Christer Boucht: Hiihtäen halki Grönlannin

Christer Boucht: Hiihtäen halki Grönlannin, alkuteos Grönland tvärs, suomentanut Klaus Karttunen 1978, Kirjayhtymä, sivumäärä 242.

Hiihtäen halki Grönlannin kertoo ensimmäisestä suomalaisesta retkikunnasta, joka hiihti halki Grönlannin mannerjäätikön.

Kirjassa kuvattu taival kesti runsaan kuukauden käynnistyen 19.5.1966 Grönlannin itäosasta Ammassalikista päättyi Grönlannin länsiosaan Kangerlussuaqiin. Ammassalikissa asui tuolloin 800 ihmistä, siellä oli neljä kauppaa ja kaksi kapakkaa.

Matka oli tuolloin ensimmäinen suomalaisten tekemä ja hengenvaarallinen. Retkikuntaan kuului viisi miestä.  Christer Boucht, 54-vuotias lakimies ja hänen poikansa Peter Boucht (24 v) lakimies, Kangasniemen kunnan rakennusmestari Viljo Haapala (50 v), Kangasniemen kunnanlääkäri Eero Varonen (45 v) sekä tavaratalon urheiluosastolla työskennellyt  Erik Pihkala (49 v), josta oli tehty lehtijuttu. Christer Boucht luki lehtijutun, jossa aiheema oli Pihkalan halu hiihtää Grönlannin halki.

Eero ja Viljo olivat retkeilijöitä, ja olivat pyytäneet hylkeitä. Joukossa oli suunnistajia, ja epäsuorasti ilmenee, että ainakin osa miehistä (Peteriä lukuunottamatta) oli ollut sodassa. Miehet valmistautuvat hyvin, hankkivat tavaraa, kokemuksia, ja karaisevat itseään (nukkumalla parvekkeella talvella). Christer Boucht  kirjoittaa, että hän oli valmistautunut siihen, että ei pääse hiihtotaipaleelta perille, arvioi säilyvänsä hengissä 75%:n todennäköisyydellä. Vaikka Grönlannissa on kesä, voi pakkasta olla nelisenkymmentä astetta, ja mannerjäätikön 3000 metrin korkeudessa on myrskyjä, tuulee todella  kovin, ja jäässä on railoja. Lisäksi on riski paleltua, uupua henkisesti tai fyysisesti. Tapaturmien ja onnettomuuksien mahdollisuus on aina olemassa. Retkikunnalla oli radio, mutta tuolloin sillä ei saanut yhteyttä kehenkään keskellä Grönlannin mannerjäätä. Koirat ovat olennainen osa retkeä.

Vuonna 1997 menehtyi Grönlannin kaksi suomalaista kolmesta, joten matka on hyvin vaarallinen (Polarin kirjasta bloggaus Kirjarikkaassa elämässä). Keväällä 2019 yhdentoista miehen retkikunta hiihti ja selvisi ilman koiria.

Tuolloin 1964-1966  matkavalmisteluja tehtiin noin kaksi vuotta, ja Grönlantiin matkattiin Islannin kautta. Hiihtomarssille tarvittiin paljon tarvikkeita, jotka kuljetettiin reessä. Rekiä vetämään tarvittiin koiria. Tuona keväänä Grönlannin irrallaan olevat koirat oli teurastettu, vaikka koirien irrallaan pitäminen kirjan mukaan oli paikallisten tapa. Retkikunta oli hyvin varustautunut, sekä tiedollisesti että varustein. Tavaraa ja ruokaa oli todella paljon. Koiria saatiin 28, jotka vetivät rekiä. Jonkin verran tapahtui haavereita, myös koirille. Koiria jouduttiin ampumaan ja syöttämään muille.

