Tellervo Koiviston päiväkirjan uudet sivut

Tellervo Koiviston päiväkirjan uudet sivut vuodelta 1999 alkavat vuodelta 1941 oppikoulumuistoista, jotka eivät olleet lainkaan mieluisia. Kuri oli kovaa, mutta epäoikeudenmukaista, ja kirjan mukaan vitsaa tuli aiheetta ja nöyryyttävällä tavalla. Oppikoulussa pyyhki hänen kouluaikana oikeiston tuulet. Kuten tunnettua kirjoittajan perhe ei kuulunut oikeistovoimiin, eikä sekään ainakaan helpottanut koulutietä, kuten ei sukupuolikaan. Tellervo Koivisto on kuitenkin ekonomi, ja käynyt siis kauppakorkeakoulun, ja oli ainakin yhden kauden kansanedustajana

Päiväkirjassa on asiaa sieltä täältä. Kirjan kerronta on aika laimeaa siihen nähden, että Tellervo oli maan ensimmäinen nainen, ja Koivisto oli suosittu presidentti. Toisaalta tämä on etukin, että kaikki ei ole niin sikamakeenhienoaglooriaa. Teoksessa on paljon suhteellisen arkipäiväisiä, mutta hauskoja pikkujuttuja Pepestä, Paavosta, Pärrestä, eli entisistä ulkoministereistä, ja muilta valtiovierailuilta. Myös Kalesta on maininta.

Oppikouluajoista siirrytään aikaan maan ensimmäisen naisen  aikaan. Kirjoittajaa ahdistivat turvamiehet. Tässä on tapahtunut selkeä muutos, koska Mauno Koivisto oli ollut sekä Suomen Pankin johtajana että pääministerinä, mutta turvamiehet astuivat vasta kuvaan, kun vt presidenttinä olo alkoi. Luultavasti nykyisin on jo ministereillä turvamiehet.

Tellervo Koivisto muistelee lämmöllä Ruotsin kuningasparia, ja kertaa heidän lastensa syntymiä ja valtiovierailuja. Victoria on vieraillut Suomessa. Nykyisen kohun aikana kuninkaalliset lienevät suositumpia täällä kuin hieman lännenpänä? Palmen salamurhaa ja sen vaikutuksia on myös käsitelty, etenkin turvatoimia lisäävä vaikutus. Päiväkirjan uusilla sivuilla on valtiovierailuista Itänaapuriin, ja Rapakon taaksekin. USA:n presidenttejä puolisoineen on käsitelty samoin kuin itänaapurin. Muutama muistelu kansanedustaja-ajasta (Tellervo Koivisto oli kansanedustaja, Mauno ei). Kekkosesta ei ole kuin muutama maininta, ei muistelua paitsi Britasta (K-AF:n tytär) ja Tanelista (UKK:n toinen poika), ja ihan myönteinen Jugoslavian ajasta.

Lopuksi on tarkasteltu muutosta takaisin arkielämään, ja miksi ovet tuntuvat yht'äkkiä kovin raskailta.

Raskasta on muutenkin, koska eräs teema on masennus ja eräät sen syyt. Tellervo Koivisto on puhunut julkisuudessa tästä asiasta ja se on ajoittain myös päiväkirjan uusilla lehdillä. Minusta se on hieno asia.

Koivistojen henkireikä on ollut oma kesäpaikka. Luulisin, että Tellervon aviomiehelle myös funteeraus ja etenkin lentopallo ovat olleet erittäin tärkeitä henkireikiä, mutta tämä on vain Jokken arvaus.

Kirjassa on varmasti mielenkiintoisia mainintoja aikansa merkkihenkilöistä, ja 235 sivuun kuuluvat vielä henkilöstöhakemisto ja runsaasti valokuvia, jotka ovat kaikki musta-valkoisia, mikä minusta on hyvä ratkaisu.

Kirja politiikan seuraajalle voi olla mielenkiintoinen, olihan Mauno Koivisto Suomen Pankin pääjohtaja, kahdesti pääministeri ja presidentti ja Tellervo Koivisto kansan-edustajana "kuohuvalla" 1970-luvulla ja on kirjassa mainittu monet demokraattiset valtionpäämiehet ja myös kruunupäitä. Aivan noviisille voi olla opettavaa lukemalla tätä käydä Pertti Paasion tai Per Stenbäckin ulkoministerikausiin kiinni, tilanteessa missä Manu laulattaa moottorisahaa Pepen puutarhassa tai Pärren jälkkäristä puhutaan, näillä lempinimillä.

Itse asiassa vielä syvällisempi sanoma on Tellervo Koiviston prameuden ja ulkokultaisuuden vastainen ajatusmaailma :)

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki, Juuret Iijoen törmässä (1995), Gummerus, sivumäärä 700. Valokuva paperikannesta

Kalle Päätalon (11.11.1919 -20.11.2000) teos Hyvästi Iijoki yllätti minut täydellisesti, koska Kalle onkin rakennusmestarina Tampereella, kaukana kotiseudusta Iijoen varrelta Taivalkoskelta.

Teos kuuluu kuitenkin Päätalon Iijokisarjaan, jonka  (toiseksi) viimeinen teos tämä on, ja kertoo ajasta, kun Kalle oli vielä rakennuksilla töissä, Iijokisarja kertoo Kallen elämän vaiheista, ja niin tässäkin, mutta ainakin ex-vaimon nimi oli hieman muutettu. Vaikka Tampeella aseutaan, käydään siellä pohjoisempanakin. Tässä Kalle kirjoittaa esikoisteostaan Ihmisiä telineillä, joka julkaistiin 1958, joten tapahtuma-aika on 1950-luvun puolivälin Suomi ja Tampere.

Päätalon tyyli on avointa ja rehellistä, mutta verkkaista, kuin rakennustyömaan montun käsin kaivuu, mutta minä pidin. Montun kaivuutakin on perin juurin selitetty, samoin kuin rakennuspiirustusten tekoa, muurausta isolla työmaalla ja rintamamiestalon rakentamistakin ja on sitä ryypiskelyäkin ja äijien juttuja.

Luulen päätalojen olevan tietyn miesikäluokan kirjoja, joita luetaan ja joita rakastetaan. Kalle Päätalon käsissä kirjoituskone oli kelpo kerrontaväline, josta minäkerrontaa, dialogia ja murrepuhetta myllytetään. Kerronnassa  samat asiat tuntuvan toistuvan hieman muuntuen, mutta käsittelyssä on nykyhetken (1955) lisäksi ollut myös talvisota, haavoittuminen, itsemurhayritys, suoron sanelemat syrjähypyt, viinan otot, erittäin rehellisiä tilityksiä kaikki: kunnia ja häpeä ovat läsnä. Kerronnalla tavoitellaan realismia kyllä avioerosta ja ruokkoolapsesta moneen kertaan puhutaan, hyvä jos tämä kirja nostaa miehillekin tavan puhua avioerostaan, syrjähypyistään, kiinnelainan irtisanomisesta ja sedän karhukirjeistä. Epäonnistumisten, lainojen erääntymisen, vaimon pettämisen, rakennustyömaan arjen lisäksi käsitellään esikoisromaanin synnytystuskia.Onpa kuvailtu seminaaria, jossa on Paavo Rintala lukee romaaniaan Pojat, runoilija Tuomas Anhava ja tuleva Finlandiavoittaja Antti Hyry (s.1931) myös mainitaan.

Hyvästi Iijoki  -teoksen alussa pitkäperjantai oli pitkän pitkä myös Kallelle, kun ex-vaimon Lainan Moilasveikko-kuvio valkeni. Sitten keskustellaan Juoksuhaudantien pääkohteesta: rintamamiestontin ja talon jakamisesta Lainan ex-vaimon kanssa ja autetaan kaveria Kirvestielle omaa rintamamiestaloa rakentamaan. Tarinan sanojen soljunnassa selviää pankkien lainaneuvottelut, kihlajaiset, ja kaikki arkipäiväiset askareet avoimesti kerrottuna, joka siskolle selittäen. Kallen leipätyötä rakennusmestarina oloa Tampereella selvitellään, ja Kalle-setä vierailee ja käy rii'uulla ja muistaa velkaansa periä. Suvun "pää"-Kalle kihlautuu, ja avioituu, ja vielä sitä esikoisromaania kirjoitetaan ja kustantajille lähetetään, ja Gummerushan sen julkaisi. 

