Maurice Maeterlinck: Mehiläisten elämä

Kuva ei liity kirjaan mitenkään, mutta tätäkin kevätesikkoa mehiläinen voinee pölyttää

Maurice Maeterlinck: Mehiläisten elämä alkuperäinen teos  La Vie des abeilles  (1901).

Maurice Maeterlinck (1862 - 1949) on belgialainen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja vuodelta 1911. Luin Gutenbergistä hänen teoksensa Mehiläisen elämä, jossa on seitsemän osaa. Teoksen on suomentanut Anna Fieandt.

Mehiläisten elämä -teoksen osat ovat: Pesän lentolaudalla, Parveilu, Uuden yhteiskunnan perustaminen, Nuoret kuningattaret, Häälento, Kuhnurien joukkosurma sekä seitsemäs osa on Lajin kehitys. Painettuna kirja voisi olla yli satasivuinen.

Maurice Maeterlinckillä on monia teoksia, ja myös vastaavat teokset termiittien ja muurahaisten elämästä, joita en ole lukenut. Tämä teos kertoo oikeasti mehiläisten elämästä, havainnot ovat erittäin tarkkoja ja luultavasti pitävät paikkaansa, en referoi "tieteellisiä" asioita, luultavasti mehiläistutkimus on edennyt sadassa vuodessa eteenpäin. Teoksessa on vertailtu muutamissa kohdin mehiläisiä ihmisiin, ja mehiläisyhdyskuntaa ihmisten yhteiskuntaan, lisäksi on viitteitä toisiin mehiläistutkimuksiin joista siteeratuin on sir John Lubbockin tutkimukset.

Kirjan kieli on varsin koristeellista ja laveaa, vaikka aluksi Maeterlinck ilmaisee !En aio koristaa totuutta ...miellyttävää kuviteltua ihmettä todellisen luonnonihmeen asemesta". Luultavasti kirjailija ei kerro kuviteltua, mutta teksti on mahtipontista, ja hän kuvittelee mehiläiset sangen älykkäiksi. Maeterlinck etsiikin  monesti mehiläisten käytöksestä älykkyyttä tai tarkoitusta ja pitää näitä älykkäämpinä kuin kimalaisia ja ampiaisia. Maeterlick tosin liputtaa jo alimpien lajien älykkyyden puolesta, seuraavat ovat yksittäisiä lainauksia.
-mielihaluja ilmaantuu jo niin alhaisissa alku-olioissa kuin limasienissä
-voisimme mennä vieläkin alemmas, ottaa puheeksi, kuten Ruskin "Ethics of the Dust" nimisessä teoksessaan  ... kiteiden tavat, luonteen ja juonet, niiden riidat...

Järkeä Maurice Maeterlinck pohtii monessa kohtaa muutenkin, otin lainauksen III Kirjan Uuden yhteiskunnan perustaminen XI kohdasta:
"Mutta mitä se meitä koskee, lausunee joku, onko mehiläisillä enemmän tahi vähemmän järkeä? Miksi punnitsemme niin huolellisesti noin pientä, miltei näkymätöntä ainehiukkasta, ikäänkuin olisi kysymys jostakin ihmenesteestä, josta ihmiskunnan kohtalo riippuisi? Liiottelematta ollenkaan luulen, että mielenkiintomme siinä suhteessa on hyvinkin ymmärrettävä. Löytäessämme ulkopuolelta omaa itseämme järjen varman merkin, tunnemme miltei samaa liikutusta kuin Robinson nähdessään ihmisjalan jäljen saarensa hiekkarannalla. Tuntuu kuin olisimme vähemmän yksin, kuin luulimme olevamme. Koetellessamme saada selkoa mehiläisen järjestä tutkimme itse asiassa niissä sitä, mikä omassa olemuksessamme on kallisarvoisinta, hiukkasta sitä ihmeteltävää ainetta, jolla on, kaikkialla missä se ilmenee, se mahtava ominaisuus, että se voi muuttaa sokeat pakkovoimat, järjestää, kaunistaa ja monistaa elämää ja hillitä hämmästyttävällä tavalla kuoleman alituisesti uhkaavaa valtaa ja sitä säälimätöntä isoa virtaa, joka syöksee melkein kaiken olemassa-olevan ikuiseen tajuttomuuteen".