Koiria pidettin kiinni, sillä ne haistoivat ruuan, repivät pakkauksia, ja tappelivat keskenään. Koirista selvisi muutama matkasta, mutta nekin jouduttiin ampumaan, koska ne oli niitä irrallaan olleita koiria. Muutama koira pääsi vapaaksi, ja Goku koira annettiin eräälle paikalliselle. Kun koiria menehtyi, jouduttiin tavaraa jättämään matkalle. Kun mannerjäältä lopulta päästiin lopen uupuneina, miehet kantoivat kaiken tavaran itse. Koirien kohtelusta oli tuolloin juttuja, nykyisin ehkä vielä enemmän.

Kirja kertoo matkan etenemisestä. Alkuun päivämarssit ovat vaatimattomia vain 5 km, mutta alussa noustaan mannerjäälle aina 3000 metriin asti. Pakkasta on joka päivä, ja yöt ovat kylmiä, monesti noin -40 astetta. Teltta pitää pystyttää hyvin ja kaivaa lumeen. Monesti aamulla on haastavaa päästä teltasta sataneen tai tuiskunneen lumen vuoksi pois.

Matkaa  idästä Ammassalikista länteen on 700 kilometriä.  miehet mittaavat päivämatkat ja kokonaismatkan juoksupyörällä. Suunnistaminen on hyvin haastavaa kompassin erannon vuoksi. Eranto johtuu magneettisen pohjoisnavan ja pohjoisnavan erosta, ja vaihtelee 37:sta asteesta 53 asteeseen. Käytössä on iso kartta ja "tarkempi" 1: 250 000 kartta.

Päiväohjelma on aina samanlainen, herätys, aamutoimet, leirin pakkaus, päivämarssi, ruokailut, leiripaikan teko ja yöpyminen, kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei tietenkään ole sitä. Tämä vaatii äärimmäistä tarkkuutta ja ponnistelua, ja yhteen hiileen puhaltamista. Pakkasen ja tuulen armoille ei voi jäädä. Miehillä on untuvamakuupussit. Teltassa on miltei 20 astetta pakkasta. Miehillä on kahvia, sissimuonaa, hylkeenrasvaa, säilykelihaa, säilykkeitä, keittoja, vellejä  ja voita 30 kg. Patjoina miehillä on puhallettavat kumipatjat. Miesten huulet kuoriutuvat ihosta, ja nenät palavat auringossa. Radiosta ei ole mitään hyötyä, ja se on pelkkä painolasti. Miehillä on kiväärejä, priimuskeitin ja sekstantti.

Miehillä oli yksi välietappi, amerikkalaisten ylläpitämä tutka-asema Dye-2, jossa oli amerikkalaisia sotilaita, myös yksi intiaani, ja musta sotilas, ja tanskalaisia. Yhdysvaltalaiset sotilaat palvelevat asemassa puolisen vuotta eivätkä käy tutka-aseman ulkopuolella. Dye 2-aseman johtaja ihmettelee vilskettä, kun juuri vuonna 1955 oli ranskalainen retkikunta ja muutama vuosi sitten skotteja. Minulle tuli tutka-aseman kuvauksesta mieleen Lost tv-sarjan Dharma-asema. Tutka-asemalla on paljon ruokaa, baari, pesukoneita ja suihkut, ja huoneita. Miehet eivät poistu asemalta.

Jäätiköltä laskeutuminen on myös haastavaa, ja reet liukuvat alamäessä liikaakin. Miehet kuitenkin selviävät väsyneinä Grönlannin länsirannikolle, josta Kööpenhaminaan ja Helsinkiin.

Ylen sivuilla on tekstiä matkasta ja filmiklippi, kannattaa ehdottomasti katsoa,

Nautin teoksen lukemisesta ja se oli äärimmäisen kiinnostava ja vertasin tätä taivalta myöhempiin retkikuntiin.
*****
Christer Boucht (1911 - 2009) oli vaasalainen lakimies, joka tutki myös arktisia kansoja, ja hiihti myös Etelämanterella (lähde: Wikipedia)
Grönlannin mannerjäätikkö on paksuimmilta kohdin 2 km - 3,2 kilometriä paksu, ja se paksuuntuu edelleen, ongelmana on reuna-alueiden sulaminen, joka on kiihtynyt viime vuosina.