Anna Sewell: Uljas Musta

Anna Sewell: Uljas Musta, Hevosen tarina, alkuteos: Black Beauty 1973, suomentanut Liisa Tuliniemi, TaskuSet, WSOY 1973, sivumäärä 166.

Anna Sewellin Uljas Musta on legendaarinen kirja, jossa hevonen nimeltään Uljas Musta on minäkertojana. Tarina alkaa kun Uljas Musta on varsa ja on yhdessä äitinsä Herttuattaren kanssa. Nelivuotiaana  alkaa koulutus, kuolaimiin ja satulaan totuttaminen ja valjakon veto. Uljas Musta myydään läheiseen kartanoon Birtwick Parkiin herra Gordonille . Kartanonherran poika on kuollut metsästysonnettomuudessa, ja Uljas Mustan "veli" on lopetettu. Kartanossa hevosia kuitenkin kohdellaan hyvin. Uljas Mustalle on kerrottu, että on ihmisiä, jotka välittävät hevosista ja osaavat hoitaa niitä. On myös ihmisiä, jotka ovat hevosille raakoja, kaikkein vaarallisempia ovat ihmiset, jotka ovat tietämättömiä hevosten pidosta ja hoidosta, he vahingoittavat eniten hevosia. Ilkeät ihmiset ymmärtävät hevosen arvon. Uljas Musta kertoo teoksessa sekä omia että toisten hevosten kokemuksia. Kartanossa oleva Kipakka on hermostunut hevonen, jota on kohdeltu huonosti. Erityisesti sitä on stressannut ryhtivyön käyttö, jolla nostetaan valjashevosen pää luonnottomaan asentoon. Ketterä on mukava poni, joka sekin hermostuu pikku poikien väärästä ratsastamisesta. Myöhemmin Kapteeni-niminen hevonen kertoi raakoja tarinoita Krimin sodasta. Kapteeni joutuu rattaiden yhteentörmäykseen, kun juovuksissa oleva ajuri, ajaa olutrattaat Kapteenin päälle. Kapteeni joudutaan myöhemmin lopettamaan.

Hevosia pidetään kuitenkin kartanossa hyvin. Kartanon rouvan terveysongelmien takia Gordon muuttaa vaimoineen ulkomaille ja hevoset myydään Jaarlille, jonka rouva vaatii ryhtiremmin käyttöä. Kipakka protestoi, ja siitä tehdään metsästyshevonen. Kirjassa on tämän jälkeen dramaattisia tapahtumia, tallipalo syttyy tupakasta, rouvan sairastuminen ja Uljas Mustan sairastuminen. Uljas Musta paranee vielä tästä, mutta ei erään juopon tallipojan hurjasta ratsastuksesta, jonka seurauksena kavio halkeaa, ja polvet vaurioituvat. Tästä alkaa Uljas Mustan "alamäki" ensin vuokrahevoseksi, sitten lukuisille omistajille, jotka ovat julmia, tietämättömiä tai juoppoja. Välissä on tosin vastuullinen vaununajaja, joka kärsii herrojen oikuista. Uljas Musta ajetaan ylirasitustilaan, mutta hevosystävä Throughgood "pelastaa" Uljaan Mustan ja lopulta rengas sulkeutuu, kun Uljas Mustaa hoitanut nuori tallipoika ostaa Mustan itselleen..

Uljas Musta on varsin hyvä teos, se tähdentää, että hevonen on arvokas eläin, ja vaatii kunnon kohtelua. Minusta teoksen teemat voi yleistää kaikkien kotieläinten ja jopa ihmisten kohteluun. On terveellistä nähdä eri näkökulmasta meidän käyttäytymisemme seurauksia muissa luontokappaleissa (ja lähimmäisissä). Minusta perusasiat hevosista, ja hevosten pitämisestä ja hoidosta olivat kuosissaan. Uljas Musta on lopussa ilmeisesti 14-vuotta eli elinvuosia on hyvällä hoidolla vielä paljon jäljellä.

Uljas Musta sopii minusta hyvin 7-12-vuotiaille, ja hevosharrastajille ikään katsomatta ja oma lukukokemukseni oli miellyttävä, olen lukenut tänä vuonna monta huonompaa kirjaa. Tämä kirja nimittäin kertoo ihmisistä ja ihmisluonnosta todella paljon. Olen aina ihmetellyt raakuutta heikoutta vastaan. Ymmärrän omien oikeuksien ja heikkojen puolustamisen ja rikollisten rankaisemisen, en heikkojen ja syyttömien alistamista. Usein heikko on niin alistettu, että hän ei osaa vaatia tai tajua perätä oikeuksiaan, eikä kukaan pidä hänen puoliaan. Nykyään liian moni toitottaa hätäänsä, mutta todellisilla hädänalaisilla sorretuilla ihmisillä ja eläimillä ei ole minusta äänitorvea, lisäksi osa syrjäytyneistä on tajunnut jo, että heitä ei kukaan kuitenkaan auta eli kannattaa vaan olla hiljaa ja yrittää selviytyä.

Anna Sewell (1820 - 1878) kirjoitti Uljaan Mustan vuosina 1871- 1877, ja sen julkaisuvuodeksi mainitaan 1877. Kirja kiinnittää huomiota hevosten oikeaan kohteluun. Anna Sewellin äiti on julkaissut lastenkirjoja.

Claude Simon: Georgica

Claude Simon: Georgica, Les Georgiques 1981, suomentanut Jukka Mannerkorpi, Otava 1984, sivumäärä 380. (Kirjan paperikannet puuttuvat).

Nobelisti Claude Simonin Georgica on kirja, jonka juonta ja kerrontaa ei voi selvittää tarkasti, sillä kirja koostuu eri osista ja on hajanainen. Teos on minusta parhaimmilta osin kubistinen kirjallinen (taide)teos, proosan Guernica, jossa kerronnan keinoin saadaan (yritetään luoda) multimosaiikkinen jatkuvan sodan kuvaus, joka heiluu ajassa.  Claude Simon pilaa kuitenkin teoksensa arvostelemalla kolmisenkymmentä sivua George Orwellin (kirjallisia) sotakokemuksia ja puimalla esi-isiensä perinnön kavalluksia.

Ranskalainen  Claude Simon syntyi Madagascarin Antanarivossa. Madagascar oli vuonna 1913 Ranskan siirtomaa. Simon varttui kuitenkin äitinsä kanssa Ranskassa isän kuoltua ensimmäisessä maailmansodassa. Claude Simon osallistui sekä Espanjan sisällissotaan, että toiseen maailmansotaan ja toimi lopulta vastarintaliikkeessä.

Claude Simon sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1985. Hän oli vuonna 2005 kuollessaan 91-vuotias. Claude Simonia sanotaan aiheestakin uuden romaanin kirjoittajaksi, hänen tekstinsä ajoittainen runon rytmi, sanan säilän heilutus ja irvokkaat lauseet maalaavat minusta kubistisen kuvan.

Georgica -teos on jaettu alkukohtauksen jälkeen viiteen osaan. Monet virkkeet ovat monien sivujen mittaisia, päälausetta on vaikea havaita, eikä niissä ole monestikaan edes predikaattia, (suluissa ja (sulkujen suluissa) kuvataan pikkuseikkoja ja niiden ominaisuuksia). Alkukohtauksessa on kaksi alastonta miestä. Romaanin ykkösosa on 44-sivuinen kudelma sodasta ja sotapäälliköistä. Toinen osa kuvaa pääosin sotajoukon (sotajoukkojen)  ratsastusmatkaa (ratsastusmatkojen) talvisessa maisemassa. Loput osat tarttuvat oikeiden ihmisten tekemisiin ja oletettuihin motiiveihin ja pilaavat teoksen.

Alkukohtauksessa vanha ja nuori mies ovat alastomina. En löytänyt tässä linkkiä mihinkään. Ensimmäisessä osassa on lukematon määrä sotia, yksittäisiä tapahtumia, jotka seuraavat toisiaan. Lisäksi käännöksen sivulla 51 on minusta karmea virhe. "Lokakuun 16.päivänä 1973 täsmälleen kello 12 kun kuningattaren pää putosi Vallankumousaukiolle Carnot ja Jourdan joiden perässä marssi puolet maan asevoimista jättivät vaiteliaina jälkeensä aution ja tyhjän Wattigniesin tasangon. Kuolema on väriltään likainen, raudanharmaa ja vihertävän musta. Hän kirjoittaa Pariisista erääälle ystävälle ventose-kuun 24 päivänä vuonna *3...."
Kysehän on luonnollisesti Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisestä ajasta, sillä oikea vuosi on tietenkin 1793 ei 1973. Tätäkään virhettä on miltei mahdotonta huomata ellei kiinnitä huomiota nimeen Carnot, joka on miltei ainoa nimi, joka katkelmassa mainitaan, muttei häntäkään koko nimeltään, joka on Lazare Carnot. Muuten puhutaan välillä Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisestä ajasta ja välillä on luultavasti Espanjan sisällissodasta, koska lentokoneita viuhuu yllä. Guernicahan on Pohjois-Espanjassa ja taulu syntyi karmeiden pommitusten jälkeen. Ehkä Espanjan sisällissodan pommituksista on kyse sivuilla 142 -144: Ensimmäinen lentohyökkäys. Lentokoneet (kolme kappaletta) lentävät rauhallisesti vaakasuoraa kohti itää (paluumatkalla kohteestaanko?) lähestyen vienosti saarnien reunustamaa, kivipäällysteistä suorana nousevaa tietä jonka yhtä reunaa kulkee pakolaisvirta yhteen suuntaan, toista ratsumiehet toiseen suuntaan. Huomattuaan lentokoneet pakolaiset hylkäävät tavaransa ja juoksevat tiensivuun ja heittäytyvät ojaan ...  noin neljäsosasivun jälkeen ... Ensimmäinen pommiryöppy räjähtää äkkiä takavasemmalla keskellä niittyä .... Kuvailua on kolmella sivulla noin puolitoista sivua, ja se on hyvin kuvainnollisella tasolla, jopa neutraalia. Tämä on omituinen mutta toimiva tehokeino, mutta vain jos tietää, mitä oikeasti tapahtui.