Minusta Robinsonin liikutus nähdessään jalanjäljen hiekassa oli varsin suuri, ja sitä hän työsti viitisensataa päivää, mutta siinä oli enemmän pelkoa ja kuohuntaa kuin liikutusta, olen tutustunut Robinsoniin varsin perinpohjaisesti. Tämä lainaus kertoo teoksen luonteen ja heikkouden, hienoja lauseita vailla mitään syvällisempää merkitystä.

Sen sijaan mehiläisistä on tarkkoja havaintoja: kuningattaresta, munista, toukista, koteloista ja parveilusta. Mehiläispesässä on Maurice Maeterlinckin mukaan monia rooleja kuningattaren lisäksi:
tuulettajat viilentävät tai lämmittävät pesää siipiään räpyttelemällä sekä jouduttavat hunajassa olevan liian veden haihtumista; .. arkkitehdit, muurarit, vahanmuovailijat ja kuvanveistäjät ryhmittyvät ketjuun ja rakentavat kennokakut. .. saaliin kokoojat hakevat kedoilla kukista hunajaksi valmistettavaa mesinestettä, siitepölyä toukille ja koteloille ravinnoksi, kittausvahaa (propolis) rakennuksien tiivistämiseksi ja vahvistamiseksi sekä suvun kasvavalle polvelle tarpeellista vettä ja suolaa. ... kemisteille, jotka tiputtamalla pistimistään pisaran muurahaishappoa hunajaan tekevät sen säilytyskelpoiseksi, ja samoin kannentekijöille.

Nuoret kuningattaret  osassa mehiläisten toiminta on esitetty varsin kiihkeästi. Mehiläisille kuvataan rajuja ja voimakkaita tunteita.
*Kiintymys voi päälle päätteeksi kääntyä raivoksi ja vihaksi, ellei hallitsijatar täytä velvollisuuksiaan sitä abstraktista jumaluutta kohtaan, jota nimittäisimme tulevaksi yhteiskunnaksi.
Eli jos yhteisön kuningatar ei tee hommiaan, se teloitetaan

*..työntää pistimen kupposeensa ja pistää sillä kiihkoisesti, kunnes vanki sortuu myrkyllisen aseen iskusta. Silloin se rauhoittuu; sitä tyydyttää kuolema, joka asettaa salaperäisen rajan kaikkien olentojen vihalle.
Tässä uusi kuningatar raivaa kilpailijat tieltään.

Kaiken mehiläisten elämästä kertomisen ohella kirjailija ehtii paneutua kesken kaiken Normandiassa kokemaansa. Maeterlinckin käsitys ihmisistä on varsin raadollinen

"Kaikilla, miehillä kuin naisilla, nuorilla kuin vanhoillakin on talonpojan tavalliset paheet. He ovat raakoja, tekopyhiä, valehtelijoita, saaliinhimoisia, panettelijoita, epäluuloisia, kateita, pieneen laittomaan voittoon persoja, taipuvaisia selittämään kaikkea halpamaiselta kannalta, kärkkäitä vahvinta mairittelemaan. ... . Toisten tuho on kylän ainoa todellinen huvi. Suuri onnettomuus on siellä luihun vahingonilon kauan hellitty lempiaine. He vaanivat toinen toistaan, kadehtivat, halveksivat ja vihaavat toinen toistansa. Niin kauan kun ovat köyhyydessä, kytee heissä isäntiensä kovuutta ja ahneutta vastaan piintynyt, umpimielinen viha, ja jos heillä vuoroonsa on palvelijoita, he käyttävät hyväkseen orjuutensa aikana saavuttamaansa kokemusta voittaaksensa vielä entiset isäntänsä kovuudessa ja ahneudessa.
Tarina jatkuu omakohtaisena kokemuksena miehestä, joka oli ollut kirjailijan hoidettavana ja oli kuitenkin juoruillut hänestä. Ilmeisesti mehiläiset eivät panettele ja juoruile.

Minusta kirja oli mahtava, sen lukeminen oli avarruttava kokemus, opin mehiläisistä, sain lukea nobelpalkittua kirjailijaa, sivistyin. Viimeinen luku ja osa muusta teoksesta on varsin korkealentoista tekstiä.

