Tuija Lehtinen: Tuhansien aamujen talo

Tuija Lehtinen: Tuhansien aamujen talo, 2012 Otava, tämä on Seven-pokkari 2013, sivumäärä 272.
1. Itse kirja
Tuija Lehtinen kertoo tarinan Tuhansien aamujen talosta kahden naisen kannalta. Luutnantti Vaaran ja oppilas Aarnion silmin tarkastellaan armeijan harmaita ja arjen harmautta AUK:n aikana. Luutnantti Vaara on ristimänimeltään Martta Vaara, kolmikymppinen seurusteleva sinkkutyttö, joka kävi intin, mummon vastustuksesta huolimatta, ja on nyt kouluttajana AUK:ssa. Smilla Aarnio on 23-vuotias seurusteleva sinkkutyttö, joka haluaa AUK:sta RUK:iin. Smilla on saksankielen opiskelija. AUK:ssa on tyttöseitsikko poikien joukossa. Tuija Lehtinen on kehittänyt nokkelat nimet seitsikolle (juuri näin kirjoitettuna) TupuHupuLupu ja Pupu, jälkiaukkilainen Rapeli, oikeustieteen yliopplas Ebba ja filosofian ylioppilas Smilla. Lisäksi intissä notkuu kuuden kuukauden mies Idols-Aaro ja AUK:n oppilas Tolonen, joka sanoo syvämietteisesti sivulla 17, että "Kermaa perseen täydeltä".
Kirja on sujuvasti kirjoitettu suhdesoppa siviilistä ja intistä. Päällisin puolin varusmiespalvelufaktat ovat kunnossa. Lomat tuntuvat pyörivän hyvin, kun naisvarusmiehet ja naisluutnantti metsästävät samoja miehiä ja sosiaalinen elämä on varsin vilkasta, eikä väsymys vaivaa.

2. AUK
Jos kirja pitää paikkaansa, aika helppo paikka on nyky-AUK, jossa lomat pyörivät lähes päivittäin lukuunottamatta leirejä ja pääosin ollaan oppitunneilla. Parilla leireillä tetsaillaan metsässä. Smilla Aarnio munii RUK-mahdollisuutensa toisella leirillä. Hän nukahtaa tähystyksessä. Minun aikanani vartiopaikalle nukahtaminen olisi tuonut arestia. Muutenkin vartiointiin suhtaudutaan hällä väliä -tyyliin, Tolonen selittää Smillalle suhdesoppaansa. "Hän oli ollut Smillan kanssa useasti vartiossa leireillä ja Smilla oli kuunnellut Tolosen öistä ikävää tyttöystävän luokse". ss 16-17.  Vartiossa ollaan ase kädessä ja vartioidaan. On otettava huomioon, että vartiomies on tärkein mies tai nainen, hän vastaa toisten turvallisuudesta. Jos vartiossa on kaksi, sillä on muukin tarkoitus kuin puhua tyttöystävästä. Toiseksi AUK:n alku- ja loppuaikoina ollaan varsin varpaillaan, jatkuvasti tervehditään ja herroitellaan tai ollaan koulutuksessa särmänä ja hiljaa, siellä ei ole aikaa muuhun. RUK:iin on halukkaita enemmän kuin on paikkoja.
Omana AUK-aikanani meno oli siis varsin toisenmoista. Varuskunnassa syöminen oli tärkeää ja ruokahuolto oli hoidettu hyvin. Tässä puhutaan, että leirille pakataan keksejä, suklaata ja kofeiinitabletteja. Niillä käydään kauppaa vartiovuoroista. Tämäkin on väärin minusta! Ryhmänjohtaja määrää vartiovuorot eikä niillä käydä kauppaa.

