Antonio Munoz Molina: Sefarad

Antonio Munoz Molina: Sefarad, 2000, suomentanut Tarja Härkönen, Tammi 2009, sivumäärä 546.

Espanjalaisen Antonio Munoz Molinan romaani Sefarad koostuu 17 eri tarinasta, joiden tapahtumien perusluonne on sama, ja tarinoissa toistuvat tapahtumat ja tietyt henkilöt, ja kerronasta kiteytyvät universaalit teemat joista tärkein on maasta karkoituksen kaiho. Tarinat osoittavat elämän raadolliseksi ja ihmisjoukot raaoiksi. Kaikki on toisaalta suhteellista, ja ajan hammas haalistaa lopulta kaikki muistot. Hyvien romaanien tapaan tässä kehrätään juonilangoilla merkitysseittiä, joka kantaa ja kiinnostaa. 

Romaanissa käsitellään ihmisen elämää, katolista lapsuutta, tai lapsuuden muistoja, matkustamista, etenkin junalla ja sen merkitystä, mutta hiljalleen nousee ihmisen syrjäyttäminen, eristäminen ja vieminen vankileirille tai useimmin  keskitysleirille, kuten Auschwitziin. Katolisuuden lisäksi rivien välistä nousee vahvasti sefardijuutalaisten diaspora. (Sephard tarkoittaa Espanjaa, mistä sana tulee).

Tarinoissa tuodaan toistuvasti esille tilanteita, joissa ihmiset jätetään yksin, eristetään, hiljalleen epäilys kasvaa, ja lopulta ihminen viedään. Kirjassa on paljon nimeltä mainittuja ihmisiä, joiden kohtaloksi tuli toisinajattelijan leirikomennus tai natsien keskitysleiri. Näistä ihminen moni oli selvinnyt fyysisesti, mutta tuollainen jättää henkisesti loppuelämän traumat. Toisaalta kirjassa leirikomennusten jälkeen käsitellään arkisempaa ilmiötä, ja niitä tietyllä tavalla  Sefarad on upea kollaasi-romaani, joka osoittaa vainon ikuisen ikeen, mutta myös kaiken suhteellisuuden. 

Kiiltomadossa osataan tiivistää: "Sefaradissa merkittävää on romaanifilosofinen periaate, jota kutsun kirjailijan platoniseksi eetokseksi. Muñoz Molinan Sefarad irtautuu fiktioteollisuuden trendeistä keksiä kuviteltuja tarinoita ja pyrkimyksestä vieraannuttaa lukijoita historiallisesta ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta. " Todellisuus on ihmisten raadollisuus ja pidin kirjasta, vaikka lukeminen aikaansai apeutta. Alla käsittelen tarinoita ja teemoja, jos haluat nauttia kirjan tuoreena, älä lue alla olevaa sepustusta, kirjoitin alla olevan itselleni muistuttamaan, että en saa ylläpitää syrjinnän ilmapiiriä. 

Avaustarinassa Suntio, aikuinen mies pohtii lapsuuden kylää, jossa varttui ilman puhelinta ja ilman tv:tä. Aikuisuutta suoritetaan Madridissa, mutta lapsuuden kotiin matkataan loilla lasten kanssa. Lapsista paikka on takapajula, mutta on ollut isälle lapsuuden aikana kokemusten tärkeä tyyssija. Kaupungin raja oli Casa Christine, hotelli on sittemmin purettu. Tässä lyhyessä tarinassa on monta teemaa. Syrjäytyminen tulee ilmi, kun lapset vieraantuvat takapajulasta, heillä on nuoren elämä Madridissa. Kun mies jää työttömäksi, hän alkaa vältellä kotiseutuyhdistyksen kokouksia, häpeä on ikuinen, syy vain vaihtuu. Tarinassa puhutaan myös kyläläisistä, ja kantotuoliin maalatusta taulusta, jotka oli maalannut paikallinen taiteilija, joka eli muilta lainaamillaan rahoilla. Räätäli, joka vaatii julkisesti rahojaan, maalataan tauluun Juudakseksi. Suutari, joka unohtaa laskut, ikuistuu tauluun apostoli Tuomaksena. Juudaksen hahmo toistuu tarinoissa. Juudas koetaan  Jeesuksen pettäjänä ja rahanahneena.

