Sivut

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Ingmar Bergman: Fanny ja Alexander


Ingmar Bergman: Fanny ja Alexander, Fanny och Alexander 1982, suomentanut Elina Hytönen Otava1984, sivumäärä 221.

Fanny ja Alexander valmistui tv-sarjaksi vuonna 1982, aineistosta leikattiin elokuva, joka sai neljä Oscaria ja Ingmar Bergmanin käsikirjoitus ja ohjaus olivat ehdolla Oscar-gaalassa. Tästä käsikirjoituksesta on muokattu tämä romaani tai ehkä päinvastoin?

Juoni ja henkilöt lyhyesti
Tarina kertoo Ekdahlien perheestä. Helena Ekdahl (os. Mandelbaum) on Fanny ja Alexanderin isoäiti ja leski, jolla on kolme aikuista poikaa. Helenan pojista Oscar Ekdahl on vanhin, hän on naimisissa Emilien kanssa, ja heillä on kolme lasta Amanda, Alexander ja Fanny. Oscar on hillitty, viisas, ja hän on omistautunut teatterille, jota pidetään yllä Helenan avustusten voimin. Emilie on ollut ja on teatterin tähtinäyttelijä. Hänen avioliittonsa oli vuosikymmenen lapseton, ja vailla mitään fyysistä kontaktia. Tämän jälkeen esikoinen Amanda sai alkunsa Helsingissä Emilien ollessa vieraileva teatterin näyttelijä, Alexanderin isä oli eräs ruotsalainen vastanäyttelijä, ja Fannyn isä oli kirkonmies. Emielien ja Oscarin avioliitto on kuitenkin sopuisa ja henkisen hellyyden täyttämä, Oscar on hyvä perheenisä. Helenan toiseksi vanhin poika on räiskyvä Gustav Adolf Ekdahl, jonka vaimo Alma katsoo miehensä syrjähyppyjä suopeasti, ja saa osansa eroottisesta latauksesta. Parilla on kaksi tytärtä 18-vuotias Petra ja 8-vuotias Jenny. Helenan kolmas poika Carl on naimisissa saksalaisen Lydian kanssa. Avioliitto on pikkuriitojen sävyttämä ja lapseton. Koti on kissojen täyttämä. Carl on professori, mutta Carl on huonosti motivoitunut varsinkin opetustyöhönsä. Carl on veloissa, ja hyvin melankolinen. Helenalla on vanha ystävä Isak Jacobi, jolla on eksoottinen liike. Isak lainaa myös rahaa, hän rahoittaa myös Carlia. Isak on hyvä hahmo.

Kirja ei ole kovinkaan loppuun asti hiottu, tarinaa katsotaan etenkin Alexanderin silmin, mutta teksti sisältää myös paljon kuvailuja, ja pitkiä näytelmämäisiä kuvailuja. Teos alkaa joulusta 1907, jolloin Ekdahlien joulupöydät notkuvat runsauttaan ja talo on täynnä elämän iloa, lasten ääniä, tavaraa, värejä, ääniä ja aikuisten askareita. Gustav Adolf on iskenyt silmäänsä punatukkaiseen lastenhoitajaan 18-vuotiaaseen ontuvaan Maj'hin, jonka kanssa karkeloi. Maj on herttainen, eikä pysty taistelemaan halujaan (eikä Gustav Adolfin haluja) vastaan, myöhemmin Maj synnyttää lapsen Victoria Helenan, joka otetaan perheeseen ja sukuun. Suvun naiset järjestävät Maj'n tulevaisuuden Tukholmassa. Gustav Adolf on purskahteleva hyväntahtoinen elämästä nautiskelija.

Teatteri alkaa esittää Hamlet -näytelmää, joka on varsin tärkeä monissa kohdissa. Oscar, joka on keskinkertainen näyttelijä, onnistuu haamun osassa, mutta saa sairaskohtauksen ja kuolee. Emilie jää leskeksi. Vuoden suruajan jälkeen Emilie hairahtuu piispa Edvard Vergéruksen sielunhoitoon ja kosintaan. Emilie kertoo tulevasta avioliitostaan Alexanderille, Emilie painottaa murjottavalle Alexanderille, että hän ei ole Gertrud, eikä piispa ole Tanskan kuningas (joka siis näytelmässä surmasi Hamletin isän, ja nai Hamletin äidin).