Kirjassa on eräitä toistuvia henkilöitä, eräs on Napoleonin Italian armeijan ylipäällikkö, noin 50-vuotias mies, Etsiskelin netistä, niin kenraali, josta Claude Simon kirjoittaa on luultavasti Jean-Pierre Lacombe-Saint-Michel (1753 - 1812), hän ainakin on Napoleonin Italian tykistön komentaja 1800-luvun alussa ja jatkuvasti mainitaan L. St M. Toinen on vanha leskirouva, jonka kuvailu alkaa romaanin kolmannessa osassa kahden ja puolen sivun mittaisella virkkeellä, josta en löytänyt päälausetta enkä joka lauseesta subjektia tai predikaattia:
"Ja aina kerran kuussa vanha rouva (leskirouva) mustiin puettuna, vahakasvoisena, aina itkettyneenä, juuri itkuun purskahtavana, yllään iänikuinen mustanpuhuva puseronsa, kaulus tiukasti kiinni vanhojen kaulajänteiden, löysien ihopoimujensa juuressa, sulkimena tuo soikea kamee jonka orvokinsinisestä alustasta kohosi käärinliinaisen, pääkallomaisen valkeana pompeijilaisen rummunlyöjän hulmuavan pehmeä eteerinen viitta, vanhan rouvan kaulasta erottamaton koru, kuin sukupolvesta toiseen siirtyvä, ehkä peräti keisarikuntaa edeltäneeltä ajalta periytyvä pakanallinen relikti joka jostakin käsittämättömästä syystä oli syrjäyttänyt perinnäisen granaattiristin tosiaan seuraavien esiäitien kuihtuneella kaulalla ja riippui siinä kuin aiolilainen kuparipiirros kaksimielisenä muistutuksena puolialastomista tanssitytöistä ja hetairosta:"  s.118 (Jokke luulee, että hetairoit olivat makedonialaisia ratsumiehiä Aleksanteri Suuren aikana, mutta tämä on vain luulo ja silkka arvaus?). Virkkeestä tässä oli viidesosa. Kolmannessa osassa rouva kuolee, ja hän on L.St M:n Ranskan vallankumouksen jälkeisen kenraalin L.St M:n pojan pojan tytär. Hän kuolee ja eletään taatusti 1900-lukua, sillä puhutaan tsaariperheen teloituksesta. Muistellaan Hochea, joka puolestaan oli kenraali Hoche, joka kuoli 29-vuotiaana vuonna 1797.

Kirjan neljännessä osassa kaikki lopulta romahtaa, mitä tulee taideteokseen tai klassikkoon. Claude Simon alkaa "analysoida" George Orwellin Espanjan sisällissotaa aloittaen sivulta 244 ja jatkaen koko neljännen osan loppuun 286. "Palattuaan etulinjoille toukokuun lopulla 1937 lyhyen loman ja Aragonin rintamalohkon juoksuhaudoissa vietetyn talven jälkeen O . . . haavoittuu etummaisia asemia tarkastaessaan luodista, joka lävistää hänen kaulansa" ss.244. Tässä O . . . tarkoittaa George Orwellia, jonka oikea nimi oli muuten Eric Arthur Blair, ja joka haavoittui kaulaan Espanjan sisällissodassa 1937 ja joka kirjoitti kokemuksistaan kirja Katalonia, Katalonia, ja jota minusta Simon irvii lopun lukua. Vaikka George Orwell ei saavuttanut Nobel-palkintoa, hän on suurkirjailija teoksillaan Vuonna 1984 sekä Eläinten vallankumous. Orwell kuoli 46-vuotiaana vuonna 1950, joka vaikutti varmasti siihen, että ei saanut Nobelin palkintoa, heppoisimminkin palkinto on saavutettu. Simon joka tapauksessa irvii Orwellia olan takaa "Ehkäpä hän toivoo kirjoittamisesta mielekkyyttä seikkailuunsa, kun tapahtumat poukkoilevat mielessä sikin sokin tai nousevat esiin tunneperäisessä järjestyksessä, pelkkä kronologinen luettelointikin on omiaan selventämään asioita". Tässähän Simon kuvaa omaa teostaan, siinä on kaikki sikin sokin, ja on tunneperäinen (ei kronologinen ) järjestys. "Hän (siis Simonin mielestä Orwell) kuvittelee myös että lauseopilliset säännöt riittävät paljastamaan syy- seuraussuhteita .." s.245 "Hän siis vaivaa jatkuvasti päätään sillä miten kirjoitus vaikuttaa lukijoihinsa" s.248.

Mitä mieltä on ruotia Orwellin sotareissun kuvausta 44 vuotta tapahtuneen jälkeen, ja kun Orwellin kuolemastakin oli 31 vuotta? Eihän Claude Simonkaan ollut espanjalainen, ja kirjoittaahan hänkin myös Espanjan sisällissodasta! Claude Simon vähättelee ja ivaa Orwelia:  "hän O. itsekin ehkä teehuoneessa",  "Etonin oppilaan selityksiä", "rankan säälimätöntä hyödyn tavoittelua", "Oxfordin englantiaan elegantisti artikuloiden", " koittaen huumorin avulla etäännyttää seikkailusta", "pikkupojalle" "neljän kuukauden kokemukset".

Kaikkein pahin on minusta Claude Simonin arvostelu Orwellin kokemuksesta Imperiumin poliisivoimista, East Endin köyhälistökorttelista, tiskaamisesta ja siitä, että Orwell oli lukemalla hankkinut tietonsa. Tässähän kirjailija ivaa toista siitä, että on hankkinut osan tiedoistaan lukemalla! Sana "Imperiumi" kuulostaa kummalliselta, Ranskahan rakensi myös siirtomaineen imperiumia, mutta Ranskan imperiumi ei ollut niin laaja, tiivis, eikä " Se Imperiumi" minusta pelastanut paljoakann toisessa maailmansodassa, Ranskahan joutui Saksan osin miehittämäksi toisessa maailmansodassa, jossa sekä Simon että Orwell olivat ja samalla puolella tosin eri "imperiumien" palveluksessa. Ranskaan tehtiin Normandian mainihinnousu, joka vapautti Ranskan, liittoutuneiden miehistötappioit olivat kuitenkin mittavat.

Georgica -teoksen viides osa pui ilmeisesti Claude Simonin hienoa sukulaista kenraalia Jean-Pierre Lacombe-Saint-Micheliä,  hänen urotekojaan Ranskan Suuren vallankumouksen jälkeen, ja hänen perintönsä kavallusta.

Olipahan lässähdys, kohokkasta pannukakku, joka oli pohjaanpalanut ja pilaantunut. Simonin Akaasia on tätä parempi.

Asko Kaunislehto on blogannut kirjasta vuonna 2013, hän on minusta tiivistänyt kirjan varsin mallikkaasti NÄIN.

Ronja Salmi, Jami Nurminen: Onks noloo?

Ronja Salmi, Jami Nurminen: Onks noloo? Kirjakauppaliitto 2016, sivumäärä 85

Kirjan päivän kirjana on ensimmäistä kertaa lastenkirja. Ronja Salmen kirjoittama ja Jami Nurmisen kuvittama Onks noloo? on minun mielestäni kohderyhmälle (jota en edusta) varsin oiva lukupläjäys, jota kivat kuvat vauhdittavat.

Kirja tarkastelee tenavien luokkayhteisöä. Petja, joka on kansikuvapoika, on päähahmo. Ensin otetaan luokkakuva, jossa esitellään kuotosluokan luokkakaverit.

Petjan paras kaveri on siilitukkainen Toni, joka harrastaa tietokonepelejä, ja on itsetunnoltaan varsin terve tapaus. Miranda meikkaa ja pitää Boys of Summer -bändistä, Aleksi on kallellaan fantasiaan, Malik urheilee ja Elsa on tumma heppatyttö, ...

Onkos noloo, jos mahasta kuuluu äääniä?
Luultavasti se monen mielestä on, ja Petjan ahmittua 15 kalapuikkoa, ääniä todella kuuluu ja  ...
Toni kuitenkin nostaa Petjan nolouden pyörteestä.

Onks noloo vitsailla, jos kaikkia ei naurata, onks noloo tanssia hitaita, onks noloo käyttää toppahousuja ja onks noloo jos poika laulaa? Ei tietenkään ole, ja se on tämän mukavan kirjan opetus.

Kirja päättyy leikkimieliseen lumisotaan.

Kirjassa voi vieläpä valita tarinoiden kulkua, ja siinä on koulun diskoo, lauluu, karaokee ja yökouluu, vänkää.

Kirjan ja ruusun päivän kirjoina ovat olleet
2015: Kari Hotakainen Kantaja
2014: Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito
2013: Jari Tervon Jarrusukka
2012: Tuomas Kyrön Miniä
Ilmaiskirjan saa ostamalla kirjoja. Tätä ei onneksi saa arvostelukappaleena. Onks noloo? oli minusta toistaiseksi paras näistä.

Charlotte Brontë: Professori

Charlotte Brontë: Professori, Professor 1857, esipuhe ja suomennos Inkeri Koskinen, Tammi 2009, Milton-sitaatit ovat Yrjö Jylhän suomennoksia.

Charlotte Brontë (1816 -1855) yritti julkaista teostansa Professori salanimellä Currer Bell. Ilmeisesti teos on kirjoitettu 1846, kirjaa ei kuitenkaan julkaistu Charlotte Brontën elinaikana. Sen sijaan Kotiopettajattaren romaani julkaistiin Charlotten teoksista ensimmäisenä vuonna 1847 pian Professori-teoksen hylkäävän vastauksen jälkeen sekin salanimellä Currer Bell.

