Hannu Raittila: Canal Grande

Hannu Raittila: Canal Grande, WSOY 2001, Loisto-pokkari 2003, sivumäärä 328.

Hannu Raittila (s. 1956) voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2001 tällä Canal Grande -romaanillaan. Tämä on loisto kirja, joka kertoo suomalaisen delegaation oleilusta Venetsiassa pelastaakseen Unescon maailmanperintökohdetta. Venetsian palatsit ovat vaarassa vajota veden alle. Tapahtumat alkavat tammikuun kahdeksannesta ja päättyvät keväällä pääsiäisen jälkeen, jolloin projektin tila on sama kuin alussa, mutta muuten kaikki on levinnyt. Tämä on lopputulemaltaan kyyninen teos.

Delegaation innokkaimmat henkilöt ovat Marrasjärvi ja Heikkilä. Diplomi-insinööri Marrasjärvi innokkaana käynnistää vedenpinnan mittaukset muiden laiskotellessa, hän hankkii kartat valuma-alueista saaden tuloksia, mutta joutuu myös moniin kommelluksiin. Marrasjärvi on yksi romaanin minä-kertojista. Hänen seuraansa lyöttäytyy dosentti Heikkilä, joka luotaa Venetsian historiaa ja hän viittaa monesti Thomas Mannin teokseen Kuolema Venetsiassa, josta Marrasjärvellä ei ole hajuakaan. Marrasjärvi minusta kuitenkin ymmärtää teoksen sisällön, jossa vanha kirjailija kuolee Lidolla, ja tiirailee "ihailemaansa" poikaa.  Kirjallisia viitteitä on muutenkin varsin paljon, eli kirjan täydellinen ymmärtäminen vaatii jonkin verran yleissivistystä. Toisaalta kirjan teema on kulttuurien kohtaaminen. Pohjoiseurooppalainen "tehokkuus" kohtaa eteläeurooppalaisen tavan toimia. Suomalaisen delegaation henkilöt ovat myös täysin erilaisia, diplomi-insinööri Marrasjärvi ja dosentti Heikkilä täydentävät toisiaan, mutta ovat täydellisesti eri sarjaa kuin Snell ja Saraspää, eli todellista kohtaamista ei suomalaistenkaan kanssa tapahdu. Marrasjärvi on perinteisten arvojen suomalainen mies, perheen isä ja elättäjä tehokas ja rationaalinen, RUK:n käynyt rationaalinen suora tehopakkaus. Dosentti Heikkilä on historian tohtori, hän kohtaa maailman luennoimalla kaikesta ja kaikille, hän ei osaa italiaa, mutta puhuu italialaisten kanssa latinaa. Heikkilä on suora ja rehti.

Saraspäätä kuvaillaan kosmopoliitiksi, mutta kuvauksesta ilmenee, että mies on laiska hedonistinen kulttuuriturhake, joka pysyy enää liikkeessä pelkästään pillerien turvin. Hän halveksii käytännönläheistä ja loogista Marrasjärveä, ja myös dosentti Heikkilää. Toisin kuin Heikkilä Saraspää pitää Mannin teosta falskina, vaikka se liittyy hänen omaan kohtaloonsa, Saraspäällä on nimittäin omat motiivinsa olla Venetsiassa. Tarinassa on hänen omaa päiväkirjaa. Saraspää on toisaalta älykäs ja monessa asiassa oikeassa, että Marrasjärven ja Heikkilän suoraviivainen rehellisyys ei ole kovaa valuuttaa eteläeurooppalaisessa kulttuurissa, kaupunginhallinnossa ja projektissa yleensäkään. Kulttuuriasiainneuvos Snell, joka on "lihava nainen", lähinnä taivastelee miesten menoa, ja tilaa Suomesta "mukeja" markkinointitavaraksi ja "kirkastaa" niillä Suomi-kuvaa.

Projektin valtuuskunnan kokoukset alkavat. Britit arvostelevat raskaita öljykuljetuksia, saksalaisten mielestä teollisuutta pitää ymmärtää. Kun Marrasjärvi menee raportoimaan mittauksistaan ja mielipiteestään poistaa rahtiliikenne ruopatulta väylältä, on myrsky valmis, sitä pidetään brittien provokaationa. Marrasjärvi on varmasti ainoa, joka on teknisesti oikeassa, hän on selvittänyt vedenpinnan vaihtelut, virtaamat sekä rasitukset. Hän myös selvittää Gardajärven seudun lumitilanteen, hoitaa mittaukset ja tekee taulukot. Talven yllättäessä Marrasjärvi, joka on hiihtänyt Grönlannin halki, organisoi ja neuvoo paikallisia lämmityksessä ja muissa käytännön asioissa. Marrasjärveä kuvataan myös Pelle Pelottomaksi. Toimintaan tulee myös absurdeja piirteitä kuten saunomista katolla, Sulkavan soutuihin harjoittelemista, retkiluistelua kanavalla ja aasin pelastamista avannosta karnevaalien aikaan.