Hyvästi Iijoki  -teos oli lukemisen arvoinen. Sillä on paikkansa miehisessä suomalaisessa perinnekerronnassa. Sanat soljuvat selkeinä kuin kirvesmiehen vuolemat lastut, kertomus on looginen kuin rakennusmestarin suunnitelmat, ja henkilökirjo on laaja. Minä pidin kirjasta, se eroaa mistään aiemmin lukemastani. Joku voi sanoa, että kirja on tylsä, mutta minusta elämä realistisena kuvauksena on kiinnostava. Tamperelaiselle se on myös osa kaupungin rakennushistoriaa. Monessa romaanissa tapahtuu liikaa hyvässä ja pahassa, tässä tapahtui riittävästi, mutta ei mitään elämää enempää.

Tiedättejö mikä oli Kallen ja Leenan ensimmäinen  ostos kotiin.
Se oli Mehu-Maija!

Lainauksia
Kallen kuvausta setä-Kallen kukkarosta s.110 : "Setä oli hankkinut lompakon talvisodan alla myytyään ensimmäisen kerran metsää. Siksi lompakko on jo taitteistaan kulunut mutta sisältä pullea kuin kutupaikalle kiirehtivä säynävä". Tapaus on merkittävä, koska "vauraudestaan" huolimatta setä perii lainansa kaimaltaan, samalla hetkellä kun pankki irtisanoo kiinnelainan, ja osituksia pitäisi maksaa.

Ja kirjassa on murteista puhekieltäkin kuten Kallen ja Lainan dialogissa sivulla.73
-En pysty sinnua syyttämään laiskuuvesta ja tämä talo tehtiin yhessä. Mutta kait tässä minä jo rakennusalan ammattimiehenä rääkkäsin enemmän ruummistani
-Mää pysty todistaan, että sää lupasit tän talon minulle palkkioksi lurjusteluistais ...

*****
Luulin, että Hyvästi Iijoki olisi ollut kuin Lauri Hihnavaaran teos Vesittäjät. Siinä tarkastellaan Lapin tekoallasratkaisujen käytäntöä. Hurjaa oli esimerkiksi kuvaus siitä, kun ihmiset muuttivat pois, kun talot lunastettiin, ja sitten autiotaloihin muutettiin ja vietettiin aikaa kuin viimeistä päivää. Teoksia en lähde vertailemaan ajattelin asian anekdoottina mainita.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Luin tämän teoksen joitain vuosia sitten, ja se oli hyvä, takakannessa ekologiseksi jännäriksi mainittu.
Kirja sitoo yhteen Atlantiksen tuhoutumisen eräät laivaonnettomuudet, metaanijään purkaukset, maapallon lämpötilan nousun, ikiroudan sulamisen, ja vielä pahempaa tapahtuu, mutta sankari Sergei ja sankaritar Amrita, he jäävät ratkomaan eloon jäämisen haasteita.

Sarasvatin hiekkaa on jaettu prologin ja epilogin lisäksi osiin joiden nimi on vettä ja hiekkaa, hiekkaa ja jäätä sekä jäätä ja vettä. Teoksen sankaripari on venäläinen ja intialainen.Teoksessa on selvästi suomalaisesta kirjoittajasta huolimatta  syklinen ajattelu, siitä mistä lähdetään sinne päädytään eli veteen. En aio paljastaa tietoisesti juonta tai ainakaan lopullisia käänteitä, mutta jos teosta haluaa tarkastella, selviää molemmista liikaa.

Sarasvatin hiekkaa etenee kerronnalla ja dialogilla. Sergei on selkeä päähenkilö ja muut Susan, Pierre, Kari Alanen ovat hänen tiedemiestovereitaan. Sarasvati on paikka Intiassa, missä kukoisti ja upposi Atlantis. Teoksessa valotetaan myös eri kansojen samanlaisia myyttejä vedenpaisumuksesta, joten lukija päättelee, on ollut veden paisumus. Vedenpaisumuksen uhat ovat uudestakin edessä siitä haetaan todisteita Grönlannista. Kirjan kiistattomista ekologisista ansiosta huolimatta, minusta tuntui jotenkin harrastelijamaiselta jotkut kohdat, esimerkiksi Kari Alasen pikkuroottorit tekemään lumisadetta, eli olemmeko ihmiskuntana yhtä aseettomia ilmastomuutoksen ja sen seurausten edessä, kuin Alanen tuulimyllyn kanssa, eli oliko tämä tietoinen valinta Isomäeltä. Hiilidioksidimäärän kasvu ilmakehässä lienee kiistaton tosiasia, ilmaston lämpeneminen lienee myös kiistatonta, kuten myös mannerjäitten sulaminen, eli jos auringon aktiivisuus ei pelasta meitä, niin ilmastoasialle ehkä pitäisi tehdä jotakin, ja varmasti yritetään, mutta riittääkö aika.

Sarasvatin hiekkaa luettuaan tietää riittikö aika Sergeillä ja Amritalla.

Kirjan ansioihin kuuluvat ekologisen näkökulman esittely ja käsittely, ilmastomuutosten historiallisuus, metaanipurkaukset, jääjärvien käyttäytyminen, jään ja veden heijastumat, energiaongelmien esille tuonti sekä hiilivoiman ja ydinvoiman suhteen sekä tsunamitietoisuuden nosto. Teoksen nais-mies -parit ja heidän historiansa tuonti oli hieman keinotekoista tämän ison kriisikuvion rinnalla, joskin pääpari varmasti ansaitsi toisensa. Vedenalaisia laitteita ja ympäristöä kuvattiin hyvin, mutta teoksessa kaikki kriisit linkitettiin kaikkiin kriiseihin ja siitähän kriisi syntyi.

Myöskin näitä vaihtoehtoja tuotiin esille, oli tuulimyllyä, ja leväproduktiota, ja tuotiin esille jäävuoriongelmaa, tsunamisarjaa, ydinpolttoaineen ”palamista” ja linkitettiin Tsernobylistä alkaen kaikki yhteen nippuun, niin kuin kuuluukin, mutta ei ehkä se ole yhden kirjan tehtävä eikä kahdenkaan. Teoksen sanoma ekologisen näkökulman lisäksi on kulttuurinen. Sergein verkosto on kansainvälinen, sitä yhdistää tietämys ja huoli Telluksen tilasta. Kirjassa myös tuodaan ilmi, että on sitä osattu ennenkin korkeakulttuuria rakentaa, ja on niitä muitakin ihmisiä kuin eurooppalaiset. Isoja mietteitä Isomäki!

Lukiessani teosta uudestaan luin viimeiset sivut ensin, eli Isomäen "varoitukset", teoksen luonnos on kirjoitettu vuonna 2003, kun Tapaninpäivän tsunami iskeytyi vuonna 2004, teos on julkaistu vuonna 2005. Teoksessa on paljon tsunameja, ja teoksessa varoitettiin rakentamasta ydinvoimaloita meren rannalle tsunamien armoille. Valitettavasti Fukushiman ydinvoimala vaurioitui maanjäristyksessä, ja sitä seuranneessa tsunamissa, ja tulipalossa vuonna 2011! eli siellä oli (ja on) tiukat paikat  ja ilmeisesti jonkun yksikön reaktorin ydin suli ja polttoaine altaassakin vesi kiehui pois kohtalokkaasti. Laitos oli rakennettu ilmeisesti miltei 40 vuotta sitten, eli monta laitosta on käynnissä ja osa ehkä luonnonvoimien armoilla meren rannalla ja mannerlaattojen reunallakin.

