James Fenimore Cooper: Viimeinen Mohikaani, ensimmäinen "intiaanikirja"

Viimeinen Mohikaani kuuluu James Fenimore Cooperin (1789 – 1851) intiaanien ja valkoisten suhteita käsittelevään Nahkasukka -sarjaan. Sarjan kronologisesti ensimmäinen osa on Hirventappajaa, jossa esitellään päähenkilö eränkävijä Natty Bumppo (myös muodossa Bumpo). Nattyn intiaanikumppanit ovat mohikaani Chingachgook ja tämän poika Unkas. Natty tunnetaan myös nimellä Hirventappaja ja Haukansilmä, vaikka hän on siis valkoinen metsästäjä ja eränkävijä, mutta viihtyy myös luotettavien intiaanien seurassa. Tässä teoksessa Natty Bumpo -nimi mainittiin vasta teoksen jälkeen olleessa "esittelyssä".

Vaikka James Fenimore Cooper oli syntynyt vasta Yhdysvaltojen itsenäistyttyä 1789, Viimeisen Mohikaanin tapahtumat sijoittuvat Englannin ja Ranskan välisiin sotiin, joissa käytettiin paikallisia intiaaniheimoja mm. tiedustelijoina, teos tapahtuu vuonna 1755, teos lienee kirjoitettu vuonna 1826. Teoksessa on tiivistä tekstiä 346 sivua ja kaksi sivua kirjalijasta. Tässä 1962 Nuorten toivekirjaston painoksessa on muutama mustavalkokuva. Z Burianin piirrostekniikka on minusta poikkeuksellinen nuorten kirjoissa.

Unkasin rintaan on tatuoitu kilpikonna, s.303, Unkas on viimeinen mohikaani?

Viimeinen mohikaani on minusta hyvin ja realistisesti kirjoitettu. Teksti aukeaa eri tavalla, kuin poikakirjat yleensä, eli sitä ei varsinaisesti voi pitää poikakirjana vaan intiaanikirjana.

Eurooppalaiset valloittivat mannerta idästä. Pohjoisessa mainitaan hollantilaiset, englantilaiset ja ranskalaiset. Periaatteessa eri kansallisuuksien lisäksi oli merkittävä rooli myös siirtolaisilla, mikä seikka varmasti johtikin Amerikan Yhdysvaltojen itsenäistymiseen vuonna 1776, emämaan.ja siirtomaan jännite on aina olemassa. Teoksessa näkyy myös englantilaisten ja ranskalaisten jännite. Katsottaessa sen aikaisia karttoja, varsin pieni kaistale idästä oli valkoisten asuttamaa 1750-luvulla, eli Länsi oli vielä "valloittamatta".

Teoksen alussa lähtee metsälinnakkeeseen majuri Duncan Heyward, kaksi kenraalin tytärtä Cora ja Alice Munro, virsilaulunopettaja David Gamut ja intiaaniopas Ovela Kettu. Ovela Kettu harhauttaa saattojoukon ranskalaisten vasallien huronien armoille, kenraalin tyttäret kun ovat hyviä vankeja. Ovelaa Kettua ovelammaksi osoittautuu trio Hirventappaja eli Natty ja mohikaaniduo Chingachgook ja Unkas. Ovela kettu on kostonhimoinen ja kavala skunkki, joka saa teoksessa vain pahaa aikaiseksi. Tehotrio saa saattojoukon kertaalleen turvaan, mutta linnake on piiritetty, ja sovitaan antautumisesta, ja ranskalaiset lupaavat säästää antautuvien hengen ja aseet, mutta ...

Naisia suojellaan erämaassa. Natty on ihastunut Aliceen, mutta heistä ei tule paria. Paria ei tule myöskään Corasta eikä Unkasista. Cora nimittäin tapetaan ja intiaani Unkasin suru on pohjaton, myös Nattyn sydän särkyy ja hän jää naimattomaksi eränkävijäksi.