Suomalaisia auttaa paikalliset olot hyvin tunteva Tuuli, jonka poikaystävä Carlo on selvästi pikkurikollinen. Yhdessä Ettoren kanssa he pitävät yhteyttä Mike -nimiseen jenkkilentäjään. (Nato pommitti entisen Jugoslavian aluetta vuonna 1995 ja 1999). Tuuli lyöttäytyy jostakin syystä Saraspään kanssa ja saa kirjassa viimeisen (yllättävän) puheenvuoron. Loppuja tapahtumien avaaminen olisi juonipaljastusta, mutta Tuuli on varsin omituinen otus. Hänen motiivejaan on hyvin vaikea ymmärtää. Miksi hän on töissä? Mitä hän elämältään hakee? Mitkä ovat hänen motiivinsa? Lopun kysymyksen asettelu on hankala, sillä Tuuli tietää myös ihmiskaupasta. Miten yksilön ja yhteiskunnan pitäisi suhtautua auttamiseen? Minusta Tuulin tapa reagoida on inhimillinen, mutta pitkällä aikavälillä tehoton ja huono.

Suomalaisena samaistun paljolti Marrasjärven motivaatioon tehdä konkreettisesti maailmaa paremmaksi. Tehdä ja ratkoa ongelmia.  Heikkilässä, jonka  jatkuva pulputus kuitenkin perustuu objektiiviseen tutkimustietoon, on paljon tuttua. Saraspään ja Tuulin toimintatavat ovat minusta moraalittomia ja rikollisia. Saraspään mukaan Snell on taas ainoa, joka sopii ympäristöön. Snell nauttii siitä ettei tapahdu mitään ja nauttii ajassa olemisesta. Konsuli Sarkola laittomine kattosaunoineen on myös sopeutunut paikalliseen elämään, joka ilmenee myös pakomatkana, kun talvi yllättää.

Hannu Raittilan Canal Grande on minusta objektiivisesti arvostellen erinomainen romaani, vaikka kerronta hajoaa lopulta rikollisten puuhiin. Kaikkien tarinat hajoavat eikä mitään yhteistä jää jaettavaksi. Marrasjärvi on selviytyjä, hän kutsuu itsensä takaisin ja jatkanee Päijänne-tunnelin tekoa, poikansa mopon korjaamista ja avioliittoaan. Hyvä mies, eikä lainkaan tylsä.

Canal Grande on minusta myöskin armoton romaani. Hyvää tarkoittava projekti on paikallisille täysin merkityksetön. Mitään valmista ei tule, vaan asioita jarrutetaan, mitään ei haluta muuttaa, kaikki on lopulta ajaan pelaamista. Paikalliset rikolliset puuhailevat pusseihinsa salakuljetustavaraa ja umpikieroina käyttävät umpirehellisiä ja sokeita suomalaisia puuhiensa peittoina.
Romaani osoittaa myös Euroopan kansojen kulttuurierot ja venetsialaisten inhon Rooman keskusvaltaa kohtaan. Toisaalta myös Suomen valtuuskunta koostuu todella erilaisista ihmisistä, jolla yhteistä säveltä ei ole.

Yli vuosikymmenen  jatkuva lainamiljardeja vaativa eurofarssi on minusta jollain tasolla samanlainen projekti. Pohjoisen pojat luulevat, että homma hoituu ja velat maksetaan. Jokke veikkaa, että lupaukset ja velat lopulta unohdetaan, eli olemme pelkkiä marrasjärviä.

Canal Granden alku on kepeä, mutta lopulta kaikki jumittuu. Idealismi kuolee ja lopulta vain raportoidaan, salakuljetuksesta, ihmiskaupasta ja suurista ongelmista. Ensimmäisellä kerralla lukiessani pidin  loppuratkaisuja varsin irrallisina, mutta toisella kertaa lukiessaan oletan sen olevan sitä toimintaa, jota on jokaisen pinnan alla, missä sameat vedet mylläytyvät. Itse edustan kantaa, että jokainen sivistysvaltio on vastuussa omasta kulttuuriperinnöstään, mitään mahdollisia Unescon operaatioita ei tarvita. Kuten Saraspää toteaa, Venetsiassa on kaikki epäaitoa.

Canal Grande on varsin kerroksellinen romaani. Siinä on syvällisiä viittauksia proosateoksiin ja historiallisiin tapahtumiin, joita dosentin puhemylly tuottaa. Siinä on myös uudempaa kulttuurillista näkemystä, jopa Tuurin kyläkauppaa, Aku Ankkaa ja Star Wars -trilogiaa luodataan, trilogian peruslähtökohta on juuri kapinalliset vastaan imperiumi, vapaus ja ihmisoikeudet vastaan orjuus.

Bloggasin Joseph Brodskyn teoksesta Veden peili. Nobelisti oli ollut Venetsiassa vain talvisin. Tämänkin teoksen alkua ympäröi sakea sumua, jota Brodsky paljon kuvaa. Muuten yhtäläisyydet loppuvatkin. Tässä teoksessa mainittiin Canal Grande ainakin 29 kertaa (bloggauksen tekstissä kahdeksan kertaa), ja Acqua Altakin ainakin puolenkymmentä kertaa.