Charlotte ja Emilyn Bronte olivat olleet Brysselissä koulussa, jossa Charlotte rakastui naimisissa olevaan koulun johtajaan, ja näistä kokemuksista kumpusi Professori -teos.

Juoni lyhyesti
Professori -teoksen minä-kertoja on mies, eli William Crimsworth. Kirja alkaa Williamin kirjeellä ystävälleen, jossa hän selittää menevänsä isoveljensä Edwardin luo opettelemaan liike-elämän salaisuuksia. Edward on naimisissa, ja suhtautuu vihamielisesti latinaa ja kreikkaa lukeneeseen nuorempaan veljeensä. Koska William osaa myös saksaa ja ranskaa ja hieman matematiikkaa, hän saa konttoristin paikan veljensä liiketoimissa. Veli passittaa hänet tosin muualle asumaan. Veljen aliarvioinnista ja kiusaamisesta huolimatta (tai sen vuoksi) William ystävystyy rikkaan herra Hunsdenin kanssa, joka usuttaa väkeä ilmaisemaan mielipiteitään Edwardille, joka on täydellinen öykkäri. Veli pillastuu tästä ja William irtisanoo itsensä ja Hunsdenin suosituksin työllistyy poikakouluun Brysselissä. William Crimsworth alkaa opettaa myös viereisessä tyttökoulussa englantia. William Crimsworth on ilmeisesti aikansa tyylin mukaisesti ivallinen ja ilkeä opettaja ja tyranni luokassaan. Hänen opetusmenetelmänsä ovat ivaus, nolaus, nollaus sekä mielivalta. WC:n ihmiskäsitykseen kuuluvat myös päänmuodon, ja ilmeiden analysointi, sekä ihmisten rankkaaminen kansallisuuksien mukaan. Koulun ompeluopettaja alistettu Frances Evans Henri osoittaa osaavansa puutteellisesta koulutuksesta huolimatta englantia. WC:n nolauksesta ja nollauksesta huolimatta Frances opiskelee onnistuneesti, ja WC tutustuu lähemmin Francesiin ja ihastuu. WC:stä on kiinnostunut myös naiskoulun johtaja Zorraide Reuter, joka ei saa vastakaikua tunteilleen. Tämän vuoksi Zorraide Reuter raivaa hissukka-Francesin tieltään. WC kuitenkin etsii Francesin käsiinsä, sillä on vakuuttunut tämän kyvyistä, onhan hänen äitinsä ollut englantilainen ja hän on protestantti, ilmeet ja kallonmuotokin lienevät hänen standardiensa mukaisia. WC eroaa koulusta. Zorraide Reuter avioituu poikakoulun johtajan Pelet'n kanssa. Hunsdenilta WC kuulee veljensä tehneen konkurssin, mistä WC ei ole lainkaan pahoillaan, joskin lopussa veli on taas keinotellut itsensä Kroisokseksi. WC ja Frances avioituvat ja WC saa hyvän paikan Brysselissä. Frances ei halua jäädä kotirouvaksi, vaikka heillä on Victor-poika, vaan perustaa oivan tyttökoulun, missä Frances vaalii opiskelijoita hellyydellä ja hartaudella. Myytyään sijoituksensa he muuttavat Hunsdenin naapureiksi Francesin unelmamaahan Englantiin.

Arviointi
Teos on hyvin kankea, koska mies on valittu minäkertojaksi ja kirjassa on kummallisia jaarituksia. Kiinnostavinta teoksessa on kuitenkin Francesin -hahmo. Hän on luultavasti köyhyydessään, yritteliäsyydessään ja hyvyydessään Charlotte Bronten omakuva. Olisin halunnut lukea enemmän Charlotten opetusmenetelmistä ja oppilaista sekä perhe-elämän ja työn yhdistämisestä. Tämä on feministisyydessään hyvä teos. Muuten teos on varsinainen riman alitus, vaikka se siis sisältääkin osittain hyviä teemoja. Mies-kertoja on ensimmäinen heikkous. Lukiessani ajattelin koko ajan Williamia naisena, välillä piti kalibroitua. Kirja alkaa Williamin epäuskottavalla kirjeellä ystävälleen, jossa hän selittää menevänsä isoveljensä Edward luo opettelemaan liike-elämän salaisuuksia. Bloggauksen lopussa on liirumlaarum-kirjeen alkua englanniksi. Vastaanottajan viisautta oli olla vastaamatta siihen. Kirje oli kymmenen sivun mittainen. WC tarkkailee jatkuvasti omia ja lähipiirin ilmeitä ja tunnetiloja, on kiinnostunut kukista ja puutarhoista. Hänen veljensä on täydellinen öykkäri, mutta myös WC on kuin likasanko. Hänen ihmiskäsityksensä on minusta hyvin stereotyyppinen ja omituinen. Flaamilaisista apuopettajista annetaan tyhmänoloinen kuva ja puhutaan heidän tyhmyydestään kuten oppilaidenkin. Ranskalaisia pidetään rumina, eli kirja lietsoo kymmenillä sivuilla varsin suuria ja täysin perusteettomia ennakkoluuloja. Ilmeet paljastavat WC:n maailmassa luonteen ja älyn. Ihmisten "uskontoja" myöskin laitetaan järjestykseen. WC nöyryyttää oppilaita ja pitää pelossa, heidän ulkonäköään ruoditaan negatiivisessa hengessä.

Minusta oli onni, että tätä ei julkaistu ennen Kotiopettajattaren romaania, jossa siinäkin öykkäri Edward Rochesteria arvostettiin ja Bertha Masonia nolattiin syntyperänsä vuoksi, osin tosin myös tekoja, mutta teot johtuivat kirjan mukaan Berthan "perimästä". Tätä käsitystä, miksi Bertha oli hullu, on muuttanut Jean Rhys teoksellaan Siintää Sargassomeri. Ihmiseen vaikuttavat myös ympäristö ja etenkin kohtelu ja koulutus.

Charlotte Bronte on joka tapauksessa kirjoittanut Kotiopettajattaren romaanin, joka on edelleen jokaisella klassikkolistalla, eikä sitä sieltä oteta pois seuraavaan 200 vuoteen, tämä on Jokken kirjanurkan arvaus, ei tieto.

Charlortte Bronten syntymästä on nimittäin tänään kulunut 200 kokonaista vuotta.

Haihatteleva kirje
"DEAR CHARLES,
"I think when you and I were at Eton together, we were neither of us what could be called popular characters: you were a sarcastic, observant, shrewd, cold-blooded creature; my own portrait I will not attempt to draw, but I cannot recollect that it was a strikingly attractive one—can you? What animal magnetism drew thee and me together I know not; certainly I never experienced anything of the Pylades and Orestes sentiment for you, and I have reason to believe that you, on your part, were equally free from all romantic regard to me. Still, out of school hours we walked and talked continually together; when the theme of conversation was our companions or our masters we understood each other, and when I recurred to some sentiment of affection, some vague love of an excellent or beautiful object, whether in animate or inanimate nature, your sardonic coldness did not move me. I felt myself superior to that check THEN as I do NOW.... tätä jatkuu seuraavat piinaavat kymmenen sivua, eikä Charlesista tosiaan kuulu eikä näy pihahdustakaan, ilmeisesti kaveri on jonkin verran järkevämpi ja on jo naimisissa.

Dario Fo: Ensimmäiset seitsemän vuottani

Dario Fo: Ensimmäiset seitsemän vuottani, ja muutama niiden lisäksi, alkuteos Il paese dei mezarat,  toimittanut Franca Rame, suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä, WSOY 2004, sivumäärä 232.

Nobelisti Dario Fo on armoitettu tarinan kertoja. Tämä teos on jo alusta saakka hauska katsaus Dario Fon syntymään ja lapsuuden maisemiin, jotka olivat Italian ja Sveitsin rajalla. Dariolle uskoteltiin Sveitsissä kattojenkin olevan suklaasta ja tuotiin iso kattotiilen muotoinen suklaapala ...

Darion  isä oli Italian rautateiden palveluksessa  aseman hoitajana. Dario leikki kyläläisten poikien kanssa. Joukkoa johti karabinieeri-vääpelin poika, mutta joukossa oli myös salakuljettajien lapsia. Yksi salakuljettajista pelasti poikajoukon myös vuorilta onkalosta. Ainoa poika, jota hakattiin onkalotapahtumien vuoksi, oli vääpelin vesa. Tullivirkailijat ottivat salakuljettajia kiinni harvakseltaan, silloin tällöin, että tilastot tulivat kuntoon, kyseinen vääpeli myöhemmin siirrettiin toiseen paikkaan. Sveitsiin rajan yli pakeni myös poliittisia pakolaisia jo 1930-luvun alussa. Pikku-Darion paidassa viedään myös viesti Sveitsiin lähetettäväksi edelleen Ranskaan isän ystävälle. (Dario Fon lapsuudessa Mussolini oli jo vallassa, ja 1930-luvulla Italia oli diktatuuri). Isän toimintaa pakolaisten siirtämisessä Sveitsiin tarkastellaan lisääkin toisen maailmansodan aikana. Dario Fo oli ikäluokkaaa, jota yritettiin siirtää Saksaan tehdastyövoimaksi, ja kun Dario ilmoittautui vapaaehtoiseksi IT-mieheksi, jotta välttyisi Saksan matkalta, hän miltei joutui vielä Saksaan rintamalle. Aikansa pakoiltuaan tehtäviä, hän karkasi koko asepalveluksesta, ja sota loppui. Kun Englanti ja USA nousivat maihin, saksalaiset määräsivät "tahdin" pohjois-Italiassa. Tämänkin traagisen ajanjakson Dario Fo on saanut välitettyä elävästi. Dario Fo naljailee 1930-luvulla Italian suuruuden haluista ja sodasta Afrikassa. Tämän luettuaan ymmärtää, että ainakin osalla italialaisista ei ollut kovinkaan paljon haluja sotia, ja heidän suhde sotaan on minusta oikea. Isä oli ollut ensimmäisessä maailmansodassa ja hän oli siellä haavoittunut.