Tapahtumia - vangiksi joutumista, taisteluita, pakoja, takaa-ajoa ja piileskelyä - on runsaasti. Itse asiassa näin selitettynä juoni vaikuttaa varsin yksinkertaiselta, eikä tee teokselle mitenkään oikeutta, eli juoni aukenee hitaasti ja paljon pitää itse päätellä.  Naisten aseman vuoksi uhka on aina läsnä ja taisteluja on, mutta päänahka saa olla turvassa, mutta teoksen loppu ei ole onnellinen vaan hyvinkin traaginen, joka on ehkä jättänyt teoksen elämään sukupolvilta toiselle. Myös teoksen nimelle saadaan selvitys.

Traagisuuden vastapainona virsilaulun opettajan kustannuksella lasketaan paljon leikkiä. Kaveri ei näytä kuuluvan siihen maailmaan, huonommin kuin reippaat siskokset. Tosin virren veisuusta on muutamasti apuakin, kaveri kun on missiossaan ehdoton, ja  kajahduttaa laulun oikeaan paikkaan. Lopulta virsilaulun virittelijän käy kuin monen muunkin asiaansa innostuneen henkilön: hänet hyväksytään.

Kyynisiä vihjailuja on myös emämaiden motiiveista.

Intiaaniheimosta mainitaan ainakin irokeesit, mohikaanit, delawaret ja huronit. Huronit olivat ranskalaisten puolella ja heitä panetellaan milloin "viekkaiksi käärmeiksi", "käärmeen sikiöiksi" jopa "pirun sikiöksi", tämä ei välttämättä ole koko totuus, sillä myös Chingachgook tarkoittaa Suurta käärmettä, hänen oveluutensa vuoksi. Intiaanien käytökseen vaikuttaa teoksessa Ovela Kettu niminen hämmentäjä. Tällaiset hutun hämmentäjät kuuluvat sotiin. Heidän kaunaisen kostonsa vuoksi kaikki muut, varsinkin syyttömät saavat aina kärsiä. Tämä henkilö olisi voinut olla hyvinkin eurooppalaisten puolella ja olikin ainakin osan aikaa, kateellinen kaunakko kun ei katso koskaan kansallisuutta

Minusta teos kuvaa siirtomaan sotien karua arkea hyvin, intiaaneihin liittyviä kliseitä on jonkin verran, minusta loppua kohti jopa liikaa, tosin teoksen lukemisen jälkeen ei liene epäselvyyttä, kuka asui Amerikassa ensin. Pohjois-Amerikan intiaanit olivat hajallaan, ja liittoutuivat ainakin tässä häviäjän puolelle. Kuvaus on realistista ajasta, jolloin metsä oli vielä asumatonta, eikä ollut karttaa eikä GPS:ää, eikä edes lennätintä oltu keksitty.

****
Intiaanikirjojen genre alkoi tästä teoksesta. Minusta intiaanien kielenkäyttö ja osin kuvaus tuntui olevan samanlaista kuin Morrisin Lucky Lukessa, eli luultavasti tämä on ollut esikuvana kaikille perässä hiihtäneille myös Lucky Lukeille ja ehkä jopa Umpahpahille, jota pidän hieman parempana intiaanikuvauksena kuin Lucky Lukea, sarjakuvien tarkoitus on myös hauskuttaa. Viimeisessä mohikaanissa puhutaan tulivedestä, kun Lucky Lukessa puhutaan tuliliemestä. Viimeisessä mohikaanissa annetaan lahjaksi helyjä ja koruja, kuin myös myöhemmissä teoksissa

Piirrostekniikkaa voit vertailla postauksen  kuvien välityksellä


Morris: Sinijalat tulevat  albumista

Morris&Goscinny: Mustat Kukkulat albumin yksityiskohta

Umpahpah on reipas intiaani

Viimeinen Mohikaani -teoksessa on kuvattu myös niitä uhreja, jotka siirtomaissa on jouduttu antamaan. Rankkaisin tämän varsin korkealle poikakirjojen kategoriassa, mutta teos ei ole kovin helppolukuinen, koska jyvälle pääsee vasta kun teoksesta on lukenut noin 50 sivua. Kertasin tällöin itse alkulähtökohdan. Teos on myös erittäin jännittävä, joskin juonen käänteitä on jopa liikaa.

J. Fenimore Cooperin Haukansilmästä olen blogannut NÄIN.