Ekologisilla kirjoilla on oma paikkaansa. Luin noin vuosi sitten teoksen Leggett, Jeremy Viimeiset pisarat: hupeneva öljy, lämpenevä ilmasto, jossa öljy-yhtiöiden entinen geologi antaa vähemmän mukavan vision. Oletettavaa on, mitä Leggett väittää, että halvan öljyn aika on ohi. Öljy kuitenkin poltetaan ehkä loppuun ja hiilidioksiditasot nousevat ja oletettavasti myös maapallon lämpötila nousee ja näitä peruuttamattomia prosesseja käynnistyy (mannerjäät sulavat, golfvirran virtaus muuttuu, metaania vapautuu, tai sitten auringon aktiivisuus voi pelastaa maan tai joku muu keksintö, aika näyttää). Tuntuu siltä, että ongelmatonta energiaa ei ole. Isomäen teoksessa Jumalan pikkusormi, joka minulla on lukemattomien pinossa, asiaa fiktion voimin tarkastellaan. Luen sen varmasti viimeistään ensi talvena.

Tämän postauksen tarkoituksena ei ole sanoa asiaan viimeistä sanaa, vaan kannattaa lukea Sarasvatin hiekkaa, tai muita ekologisia teoksia, jos asia kiinnostaa. On hienoa olla suomalainen, koska Isomäen kirjoja on käännetty muille kielille, myös joissain Ilkka Remeksen teoksissa tuodaan tätä "ekologista" näkökulmaa esille.

Kirjan kansi ja nimi viittaavat Intiaan, molemmat ovat hieman harhaanjohtavia, vaikka Intiassa sukellusveneellä uponneita kaupunkeja kartoitetaankin.

Scott Ventrellan Menesty myönteisen ajattelun avulla

Luen aina välillä kehittäviä kirjoja, jotka usein ovat rapakon takaa. Teoksista voi saada hyviä ideoita, ja ne ovat helppolukuisia.


Scott W Ventrellan Menesty myönteisen ajattelun avulla -teoksen mitta on 223 sivua ja se alkaa myönteisyyden merkkimiehen Norman Vincent Pealen lesken Ruthin kirjoittamin alkusanoin.
Sitten käydään lävitse ajatusketjuja ATT:  ajatus, tunne, toiminta sekä UATT, jossa U merkitsee uskomusta.  Rajoittaviin uskomuksiin perehdytään, eli ei kannata ajatella, että "minulla ei ole matikkapäätä, kun isälläkään ei ole", tämä ei ollut teoksesta, siellä on muita. Kirjassa on siis hyviä ajatuksia ja siten myös tulee hyvä tunne, ja toimintaa. Teoksessa ketju on tietenkin käyttäytymisen kuvausta, eli negatiiviset ajatukset aiheuttavat huonon tunteen. Kirjassa löytyy myös tapoja hahmottaa omaa käyttäytymistään. Sitten luetellaan positiivisen henkilön ominaisuuksia, niitä ovat esimerkiksi: aitous, kärsivällisyys, innostuneisuus,  ... Teoksen motivaatio-osa on minusta liian amerikkalainen, sillä positiivisen ajattelun voimaa perustellaan liike-elämästä saatavilla kassavirroilla, sitten päästään YMTRA:an ja visualisointeihin, jota kuulemma huippu-urheilijat harrastavat. Kun kahdeksan kaveria starttiviivalla ovat kotiläksynsä tehneet, kuitenkin vain yksi voi voittaa.

Ajattelen useimmista asioista mielestäni realistisesti ja positiivisestikin, mutta omana heikkoutenani on kärsimättömyys, joka ilmenee esimerkiksi kirjoitusvirheinä. Paukutan nytkin tekstiä suoraan näytölle vaikka kannattaisi kirjoittaa se ensin wordiin, jossa näkyisi simppelit kirjoitusvirheet. Tähänkin ongelmaan annetaan vinkkejä, joita en vielä siis ole sisäistänyt :)

Liika positiivisuuskin on pahasta. Toisaalta yksikin negatiivinen märisijä saa enemmän tuhoa aikaan, kun pari tusinaa positiivista henkilöä hyvää. Perusteeton positiivisuus ei kanna, mutta on se aina parempaa kuin perusteeton negatiivisuus. Oikea positiivinen mielenlaatu tuo lisäksi itseluottamusta ja kärsivällisyyttä.

Sain keväällä muovipussin, jossa oli monta elämän ohjekirjaa. Luin jo keväällä Dale Carnegien: Miten saan ystäviä, menestystä, ja vaikutusvaltaa. Teos oli hieman vanhanaikainen ja soveltuu varmasti paremmin Amerikkaan, mutta oikein sisäistettynä moni huomio sopii varmasti Suomeenkin, sen verran hyvin Dale takutti ohjeita, joita oli esimerkiksi muistaa toisen etunimi, ja saada toinen luulemaan, että ehdotus oli hänen, kannustaa toisen pienintäkin edistymistä ja monia muita, jotka voit käydä netistä lukemassa. Carnegie on sitä mieltä, että alitajunta ei tiedä, onko tapaus todellinen vai kuviteltu, joten "kuvittelemalla" tilanteita voidaan saada hyvää harjoitusta. Tässä teoksessa monesta asiasta tulee liian valmis resepti, joten tulokset eivät ehkä ole toivottuja. Luulen, että ohjeita on helpompi soveltaa ihmisiin, joita näkee muutamia kertoja ja hankaliin tilanteisiin, arkipäivässä kannattaa luovia joskus vain vaistolla?
Minusta näiden ohjekirjojen lukeminen ja elämänohjeiden opettelu voi jättää varjoonsa oikean elämisen. Monesta mokasta on tullut menestys, ja nämä mokat olisi jäänyt väliin, jos olisi vain tankannut ohjeita. Virheitä ei saa pelätä. Ventrellakin mainitsee, mikä ero on ajatella, "olen epäonnistunut kolme kertaa", kuin ajattelisi "epäonnistun kaikessa".

Toinen ongelma on siinä, että kuten Venterella ja Dale antavat ymmärtää, ihmisen pitää sisäistää ja uskoa itse siihen, mitä tekee. Toiset ihmiset huomaavat aikanaan, jos toinen ei ole aito.

Kolmanneksi, miksi venyttää omaa pinnaansa tilanteessa, jossa huomaa, että toinen ryssii, ei siinä kannata mennä kertomaan epäsuorasti epäonnistumisesta, kannattaa joko pitää mölyt mahassa, tai kertoa asia suoraan.

Jenkki-tv-sarjojen innoittamana katsoin Ihmemaan Ozin (lainasin kirjastosta), useassa amerikkalaisessa teoksessa myös tässä Ventrellan  viitataan tähän Oz-klassikkoon ja sen teemoihin. Ventrella sivulla 62 pohtii  Dorythyn huomiota, että Ozin taikuri on "huono ihminen", ja taikurin vastakommentti on, "olen vain huono taikuri". Amerikkalaisille tämä -"hyvä ihminen" juttu - on tärkeää, kuten tässäkin teoksessa. Suomessa minusta vähemmän mietitään asiaa, vaikka täällä "hyviä ihmisiä" on paljon, ehkä vain hiljaisempia.

Ventrellan kanssa olen samaa mieltä, että lapsi on positiivinen, kun hän opettelee kävelemään, vaikka kaatuisi sata kertaa niin yhtä kertaa enemmän noustaan ylös ja lopulta kävellään. Ihailen tätä lapsen uskoa, että oppii kävelemään tai pyöräilemään, ja sitä tervettä uhoa "meidän isi on paras isi", ja "meidän äiti tekee maailman parasta ruokaa", tässähän lapsi ei arvostele muita, kertoo vain "universaaliksi" uskomansa totuuden. (Ehkä karkasi vähän lapasesta, olisi pitänyt naputtaa vain wordiin ja oikolukea ;)

-
Luin samassa muovipussillisessa saamaani 1950-luvun Karumon ja Järven kirjoittamaa Miehen kirjaa, jossa on annettu MIEHELLE etiketti-, pukeutumis-, ateriointi-, ja sikaari- ja drinkkiohjeita. Aterialla on esimerkiksi tärkeä huomata, että jos isäntäväki alkaa tarjota teetä, pitää osata lähteä kotiin, tätä en tiennyt.