Dario Fo on ilveilijä, ja kirja kattaa nimestään huolimatta sattumuksia myös nuoruudesta ja varhaisaikuisuudesta ja teos päättyy isän hautajaisiin, eli ei ole kysymys seitsemästä ensimmäisestä vuodesta. Teoksessa on ensimmäinen ihastuminen, napakka elämänmakuinen tarina, johon liittyy veneilyä. Kaikesta huolimatta Dario Fon lapsuusmuistot olivat ehkä parhain osa teoksesta. Dario Fon äiti oli sangen nuori, 19-vuotias, kun Dario syntyi. Dariolla on ainakin pikkuveli ja sisar, Isä oli rautateillä asemanvartija, joka työ antoi mahdollisuuden toimia "vapaaehtoisena" ja ajatella. Isän työn perässä muutettiin. He asuivat Porto Valtravagliassa lasinpuhalluspaikalla, missä ihmiset työskentelivät vuorotöissä läpi vuorokauden, ja seudulla oli paljon ulkomaisia lasinpuhaltajia "tarinaniskijöitä" eli fabuloitsijoita, jotka kertovat tarinoita. Tarinat sidotaan nykyhetkeen, epäkohtiin, ja kertojat ottavat yleisön reaktioista vaarin. Dario Fo listaa hyvän tarinankertojan ominaisuuksia, he saavat perustarinaan eloa, ryydittävät ajankohtaisilla asioilla, ja mukautuvat yleisöön. Dario Fosta tulee jo nuorena armoitettu tarinankertoja, bravuurina on alkuun Odysseuksen harharetket, joita hän pitää pakoiluna kotoa. Dario Fo  suuntautuu kuitenkin ensin maalaustaiteeseen, ja tekee jo nuorena muotokuvia, ja käy taideakatemian, kansikuvassa on hänen omakuvansa vuodelta 1948.

Kirjassa on paljon tarinoita Darion äidinisän maatilalta, enosta ja lasitehtaan insinöörin vaimosta, joka pettää miestään. Traagisin tarina on Moncosta ja Elisasta, ja heidän fyysisestä "salasuhteestaan". Elisa on rosvopäällikön tytär. Monzo hakataan sairaalakuntoon. Suhde jatkuu, kun ilmiannon vuoksi  Elisan isä passitetaan vankilaan. Pian Monzo ja Eliza räjäytetään yhdessä veneen kanssa. Tämän kirjan tarinoissa niiden keveydestä huolimatta on paljon opetuksia rivien välissä.

Lopussa ennen isän hautajaisia tavataan itse Pablo Picasso sekä ollaan Pariisissa rajussa performanssissa teatterissa, tosi  ruumillinen esitys, josta Dario varmaan ammensi näytelmäkirjailijan uralleen, jota teoksessa ei käsitellä.
*****
Italialainen näytelmäkirjailija Dario Fo (s. 1926 - 2016) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Tästä kirjasta sain paljon enemmän kuin olin odottanut.

Murong Xuecun: Unohda minut tänä yönä, Chengdu

Murong Xuecun: Unohda minut tänä yönä, Chengdu, Chéngdū, jīnyè qĭng jiang wŏ yíwàng, 2003, suomentanut Rauno Sainio,  Basam Books 2015, sivumäärä 362.

Unohda minut tänä yönä  -kirja alkaa, kun romaanin päähenkilö Chen Zhong saa puhelun vaimoltaan Zhao Yuelta, mutta päättää jäädä kaupunkiin ja menee pelaamaan mahjongia rahasta ystävänsä Li Liangin luo. Kun peli loppuu aamuyöllä,  Chen Zhong vie muut pelaajat kotiin ja on lopuksi fyysisessä kanssakäymisessä rakennusyrittäjän tyttären Ye Mein kanssa. Kun Chen Zhong tulee kotiin, hän kuulee vaimonsa Zhao Yuen puhuvan hänen oman rakastajansa kanssa puhelimessa (eli molemmat puolisot pettävät toinen toistaan).

Itsekeskeisellä 28-vuotiaalla miespäähenkilöllä on yllättäen kaksi opiskelusta tuttua kaveria. Ensimmäinen on aiemmin mainittu Li Liang, joka avioituu Ye Mein kanssa. Päähenkilö hommaa morsiamelle abortin ja karkeloi vielä toistekin Li Liangin tulevan vaimon kanssa. Li Liangin avioliitosta ei tule pitkäaikainen, Li Liangilla on "fyysisiä ongelmia" ja kun  Li Liang kuulee karkeloinnista vielä psyykkisiäkin, tulee ero ja Liang sortuu huumeisiin, joista kylläkin vieroittautuu.

Chen Zhongin toinen ystävä on Isopää-Wang, joka on jonkinsortin virkamies poliisissa. Hän junailee asioita ja ottaa lahjuksia. Chen Zhong ottaa etäisyyttä Wangiin tämän otettua 50 000 lahjuksia Li Liangin huuumepidätyksen yhteydessä, mutta Chen tarvitsee Wangin apua omissa "haasteissaan", ja yksi on tosiaan haaste oikeuteen. Chen Zhong on velkaa yhtiölleen satoja tuhansia epäselvien kululaskutusten vuoksi. Asiakkaita kestitetään, mutta päähenkilö kestittää etenkin itseään.

Chen Zhong on töissä moottoriöljyä myyvässä yrityksessä (tai liittyy kuitenkin autohuoltoon), jossa juonitellaan jatkuvasti. Chenin pomo on Läski-Dong. Dong juonittelee Chen-kolmosen kanssa. Kaikkein pahin juonittelija on kuitenkin päähenkilö Chen Zhong itse, ja hän saa lopulta maksaa tekosistaan täyden hinnan, ero tulee niin petollisesta vaimosta, kuin työpaikaltakin, machomies saa kenkää.

Teos on kirjoitettu alunperin jatkosarjana nettiin, ja painettu myöhemmin kirjaksi. Tässä on minusta samanlainen idea ja toteutustapa kuin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjassa, sekin muistaakseni meni ensin nettiin, ja moralistien kauhuksi myös kirjapainon kautta myyntiin. Senkin jälkeen on tullut helmiä Vuorisen hanurista myyntiin asti paljonkin. Tämäkin on tyypillinen äijäkirja, minusta länsimaissa on tällaisia teoksia, joissa heijastetaan haaveita paperille, kaikki ei ole jokapojan todellisuutta. Päähenkilö Chen muistelee myös yliopistoaikaansa, muistelut toivat mieleen minusta amerikkalaiset elokuvat. Suomessa lukemistani ehkä Reijo Mäki esittää jossain kirjoissa tätä machomiesten pinnallista (piinallista) elämäntapaa, ollaan töissä, illat notkutaan baareissa ja irtonaisia pyörii. Unohda minut tänä yönä, Chengdu  -teoksessa viinanjuonti on vähemmällä, mutta "huorissa" (tätä sanaa käytetään) käydään  ja uhkapelataan, puhutaan aborteista (ja teetetään), lisäksi on tarinoita "lahjonnasta"  ja makeasta elämästä. Kuinka hyvän kuvan tai realistisen kuvan antaa Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailut sodan jälkeisestä Suomesta? Minusta ei anna kovin realistista, vaikka ovat hyviä "kioskikirjoja". On tässä tosin "runonpätkiä" ja viitataan edesmenneeseen runoilijaan Hai Zi'hin, joka jättäytyi junan alle 1989 (kirjan ja englanninkielisen wikipedian mukaan).

Omppu on ollut varsin "innostunut" kirjasta täällä.
Ulla pohtii kirjan herättämiä ajatuksia näin.
*****
Murong Xuecun on oikealta nimeltään Hao Qun (s. 1974). Hän  kirjoitti suomentajan Rauno Sainion alkusanojen mukaan tämän siis nettiin ja oli  suurinpiirtein samanikäinen kuin kirjan päähenkilö. Sainio on ostanut kiinankielisen kirjan Chendusta, ja se ei ole ensimmäinen painos, eikä luultavasti ole juurikaan sensuroitu.

Murong Xuecun palkittiin Kiinassa 2010, mutta hän ei saanut pitää kiitospuhetta. Hänen internet-tilejään on laitettu Sainion mukaan kiinni. Tämä antaa varsin toisenlaisen kuvan, kun lukemani kirjat yleensä Kiinasta. Googlen hakujen mukaan Kiinassa on korruption vastainen kamppailu, Kiina ei ole vähiten korruptoitunut maa eli työtä on. Transparencyn "vähiten korruptoituneet maat" listojen mukaan se on sijalla 83, kun rankattuja maita on listassa 167, lähde täällä. Suomi on tässä vuoden 2015 listassa toinen, ykkönen on Tanska ja kolmonen Ruotsi.

Itse uskon kirjan antavan kuvaa pintaliitäjien elämäntyylistä (vrt Vuorinen, Mäki ja Outsider Suomesta). Talouskasvu tuo vaurautta Kiinaan ja ihmisen rikastuminen myös rappeuttaa. Kiinassa varmasti taistellaan lieveilmiöitä vastaan. Raha luo uudet arvot, rahan tienaaminen itsekkyyttä ja vanhempien arvoista luopumista. Myös moraalin perusta voi rappeutua. Tämä on kuitenkin minusta viihdekirja, ei dokumentti, vaikka yrityksen päivittäisiä keskusteluja käydään vinoilun hengessä, iltatoimintaa on, ja yliopistoelämää muistellaan.