Lapsille muutto piispan ankeaan kartanoon on kamalaa. Talo on koruton ja ankea. Kaikesta leluista ja tavaroista on luovuttava. Alexanderilla on rakas nallekarhu Baloo, josta pitää myös luopua.  Taloudessa asuu piispan vanhapiikasisko Henrietta, piispan äiti Blenda Vergérus,  ja vakoileva palvelija Justina, piispan täti on puhumaton muriseva lihava liikkumaton hoidettava hahmo. Ulkoiset olot ovat painajaismaiset, lisäksi piispa, joka on raivohullu kurittaja, vihaa ja alistaa Alexanderia, jolla on varsin vilkas mielikuvitus ja asenne on uppiniskainen. Alexanderin näyt, ja haamut ovat teoksen kannalta hyvinkin tärkeitä ja keskeisiä, niitä en avaa, ne ovat siis hyvin hyvin keskeisiä. Rationaalisessa maailmassa Piispa on omahyväinen, ylimielinen, sadistinen kurittaja ja alkaa vihata ja alistaa myös Emilietä, joka lopulta vuonna 1909 pyytää apua Helenalta. Piispa uhkailee Emilietä lasten menetyksellä ja mielisairaalaan passituksella.

Gustav Adolf ja Carl yrittävät taivutella piispaa päästämään edes lapset pois, turhaan. Tämän jälkeen Isak Jacobi hakee lapset pois hyvin mystisesti ja vie lapset piiloon liikkeeseensä, jossa asuvat myös Isakin sisarenpoikansa Aron ja Ismael Retzinsky.  Piispa on raivona ja vaatii lapsia takaisin itselleen ja on alistanut raskaana olevan Emilien. Gustav Adolf on puolestaan ostanut piispan 110 000 kruunun velkakirjat.

Loppu on huikea Alexander kokee mystisiä asioita Isak Jacobin kaupassa. Emilie karkaa aviomiehensä luota, ja samalla talo palaa ja piispa kuolee.

Kaikki päättyy hyvin ja teatteriin. jossa tarina alkaakin.

Miljöö
Miljöö on ruotsalainen kaupunki, jossa on Teatteri, Orkesteri, ja Bordelli, mutta myös yliopisto, jossa Carl on töissä. Kaupunki muistuttaa varmastikin Uppsalaa. Gustav Adolf on liikemies, jolla on ravintoloita, ja taloja myös Ranskassa. Ekdahlit ovat hyvin toimeentulevia porvareita. Vaikka pikku kinaa on ilmassa, Ekdahlit ovat väleissä keskenään, ja rakastavat elämää ja toisiaan.

Piispa Edvard Vergerus on hahmona iljettävä. Ulkokultainen tekopyhä kontrollifriikki, joka elää yli varojensa, ja manipuloi lähipiiriään, käy kasvatuskeskusteluja kuulusteluina, kurittaa lähipiiriään, ja hymistelee olevansa hyvä ihminen. Kirjan kaikki ihmiset ovat 'syntisiä'. Isoäidillä on ollut jo miehensä eläessä lihallinen suhde Isakin kanssa. Gustav Adolf on viettinsä vanki, ja aiheuttaa impulsiivisuudellaan kärsimystäkin. Carl elää velaksi, ja hänellä on itseinhoa. Emilie hakee fyysistä läheisyyttä muualta, kun sitä kotona ei ole tarjolla. Alexander valehtelee, fantasioi, kiroilee, ja hänellä on murhaavia ajatuksia. Ekdahlien suku eroaa kuitenkin piispan klaanista siinä, että he näkevät oman vaillinaisuuden, ja toisten puutteet ja hyväksyvät itsensä ja muut, toisin kuin tekotukkainen tekopyhä piispa, jonka palvelijat ovat vakoilijoita ja niljakkaita kätyreitä.

