasti Turun Heikkilässä ollut Ilmatorjuntarykmentti on lakkautettu ikäluokkien pienenemisen vuoksi, ehkä myös Hyrylän. Kummastutti myöskin kirjan kuvauksessa se, että Smillalla oli asunto tyhjillään koko ajan. Maksaako yhteiskunta kämpän sinkkutytöille, jotka käyvät vapaaehtoisesti inttiä? Perheelliset, varusmiehen lapsen elatus ja pakollinen varusmiespalvelu ovat eri asia. En minäkään maksata vapaaehtoisia harrastuksiani yhteiskunnalla. Bloggauskin on kallis harrastus, tämä on luonnollisesti ostokirja, kuten muutkin bloggaamani,  harrastukseen kuuluu yli tuhannen euroa pelkkinä kirjoina.

Kaikki eivät ole onneksi tosikoita ja vinkujia, Bleu on pitänyt tästä ja postannut näin rohkaisevasti täällä.