Teoksessa kerrotaan myös kihlajaisista, mutta sitä ennen kerrotaan lyhyesti seurustelun aloittamisesta. En oikein tiennyt, olivatko kirjoittajat aivan vakavissaan, luultavasti eivät, rivit joko naurattavat tai raivostuttavat, siinä puhutaan "naisen kaksinaisesta luonteesta": olla suurin ihanuus tai sitten ei, laitan tähän sanatarkan sitaatin, kun ehdin.
s. 70 "MIES ja NAINEN
On koolla ryhmä järkeviä miehiä. Joukkoon astuu kaunis nainen. Ja niin on hullujenhuone valmis. Näin sanoo muuan ajattelija. Ilmeisesti aivan oikein .... Miten päästä tuttavuuteen oudon naisen kanssa, joka on jo ehtinyt vaikuttaa mieheen sähköistävästi? Mies ei voi itse astua lumoojattaren luo ja esittäytyä. Hänen on etsittävä tuttava, joka tuntee" ....
Lopuksi kyllä hyvä ohje.  s.71 "Miten voi valloittaa naisen sydämen? Keinoja on monia - miltei yhtä monta kuin maailmassa on  miehiä "....
Mutta on teoksessa muitakin hyviäkin ohjeita esim. miehen luonteenpiirteet 152-153: täsmällisyys, rehtiys, anteeksipyyntö, ja tämä kohta alkaa "Mies ei puhu pahaa toisista, kaikkein vähiten poissaolevista. Huonoa tai ala-arvoista ei silti tarvitse eikä saa hyväksyä. Silti on pystyttävä oikeutetutkin arvostelut esittämään positiivisella tavalla" ..
--
Luultavasti kaikki lukijat ovat siirtyneet muille www-sivuille, mutta Ventrellan havainto siitä. että perfektionismi on pahasta, on minusta oikea. Hieromalla liikaa jotain pikku nyanssia ei monesti saavuteta työmäärään nähden yhtä paljon, ja jos asettaa riman liian korkealle, pettyy, ja Ventrellan mukaan voi masentuakin.

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie, 2002, WSOY 11.painos 2003, sivumäärä 334.

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien juoni on lyhyesti seuraava. Matti Virtanen kimmastuu vaimolleen Helenalleen, joka lähtee iskun jälkeen pois Sini tyttärensä kanssa ja Matti Virtanen jää yksin. Hän päättää saada perheensä takaisin hankkimalla rintamiestalon. Kerrostalossa koko ikänsä asuneena hän tutustuu omakotitaloihin, kiinteistönvälittäjiin ja rahat hän hankkii hieromalla naisia, erilaisin töin. Matti lenkkeilee ja tarkkailee sykettään, mutta Matti muuttuu maaniseksi ja unelma vinksahtaa painajaiseksi, ja Matti päättää hankkia sotaveteraanin omistaman rintamiestalon vaikka sitten pakolla, maanista miestä ei puheet hetkauta ...

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie riipii syvältä sinivalkoisesta perinteestä: juoksuhauta, sotaveteraani, sota, kunnia ja häpeä. Lukemisen arvoinen kirja, joka maanisuudestaan huolimatta on myös ajoittain erittäin hauska. Luin kirjan nopeasti uudestaan tätä postausta varten.

Juoksuhaudantiessä  on suomalaisia aineksia: Matti Virtanen (yleinen etunimi ja sukunimi), lapsenaan Sini (toinen lippumme väri), sotaveteraani Taisto Oksanen, Sirkku, Jarmo ja Helena, kuningatar, jonka suosiota tavoitellaan, ja jota varten taloa hommataan. Juoksuhaudantien juoni on useassa harsossa Matin talon ostoa käsitellään, Matin naapuria käsitellään, sekä sotaveteraani kaikkia erikseen, lopulta juonilangat yhdistyvät.

Kerron postauksessani kirjan teemoista ja kerronnasta

Juoksuhaudantiessä on 334 sivua suomalaista sielunmaisemaa: jaettuna neljään osaan. Kolme ensimmäistä osaa on eri minä-kertojien kudelmaa nimettyinä talon rakennusvaiheiksi  ja viimeinen osa muuttopäivä on kellonajoin jaettuna. Teoksen luettuaan, tietää rakensiko Matti talon ja kuka sinne muutti! Miljöönä on suomalainen lähiö ja omakotialue pääkaupunkiseudulla, tapahtuma-aika on nykyaika, tai vuosituhannen vaihde.

Jo teoksen ensimmäinen sivu maalaa sinivalkean suvisen maiseman: saunan pihan, jossa on koivu tähtenä Matti. Sitten tykitetään härmän henki päälle: Leijonien Suomi-Ruotsi maaottelu, jonka erätauolla jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth puhuu paatoksella, Ehrnrooth rintamamies itsekin ja Mannerheim-ristin arvoinen suomi-ikoni. Teoksessa vilahtelee härmäläisiä kuten Jutila, Karpo ja Ylivainio sekä Kansa taisteli lehteä luetaan. Teoksessa ovat siis kaikki muutkin nimet syvän suomalaisia: Matti, Sini, Virtanen, Oksanen, Kesämaa, kaikki etunimet, sukunimet ja paikannimet ovat suomalaisia (paitsi Adolf Ehrnrooth ja Johnny Rotten). Teoksessa on paljon lukuja ja löytyy Tali-Ihantalakin, ja jopa rintamamiestalojen lukumäärä.

Matti –päähenkilö-  luulee olevansa perisuomalainen mies, minäkertoja juoksee ja voimistelee, suorittaa ja päättää hankkia talon, ja myöhemmin vielä rintamamiestalon. Puhuu kotirintamasta ja naisten vapaussodan kauhuista, mutta unohtaa ”aseveljensä”, jotka ovat myös eronneita, ja puskee itse läpi miinakentän, miltei perille asti päässen. Analysoimalla tätä ja sodan retoriikkaa löytyy paljon yhtäläisyyksiä.

Eräs teema on suomalainen unelma omakotitalosta, ja painajainen sen hinnasta ja kunnosta. Puhutaan laina-ajasta, lyhennyksistä, ja lyhennysten vaatimista maksalaatikkoaterioista. Talonäytöistä, välityspalkkioista ja käsirahoista joudutaan puhumaan, koska Matin peukalo on keskellä kämmentä, hän ei pysty rakentamaan vaimolleen taloa. matti joutuu hankkimaan rahaa hieromalla naisia ja välillä laajemminkin. Välitysfirmakin on sinivalkeaa laatua: Kotineliöt, ja siellä myyjänä kotoinen Kesämaa.

Matin inhokkinaapuri on kerrostalokyttääjä maataloustuotteiden laadunvalvoja Kaarlo Rehunen. Rehunen vihaa tupakansavua, ja tupakoitsijoita, siis Mattia. Matti vastaiskumiehenä aiheuttaa yllätyshyökkäyksellä Rehuselle ikävän yllätyksen. Rehusen hahmossa näen suomalaisen negatiivisuuden tiivistymän nimettömien lappujen lähettäjän. Rehusen mielestä tupakoitsijat ovat epäonnistuneita ihmisiä, joista voi uskoa mitä vaan pahaa. Pahanpuhuja saa aina kerrostalossa kuulijoita, tässä tarinassa vaimo Leena ja naapuri Kallio.