Alexander on arka ja herkkä lapsi, joka on täynnä vihaa, lähinnä isäpuoltaan kohtaan. Hän ei myöskään ymmärrä äitinsä haluja. On vaikea sanoa, mitkä tapahtumat kirjasta ovat Alexanderin fantasiaa, ja minkä kirjailija haluaa olevan yliluonnollista, järjellä selittämätöntä.

Kuvaruudulta vai kirjanlehdiltä
Olen nähnyt filmin vain televisiosta  ja katsellut myös tv-sarjan (joka tulee taas 2018 jouluna). Kirjassa on taustatietoa, jota en ollut ymmärtänyt kuvaruudulta. Ihmettelin kirjan nimeä Fanny ja Alexander, sillä Fanny jää paljolti syrjään, enemmän Emilien esikoinen Amanda on parrasvaloissa. Elokuva on värikylläinen kollaasi, jossa värit, varjot, piispan kartanon värittömyys luovat vastakkainasetteluja. Elokuva, kuten kirjakin lopulta ylistää elämää ja teatteria, jonka maailma pystyy toimimaan vailla ulkomaailman pahaa kosketusta.

*****
Ingmar Bergman (1918 - 2007) oli ruotsalainen elokuvaohjaaja, mutta myös käsikirjoittaja ja kirjailija. Tämä kirja on päivätty vuoteen 1979 Fårössä, joka on Gotlannissa, jossa Bergman lopulta asui. Alexander sai joululahjaksi 1907 Laterna Magican, joka näytti kuvia, ja jollainen Bergmanilla lapsena oli. Laterna Magica on myös Ingmar Bergmanin muistelmien nimi, niistä bloggaan, kun Ingmar Bergmanin syntymästä on sata vuotta eli 14.7.2018. Bergmanin isä oli pappi, ja kotona lapsia kuulusteltiin ja kuritettiin. Ingmar ei ollut helppo lapsi eikä aikuinen. Perheellä oli rikas Anna-täti, joka panosti jouluun ja joululahjoihin. Äidillä oli enoja. Muistelmissaan Bergman puhuu yhdestä elokuvan avainkohtauksessa, jossa Ismael puhuu Alexanderin kanssa, se on sangen jännittävä, ja Bergman on tyytyväinen siihen, ja on tehnyt kaikkensa suojatakseen lapsinäyttelijä Bertil Guvea, joka näytteli Alexanderia kohtauksessa Stina Ekbladin kanssa. Bertil jätti elokuvat ja on kauppatieteen maisteri (lähde wikipedia). Fannyssa ja Alexanderissa on paljon suoraan Ingmarin lapsuuteen liittyviä asioita, joka ilmenee hänen muistelmistaan Laterna Magicasta.

(ÄLÄ lue, koska se sisältää mielipiteitä.
Teoksen teatteri on nykyisten teatterien kaltainen eli ei pyöri ilman mittavia panostuksia ulkopuolelta. Ennen hyvinvointiyhteiskuntaa teatteria rahoitti rikas porvari. tai upporikas aatelinen, mutta nykyisellään maksumies on köyhä veronmaksaja, jonka selkänahasta kaikki julkiset verotulot lopulta otetaan tai osa rahasta on ulkomaista julkista lainaa  myös taiderakennuksiin ja taiteen pyörittämiseen. Minusta teatteri on hieno taidemuoto, mutta pitää olla kustannustehokas, ja alan pitää pyöriä nykyisessä valtion velkatilanteessa pääosin pääsylipputuloilla, sama pätee julkisiin sinfoniaorkestereihin. Tuntuu oudolta, että näitä rahoitetaan näin mittavassa mielessä julkisin verovaroin. Kaupungeissa on kaupungin teattereita ja orkestereita, on Kansallisteatteri, Ruotsalaisia teattereita, Työväenteattereita, ja kaikkia muitakin teattereita tuetaan eri tavoin julkisista rahoista. Minusta tässä on jotain liiallista, eikä asiasta voida neutraalista edes keskustella. Turun kaupungin teatterin remonttiin kului pelkkään rakennukseen 20 miljoonaa aiottua enemmän yhteensä 45 miljoonaa euroa, kaikki on veronmaksajien rahaa. Jatkossa teatteri saa veronmaksajien rahaa miltei 7 miljoonaa euroa vuodessa. Summa on Turun kokoisessa kaupungissa aivan satumaisen suuri, kuten kaupungin orkesterinkin kulut, kaupungissa, jossa on paljon parakkikouluja, hammashoidon ja terveydenhoidon jonoja. Lasten eskaripaikoista käydään kädenvääntöä).

