Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat

Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat, WSOY 1964, Vägen till Klockrike 1948, suomentanut Annamari Sarajas, sivumäärä 255, sisällys ja kirjailijan esittely

Kulkijan pilvilinnat kertoo sikarintekijä Kristoffer Teodor Bollen kulkijan taipaleen. Kirja tapahtuu Ruotsissa vuosisadan vaihteen (1800- 1900-luvun) molemmin puolin.

Juoni lyhyesti
Bolle tekee käsin sikareja. Bolle on levoton sielu, mutta rakastaa työtään. Hänen isänsä on ollut sikarimestari, ja äiti on lähtöisin nuuskasuvusta. Äiti kuitenkin karkasi toisen matkaan. Ajat ovat ankeat, ja paljon siirtolaisia lähtee Amerikkaan paremman elämän toivossa. Bolle kerää kaverinsa Ahlbomin kanssa Amerikan laivan lippuun rahaa, mutta vain Ahlbomille matka mahdollistuu ja Bolle jää Ruotsiin. Laiturilla Bolle näkee Dollyn laivan kannella miehen kanssa. Hän on kilpaillut Dollyn suosiosta Cagliostron kanssa, mutta hävinnyt. Laivassa Dolly on kuitenkin kolmannen miehen kanssa.

Bolle lähtee kulkijan taipaleelle, joka kestää hänen loppuelämänsä, muutamia katkoja tosin taipaleessa oli, välillä Bolle oli töissä ja myös pakkotöissä, koska irtolaisia laitettiin vankilaan. Kirjassa pääpaino on kulkijan aseman, tunteiden, ajatusten ja luonnon kuvaamisessa. Ilmi tulevat kulkureitten elämäntapa, pahimmat pelot, ja suhtautuminen heihin. Irtolaisia pelättiin, ja kulkureille voitiin tuomita pakkotyötä. Yhteisö siis pelkäsi kulkureita ja kulkurit pelkäsivät tätä pelkoa, joka rajoitti muuten heidän varsin vapaata kulkemistaan. Kulkureilla on myös näkemyksiä maailmanmenosta: koneellistumisesta, työttömyydestä ja suorittamisesta. Bolle kulkee ja kerjää yksinään, mutta hän kulkee osan ajan muiden kulkureiden Växdammin ja Axnen kanssa. Kuningaskulkuri Sandemore perustaa lopussa Laiskuuden lahkon, jota poliisit  tosin ahdistavat, ja ajavat Sandemoren kuolemaan. Sandemoren kulkurintaival ulottui pitkälle Venäjään Suomen kautta. Sandemore ylittää muuten rajan Yli-Tornion kohdalla, ja kävelee Suomen (suuriruhtinaskunnan) läpi Venäjälle. Sandemore on jalostanut kulkemista pitämällä mukanaan karttoja ja kevyttä mutta hyödyllistä tavaraa, kuten kasvien siemeniä ja silmäneuloja, käy myös vaihdon välineenä, eikä tarvita rahaa.

Kirjan lopussa otetaan kantaa sielunvaellukseenkin.

Kannen kyltissä lukee Klockrike, sillä ei lopulta ollut juurikaan tekemistä itse teeman kanssa. Se vain oli poliisien piirittämänä paikka, eikä liity viisauteen  eikä kelloon (klok =viisas, en klocka = kello).

Kirjan herättämiä ajatuksiani teemoista
Koneellistuminen ja suorittaminen
Harry Martinson tuo koneellistumisen muutoksen esille Bollen kautta. Sikarin teon koneellistuminen vie hänet tielle. Sikarilaatikkoihin pistetään menekin edistämiseksi sekä satuja, joita isä voi lukea lapsilleen että maalattuja kuvia vähäpukeisista naisista. Bolle käy autiossa nuuskatalossa, jonka pienimuotoinen tuotanto loppui suurten yritysten vallattua markkinat. Myös tupakan poltto vei markkinoita nuuskalta ja sikarilta. Bollen mukaan nuuska kuten tupakka on peräisin intiaaneilta.

Kulkureitten älykkö Sandemore arvostelee kulkureitten syyllistäjiä ja haluaa tuoda heille lohtua. Hän inhoaa suoritusten farisealaisia, jatkuvaa kilpailua, suorittamista, ihmisillä ei aikaa laiskuudelle ja vain suorittamista arvostetaan. Sandemoren mukaan irtolaisuus on harvinaista ja suhteellisen vaaratonta