Himokuntoilua ja hierontaa käsitellään myös. Uudestaan teosta lukiessani ihmettelin Matin sykettä, vasta kirjan lopussa se on alle 100, eli 98. Minulla on ollut joitain vuosia sykemittari. Syke on sauvakävelyssä noin 90-110, ja juostessa 130-195, mutta levossa noin 50. Kun lukee Matin juoksumääristä, hengitysharjoituksista, ja vatsalihasharjoitteista, luulisi hänen leposykkeensä olevan 30 tai 35, ja toiminnassa ehkä luokkaa 70-90, mutta ei koko aikaa yli 150. Tämä ja monet muut ovat minusta merkkejä totaalisesta ylikierroksilla käymisestä, niin kuin luonnollisesti kaikki Matin hölmöilyt, jotka Hotakainen on hienosti kuvannut. Hotakaisen kerronta yhdistää tarinan langat ja meno on niin hurjaa, että miltei kerä lähtee käsistä.

Matti on Helenansa hävittänyt ja on vain yksi tavoite. Mania on moottori, joka vie Mattia eteenpäin kohti Juoksuhaudantietä.

--
Hotakaisen tarinasta saisi irti vaikka kuinka paljon lisää: reviirien merkkaaminen, puutarhan hoito, kiinteistön välittäjät, ...

Ulf Löfgren: Jussin eläinystävät ja Jussi ja puhelin

Nämä ovat mukavia lasten kirjoja, Niitä voi lapsilleen lukea, koska kuvat ovat riittävän selviä ja tunnelma on aito ja lapsenomainen.

Jussin eläinystävissä  Jussi potkiskelee palloa, ja - kuten lapsilla yleensä-  pallo osuu johonkin. Jos se osuisi ikkunaan tai naapurin omaisuuteen, voisi kuulua kamalaa kiroilua. Tässä tapauksessa sieltä kuuluu eläinten ääntelyä, jota arvuutellaan, ja saadaan oikea vastaus tekstin ja kuvan muodossa ja onpa kirjassa pieni kompakin.
"Jussi potkaisee taas palloa. / Se osuu jonkun päähän, ja tuo joku sanoo:/ AMMUU? / Onkohan se sika? ihmettelee Jussi" ... ja seuraavalla sivulla selviää kehen osui!
Laatukirja, jonka on suomentanut Kaija Pakkanen :)

Mainio kirja on myös Jussi ja puhelin. Kirja on hieman vanhahtava, koska Jussilla on lankapuhelin. Jussi soittaa ja eläimet vastailevat ja kuvailevat itseään. Jussin tehtävänä on arvuutella (kuten kai lapsenkin, jolle teosta luetaan :), mikä eläin on luurin päässä. Seuraavalla sivulla selviää, että kuka oli kyseessä, ja henkilö haluaa tulla vierailulle, vierailulle sovitaan tietty päivä, mutta ...

"Jussi puhelimessa, vastaa Jussi. / Kuka soittaa? / Eräs viirukas, jolla on hienot viikset. / Ahaa! Siis kissa, sanoo Jussi" ... ja seuraavalla sivulla selviää kuka soittaa, mutta ei ollutkaan kissa!

Jussi -kirjojen juoni on hauska, ja  rytmi on hyvä, riittävän iskevä, samankaltainen ja lapsen mielenkiinto herätetään ja minusta suositeltavia kirjoja.
***
Samalla formaatilla ovat vielä Jussi ja Kinskihiiri, jossa hiiri ja Jussi keksivät kuin keksivätkin yhteistä tekemistä, ja Jussi ja villieläimet.

Pekka ja pupu lääkärissä

Tammen kultaiset kirjat -sarjassa  numerolla 116 on julkaistu Pekka Richard Scarryn Pekka ja pupu lääkärissä kuvakirja Marjatta Kurenniemen tekstein.

Pekka ja Pupu menevät molemmat lääkäriin ja joka sivulla viedään tarinoita eteenpäin. Ensin harjataan hampaat, mennään paikalle, odotetaan,  punnitaan, mitataan ja vielä rokotetaan ja sitten onnellisesti kotiin. Voitetaan epävarmuus ..

Varsin perinteinen tarina, ja kannessa vielä mieslääkäri. Mutta tarina on tärkeä. Vaikka neuvolassa ja koulussa vaikuttavat nykyisin lähes aina naislääkärit ja naisterveydenhoitajat, mittaus, punnitus ja rokottaminen ovat tärkeitä asioita.

Mittaus ja punnituskin voivat mennä yli, esim. aiemmin Käckon kirjassa syömishäiriöstä, mutta osittain juuri siksi on hyvä, että tervettä kasvua yritetään tukea, ja tarpeelliset rokotukset annetaan. Minulle on luettu tätä pienenä, ja uskalsin käydä "terkkarilla" tarvittaessa, ja kasvoin noin 170 cm:n pituuteen. Terveydenhoitajat tekevät tärkeää työtä, mutta geenit vaikuttavat loppupituuteemme ja myös varmasti ruumiinrakenteeseen muutenkin, eikä se, onko syönyt porkkanoita tai aamupuuroa. Ravinto on välttämätön edellytys pituuskasvulle, mutta geenit määräävät että mihin asti.

Minusta perinteisen mukava lasten kirja, jota suositan nykylapsille, ilman mitään erikoista asiantuntemusta :)

Tekstinäyte
Tohtori Puppula sanoo:
- Sinä olet aika pulska pupunpoika!
-Minä syönkin aina kaikki porkkanani, Pupu sanoo ylpeänä.

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Richard Adams: Ruohometsän kansa WSOY 1987, alkuteos Watership Down, suomentanut Kersti Juva, lukujen motot suomentanut Panu Pekkanen, sivumäärä 414, lisäksi sisällys sanastoa ja kartta.

Richard Adamsin Ruohometsän kansa on klassikko. Se on yhteisön pako-exodus ja kertoo englantilaisista kaneista, mutta laajenee yhteisöjen syntymisen, hallitsemisen ja hajoamisen tarkasteluun.

Kirja on jaettu neljään osaan: Matka, Watershipin vuorella,Efrafa ja Pähkinä-Rah.

Juoni lyhyesti ja kaneja. 
Alussa Pähkinä ja Viikka asuvat kaniyhdyskunnassa, jossa vallitsee siis staattinen tila, jossa kanien elämä pyörii rutiinien mukana isossa pesässä. Yhdyskunnan elämä on tarkasti järjestetty. Kaniyhdyskunnat ovat maan alla. Jokaisella yhdyskunnalla on johtaja ja neuvosto eli owsla, joka päättää asioista. Kanien elinikä on lyhyt, joten yhdyskunnassa tarvitaan sekä koiraita että naaraita. Viikka on pienikokoinen ja arka kani, joka näkee enteitä. Hän näkee onnettomuuden. Pähkinä on hänen reipas ja viisas veljensä. Pähkinän puhe vaarasta ei johda mihinkään. Elämä kaniyhdyskunnassa pyörii rutiinien varassa, vaarallinen tila mille tahansa yhteisölle. Isopää on ollut owslan jäsen. Isopää on isokokoinen rohkea kani, joka osaa pitää puoliaan. Viikan varoituksen vuoksi Pähkinän johdolla muutamia kaneja lähtee pois. Viikka näki ennalta, että puskutraktorit tulivat, rakennustyömaan vuoksi kaniyhdyskunta jyrätään pois.

Pakeneva kanijoukko joutuu ratkomaan ongelmia, miten päästä pakoon, miten löytää ruokaa ja suojaa, mistä löytyy uusi pesä ja mistä saadaan naaraat, jotta yhdyskunta voi jatkaa elämäänsä. Matkalla kerrotaan tarinoita kanien mytologista ja myyttisestä El Ahrarahista. Aikansa harhailtuaan tutustutaan ansalankojen yhteiskuntaan, jossa elää hyvinvoivia kaneja, mutta missä on kummallinen tunnelma. Yhdyskunta on "sairas", se elää ulkopuolisen ruokatuen voimin, ja hyvinruokittu kanikonttori joutuu maksamaan ravinnostaan kovan hinnan. Ihmisen ansalanka pyydystää kaneja ruuaksi. Se on muuttanut kanien käytöstä pois ikiaikaisesta perinteestä.