Chengdu, joka jää kirjassa pelkäksi kulissiksi, on kaupunki, joka sijaitsee Lounais-Kiinassa, jonka taloudellinen ja poliittinen keskus se on. Asukkaita on 14 miljoonaa. Kirjankannen kuvassa on luultavasti Rauhallisuuden silta, joka ylittää Jingjiang-joen.

Kiinalaista kirjallisuutta paremmin edustaa nobelisti Mo Yan ja hänen teoksensa Seitsemän elämää. Mo Yanin Viinamaakin on tätä parempi.

Osallistun tällä ja aiemmilla Kurjen siivellä haasteeseen.

Samuel Beckett: Watt

Samuel Beckett: Watt, (julkaistu englanniksi 1950 ja ranskaksi 1968) suomentaja Caj Westerberg, Basam Books 2006, sivumäärä 326.

Nobelisti Samuel Beckettin kirja Watt on teos, joka ei voi olla "best-seller", se on liian erikoinen ja vaikea. Kirja on minusta kokeilu ja käännetty erittäin taiten. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan ymmärtänyt, miksi teos on julkaistu, mutta se oli minusta erikoisuudestaan huolimatta varsin valaiseva ja paikoin jopa hyvä ja hauskakin.

Teos on jaettu neljään pitkään lukuun, joissa ei tapahdu oikeastaan juuri mitään, "päähenkilö" Watt nousee junasta ja suuntaan palveluspaikkaansa herra Knottin luo törmäten kantajaan.

Loppu on pohdintaa Wattin palveluspaikasta ja kummallisten ajatusketjujen vääntelyä. Watt on ajatelultaan erikoinen, nykyisin hänet varmasti diagnostisoitaisiin, (esim. aspergeriksi. Täällä on Terveyskirjaston määritelmä, josta lainaus tässä "on ominaista ongelmat toisten ihmisten tunnetilojen ymmärtämisessä ja siitä johtuvat kommunikaatio-ongelmat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sekä erilaiset kaavamaiset käyttäytymistavat. Häiriö on luonteeltaan pysyvä, ja siitä kärsivillä ilmenee myös aikuisena vaikeuksia ymmärtää toisten ihmisten tunteita, minkä tuloksena on usein erilaisia vaikeuksia ihmissuhteissa"). Wattilla ei ole sanottavasti vaikeuksia ihmissuhteissa, koska niitä ei erityisemmin ole, eikä hän kauheasti puhu.

Wattin mieli sen sijaan kuohuu, kun hän vaikkapa tarkkailee pianonvirittäjiä, hänen aivonsa alkavat jauhaa tyhjää. Wattin tehtäviin ei kuulu pianonvirityksestä päättäminen vaan Wattin tehtäviin kuuluu ruuan teon yhteydessä punnita ja annostella ainakin lisäaineet herra Knottille, jotka lisäaineet ovat hyvin omituisia: "insulinia, digitaliinia, kalomelia, jodia, laudanumia, elohopeaa,  hiiltä, kamomillaa ja matolääkettä ja tietysti suolaa ja sinappia, pippuria ja sokeria ja tottakai salisyylihappoa, käymisen estämiseksi". s. 110. Knottin pöperö tehdään padassa ja ylijäänyt ruoka lisäaineineen annetaan koiralle, jota Knottilla ei ole. Aiemmin Watt oli ihmetellyt  Knottin pataa sivulla 103..."katsoessaan herra Knottin pataa, ajatellessaan jotain herra Knottin pataa, Watt turhaan sanoi, Pata, pata. No ei ehkä turhaan, mutta likipitäen. Pata se ei kuitenkaan ollut."... pohdintaa jatkuu pitkään. Padassa siis tehdään Knottin ruoka. Ylimääräinen ruoka annetaan koiralle oven ulkopuolelle. Yksinkertaista? Ei ole, vaan asiaan liittyy monimutkainen kuvio. Ensin on selvitys Lynchin perheestä, jossa on paljon fyysisiä ja psyykkisiä vaivoja ja joita selvitetään monia sivuja ynnä heidän sukupuutaan ja syntytapojaan ja kuolemia. Rullatuolissa istuva Sam Lynch (rullaa naisten perässä kaiken aikaa) on monien kaksosten isä, myös serkkujensa Artin ja Conin (kääpiökaksosten) isä. Artin ja Conin tehtävä on tuoda koira joka päivä syömään herra Knottin pöperö, jos sitä on jäänyt yli. Asiaa kun pohditaan, tulee siitä lähes käsittämättömän vaikea, koiran kuolemineen ja vaihtoineen. Luettuani pöperön lisäaineet en ihmettele koiran kuolemaa.

Watt pohtii monia monia asioita, esimerkiksi kolmen sammakon kurnutusta,

Yksi ääntelee Krak, toinen Krek ja kolmas Krik, ja hän kehittää kummallisen mallin, miten äännähdykset tulevat, violetti rivi on "omani", tätä "partituuria"  on sivuilla 176 - 178, saattaa sisältää sammakkosinfonian, tai rytmikuvion, mutta veikkaan että ei, sillä kirjan höpinätkään eivät muodosta järkevää "teoriaa".

Wattilla on platoninen suhde rouva Gormanin kanssa (joka torstai samaan aikaan). He suutelevat ja istuvat sylikkäin ja vaihtelevat asentoa usein (vaatteet päällä), tämä tapahtuu siis torstaisin. Beckett pohtii, onko rouva Gorman naisten nainen, Beckett miesten mies ja vaihtoehtoja on paljon paljon, paljon enemmän ja tekstiä tulee, tulee ja tulee....

Kirjan kolmannessa osassa on pitkä Arthurin kertoma tarina, mutta paljon myös Wattin luokittelua. Tässä on toisen henkilön kertomaa Wattista luultavasti naisen. Tästä ilmenee, että Wattin puhuma kieli on alkanut muuttua.  Wattin ääni on matala ja puhe nopeaa. Ttaw uuhup nirepakat, nutiv aalevo. Kirjoitin sanan nutiv, koska Beckett ilmeisesti ranskalaistuneena kirjoittaa vapaasti useista ruumiin toiminnoista ja tiedätte kyllä mistä, eritteitäkin eritellään.

Neljännessä osassa Watt menee juna-asemalle ja jää yöksi asemalle, mutta ei nouse aamunkaan junaan. Kirja ei luonnollisesti pääty mihinkään johtopäätökseen asioiden tilasta, joka on saatu toistoilla, kääntelyillä ja saivarteluilla aivan sekaisin.

Wattissa on minusta paikoin luetteloinnin ja kääntelyiden muodossa esihypnoottista hokemista. Kirja ei osoittele, eikä diagnostisoi (kuten itse yllä), se ei myöskään lajittele ihmisiä. Sitä en osaa sanoa, haluaako Beckett testata lukijoita, onko se tyhmin, joka lukee tämän loppuun. Luultavasti tyhmin on se, akoj aaggolb ätsät eli nimhyt no ekkoJ.

****
Samuel Beckett (1906 - 1989)  voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1969.

Samuel Beckett  opiskeli ranskaa, italiaa ja englantia ja toimi englannin opettajana Ranskassa. Hän oli James Joycen ystävä ja sihteeri, ja puolusti Joycen metodia. Ensimmäinen Beckettin julkaisu oli kriittinen essee " Dante... Bruno. Vico.. Joyce", hän julkaisi runoja vuonna 1930.
Beckettin tuotanto on sekä ranskan että englannin kielistä. Tämä Watt teos on kirjoitettu sodan aikana ja on pitkään aikaan viimeinen hänen englanninkielinen romaaninsa. Beckett on itse kääntänyt tämän ranskaksi.

Caj Westerberg on kirjoittanut teokseen hyvän alustuksen. Westerberg on itsekin hyvä runoilija ja kääntänyt myös nobelisti Tomas Tranströmerin runoja.

Samuel Becketin syntymästä tänään 13.4.2016 on 110 vuotta.

Mahfouz Naguip: Midaqq-kuja

Mahfouz Naguip: Midaqq-kuja, 1947, suomentanut Pekka Suni ja Mustafa Shikeben, Tammi Keltainen kirjasto 1990, sivumäärä 403.

"Midaqq-kuja oli yksi menneiden aikojen jalokivistä ja joskus loistanut Kairon historiassa kuin säihkyvä tähti". Tarina itsessään tapahtuu syrjäisellä Midaqq-kujalla toisen maailmansodan aikana. Sota vaikuttaa aika vähän kujan elämään. Midaqq-kujalla on muutamia ihmisiä, jotka omalla tavallaan elävät vaatimattomasti onnellista elämää, mutta tyytymättömyydessään etsivät jotain uutta. Tämä johtaa monenlaisiin vaikeuksiin, johon sota ja tai länsimaalaisen elämän lieveilmiöt osin vaikuttavat. Kirjassa on paljolti uskonnollisia viittauksia, minusta hyvässä mielessä, jätän ne kuitenkin mainitsematta ja jokaisen itse löydettäväksi. Kirjan kerronta on yksinkertaista ja kaunista, kertomuksesta tulee ehjä, mutta monilta osin traaginen.

Al Hilwin parturiliike toimii kujalla samoin kuin Alwan Salimin tukkuliike, Kamil-sedällä on makeiskauppa. Kirshan kahvilaan kokontuu ihmisiä juomaan teetä ja keskustelemaan. Kujalla asuuu myös Sheikki Darvish, joka on ollut englannin opettajana, mutta on saanut lähteä, kun koulu on valtiollistettu, hänet on siirretty ensin alemman tason virkailijaksi, josta on kantelujen vuoksi irtisanottu, ja Sheikki Darvish on nyt viraton, mutta vapaa mammonasta. Radwan Hossein, on "epäonnistunut" elämässään, hän ei ole saavuttanut loppututkintoa ja hän menettänyt lapsensa. Radwan Hossein on kuitenkin saavuttanut mielenrauhansa ja on antelias ja auttavainen, vaikkei ole kovin rikas. Hän on hyvä vuokraisäntä. Häneltä tullaan usein kysymään neuvoja. Hän antaa punnittuja ja harkittuja vastauksia, joihin liittyy yleismaailmallisia viisauksia, kuten "Kärsivällisyys on hyve, muutos on siunaus".