Tämän kirjan tenho ja idea on ollut aikalaisilleen siinä, että sata vuotta sitten ei ollut televisiokameraa, eikä televisiota. Tämä kirja voisi olla joko tunnin luontodokumentti tai jopa muutamaosainen. Tässä on paljon havaintoja partenogeneesistä, koiraitten kohtelusta ja "yhtymisestä", koiraitten sukusolujen jäämisestä "varastoon", en niitä lähde kertaamaan, tarkkoja havaintoja, mutta en tiedä, onko mehiläisten tutkimuksessa menty vieläkin pidemmälle. Televisio on syönyt näiltä kirjoilta lukijat.
***

Maurice Maeterlinck  vertaa mehiläisiä muutaman kerran ampiaisiin ja kimalaisiin, joiden yhdyskunnat ovat yksivuotisia, ja vain hedelmöittynyt kuningatar talvehtii. Ampiaisen pesä hajoaa syksyllä, se on paperimainen, jossa on kennorakenne, kuva (yllä) on varsin huono ja itseni luonnollisesti ottama, kamera ei tarkenna riittävästi. Maeterlinck pitää mehiläisiä älykkäinä ja kirjoittaa: "Mutta ampiaiset eivät ole ratkaisseet tätä niin nerokkaalla tavalla". Tästä olen eri mieltä, jokainen laji on kehittynyt tavallaan, ei jokainen hyönteinen voi olla mehiläinen. Itse en näe mehiläisiä sen älykkäämpinä kuin kimalaisia tai ampiaisia tai en ainakaan pidä älykkyytenä sitä, että  mehiläiset tuottavat hunajaa ja mehiläisvahaa ihmisten käytettäviksi. Kimalaiset pystyvät pölyttämään kylmemmässä säässä kuin mehiläiset ja pystyvät lentämään tuulisessa säässä. Mehiläinen, kuten kirjailija oli havainnut, pölyttää kerrallaan yhtä kasvia, toisin kuin ilmeisesti kimalainen. Ampiainen tappaa myös muita hyönteisiä, mutta on myös pölyttäjä.
Kirjasähkökäyrässä on mukava Lukuiloa Perhoslaaksossa -haaste ja tämä bloggaus mahtuu sen raameihin.

***
Kirjasta minulle tuli mieleen Honore de Balzacin teos Ukko Goriot, siinä Pariisia verrataan monesti mehiläispesään. Koska olen lainannut reippaasti tekstiä, etsin tietoja kirjan kääntäneestä Anna Fieadtista, en löytänyt muuta kuin, että hän on syntynyt  1882 ja kuollut 1958, ja tämä on hänen ainoa suomennoksensa Gutenbergissä. Erittäin hatarien google-vetoisten tutkimusteni mukaan oletan hänen syntyneen Padasjoella, ja hän saattaa olla Carl-Erik Creutzin äiti. Carl-Erik Creutz (1911 - 2000) oli Yleisradion pääkuuluttaja ja syntynyt Padasjoella, kulttuurisukua siis? Hyvä suomennos joka tapauksessa.
***
Innesin Luola -teoksen vuoksi luin tämän teoksen. Innes kirjoittaa teoksensa sivulla 136 "kuusi vuotta sen jälkeen kun Maraisin termiittejä koskevat artikkelit olivat ilmestyneet afrikaansiksi, belgialainen kirjailija Maeterlinck oli julkaissut suositussa tieteellisessä sarjassa pienen kirjasen La vie des Termites ..." etsin tietoja netistä ja esimerkiksi wikipedia vahvistaa tiedon, joka kertoo Eugène Marais'in (1871 - 1936) tarinaa. Marais kirjoitti afrikaansiksi , ilmeisesti plagioitu teos on ollut "Die Siel van die Mier" englanniksi "Soul of the (White) Ant". Maurice Maeterlinck on joka tapauksessa julkaissut teoksen "The Life of the White Ant" in 1926.  Asiasta en tiedä muuta, mutta Maeterlinckillä oli itsellä varsin kyynisiä havaintoja kanssaihmisistä, mutta syyllistyikö hän itsekin plagiointiin. Termiitit ovat varsin kiinnostavia hyönteisiä yhdyskunnissaan, näistä olen nähnyt muutaman hyvän luontodokumentin.

Maeterlinckin Haudattu temppeli on blogattu TÄÄLLÄ. Kuolema on myös hänen kirjansa, ja on minusta aika hämärä, toisaalta kuolema on hämärä.