Ruohometsän kansa -kirjan eräs hienous on se, että siinä tarkastellaan ryhmäilmiöitä ja sankaruutta sekä erilaisten ryhmien ominaisuuksia saarnaamatta. Matka jatkuu, ja löydetään Hunajakenno niminen pesä, jota parannellaan. Lähistöllä asuu kani-kenraali Ratamon johtama totaalitaarinen yhteisö, missä vallitsee kova kuri. Tärkeää kirjassa ei ole vain päämäärä, vaan myös prosessi. Viikan, Pähkinä ja Isopään on pakko selvitä, ja muutoksessa kanit muuttavat tapojaan, hiirien kanssa hierotaan yhteistyötä, koiraatkin kaivavat, kun naaraita ei ole kaivamassa pesiä. Löydetään haavoittunut lokki Kehaar. Haavoittunutta lokkia hoidetaan, ja myöhemmin Kehaar kertoo ilmasta näkemistään havainnoista ja osallistuu taisteluihin. Hiirestäkin on hyötyä. Tässä nähdään kirjan suvaitsevaisuus, koiraat kaivavat, uusia yksilöitä hyväksytään. Vaikka naaraat poikivat, se tapahtuu yhteisön säilymisen vuoksi. Koiras ei voi poikia, biologia ei anna myöten - ei edes fantasiassa.

Yhteisössä ikivanhalla perinteellä, sen kertomisella ja perinteen siirtämisellä on iso merkitys, kuten tällä kirjallakin. Jokainen kani lunastaa paikkansa yhteisössä, Viikka visioilla, Pähkinä johtajuudella, Isopää voimalla, Vatukka suunnitelmilla ... tekniikkaa käytetään venettä ja junarataa, ja Kehaar tiedustelee, ja hiiri kertoo.

Naaraat haetaan osin tarhasta ja osin Ratamon pesästä. Siellä on ylikansoitusongelma, ja naaraat eivät saa synnyttää. Uusi  yhdyskunta perustetaan, aika laimeasti todettu, niin kovat valmistelut ja taistelut käydään sen olemassaolon oikeutuksesta, mutta tämä on sen teoksen loppuosa.

Pidin Ruohometsän kansa -kirjasta ja siinä olevat sanat olivat minusta kiinnostavia: silflay, owsla, hraka, hlessi ja El-ahrairah -tarinat olivat hyvää perinnettä. Ehdoton suosikkini on Kehaar naurulokki, joka toimii kanien ilmavoimina!

Luulin että citykaniuutisten jälkeen, Ruohometsän kanit eivät enää olisi kiinnostaneet minua aikuisiällä. Miinusta oli mukava lukea Ruohometsän kansa, näen tässä analogiaa jopa Sormusten ritarien matkaan, vaikka pienemmät panokset on pelissä, siinähän on koko Keski-Maa vaakalaudalla, tässä vain kourallinen kaneja, mutta siitä huolimatta on saatu tepsivä tarina, jonka sydän on lämmin ja sykkivä.

Netistä löydät hakemalla loistavia ja antaumuksella tehtyjä sivuja, johon on kerätty Ruohometsän kansan henkilöt, sanasto ja paljon pohdintaa ja juonikin.

Tätä on luettu lukupiirissäkin, mutta olen eri mieltä osasta kommenteista. Minusta tämä on tasa-arvoinen ja suvaitseva teos, ei minusta sovinistinen. Perustelen sitä toistamiseen biologialla: koiras ei voi poikia, ei edes fantasiakirjallisuudessa. Toiseksi, vaikka Ratamon pesässä on ollut kova kuri ja naaraiden asema heikko, niin Hunajakennossa vallitsivat suvaitsevaisuus ja erilainen työnjako.

Richard Adams: Ruohometsän kansa kertoo Pähkinän johtamasta pyhästä paosta, jossa Viikan vision voimin lähdetään käpälämäkeen, kohdataan vaikeuksia ja voitetaan ne, ja perustetaan uusi parempi yhdyskunta, ja siinä samalla kerrotaan tarinaa ja tarinoita, ei lainkaan hrakaa.

Ruohometsän kansa  on ehdoton klassikkokirja.

*****
Richard Adamsilta (s. 1920-2016) olen lukenut Shardikin, karhusta kertovan fantasian sekä Ruttokoirat nimisen teoksen, se on kertomus koe-eläinkoirista, jotka karkaavat, hyvä tarina, mutta ei niin eheä kuin Ruohometsän kansa. Kirjat on ostettu kirjakaupasta.

*****last edit 3.1.14*****
Lostin Sawyer lukee Ruohometsän kansa -teosta Lostin ensimmäisellä tuotantokaudella ollessaan hiekkarannalla.

Giovanni Guareschi: Isä Camillo vauhdissa

Luen Suuren Suomalaisen kirjakerhon teosta vuodelta 1980 eli  Isä Camillo vauhdissa, se on takakansitekstin mukaan "kokoelma kaikkein hauskimpia Isä Camillo -tarinoita". Sivuja 276 ja juttuja lienee 34.

Päähenkilöinä oli katolinen pappi Isä Camillo  ja kommunisti-pormestari Peppone. Lampaanreisi ja Turski, ja piispa.

Hyvää satiiria, mutta minut on kasvatettu olemaan puhumatta uskonnosta, politiikasta ja rahasta, ja näitä varsinkin kahta ensimmäistä käsitellään. Joskin tähän tyyliin tottuu juttu jutulta, ja jalkapallo-ottelu on aivan mainio, kovine uhoineen, ja lahjoittuine tuomareineen. Koska juttuja on monia tämä alttaridialogi loppuu, ja sitä kaipaa. Seuraavissa jutuissa konepistooleilla yritetään toista nujertaa, mutta Pepponella ja Camilolla on sentään järkeä päässä. Seuraavaksi Camillo on hieman jopa taka-alalla, ja äänestyksiä jännitellään ja "vallankumouksellista toimintaa" organisoidaan. Kolhoosikin perustetaan, ja sille käy kun Neuvostoliitolle, ei toimi kuin paperilla. Traktori sentään saadaan toimimaan, kun Peppone pyytää Camilloa sitä vihkimään.

Toistuvan teemana on vastakkainasettelu kommunisti-Pepponen ja katolisen isä Camillon välillä. Yllättävän hyvin päästään aina sopuun. Pepponella on aattensa, ja Isä Camillolla on tapana puhua alttarin kanssa. Teoksessa hän puhuu alttarille käyttäen sanaa Jeesus, ja saa vastauksia, ja tämä minua haittaa tässä eniten. Voin olla vanhoillinen, sinäänsä alttarin suunnasta tulee teräviä ja hyviä vastauksia, koska Camillo on vain ihminen omassa äkkipikaisuudessaan ja "erinomaisuudessaan". Alttarikeskustelut tosin loppuvat, ja niitä jää kaipaamaan, ristiriitaista!

Pepponen joukot saavat konflikteja aikaan, ja piispa karkoittaa Isä Camillon toviksi aikaa vuoristoon, mutta otetaan riemusaatossa takaisin, mutta heti  Peppone ja Camillo alkavat nahistella tällä kertaa korttipakasta.

Teos kertoo Po-joen laakson (siis Pohjois-Italian) elämästä. Italiassa sodan jälkeen oli voimakas vasemmisto ja katolisuus on ollut (ja oleva) yhtä vahva voima ja särmiä hiottiin, mutta myös teoksessa tapellaan, väitellään, töherryksiä tehdään ... Kuitenkin konservatismin siteet ovat vahvat, yllättäen monessa asiassa ollaankin samalla puolella, tuntuu, että väittelyä on väittelyn vuoksi? Molemmat kuuluvat kylään Camillo ja Peppone?

Sain kirjan ja olisin voinut sen jättää lukematta, mutta se on jossain satasen listassa.