Kylä on muutoksessa, Rouva Saniya  Afifi  on rikas vuokraemäntä, joka  kerää seteleitä. Hän haluaa uudestaan naimisiin, Saniya on leski, jonka mies ollut huono. Rouva  Umm Hamida joka tietää kaiken juoruista lupaa löytää Saniyalle miehen, joka on lopulta  30-vuotias poliisi. Viisikymppinen morsian haluaa komistautua, hän haluaa tohtori Boshyltä kultahampaat. Tähän Boshy tarvitsee kujan omituisimman asukkaan Zaitan apua. Zaita saa elantonsa ruumiinvammojen tuottamisesta. Ihmiset, jotka haluavat kerjäläisiksi, haluavat vapaaehtoisesti jonkin näkyvän vaikean vamman. Sanya Afifin naimahanketta tarkastellaan, se johtaa varsin kummallisiin ja traagisiin lieveilmiöihin.

Kahvilanpitäjä Kirshalla on salaisuuksia ja salattuja paheita, joita hänen vaimonsa kaikin puolin yrittää suitsia. Kirshan poika on pestautunut brittiarmeijaan ja suosittaa sitä myös ystävälleen parturi Abbas Al Hilwille, joka pestautuukin brittiarmeijaan halutessaan tehdä vaikutuksen Hamidaan. Hamida on Umm Hamidan ottotytär, joka on kaunis, nuori ja kiihkeä nainen, jota myös naimisissa oleva rikas tukkukauppias Alwan Salim havittelee omaksi. Hamida lupautuu Al Hilwille, mutta ei salaa myöskään kiinnostustaan Salimille, joka on vielä naimisissa. Salim saa mielenkuohussaan sairaskohtauksen. Hamidan ylpyes ja penseys on tietoista, se edesauttaa  luisumista prostituutioon ja hienostoilotaloon, joka liittyy USA:n armeijan upseerien bordellikäynteihin. Abbas al Hilw saapuu lomalle avioituakseen Hamidan kanssa, joka on kadonnut. Kaikki päättyy tältä osin suureen tragediaan. Jonka kulun kirjailija on pohjustanut hyvin, eikä se ole ennalta arvattavissa.

Kahvilanpitäjän poika Hussein Kircha, Hamida ja myös Abbas Al Hilw ihannoivat rahaa ja hylkäävät perinteet, se johtaa onnettomuuteen. He eivät ainakaan ymmärrä Radwan Hosseinin sivulla 72 esittämää viisautta: "Vastoinkäymisiä torjumme rakkaudella ja voitamme ne sillä. Rakkaus on lääkkeistä parhain. Kaikkiin vastoinkäymisiin kätkeytyy onni kuin timantti kaivoslouhokseen. Avatkaamme siis itsemme rakkauden viisauteen".

Naquib Mahfouzin kerrontatekniikka on kuvailevaa ja verkkaista, mutta sisäkkäisten tarinoiden virrat ovat eläviä ja niillä on lopulta paljon yhtymäkohtia. Niille ihmisille, jotka ovat alistuneita kohtaloonsa  käy hyvin. Niille kujan asukkaille käy kalpaten, jotka tavoittelevat mammonaa tai ihannoivat länsimaalaista elämää.

Lopulta rauha palaa  kujalle, kohtalo on osan vienyt mennessään, mutta itse rikas elämä soljuu eteenpäin uomassaan.
****
Egyptiläinen Mahfouz Naguip (1911 - 2006 ) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1988.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista, Allt jag inte minns 2015, suomentanut Tarja Lipponen, Johnny Kniga, 291 sivua-

Ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin  teoksen Kaikki se mitä en muista lähtökohta on hyvä. Päähenkilö Samuel on kuollut auto-onnettomuudessa. Nimetön kirjailja selvittelee Samuelin viimeistä päivää ja sen jälkeen taustaa ja tapahtumia pidemmältä ajalta. Tässä on hieman sama idea kuin Citizen Kanessa, eli haastatellaan kämppäkaveri Vandadia, naispuolista ystävää Laidea, naispuolista ystävää Pantteria, äiti lähettelee sähköpostia, jututetaan isoäidin hoitokodin henkilökuntaa ja lopulta mummoa itseään. Tästä ei vain kasva mitään yhtenäistä tarinaa, vaikka tragedia viedään osoittelevasti maaliin, kysymykseen miksi, ei riittävästi saada valaistusta.

Kirjassa on rasittava tapa jakaa kerronta kappaleisiin, joiden välissä on asteriksi (*) -merkki

*

Välillä Vandad kertoo tarinoita, joiden totuusarvon lukija voi päätellä loppuosassa kirjaa varsin alhaiseksi. Vandad osoittautuu rikolliseksi.

*

Vandadin väitteen kumoaa Laide, tai antaa ainakin toisen näkökulman. Laide osoittautuu maailmanparantajaksi, joka kuitenkaan ei kanna vastuuta muista eikä ehkä edes itsestään.

*

Peräkkäiset repliikit ovat aina eri näkökulmia, yleensä kahden eri henkilön "dialogia"

*

Vastauksia ei tule, eikä mihinkään haluta porautua syvemmälle, kaikki jää riipin raapin, minusta tämä oli pitkästyttävä kirja, jonka lopulliset "vastaukset" arvasin miltei heti.

*

Päähenkilö Samuel on pelannut nuorena koripalloa, kuten hänen ystävänsä Pantteri, tosin Pantteri tyttöjen joukkueessa. Tarinan mennessä eteenpäin selviää, että Samuelin ystävät ovat maahanmuuttajien lapsia. Samuel - nimen on keksinyt maahanmuuttajaisä, Samuel ei nimittäin herätä ikäviä tuntemuksia työ- ja asuntomarkkinoilla. Kirjan suurin ansio on minusta siinä, että se paljastaa avosylisen kansankodin arjen sirpaleita.  Sirpaleista ei valitettavasti tule minkäänlaista yhtenäistä kuvaa.

Samuel on töissä maahanmuuttovirastossa ja hänen naisystävänsä Laide on tulkki, jolla on halua auttaa. Laide majoittaa asuntoa tarvitsevia Samuelin mummon asuntoon keneltäkään lupaa kysymättä, mummo on hoitokodissa. Mummonmökki on kuin hollitupa, ihmisiä huinii talossa puolen sataa, ja Samuel käy korjailemassa tuhot, ja  lopulta talo vielä palaa. Minusta Laidekaan ei ole kovinkaan vastuullinen, sillä hän muuttaa myöhemmässä vaiheessa maasta, ja apua tarvitsevat asukkaat jäävät sitten aivan yksin tai paremminkin Vandadiin "hellään valvontaan", josta seuraa vaan onnettomuutta ja kärsimystä. Useita räikeitäkin epäkohtia tuodaan esiin, mutta jäävät pintaraapaisuiksi. "Kun hän (Vandad) otti Samuelin isoäidin talon hallintaansa, hän alkoi kiristää asukkailta rahaa, korotti vuokria viikottain takavarikoi asukkaiden passit, uhkaili poliisilla niitä, jotka eivät pystyneet maksamaan" s. 281.
Nämä epäkohdat eivät minusta suoraan johdu ruotsalaisesta yhteiskunnasta vaan eräistä muista asioista, jotka ovat minusta henkilöiden itsensä tai heidän lähipiirinsä aiheuttamia, esimerkiksi jotkut talon asukkaat ovat paossa perhettään.

Kirjassa on kuvausta myös biletyksistä. Pantteri ja Vandad käyttävät juhlissa tiettyjä lisäaineita, kuten myös Samuel. Rahaa tuntuu olevan riittävästi päihteisiin, ja vielä matkusteluunkin. Ei ihme jos muisti pätkii, ja kaikki se mitä ei muista, pitää kirjoittaa listaksi. Itse  asiassa kirjassa en päässyt kiinni nimeen "Kaikki se mitä en muista". Muistaminen on yksi asia, halu kertoa on toinen ja puhua totta on kolmas ulottuvuus.

Kirjassa on paljon "mielipiteitä", joita en ymmärrä. Eräs pienimmäistä on valitus siitä, että Samuel suoritettuaan valtiotieteellisen tutkinnon joutuu muun muassa kirjoittamaan raportteja töissä. minusta raporttien kirjoittaminen ja monet muut rutiinit ovat virkamiehen arkipäivää. Valtiotieteellisestä valmistunee Ruotsissakin satoja tai tuhansia ihmisiä, ja useimmat päätyvät jonnekin virastoon raportteja ja sähköposteja kirjoittamaan.

Koin tämän hirveän raskaaksi kirjaksi, enkä oikeastaan ymmärtänyt, mitä tällä haluttiin sanoa.
Näistä blogeista lisänäkökohtia:

Leena Lumi on blogannut tästä näin,
Omppu on blogannut näin,
Lumiomppu kirjoittaa näin,
Bloggauksien lopussa on linkkejä vielä muihin bloggauksiin.

Väinö Riikkilä: Lautalla yli Enonselän

Väinö Riikkilä: Lautalla yli Enonselän, Nuorten Toivekirjasto n:o 18, 1953, sivumäärä 140.

Tarina käynnistyy Korven perheestä, jossa kolme poikaa Konsta, Pekka ja Matti kaipaavat toimintaa. Isä on polttamassa suota nauriin kylvämistä varten ja alkavaa metsäpaloa joutuu jokainen estämään.