Miksi kulkureita on?
Bolle on kulkuri, koska on levoton sielu, eikä hän suostu orjuuteen, mikä tarkoittaisi työtä tehtaassa. Sikarin tekijänä hän on voinut säädellä työtahtiaan, ja on ylpeä ammattitaidossaan, lisäksi hän saa itselleen palkan lisäksi myös tupakkaa. Kulkijana hänen on luovuttava kaikesta, vaikeinta hänelle on luopuminen  naisesta. Tarinassa kulkija-Bollella on suhde erään hyljeksityn karjakon kanssa. Bolle ja nainen karkeloivat öisin, ja naisen vaalea maidonväristä ihoa ja eräitä muita yksityiskohtia kuvataan. Kulkureita pelätään, ja heidän mahdollisia tekemiä raiskauksia. Tämän vuoksi Bolle lähtee uudestaan taipaleelle. Kulkijat joutuvat olemaan alati varuillaan.
Luopuminen esitetty teoksessa hyvin, alkuun Bollella on ajatuksia elämän uransa vaihtoehdoista, trumpetistin urasta armeijassa ja vanhemmistaan, mutta pikku hiljaa pohdinnat unohtuvat ja jää vain kulkijan taival. Martinson kertoo, että kulkijat ovat myös hyödyllisiä. He ovat viestin viejiä eri paikkoihin ja he ovat ainoita, jotka puhuvat mielipuolien ja parantumattomasti sairaiden kanssa. Kirjassa on tarina, missä kolmekymmenvuotias vesipää saa seuraa kulkijasta aina vuosittain. Tarina on surullinen, sillä äiti tappaa lopulta vesipää-poikansa ja itsensä. Kuuro isä viedään kunnan hoiviin, ja talo takavarikoidaan, talossa auttamassa ollut Bolle karkotetaan. Bolle myös varoittaa punaisesta kukosta, eli tulipalosta, mutta ei voi jäädä kiitoksille, koska aina pitää pelätä yhteisön epäilyksiä.
Martinson toteaa, että 1850-1890 lukujen aikana olisi Ruotsista lähtenyt peräti miljoona ihmistä Amerikkaan, ja Europasta yhteensä 20 miljoonaa. Samaan aikaan jopa 60000 kulkuria kulki paikasta toiseen. Tällä toimella tasattiin myös ihmisten ruokkimisesta aiheutuvia kuluja. Kun autotehtaat tulivat, maanteille ilmestyi autoja, vastaavasti kulkurit vähenivät. Silloin työttömät pojat jäivät perheensä ruokittavaksi. Tekstissä annetaan ymmärtää, että kulkureitten niskoille kannettavaksi syydettiin paljon negatiivisia tunteita, heitä syyllistettiin ja syytettiin.
Itse olen pohtinut, miksi vieläkin osa ihmisistä muuttaa pois yhteiskunnan kontrollista metsään, ja käy päiväkeskuksissa, tai muualla hakemassa ruokaa ja vaatteita. Tarkkailemalla katuja, päiväkeskusten ulkopuolella, näkee samoja minusta harmittomia ihmisiä, useimmin miehiä. Onko yhteiskunnassa joku ominaisuus, joka altistaa käytökselle? Onko se vapaaehtoinen valinta, vai syrjäyttääkö joku mekanismi miehiä yhteisön ulkopuolelle? Mikäli median antamat tiedot pitävät paikkaansa väestön osa, joka elää toimentulotuella, ja asuu vuokralla, on kasvamaan päin. Heitä ei ole julkisessa keskustelussa ainakaan kannustettu jatkamaan elämäntapaansa. Toimentulotuki on tosin tarjolla jokaiselle, jos ei ole tuloja, mutta toimeentulotuki on tarkoitettu väliaikaiseksi tueksi.

Arviointia kirjasta
Kulkijan pilvilinnat on hyvin runollinen kirja, se on myös hyvin ruotsalainen, Martinson ei ole tyytynyt pysymään kulkijoissa, vaan kertoo samanlaisia tarinoita kuin toinen nobelisti Selma Lagerlöf, Brandevaalin taikatalosta ja peikoista sekä murhatapauksen peittelystä olkinuken avulla. Ruotsalaisessa kirjallisuudessa kansantarut tuntuvat olevan kovinkin arvostettuja.

Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat, on loistava kaunis kirja, lopuksi satunnaisesti valittu lainaus sivulta 143, jossa kulkijat havainnoivat maailman muutosta.
Ja tuolla kaukana vasemmalla on tuulimylly. Kaksi siipeä on särkynyt. Tuuli on joskus katkaissut ne eikä sitä ole korjattu. Kukaan ei ole välittänyt.
-Ne kuuluvat menneeseen aikaan. Ja ymmärrän hyvin talollisia. Olisi keinotekoista pitää kiinni sellaisesta, jolla ei ole mitään taloudellista arvoa. Niitä on rakennettu taloudellisen hyödyn vuoksi eikä taivaanrannan koristukseksi.

***
Harry Martinson (1904- 1978) jakoi Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1974 toisen ruotsalaisen Eyvind Johnsonin kanssa.

Harry Martinsonia pidetään runoilijana, ja hänen tunnetuin runoteos on Aniara. Upea teos, jossa avaruusalueella "paetaan" ydinsodan tuhoja, mutta ei päästä määränpäähän ...

Martinson isä kuoli kun Harry oli lapsi ja äitikin lähti, joten pikku-Harry kiersi orpokodeissa. Harry Martinson lähti 15-vuotiaana merille. Martinson vietti muutenkin kiertolaisen elämää. Hän oli kahdesti naimisissa. Martinsonin mainitaan vuonna 1939 olleen Suomen puolella siis fyysisesti ja aatteellisesti. Vuonna 1949 hänet valittiin Ruotsin akatemiaan. Tämän teoskappaleen esittelyssä hänet luokitellaan modernistiksi. Pääteosta Aniara mainitaan varoitushuudoksi ihmisille.