Kirjassa on juttuja vuosilta 1948, 1952 ja 1963, ilmeisesti teoksista Isä Camillon kylä, Isä Camillo ja hänen laumansa, Isä Camillon paluu, Toveri Don Camillo ja  Isä Camillo ja nykynuoret.  Teos on vuodelta 1969 ja tämä on painettu 1980.

Kaarlo Merimaa: Kräki-Kalle ja Limperi

Kaarlo Merimaa: Kräki-Kalle ja Limperi, WSOY toinen painos 1963, NTK-sarja 142 sivumäärä 112. 

Kaarlo Merimaan Kräki-Kalle ja Limperi on jatko-osa mainiolle Takapihan sankareille.  Kirjan päähenkilö  on  Kräki Kalle, eli ristimänimeltään Kalle Oksa. Limperi, lienee Lindberg. Kilju-Limperi on kirjassa etäisempi hahmo, hän asuu Kräkin Kallen pihapiirissä ja on kattilanpaikkaaja ja on mainoksensa mukaan tinassa. Poliisit vievät Limperin lopussa.

Tapahtumapaikkana on Turku, Kräki-Kalle käy lyseota, poikakoulua yhdessä monta kertaa luokalle jääneen Valosen eli Tuikun kanssa. Tuikku nimi tulee kahdesta suunnasta, ei hirveästi ideoita kouluaineissa, ja sukunimi Valonen. Koulun opettajien lempinimiä ovat Trilobiitti, Tynnyri, Naimi ja Surre, eli joka ajalla on omat väännöksensä, kuten aina pikkupojilla. Kräki-Kallen koulujuttuja on varsin paljon. Trilobiitin johdolla kerätään kasviota. Nipa ahneuksissaan ostaa kasveja Alfredin äidin kasviosta, mutta unohtaa vaihtaa nimilaput. Kräki-Kalle jää kiinni koulun rännin rummutuksesta. Opettajat ovat olleet tuolloin tiukkoja, mutta oikeudenmukaisia, joten lapsellisuuksiin on suhtauduttu oikein.

Turun lyseo on ollut tuolloin nykyisen Maariankadun ja Aurakadun kulmassa. Pojat asuvat Puolalanmäen kupeessa, jonka 'omistusoikeudesta' käydään taistelu Päivölän porukan vastaan, johon kirjan kansikuvakin viittaa. Pihapiirissä asuva Lispekin on mukana taisteluissa, jotka sitten keskeyttää parkkari eli puistovahti. Myöhemmin kiirii huhu, että Turun ruotsinkieliset olisivat valtaamassa puistoa, mutta 'hurrien' (=kirjan termi) aikeet hautautuvat syyssateisiin.

Lispe nousee kirjan loppuosassa nousee toiseksi päähenkilöksi. Lispe ja Kräki-Kalle houkuttelevat lemmenkipeän Tuikun Kunnallissairaalan portille, he ovat uhkauskirjeen myös lähettäneet tyttökoulun johtajattarelle. Poliisit nappaavat Tuikun, mutta päästävät vapaaksi. Kräki-Kalle ja Lispe tuntevat katumusta, ja käyvät pyytämässä jNaimilta anteeksi.

Perä-Eemelin äidiltä katosi Limperille paikattavaksi aiottu kattila. Sen oli vienyt oma poika osto- ja myyntiliikkeeseen, kun kattila oli lojunut pihalla. Lispe leikkii postinkantajaa äitinsä rakkauskirjeillä. Limperi olettaa kirjeen taustalla olevan Perä-Eemelin äidin, joka on siis yksinäinen nainen. Lemmen tarinaa ei synny, sillä poliisit kiikuttavat Limperin putkaan syy ei selviä, ehkä se on viinan teko tai myynti 

Kirja  kertoo samasta ajasta kuin Heikki Haavion kirja, koska Merimaa on hänen aikalaisiaan (syntynyt 1900-luvun alussa, ja kirjan tapahtumapaikkana on Turku). Tämä olisi ehkä hyvä kutosluokan kirja kunnon tehtävin. Kirja ei ole kovin uniikki, mutta kuvaa aikaa, mikä vallitsi ehkä 1930-1950-luvun lapsilla, ennen  tv:tä, radiota ja sisävessaa.  Koulua käydään, kasvioita kerätään, ja kaverin äidin kasveja lainataan, näärännäppyjä parannellaan ja Puolalanmäellä tapellaan, kuten Haaviokin vahvistaa, eli joka ajalla on omat kujeensa, niinkuin Tuikun "naisseikkailut" ja pikkupoikien aika viattomat kepposet.

Kaarlo Merimaan Kräki-Kalle ja Limperi on mukava kirja, tiivis, lyhyt, ja teoksen suoraa kerrontaa, minäkin ymmärsin jo lapsena, eikä ollut liian jännittävää. Kirja on nostalginen ja kertoo ajasta jolloin lapset saivat olla lapsia, ilman ohjelmoituja harjoituksia, jokapäiväistä päiväkodittelua,  ja kännyköitä.

*****

Kaarlo Merimaa (1902 – 1969) syntyi Haapajärvellä ja kuoli Helsingissä, mutta pääsi ylioppilaaksi 1922 Turun Lyseosta. Kaarlo Merimaa sai Topelius-palkinnon vuonna 1968 koko tuotannostaan.

Marianne Käcko: Tapa minut. äiti!

Teoksen kannessa lukee vielä: "Äidin kertomus tytöstä, joka kieltäytyi syömästä".

Luin pieninä annoksina teoksen, ja pahaa teki.  Kyse on Marianne Käckon kertomus tyttärestään, jolla puhkeaa anoreksia yksitoista vuotiaana, ja selviää siitä, mutta tauti puhkeaa vielä uudestaan neljä vuotta myöhemmin, ja kuvailee ensi oireita, hoitojaksoja ...

Kirja on hyödyllinen niille, joilla on kokemuksia asiasta, minulla oli vaikea lukea, niin kauheasta sairaudesta on kyse. Pienistä asioista se voi lähteä, ja se mikä alkaa, on vaikea saada päättymään. Anoreksia on yleisempi tytöillä kuin pojilla, ja sairastuneet ovat älykkäitä ja fiksuja nuoria, joilla tuntuu olevan tahdonvoimaa, mutta tarkkana saa olla kaikki vanhemmat, ja lapset.

Tämä sairaus -maallikon mielipide- tuntuu olevan sama kuin päihteiden käyttäjällä, eli sitä ei pysty tunnustamaan ja tunnistamaan, ja kun se on liian pitkällä, sille on vaikea enää tehdä mitään.

Ruuan syömisen vähentäminen, lopettaminen, karkkilakot, liikunnan lisääminen, pakonomainen painonkontrolli, niitä nyt ainakin kannattaa seurata, varmasti hyödyllisiä, mutta eivät kuitenkaan aina...

Ajatuksena herää ne yhteiskunnan viestit, että ylipaino on ongelma. On suurinta pudottajaa ja pienintä painoa, eli signaalit laihduttamiseen ovat, ja jotkut ottavat asian liian tosissaan, ja se on  hengenvaarallinen juttu.

Tämän kirjoittaminenkin on minulle vaikeaa, ja varmasti äidille vielä miljoonasti vaikeampaa, mutta laitan tämän lähinnä siksi, että tässä ainakin kirja äidin silmin koettuna vakavasta ongelmasta, ja yksikin tapaus vähemmän on hyvä.

--

Poikaiässä podin joskus huonoa omaatuntoa karkin syönnistä limonaadin juonnista, tai jos söin "roskaruokaa", syömisongelmaa eikä alipainoa ollut, mutta nyt ajattelen taaksepäin jossain siinä 10-12 -vuotiaina pyöräilimme, uimmme, ja juoksimme koko kesäpäivät, jolloin energiavajettahan karkeilla täytettiin, sama kuin armeijan alokasaikana sotkun munkeilla, eli onko ne kaloripitoiset ruuat kaikille niin epäterveellisiä, kohtuu toki kaikessa.