Isä-Konstan veljenpoika Aarne on tulossa kesäksi maalle. Paistjärvi mainitaan, ja metsähallituksen kartasta sellaisen löysin, ja on järvisuomea, tapahtumapaikat ovat ilmeisesti kolmiossa Kouvola-Heinola-Mikkeli, tapahtuma-aika voi olla 1930-lukua, kirja on julkaistu 1953. Lääkärin mukaan Aarnella pituutta on 'liikaa', paksuutta liian vähän. Aarne on lukumiehiä, nytkin hän lukee Kontikiä ja haaveilee lauttamatkasta. Aarne on kolmetoistavuotias kalpea kirjatoukka, kun Korven pojat ovat karaistuneita 9-12-vuotiaita. Aarne löytää perille ja pääsee naurismaalle ja kalastamaan. Pojat päättävät lähteä kalastamaan Enonselälle ja menevät saareen, mutta rajuilmassa vene jää sitomatta kunnolla kiinni. Matti on nelikosta ainoa, joka osaa uida! Hän lähtee hakemaan apua, mutta mutkia tulee matkaan. Matti päätyy konnan kyytiin, jolla on sorkkarauta ja kovat otteet. Matti on lopulta roisto-Ruuskasta taka-ajamassa, ja saa hälytettyä apua, mutta saareen jäänyt kolmikko alkaa tehdä Aarnen ohjeiden mukaan lauttaa. Lautalla päästään vain seuraavalle luodolle, jossa maalaisserkut kalastavat, ja kaupunkilainen sytyttää nuotion...

Myrskyn jälkeen kolmikko ja saarelle yllättäen putkahtanut Matti tulevat lautalla maihin.

Lautalla yli Enonselän on minusta nykypikkupojalle varmasti avartavaa lukemista. Ilman yhteiskunnan tukiverkkoja selvitään kaikista ongelmista, ei ole nettiä, eikä facebook-kavereista ole apua eikä haittaakaan.
****
Osallistun tällä hdcanisin NTK-haasteeseen täällä.
Väinö Riikkilän Pertsasta ja Kilusta on blogattu täällä.
Väinö Riikkilän Aikamiehet ja papuusi -teoksesta on blogattu täällä.

Gao Xingjian: Sielun vuori

Gao Xingjian: Sielun vuori, alkuteos Lingshan, suomentanut Riina Vuokko 2003, sivumäärä 680.

Linja-auto on vanha ja rikkinäinen, alkaa teos ja jatkuu, pompit sen kyydissä. Matkan tarkoituksena on päästä Lingshanille, Sielun vuorelle. Se minne matkaa johtaa ja miten, jää lopulta epäselväksi, sillä kerronta ei ole länsimaalaista, eli tässä ei saavuteta mitään käsinkosketeltavaa tai konkreettista. Kirjassa on paljon taolaisuutta ja jonkin verran buddhalaisuutta, tai kirjailijan tulkintaa niistä.

Sielun vuori -kirjassa on ainutlaatuinen kerrontatyyli, jossa yleensä joka toinen luku on minä-muodossa, ja joka toisessa puhutellaan sinua. Kun vielä matkallaan Sielun vuorelle "sinä" kohtaa naisen, on olemassa Minä, Sinä ja Hän. Taitava lukija havaitsee kerrontaratkaisun läpi eli kyse on yhden ihmisen matkasta, menneisyydestä, nykyhetkestä, unelmista, unista ja vanhoista myyteistä ja tarinoista. Sielun vuoren juonta eikä teemaa voi avata, se on Nobel-komiteankin mukaan ainutlaatuinen. Ainutlaatuinen se on, mutta se on minusta varsin tyypillinen itämaisen modernistinen romaani, jossa eri kerrontakeinoin valotetaan tajunnanvirtaa, ja olevaisuuden ja olemattomuuden menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Samalla teoksessa on tavallisia ihmiskohtaloita, jotka kärsivät toisten kateudesta, ja paljon on myös sukupuolikokemuksia. Nämä kirjat ovat yleensä runsaita, niin tämäkin, peräti 81 lukua ja 680 sivua.

Kertoja (Minä) on aluksi Tiibetin ylängön ja Sichuanin Punaisen tasangon rajaseudulla, Qionglai-vuorella qianc-kansan asuinalueella. Kertojalla on todettu keuhkosyöpä, mutta se on yllättäen hävinnyt. Kirjailija (Minä) on lähtenyt matkalle, osin epäsuosioon joutumisen vuoksi. Alkuun kirjailija koluaa jättiläispandojen asuinseutuja ja haluaa nähdä koskematonta luontoa ja kiipeää 2500 metrin korkeuteen. Matka jatkuu, reitillä kuullaan paljon tarinoita, legendoja, mutta kirjailija raportoi paljon menneistä (ja Kulttuurivallankumouksen?) epäkohdista. Minusta miljardin asukkaan valtiossa nämä tuntuivat useimmin varsin pieniltä pulmilta ja usein johtuivat ihmisen itsekkyydestä.

Joka toinen luku on Sinä-muotoista. Sielunvuorelle vaeltava Sinä kohtaa matkallaan naisen, joka on onneton ja joka valittaa ja rutisee aivan joka asiasta. Paljon on lisäksi tarinoita naisten kaltoinkohtelusta, joka ei ole rutinaa, mutta nainen rutisee omasta tilanteestaan. Sinän ja Hänen suhde kehittyy ja äityy fyysiselle tasolle sivulla 157 "työnnyt hänen ..." - tapahtumaa, joka mahdollistaa ihmislajin jatkumisen kuvataan varsin vuolaasti ja sivulla 158 äityy kerronta varsin vimmaiselle tasolle "Häntä on jäljitetty, metsästetty, raadeltu, ahmittu oi -tätä pimeyttä, joka on niin tiivistä, että sen voi tuntea, tätä selvittämätöntä kaaosta, ei taivasta ei maata, ei avaruutta, ei aikaa, ei olevaa, ei ei-olevaa, ei olevaa eikä ei-olevaa, jos ei-oleva on olemassa, niin silloin ei-oleva on olevaa, jos ei-olevaakaan ei ole, ei ole mitään olevaa, hehkuvat hiilet, kosteat silmät, avoin luola, nouseva usva, kuumottavat huulet, ...
Tämän avautumisen ja tunkeutumisen jälkeen nainen avautuu peloistaan, haaveistaan, hän pelkää rottia ja käärmeitä, nukkuu mielellään sykkyrällä, isoäiti on letittänyt tytön hiuksia. Häntä on suhteessaan kaltoinkohdeltu? Tämän jälkeen hänellä iskee epäluulo, hän tarrautuu mieheen, syyttelee ja maanittelee tätä teemoilla: et rakasta minua, löydät toisia,  ja tapan itseni. Tyttö tekee itselleen haavoja, tippuu verta, ja antautuu verisenä miehelle, ja lopulta lähtee. Sinän tarina menee yhä abstraktimmaksi "äkkiä tajuat, että oviverhon takana lattialla makaava ruumis kuuluu sinulle" .. hän kieltäytyy kuolemasta ja jatkaa matkaa ...

Tässä vaiheessa kirjailija tunnustaa lukijalle ilmiselvän tosiasian, hän on keksinyt Sinän, joka on keksinyt Tytön. Luku 52 s.426 "Tässä pitkässä monologissa sinä olet kuvauksen kohde, minua itseäni tarkkaileva minä. Sinä olet vain varjoni.  ... anna sinun luoda hänet, naisen ..."

Myöhemmin luvussa 72/81 hän paljastaa koko teoksensa rakenteen ja kritisoi sitä dialogissaan (keksityn) kriitikon kanssa. "Eihän tämä ole mikään romaani"  s.609. "Sotket yhteen matkapäiväkirjaa, kadulla kuulemiasi juoruja, kuvitelmiasi ja tuntemuksiasi, muistiinpanoja, väitteitä, joita et pysty perustelemaan minkään teorian avulla, anekdootteja, jotka eivät  edes ole anekdootteja ..." s.611.

Eli itsekritiikillä estetään kritiikki. Minusta myös Mo Yanin teoksessa Viinamaa oli ajoittain reipasta itsekritiikkiä. Mo Yanin romaania Seitsemän elämääni tämä muistuttaa hieman historianäkemyksessään. Niin ikään länsimaissa julkaisseen Lin Jutangin kertomuksissa on samaa pohjavirettä kuin näissä tämän kirjan tarinoissa. Yhteydet voi olla selvempiä länsimaalaisen mielessä, kuin kiinalaisen.

Kirjassa on siis paljon tarinoita ja epäkohtia, tarinat ovat useimmat hyvinkin vanhoja ja tätä kirjaa lukiessa kannattaa pitää auki historian kirjaa Kiinan eri dynastioista. Itse en näe epäkohtia niinkään kiinalaisina tai johonkin systeemiin sidottuina, ja kirjassa myös todetaan, että "Minän olemassa olo on syynä ihmiskunnan onnettomuuteen".

Joka päivä jokaisessa elämässä on joku ongelma, jos ei olisi, emme eläisi, mutta tässä joitain "kirjan nostamia ongelmia"...
Luonnonsuojelualueella on joskus surmattu tutkija.
Eräiltä vuorilta on puita hakattu rahan takia. Puhutaan salametsästäjistä ja kasvien keräilijöistä ja patohankkeesta. (Minusta näitä on maanosasta riippumatta).
Moderni maailma tuo ongelmia (Jokken lisäys mutta myös ratkaisuja)
Kaupungissa on vaikeampi hengittää kuin maalla. (mutta kaupungissa on palveluja)

Paljon on tarinoita 1950-luvulta ja 1960-luvulta eli joku on menettänyt asemansa, tai joutunut uudelleen koulutukseen. Näitä voi jokainen vapaasti lukea kirjasta, ja asettaa oikeaan mittasuhteeseensa.

