Maurice Maeterlinck: Kuolema, alkuteos La Morte, suomentanut Eino Palola, Arvi Karisto Oy 1918, sivumäärä 161.
Kirja on sangen merkillinen tutkielma kuolemasta. Aluksi todetaan, että vain kuolemalta pitää kysyä neuvoa elämästä. Todetaan, että on vain yksi ajanmitta eli kehdosta hautaan. Kirjailija ei etsi totuutta, mutta aikoo listata mikä ei ole totta.
Kirjailija toteaa, että kuolinkamppailu kuuluu elämään ei kuolemaan. Elävä pohtii kuoleman kauhua, ja tuntemattomuutta.
Edelleen belgialainen vuoden 1911 nobelisti Maurice Maeterlinck (1862 - 1949) pohtii, että kuoleman jälkeen on eri vaihtoehtoja:
1. Jälkielämä nykyisellä tietoisuudella
2. Jälkielämä ilman tietoisuutta
3. Jälkielämä uudenlaisella tietoisuudella
Maailmankaikkeudessa ei ole rajaa ajassa eikä avaruudessa, toisaalta hän pohtii, että voi olla miljardeja ajan ja paikan rajoittamia maailmoja.
Eipä tähän ole minulla mitään kommentoitavaa, eikä oikeastaan lisättävää, hyvää sunnuntaipäivän jatkoa ja olen blogannut aiemmin vuoden 1911 nobelistilta Mehiläisen elämän sekä Haudatun temppelin.
uusi kirjailija minulle, tulin uteliaaksi
VastaaPoistaNäitä löytyy myös gutenbergistä, eli tämä osoitteesta:
Poistahttp://www.gutenberg.org/cache/epub/53556/pg53556-images.html
Tässäpä mielenkiintoinen kirjailija, josta vain nimi oli tuttu!!
VastaaPoistaLuin nuo aiemmat postauksesi, ja tuo Mehiläisten elämä suorastaan yllätti käsittelyllään pitäen mielessä, että ilmestymisvuosi on 1901. Mehiläisten pörräyksistä tuli luettua viimeksi Maja Lunden Mehiläisten historia, 2016.
Kuolema, tuo yhteiskuntamme tabu, vetää aina peruuttamattomuudessaan mietteliääksi...
Hannelelle laitoin linkin tähän, löytyy gutenbergistä, jossa myös esittely, jonka laitan tuohon kommenttiin alle.
PoistaMaurice Maeterlinck.
VastaaPoistaSe suuri belgialainen kirjailija, jonka mietelmäteos nyt ilmestyy suomalaisessa asussa, on todella nykyajan merkillisimpiä henkiä, noita itsenäisiä kykyjä, jotka ilmestyessään aina tuovat mukaansa jotakin uutta maailman kirjallisuuteen rikastuttaen siten voimakkaasti ihmiskunnan henkistä elämää.
Maurice Maeterlinck syntyi Gentin kaupungissa v. 1862, opiskeli lakitiedettä ja toimi jonkun aikaa asianajajana, mutta pian otti runous hänet täysin valtoihinsa ja lakikirja jäi tomuttumaan suuren mielikuvituksen temmatessa runoilijan sen äärestä omiin rikkaihin maailmoihinsa.
Runoilijan nuoruusvuosina oli Ranskassa vallalla n.s. symbolistinen tai dekadenttinen koulu, jonka pääedustajana pidettiin runoilija Paul Verlainea, tuota onnetonta surunlasta, jonka nyyhkyttävät säkeet peittävät hänen kurjan elämänsä anteeksiantavalla loistolla. Tämän koulun oppeja kannatti myös nuori Maeterlinck v. 1889 ilmestyneessä merkillisessä kokoelmassa "Serres chaudes" (kuumat kukkalavat) ja ensimäisessä draamassaan "La princesse Madeleine".
Hän ei kuitenkaan orjallisesti noudattanut aikalaistensa oppeja, vaan astui kohta omia teitään, hämmästyttäen aikaansa omituisella, perin yksinkertaistetulla tekotavallaan, merkillisen voimakkaalla tunnelmalla, joka kohosi hänen teoksistaan kuin outojen kukkien tuoksu, ja omaperäisillä ajatuksillaan ihmisistä ja elämästä.
Maeterlinck astui kohta tavallisen sielullisen erittelyn ulkopuolelle; hän koetti selvitellä noita vaistomaisia, puoleksi tiedottomia tiloja, jotka valtaavat ihmisen esim. rakkauden tai kuoleman lähestyessä. Hän keksi aavistusten ja salaperäisten pelkojen runouden ja aivan kuin riisui henkilöiltään ruumiin, jättäen heidän sielunsa värisemään outojen, tuntemattomien voimien kourissa. Ne liikkuvat näyttämöllä kuin utukuvat, vallaten silti mielen merkillisillä tunnelmilla, niin että katsoja melkein henkeä pidätellen seuraa näytelmiä sellaisia kuin "Pelléas ja Mélisande" tai "Aglavaine ja Sélysette", joissa ei oikeastaan tapahdu mitään tavallisessa merkityksessä, mutta joissa kieli helähtelee suurta runsautta, sielun salaperäiset liikkeet tulkitaan harvinaisen sisäisen näkemyksen voimalla ja kokonaisuus vie mielen mukaansa oudolla tenholla, joka muistuttaa musiikin vaikutusta.
Luonnon kirjan ahkerana lukijana Maeterlinck on huomannut siinäkin yhtä ja toista, mikä on tavallisilta kuolevaisilta salattu.
"Kukkien äly" ja "Mehiläisten elämä" perustuvat tavattoman tarkkoihin luonnon helmassa tehtyihin havaintoihin. Kertoen yksinkertaisesti sen, mitä tekijä on omin silmin nähnyt, ne avaavat, tekijän syvien mietelmien ja rikkaan mielikuvituksen opastaessa, lukijalle avaroita näköpiirejä luonnon merkillisiin maailmoihin, ja päätä huimaa luonnon rajaton suuruus, elämän ääretön rikkaus.
Vielä on Maeterlinck tulkinnut omaa käsitystään maailmasta ja ihmisistä useissa mietelmäteoksissaan, joista nyt suomennettu on viimeisiä. Vaikka hän selvästi paljastaakin heikkoutemme ja yksinäisyytemme keskellä suurta maailmaa, tulee hän mietteissään kuitenkin lohdullisiin, hyväuskoisiin päätelmiin, niin että Maeterlinckin teoksen aina laskee kädestään hiukan entistä rikkaampana, entistä vapaampana, kuin olisi uusi päivänsäde taas pilkistänyt elämän sumuharsojen läpi.
E. P—la.
Melkoisen moninainen ihminen; Kiitos Jokke:)
VastaaPoistaLuin itse uusiksi Mehiläisen elämä bloggauksen. Pidin siitä, mitä olin silloin kirjoittanut.
Poista