10 kommenttia:

  1. kirjaa en lukenut, mutta jouluikkunat Göteborgissa 100-vuotis päivän kunniaksi:
    https://hannelesbibliotek.blogspot.se/2018/02/fanny-och-alexander-i-goteborg.html

    VastaaPoista
  2. (hyvä että kaikki pääsevät osaksi kulttuuriin; teatteriin, kirjastoihin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä olemme samaa mieltä, mutta Suomessa tuetaan teattwereita, vaikka niisä ei olisi katsojia, ja toisaalta Turun kaupungin teatterin remontti maksoi 45 miljoonaa euroa, vaikka budjetti oli 25 miljoonaa euroa. Turun kaupungin pääkirjasto oli niin kallis, että keskustan muut pikkukirjastot Mikaelissa, ja Martissa lopetettiin ...
      Sitten on kysymys, voiko valtio aina vain velkaantua, ja pitääkö meidän ottaa ulkomaista valuuttaa velkaa, että nämä kekkerit maksetaan....

      Poista
    2. (käynyt uudessa pääkirjastossa, se vanha nostalgiaa)

      Poista
  3. Perusteellinen ja asiapitoinen postauksesti palautti mieliin sen voimakkaan lukukokemuksen tunnelatauksineen, jonka tämä teos aiheutti. Ilmestyessään kohuttukin ja runsaasti keskustelua viritellyt teos... Luomiskaari taisi mennä järjestyksessä tv-sarja - elokuva - kirja.

    Sulkujen sisällöstä olen kanssasi samoilla linjoilla: kulttuuri kunniaan ja sille kaikki se arvo, mikä sille anteineen kuuluu, mutta... Ja se iso mutta: kun ei niitä ilmaisia lounaita ole. Näen myös teatterin eräänlaisena tuotantolaitoksena, jonka tuotteilla pitää olla menekkiä, kustannukset kattavat lipputulot. Ohjelmavalikoima asetettava kysynnän mukaan. Kaikenlaisten erikoisuutta tavoittelevien performanssien tukemisella ei saavuteta kuin produktioon osallistuvien tekemisen ilo ja kuriositeetin tavoittelemisen kyseenalainen riemu.
    Elokuva-alan kohusta sanoit kaiken oleellisen; palmusunnuntain jatkoa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)
      TV-sarja on kyllä upea ja kontrastit Ekdahlien ja pappilan välillä on hienosti toteutettu.

      Poista
  4. Elokuvasta kohuttiin kovasti aikanaan, puvustus ja puitteet puhuttivat. Muistaisin nähneeni siitä osan televisiossa mutta en saanut kokonaan katsotuksi. Vaihdan kanavaa hyvin herkästi jos meno on liian raakaa, liian tuskaista tms. Hamlet on kiinnostava ulottuvuus juonessa. En ole tajunnutkaan että Bergman on kirjailija. Olen ajatellut häntä vain ohjaajana. Näin sitä sivistyy kun käy kirjablogeissa 🙂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Bergman aloitti muistelmien mukaan teatterista, ja kirjoitti näytelmiä ja ohjasi,ja elokuvaohjaajana hänet tunnetaan parhaiten. Ymmärisn tätä vasta kun luin Bergmanin muistelmat, joista siis bloggaus tulee kesällä ulos.

      Poista