Tuija Lehtinen (s. 1954) on tuskin käynyt SA-INT:ä eikä AUK:ta. Kasarmielämän kuvaus on kuitenkin sujuvaa ja termistö on hallussa. Vasta luvussa kaksi minulle selvisi, mikä on "pielessä" tai eri lailla, kun minä asepalveluksessa olin ja AUK:ssa. Eli kuvauksesta puuttuu jatkuvan äkseeraamisen tuntu, kirjan ajatukset ovat vaaleanpunaisia, ei omakohtaisia. Sekä alokasaikana että AUK:ssa jatkuvasti odotetaan tai ollaan käskytyksen piirissä. Oma kokemukseni on, että kaikki heräävät samaan aikaan klo 6:00, sitten seuraavat ripeät ja yht'aikaiset aamutoimet ja aamupalalle mennään muodostelmassa. Toinen asia ovat kantamukset. Joka siirtymistä varten määrättiin vaatetus ja kantamukset, esim. täyspakkaus, tetsarit, yleensä aina oli mukana henkilökohtainen ase 7.62 RK 62 ja kaasunaamari. Tämä on sotilaalle itsestäänselvyys, mutta armeijaa käymättömälle ehkä ei. Kuvauksesta lisäksi ilmeni, että alokasaikana oltiin nakeltu käsikranaatteja ja kerrankin oli tullut pikkunaarmuja. Tuskinpa? Lehtisen kirjassa siis faktat ovat sangen oikein, mutta kokonaistunnelma ei. Toisaalta puhutaan, että  palvelupaikassa ei ole palveluja lähelläkään siviileille, mutta joka ilta kuitenkin hengataan joko Turussa tai Naantalissa. Turussa on palveluja, mutta myös Naantalissa! Tupa- ja kaappitarkastuksia ja sulkeisia mainitaan, mutta niiden olemuksen ajoittaista kiusallisuutta ja ajoittaista hauskuutta ei ole sisäistetty. Intissä leijuva pieruhuumori myös puuttui. Pyörämarssikin tehtiin kirjassa tiellä ajamalla. Omana aikana marsseilla, välillä "vihelsi", välillä muuta ja pöpelikköön mentiin pyörillä tai ilman. Hiihdettiin oli lunta tai ei ollut. Marssi ei siis ole marssimista vaan liikkumismuoto, jossa välillä ryömitään välillä juostaan. Lisäksi armeijassa voi olla partiokilpailuja ja henkilökohtaisia suunnistuksia ja pikamarsseja yksin tai ryhmässä ja ainakin toinen cooperin testi.
Smilla oli harrastanut suunnistusta kansallisella tasolla. Oikeasti hän olisi siis cooperissa yli 3500 metrin tyttö tai vähintään yli 3000 metrin. Hän on opastanut tyttöjen suunnistusryhmää. Minusta suunnistusharjoitukset ovat seuroissa sukupuolineutraaleja eli tytöt ja pojat harjoittelevat samassa ryhmässä, yksin omilla radoillaan, mutta yhdessä. Yleensä vanhemmat ovat mukana. Suunnistus on koko perheen harrastus.
Kirjassa luutnantti Vaara arvioi siskolleen AUK:n oppilaita ja puhuu varusmiehistä. Tämä on epäammatillista ja luultavasti vastoin lakia. Opettajakaan ei saa puhua sivulliselle oppilaiden suorituksista, kotioloista eikä harrastuksista.
Huvittavaa oli, että Smilla ei tiennyt aamujensa määrää, oli kuulemma parinsadan tienoilla. Todellisuudessa vaikka itse ei laskisi aamuja, kaverit laskevat, myös vapaaehtoiset. Itse tiesin, koska palvelus päättyy, mutta en laskenut päiviä kuin viimeisen kuukauden ostin sotkusta kortin, johon sai rastia päiviä pois.
*****
Lehtisen varhaistuotantoon kuuluva Siivet varpaiden välissä on arvioitu täällä. Siinäkin on edesmennyt Signe-täti, jonka elämänohjeet ovat iskostuneet ihmisten päihin. Tässä Martta Vaaralla on isoäiti, joka on siteerannut Sananlaskujen kirjaa. Lisäksi kuten Siivet varpaiden välissä kirjoissa Smillaan kyttää entinen poikakaveri sadisti Ben Bemarillaan. Kirjassa päivitellään Jarkkojen, Teemujen, Idols-Aarojen, Ebbojen, Rapelien ja muiden yhdentekevien keksittyjen valjujen paperihenkilöiden sänkykamari- ja väkivaltakuvioita ja lopulta kaikki päätyy siirappiseen mutta epäuskottavaan loppuun!

Minusta tämä oli sangen huono kirja, jonka antama kuva maailmasta on vääristynyt. Kirjailijalla on taiteellinen vapaus kirjoittaa mitä hyvänsä. Kohdeyleisöä voi olla vaikea löytää, sillä väkivalta- ja alapääjutut eivät toivottavasti kiinnosta teinityttöjä. Armeijan käyneet kirjaa tuskin fanittavat. Turkulaisena ihmetytti puhe VPK:n talosta eli "Brankulla-talosta" (s.243). Talo on minusta Brankku, mutta sanotaan, että ollaan Brankulla. Tässä kirjassa siis ei oltu Brankulla vaan Brankulla-talolla. Lisäksi puhuttiin AUK-aikana, että Aarnio on alokas välillä kokelas, vaikka on AUK-aikana koko ajan oppilas.

Onko kustantamo tehnyt oikolukua ja onko oikolukija käynyt armeijan? Olisi kannattanut valita sellainen oikolukija.

Tätä bloggausta ei ole oikoluettu, mutta asepalvelus on sentään suoritettu. Sotilaspassi siis löytyy.

*****
Kuinka totta kirja on, selviää 7.7.14 palvelukseen astuville nuorille ikäluokassa 2014/2. Lapin ilmatorjuntarykmentti on ainakin toiminnassa ja kouluttaa vuosittain 750 varusmiestä. Luultavasti Turun Heikkilässä ollut Ilmatorjuntarykmentti on lakkautettu ikäluokkien pienenemisen vuoksi, ehkä myös Hyrylän. Kummastutti myöskin kirjan kuvauksessa se, että Smillalla oli asunto tyhjillään koko ajan. Maksaako yhteiskunta kämpän sinkkutytöille, jotka käyvät vapaaehtoisesti inttiä? Perheelliset, varusmiehen lapsen elatus ja pakollinen varusmiespalvelu ovat eri asia. En minäkään maksata vapaaehtoisia harrastuksiani yhteiskunnalla. Bloggauskin on kallis harrastus, tämä on luonnollisesti ostokirja, kuten muutkin bloggaamani,  harrastukseen kuuluu yli tuhannen euroa pelkkinä kirjoina.

Kaikki eivät ole onneksi tosikoita ja vinkujia, Bleu on pitänyt tästä ja postannut näin rohkaisevasti täällä.