Paljon on tarinaa taolaisuudesta. Eräs taolainen munkkikokelas on odottanut luolassa asuen vuoden pääsyä luostariin. Lisäksi kirjailija tapaa buddhalaisen munkin, joka on opiskellut lääkäriksi, joutunut epäsuosioon, perustanut perheen ja alkanut munkiksi. Hän ei kuitenkaan kerjää, koska ihmiset ylen katsovat kerjäläistä, vaan harjoittaa rahan saamiseksi lääkärin ammattia. Munkin mielestä kirjailija on päämäärättä, mutta on vielä kiinni olevaisuuden pyörässä.

Kirjan sivulla 66 puhutaan, että nelimetrinen sukuluettelo on poltettu Kulttuurivallankumouksen aikana, toisaalla mainitaan, että esi-isien unohtaminen on synti.

Eräässä matkan vaiheessa kirjailija on miao-kyliä tutkimassa, katsoin netistä niin sen mukaan miao-kansaa on 11,4 miljoonaa, joista Kiinassa on 9,4 miljoonaa, eli enemmän kuin suomalaisia, se on yksi Kiinan viidestäkymmenestäviidestä vähemmistöryhmästä.

Epäkohdista yksi on naisten asema, tätä avataan kirjassa hyvinkin paljon, mutta en häveliäisyyssyistä avaa sitä blogissani. Tässä asiaa tarkastellaan oikeastaan vain fyysisen suhteen kautta ja aktien tasolla.

Kritiikkiä saa olla ja pitää olla, mutta pitää suomalaisena aina muistaa, että kiinalainen kulttuuri on vanhaa, tässä puhutaan 4000 vuotta vanhasta  kiviveitsestä, kirjoitusmerkkejä "otettiin käyttöön" jo ennen ajanlaskumme alkua ehkä 3000 vuotta sitten. Varmasti ongelmiakin on ollut, mutta myös ratkaisuja. Viitteitä on paljon, Gong Xianin Talvi-maisema taulusta puhutaan. Taiteilija eli vuosina 1618- 1689. Keisarinna Cixi saa palstatilaa, hän eli vuosina 1835 - 1908.

Gao Xingjianin Sielun vuori on vaikea ja helppo teos. Vaikeata siinä on kerrontaan mukaan pääsy, teksti soljuu kuin virta helposti, mutta loppu on joko helppo tai vaikea ymmärtää, kertoja itse ymmärtää, ettei ymmärrä.

*****
Gao Xingjian on syntynyt 4.1.1940 eri lähteistä keräämäni tiedon pohjalta tämä teos lienee osin omiin kokemuksiin pohjautuva, sillä Gaolla on todettu virheellisesti keuhkosyöpä. Lisäksi hän on ollut tiettävästi karkotettuna Pekingistä ja saanut uudelleen kasvatusta 1960-luvulla. Lisäksi hän siirtyi Ranskaan ja vuonna 2000  Nobelin kirjallisuuden palkinnon.

Tämä bloggari on kiinalaisen, länsimaalaisen ja suomalaisen mittapuun mukaan juntti, tietämätön ja sivistymätön. Etsin tätä kirjaa alkuun kirjastosta X:n kohdalta, löytyi lopulta G:n kohdalta. Minulla on vain länsimaalaiset tiedot leskikeisarinna Cixistä, joka kirjasta mainitaan Kiinan viimeisestä keisarista Pu Yistä (Puyi), Guomindangista, toisesta maailmansodasta,  Mao Zedongista, Kulttuurivallankumouksesta, Deng Xiaopingistä ja Kiinan nykyisyydestä. Tiedot, joita minulla on Kiinasta tai kiinalaisesta kulttuurista, ovat vain toisenkäden pintatietoa, peräisin tv:stä tai lehdistä tai kirjoista. Wikipedian mukaan Gao Xingjian lähti, matkusti tai loikkasi Ranskaan.

Tämä kirja länsimaalaisin silmin ei ollut minusta kriittinen. Kaikki oli jo tiedossa vuonna 2016. Jos yli miljardin ihmisen maa kokee vallanvaihdon, jäljet olivat tästä luettuna yllättävänkin pieniä. Kun maailman silloin väkirikkain valtio teollistuu, ympäristö tietenkin joutuu joustamaan. Useat epäkohdat johtuivat itsekkyydestä, ei minusta kiinalaisuudesta tai järjestelmästä ja monen tuhannen vuoden historiaan mahtuu kaikkea, pääosin onnistumisia.

Osallistun tällä ja aiemmilla 3:lla Kurjen siivellä haasteeseen.

Tintin seikkailut 2: Lento 714

Tintin seikkailut 2: Lento 714, Vol 714 pour Sydney, 1969, suomentaneet Heikki ja Soile Kaukoranta, Otava 2003, sivumäärä 62.

Lento 714 alkoi ilmestyä jatkosarjana 27.9.1966 ja albumina se julkaistiin vuonna 1969 ja ilmestyi Suomessa Tintin seikkailut sarjassa toisena albumina. Ensimmäinen oli Seikkailu Punaisella merellä, jossa ovat tässäkin albumissa esiintyvät Pahk (hyvis) ja Rastapopoulos (pääpahis).

Seikkailu alkaa Jakartan lentoasemalla, minne saapuvat Tintti, Milou, Kapteeni ja Professori Tuhatkauno, joka kyselee missä ollaan. Tintti ja Kapteeni kertovat että Jakartassa, Tuhatkauno kuulee väärin ja siksi luulee, että ollaan perillä Sydneyssä. Tuhatkauno tuohtuu valtavasti, kun hänelle selviää kyltistä, että ollaankin Jakartassa. Häntä pidetään pilkkanaan! Tämä on toteutettu varsin hyvin, kuten koko oleilu lentokentällä. Kapteeni säälii surkealta näyttävää miljardööri Lazzlo Carreidasia, jonka hattuun laittaa setelin. Kun Tuhatkauno ottaa setelin hatusta, miljardööri alkaa nauraa, mitä ei ole ennen tapahtunut. Miljardööri pyytää Tinttiä, Kapteenia, ja Tuhatkaunoa liittymään mukaansa matkustamaan upealla yksityiskoneella. Tästä ei pidä Carreidasin brittisihteeri Spalding, joka näkyy jo tarinan ensimmäisellä sivulla puhelinkopissa.

Pahk (tuttu lentäjä teoksesta Seikkailu Punaisella merellä) on Carreidasin lentäjä, muut lentäjät ovatkin vaihtuneet, vaihdokit ovat konnia, kuten myös Spalding. Carreidas tarjoaa joukolle klorofyllijuomaa, jonka kapteeni heittää ruukkukasviin, joka kuihtuu jo seuraavassa ruudussa.

Miljardööri haastaa lentomatkalla kapteenin laivanupotukseen. Miljardööri on asentanut kameran, jonka välityksellä hän näkee Kapteenin laivat, joita upottaa, kunnes alus kaapataan trooppiselle ja vulkaaniselle Pulau-Pulau saarelle Bompaliaan, joka on Celebesin meressä.

Saarella on pääkonna Rastapopoulos, joka haluaa Carreidasin Sveitsiin piilottamat rahat, ja saa Tintin satimeen samalla kertaa. Rastapopoulos uhoaa tuhoavansa Tintin samoin kuin hämähäkin, jota alkaa polkea saappaallaan. Hämähäkki luikkii enteellisesti karkuun, kuten Miloukin, jota yritetään ampua. Pahk, Tuhatkauno, Tintti ja Kapteeni laitetaan luolaan, ja konna Allan vartioi heitä. Rastapopoulos polkiessaan maata on kuin pikku lapsi rajattomassa raivokohtauksessaan.

Rastapopoulos yrittää totuusseerumilla kiskoa tiedot Carreidasista, mutta ensin vaikutus ei ole toivottu, ja sen jälkeen Rastapopoulos saa annoksen seerumia, ja alkaa miljoonamiesten kilpatunnustus, kumpi onkaan suurempi konna. Carreidas on varastanut jo lapsena, mutta pahuudessa Rastapopoulos on omaa luokkaansa. Hän on ajanut perheensä perikatoon ja on päättänyt eliminoida myös nykyiset rikoskumppaninsa.

Miloun avulla sankarit pääsevät pakoon. He laittavat teipillä Rastapopouloksen ja Carreidasin leipälävet kiinni. Teipin irti repimisestä revitään muutamat makoisat naurut. Samalla riisutaan Rastapopoulos tavallisen tasolle, mies ei kestä huutamatta edes laastarin poiskiskomista.

Kapteeni Allan saa Rastapopouloksen vapaaksi. Konnat ajavat Tintin joukkoa takaa, Tintti menee luolaan, jossa on hieno kivinen avaruuskypäräpatsas.

Tinttiä ohjaa ääni, jota lähettää ufojen ystävä Mik Esdanitov. Rastapopoulos räjäyttää patsaan ja tulee maanjäristys sekä tulivuoren purkaus. Ufo-alus vie Tintin joukon pois, Kaikkien seikkailuun osallistuneiden muisti pyyhitään, paitsi Miloun. Ufot lentävät pois hatunmuotoisella aluksellaan.

Seraphin Lampion katselee tv:stä, kun pelastuneet antavat lausuntojaan muistinmenetyksestään.

Tämä Lento 714 oli lapsena yksi lempialbumeistani. Albumin alusta edelleen pidän, mutta loppu on liian lennokas. Toivottavasti Jokken kirjanurkka on lennokas jatkossakin. Minuutilleen viisi vuotta sitten pläjähti ensimmäinen bloggaus eetteriin.

Olen pohtinut, onko Lostin Lento 815 jotain "sukua" Lennolle 714, myöskin 815:n pelastuneet joutuvat saarelle, jossa on jotain hyvin omituista. Omituista on myös, että olen pitänyt viisi vuotta kirjablogia, kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille, runonurkan puolella asiasta hieman enemmän täällä.