Toisessa tarinassa Kööpenhamina on monta teemaa. Ensiksi käsitellään matkailua. Matkalle lähtiessä ihmisen aiemmat matkat muistuvat mieleen. Toisekseen matkalla syntyy "uusi ihminen", joka on vapaa velvollisuuksistaan. Junamatkalla hän on jo eri ihminen, vapautunutkin, joka parantelee tarinoitaan. Tässä matkustetaan Kööpenhaminaan, mutta milloin rintamalle, asepalvelukseen tai kiellettyihin tapaamisiin (= junalla matkustava naimisissa oleva nainen tapaa asevelvollista, ja suhde loppuu, kun asepalvelus on ohi). Tarinassa esitellään tanskalaisnainen, joka on alun alkaen ollut juutalainen Ranskasta. Hän muistelee pakoa junalla ja  Tanskaan tuloa, ja sopeutumista  Tanskaan. Ihmisen evakkotaival nousee monessa tarinassa. Myös Frantz Kafkan ja Milena Jesenskan kirjeenvaihtoa ja junailuja tarkastellaan. Kafka kuoli kesäkuussa 1924 tuberkuloosiin. Milena Jesenka kuoli 1945 Ravensbruckin keskitysleirillä. Franz Kafkan Oikeusjuttuun  viitataan. Oikeusjutun päähenkilöä Josef K:sta. ei  pidätetä heti, hän ei tiedä, mistä häntä syytetään, mutta nimi on listassa. Tämän kirjailija liittää neuvostoliittolaisen Jevgenia Ginzburgin (1904 - 1977) kohtaloon. Häneltä poistettiin hiljalleen oikeuksia, ja lopuksi kutsuttiin pistäytymään toimistolle. Ginzburg sai kymmenen vuoden tuomion, jota ei kirjassa mainita, eikä jatkotuomiota vuodelta 1949. Ginzburg oli opettaja, ja kirjoittanut vankileirikokemuksistaan kirjan Rajumyrskyn halki. Ginzburgit pidätettiin ja syytettiin trotskilaisiksi. Ginzbugin juutalaisuutta kirjassa ei tuoda esille, eikä sitä, että hän on kirjailija, mutta eristystä, ja pidätyksen odotusta kuvataan. Eristetty yrittää piiloutua, ja toivoo, että kaikki palaa ennalleen, mikä on tuulentupa. Tätä teemaa tarkastellaan kolmannessa jutussa Joka odottaa. Kirjassa ihmetellään, kuinka Saksan kaltainen sivistynyt maa, vajoaa niin nopeasti täydelliseen natsivaltaan. Saksan painostus on uskomattoman kovaa. Sorrettujen pako Wienistä 1938, rinnastuu Afrikasta vainoa pakeneviin. Vaikka ihminen olisi katkaissut etniset siteet, saanut rautaristin ensimmäisestä maailmansodasta, kastettu protestantiksi, sittenkin kauppapuoti suljetaan, ja ilmestyy merkki hihaan, tai vainottu itse pakotetaan se (merkki) laittamaan.