Isaac Asimov: Itse jumalat

Isaac Asimovin romaanin Itse Jumalat. WSOY 1974, 308 sivua, Alkuteos The Gods Themselves 1972, kääntänyt suomeksi Ari Koskinen.

Isaac Asimovin romaanin Itse Jumalat. -teoksen lähtökohta on Plutonium-186. Plutonium on alkuaine, jonka järjestysluku on 94 ja atomipaino yli 240. Ollakseen stabiili alkuaineet tarvitsevat yleensä paljon neutroneita, joita kuvaa massaluvun ja järjestysluvun erotus. Siksi Plutonium 186 on mahdoton, koska esimerkiksi lyijyatoimin ytimessä on 82 protonia ja ainakin 125 neutronia jotta se pysyy koossa. En ole fyysikko, mutta jotenkin näin se lukion tiedoilla opetettuna menee.

Plutonium liittyy ydinreaktioihin ja se on radioaktiivinen aine.

Isaac Asimovin romaanin Itse Jumalat -kirja sen sijaan ei juurikaan kerro ydinreaktioista, mutta Universumin energiataseet ovat siinä aivan keskeisessä osassa. Tarkastellaan kolmea paikkaa maata vuonna 2070, eli meidän Universumia ja Parauniversumia, jossa on älyllistä elämää mutta kovin toisenlaista sekä Kuuta.

Teoksen alussa ollaan maassa ja kerrotaan elektronipumpun keksimisestä, miten vaihtamalla alkuaineita universumien välillä saadaan energiaa. Selviää, että kyseessä onkin ongelmallinen vaihtokauppa, joka uhkaa meidän universumia. Varoitus tulee yllättäen parauniversumin puolelta.

Toisen universumin eli Parauniversumin elämää esitellään. Se olennot ovat kovin toisenlaiset kuin me.  Siellä esitellään Dua, Odeen ja Tritt, joiden toiminta perustuu ”aikuisena” näiden kolmen symbioosiin. Yksi kolmesta pyörästä kapinoi …

Maassa on kitkaa maan ja kuun asukkaiden välillä, josta kirjan kolmannessa osassa. Asimoville tyypilliseen tapaan ratkaisut löytyvät tai ne löydetään yllättäen.

Itse jumalat -kirjan idea ei välttämättä vanhene, varsinkin parauniversumin kuvaus on minusta hienoa eli on kiistämättä erilaista asimovia ja scifiä. Asimovin scifi ei minusta kyllä muutenkaan vanhene.

Kirjan osat muodostavat lauseen: Tyhmyyttä vastaan...itse jumalatkin....taistelevat turhaan?

Kirjaa on ollut huuto.netissä myynnissä, Isaac Asimovin (1920- 1992) kirjojen suomenkielisetkin ensipainokset ovat varsin kalliita, mutta tämä irronee 25-30 eurolla.

Varsin toisenlainen teos tämä on kuin  Asimovin Säätiö



Tamminiemen pesänjakajat ja Ulla-Maija Salo: Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden

Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee – Kuka tulee.

Lauantaiseura oli kirjannut tosiasiat UKK:n terveydentilan heikkenemisestä ja kirjassa arvioidaan suomalaisen politiikan tilaa syyskuussa 1981 eli 30 vuotta sitten. Kirjassa arvioidaan mahdollisia ehdokkaita, joita ei luonnollisesti ollut tuolloin tiedossakaan.

Teos alkaa presidentin esittelyn kuvauksella, jonka pääosaan tulee muistikatkos. Sitten kerrataan UKK:n uraa ja myös niitä lieveilmiöitä. Kirja kirjoitti Kekkosen lähipiirin olleen Matti Kekkonen, Olavi J. Mattila, Eino Uusitalo, Martti Miettunen, Eino S. Repo ja joukko vuorineuvoksia s.14.

Tämän jälkeen esitellään mahdollisia ehdokkaita ”Mauno Koivisto, Yksinäinen sheriffi: Jos kansa saisi päättää, Mauno Koivisto olisi seuraava presidentti” s.16. Tiedämme kuinka kävi. Sitten esitellään Kalevi Sorsa ja Ahti Karjalainen, kumpikaan ei ollut ehdokkaanakaan. Esittelyyn on aina liitetty kommentti, joka saattoi olla totta, mutta myös pistävä, esim. Ahti Karjalainen Ns Henkilökohtainen ongelma s.32. Luin useimmat selvitykset henkilöistä, joiden kuvat ovat kirjan kannessa. Johannes Virolaisen vieressä on Suomen ulkoministerinä ja EU-neuvotteluissa 1990-luvulla ollut Heikki Haavisto. Myös edesmennyt valtioneuvos Harri Holkeri on esitelty, kuten ulkoministerinä ollut Keijo Korhonen.

Paavo Väyrynen, nytkin ehdokkaaksi haluava on esitelty neljäntenä. Kommenttina on Liian paljon liian varhain. s.39. Paavo Väyrysen uraa tässä kerrotaan, ja hänen sanotaan olleen YLE:n toimittaja ennen 1970 eduskuntavaaleja, josta hänet valittiin. Myöhemmin Väyrynen on ollut mm. ulkoministerinä ja presidenttiehdokkaana. Kirjassa on esitelty monia sen aikaisia vaikuttajia. Kirja herätti silloin kohun ja johti tekijöiden selville saamisen jälkeen potkuihin (Aarno Laitinen), mutta nyt lukien kirja on ”varsin” kesy, koska politikoista kaivetaan paljon esille, eli yksityisen minän ja julkisen toiminnan raja on muuttunut, mutta paljon enemmän tuodaan julkisuuteen myös virkatehtävistä.

Aivan toisenlainen on Ulla-Maija Salon teoksen Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden tunnelma.

Kirjassa on lasten piirustuksia Tasavallan Presidentille ja lyhyitä kirjeitä, tai lainaukset lienevät lyhyitä. Kirjoittajien ikä ja sukupuoli on mainittu. He lähettävät Tarja Haloselle luokkakuvia, ja kertovat perheestään, lemmikeistään, ja elämästään myös vanhempien avioerosta. Kirja on lämminhenkinen, luin sen monessa osassa.

Minusta lapsissa on potentiaalista, ja yksi tv:n lempiohjelmiakin on Yle teeman Lapset kertovat, tässä on samaa mukavaa tunnelmaa.

Pian on presidentin vaali, ja on Tarja ainakin lasten kirjeiden perusteella ollut hyvä Presidentti, toivottavasti saamme ainakin yhtä hyvän tilalle.

Kesäpäivä Kultarannassa on 2004 painettu valokuvakertomus presidentin kesälinnasta Luonnonmaalla tehnyt Sari Savikko. Siinä on kerrattu paikan historia, arkkitehti Sonck, rakennuttaja Kordelin, muutama sana presidenteistä, jotka ovat siellä olleet, ja näin ensimmäisen yhteiskuvan Juho ja Alli Paasikivestä. Pääpainoa on laitettu ulkokuville, puutarhasta, ja lopussa on Halosen kissoistakin kuvat: musta oli Miska ja harmaa Rontti.  Sain Kyösti Kallio teksti- ja valokuvakirjan Otava 1941, ja siinä on myös Kultarannan kuvia, sekä sisä- että ulkokuvia. Vaikka kuvat ovat mustavalkoisia, ne ovat upeita. Kyösti Kallio kärsi terveysongelmista talvisodan alla, joten tämä on ilmestynyt postuumisti. Kallio menehtyi 1940.

Hannu Lehtilän Tarja Halonen yksi meistä on rutiinikirja, joka kertaa asiallisesti Tarjan Halosen uran. Teos lienee tehty presidentinvaaleihin 2005. Vaaleissahan Tarja Halonen meinattiin valita jo ensimmäisellä kierroksella, mutta ei enää sitten toisella kierroksella, jolla oli varmasti vaikutusta hänen arvovaltaansa toisella kaudella.