Tarinoissa viitataan Espanjan sisällissotaan (1936 - 1939), joka päättyi tasavaltalaisten tappioon ja Francon voittoon. Aktivisti Maria Teresa Leon lähti maanpakoon  tasavaltalaisten hävittyä Pariisiin, Oraniin ja sitten Argentiinaan, mutta joutui Peronin epäsuosioon (mitä ei kerrota kirjassa). Monet henkilöt ovat jääneet henkiin, ja he ovat kirjoittaneet kokemastaan, kuten professori Victor Klemperer, joka erotettiin Saksassa 1935 professorin virasta. Ensin vaivihkainen eristäminen ja sitten vangitseminen. Saksalainen kommunisti Margareta Buber-Neumann pidätettiin Stalinin aikana 1937, hänet vangittiin ja vaihdettiin natsien kanssa, ja siirrettiin Ravensbruckiin. (Tätäkään ei kerrota kirjassa, jossa kuvataan hienovaraisesti pelon ja toivon vaihtelua, jännitystä ennen pidättämistä). Jean Ameryn (1912 - 1978) tarina on myös surullinen, vaikka Amery selvisi hengissä. Jean Ameryn ristimänimi oli Hanns Chaim Mayer. Amery havaitsi, että natsien lakimuutoksella hän ei ollut enää itävaltalainen, hän muutti Pariisiin ja Brysseliin, missä hänet ilmiannettiin ja pidätettiin natsien tullessa ovelle. Amery selvisi hengissä Auschwitzistä ja Buchenwaldista. Primo Levi (1919 - 1987) italialainen kemisti vietiin Auschwitziin, mutta hän  selvisi, ja on kuvannut keskitysleirin "arkea".

Sefardi-juutalaisten kohtalo lävistää tekstin. Sefarad oli espanjanjuutalaisten kadotettu alue. Kertojan kotikaupunki vallattiin vuonna 1234 maureilta.  Kastillia ja Espanja yhdistyivät Isabellan (1451 -1504) ja Ferdinand II:n (1452 - 1516) lyödessä hynttyyt yhteen. He varustivat Kolumbuksen ja samana vuonna sefardit karkoitettiin valtakunnasta. Sefardien perinne eli lastenlorut ja leikit tuhoutuivat kuitenkin vasta lopullisesti natsien kaasukammioissa. Emile Roman kertoo, että ei tullut juutalaiseksi esi-isiensä uskon takia, vaan antisemitismin vuoksi. Vuonna 1941 hänen piti ommella Daavidin tähti päällystakin rintapieleen. "Oli anteksiantamatonta olla juutalainen ja oli mahdotonta lakata olemasta sitä" s. 501.

En voi kirjoittaa asiasta enää lisää, mutta tämä tapahtui "sivistyneissä" maissa 1900-luvulla! Lisäksi kiduttaminen ei lopu uhrin mielessä koskaan. Heilhitleriä tervehtineet jatkavat elämäänsä kirjan mukaan entisellään, mutta sortoa kokeneiden on vaikea tuntea luottoa heihin, tai heitä alkaa helposti ahdistaa. Vielä sodan viime kuukausina junia käytettiin ihmisten viemiseen keskitysleireihin, joita ihmistuhoamisen loputtua yritettiin tuhota todisteiden hävittämiseksi.

Tekstissä häivytetään asioita. Kirjailija on luentomatkalla Saksassa ja hän puhuu kuulijoiden kidutuksesta, kun hän lukee kirjaa espanjaksi ja pohtii kuulijoiden reaktioita. Aiemmin on puhuttu natsien kidutuksesta. Sama sana, mutta kovin eri merkitys. Kirjan päättöjutussa piipahdetaan kertojan lapsuuden maisemissa, missä on iso laakeripuu. Hän kuvailee kaunista kaupunkia, jossa on piilossa juutalaisenkin talo, merkittynä. Näistä maisemista siirrytään New Yorkiin, jonka piilossa on Hispanic Society & Library, espanjalaisen kulttuurin näyteikkuna. 

Lähdemme kaupungeista  vähitellen, eikä meistä jää edes muistoa ja tätä minusta rinnastetaan maasta karkoituksen kaihoon, vaikka kyse on lopulta varsin erilaisista lähtötavoista.

*****

Espanjalainen Antonio Muñoz Molina (syntynyt Úbedassa 1956) on Espanjan luetuimpia, käännetyimpiä ja palkituimpia nykykirjailijoita. Hän valmistui Granadan yliopistosta.

(Luin kirjan ja kirjoitin bloggauksen kesäkuussa 2021, kirjan teemat ovat ikuisia).