Sivut

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Dorothy L. Sayers: Kuolema vierailee kerhossa


Dorothy L. Sayers: Kuolema vierailee kerhossa, Sapo no:2, wsoy 1989, The Unpleasantness at the Bellona Club 1928, suomentanut Helena Luho, sivumäärä 315.

Kirjan tapahtumapaikka on Bellona Club, englantilaisten upseerien ja herrasmiesten kerhohuone, missä voi viettää aikaa, pelata korttia, saada drinkkejä (kuivia martiineja, viskiä, erilaisia viinejä) ja syödä. Näin ilmaistuna teen hirveän etikettivirheen kuten herra kirjassa, joka oli pyytänyt vääränlaista juomasekoitusta, ja tehnyt myöhemmin itsemurhan. Sayers ironisoi varsin suoraan jäykkiä tapoja, ja henkilöitä. Vaikuttiko hän herrasmieheltä? Hyvä luoja ei, alemmalta kirjanpitäjältä. Työ ei siis tee herrasmiestä ennemmin drinkkitietous..

Bellona-kerhon pysähtyneessä tunnelmassa aselevonpäivänä (11.11) nukkuu kenraali Fentiman ikuisuuteen, sydän on pysähtynyt. Lordi Wimsey, tarinan ja Sayersin salapoliisi on kerhon jäsen ja on paikalla kun ruumis löytyy. Kenraali 90-vuotias Arthur Fentiman on vanhasta suvusta, hänellä on kaksi pojanpoikaa serkukset: hermoheikko sodassa kaasua saanut kapteeni (evp, elää vaimonsa palkalla) George Fentiman sekä poikamies, hyvä sotilas majuri Robert Fentiman. Kuoleman tekee monimutkaiseksi vainajan siskon Felicityn kuolema. Felicity on vastoin sukunsa "tahtoa" hylännyt sulhasehdokkaansa irstaan paronin ja mennyt naimisiin "rahvaanomaisen teollisuusmies" Henry Dormerin kanssa. Paheksunnasta huolimatta herra on kunniallinen, ja mikä vielä paheksuttavampaa menestyvä, mutta onneksi he muuttivat Lontoosta Manchesteriin, mutta suvun harmiksi avioliitto oli onnellinen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle, ja kenraali sai kaluunansa jo Krimin sodassa (1853-1856). Dormerien tyttären kuoltua, annettiin äveriäälle teollisuusmiehelle Henry Dormerille aatelisarvo, koska perillisiä sille ei enää ollut. Ironiaa tämäkin. Lady Dormerin rahoille sen sijaan on ottajia.
Testamentin vuoksi kenraalin kuolinaika pitää määrittää tarkasti. Kuolinaikaan liittyy toinenkin tärkeä psykologinen seikka, se tapahtui Aselevon päivänä, tällä ei ole rikoksen kannalta merkitystä, mutta pistin sen itse merkille. Edellisenä iltana sisar ja veli olivat tehneet aselevon, sopineet kiistansa ja riitansa ja päässeet sopuun.
Kuolinajasta riippuen rahat päätyvät eri suhteissa Fentimanin serkuksille tai Ann Dorlandille. Kuolinaikoihin ja -tapaan liittyy tiettyjä järjestelyjä, ja asia avautuu Peter Wimseylle hiljalleen.

Dekkari on aivan loistava, alkuasetelmasta ei voi päätellä, mitä rikoksia sisarusten kuolemaan liittyy. Kyse on lopulta kuitenkin murhamysteeriosta. Henkilökuvaus on myös loistavaa kuten englantilaisen kulissielämän kuvaus, jota tosin raskas ensimmäinen maailmansota on himmentänyt. Ensimmäisen maailman sodan kauhut ovat jättäneet hirveitä viiltoja. Kapteeni Fentiman on vammautunut sodassa ja kokenut hermoromahduksen, ja on jatkuvasti hermostunut ja asenne on täysin kyynis-depressiivinen. Perheen elatus on vaimon niskoilla, joka hoitaa lainalla hankittua teehuonetta. Laina on sellainen, jonka korot kasvavat korkoa, ja Georgella ei olisi varaa köyhyydessään joutua vielä velkaloukkuun. Hädänalaisia aina kupataan! Georgen valitus ja vuoropuhelu vaimon kanssa on  kammottavaa "kuunnella" ja lukea! Naiset muuten saivat äänioikeuden Britanniassa vasta kirjan julkaisuvuonna eli 1928, mutta töihin kelpasivat. Georgen vaimo Sheila on 35-vuotias ja siis "yksinhuoltaja". Köyhyys on häpeä, ja raha on voimakas motiivi. Messinkikilpi ulko-ovessa kuvastaa keskinkertaisuutta.

Ann Dorland, joka on Dormerin seuraneiti ja jättiperinnön yksi mahdollinen saaja, on "tyypillinen Chelsea-nainen", mikä ei ole kovinkaan mairitteleva määritelmä. Dorlandin kirjahyllyä analysoidaan, ja D.H Lawrencea löydetään. Samalla pohditaan, miten ihmiset "pakenivat" ennen kirjoihin. Myös eräs Ann Dorlandin maalaama taulu saa Wimseyn kiinnostumaan.

Lordi Peter Wimsey, vaikka on lordi, ja täysin miespalvelijansa Bunterin hoivaama yläluokan tuote, osoittaa kuitenkin reipasta oma-aloitteisuutta, ja hienoa ihmistuntemusta ja empatiaa. Hänellä on laaja ystäväverkosto. Hän tuntee myös kuvanveistäjä Marjorie Phelpsin Chelseasta. Wimseyn lähipiiriin kuuluu myös Scotland Yardin tarkastaja Parker ja luottokemistinä toimii Sir James Lubbock. Bunter muuten toimi aliupseerina Wimseyn rykmentissä, ja myöhemmin lordi etsi hänet töihin. Peter Wimsey  -toisin kuin kirjan muut "herrasmiehet" - on todellinen herrasmies. Hän on ystävällinen kulinaristi, luotettava ja varsin avulias, kaikin puolin herrasmies, myös naisia kohtaan. Hänen puheensa ovat eheyttäviä. Lordi pääsee myös naimisiin, mutta eräässä toisessa dekkarissa. Lordi Wimseyn toimintaa helpottaa iso omaisuus ja arvonimi, mutta tarvittaessa myös Wimsey nyrkkeilee. Wimseyn "salapoliisi-hobbya" tosin paheksutaan.

Itse rikos tai rikokset selviävät teoksessa varsin myöhään, samoin syyllinen tai syylliset. Lordi Wimseyllä on taito hoitaa asiat siististi pois päiväjärjestyksestä. Valamiehistön toimivuuteen hän ei usko.

Dekkarin kunniaksi pitää sanoa, että vaikka muistin tällä uusintalukukerrallani alkuasetelmaa varsin pitkälle, en muistanut kuitenkaan todellista syyllistä, enkä loppuratkaisua.

Jännittävä ja viihdyttävä klassikkodekkari!

***
Dorothy L. Sayers vaikutti vuosina 1893-1957, ja hänen kotitausta oli uskonnollinen. Hänen merkitystään ja henkilökohtaista elämää on avattu wikipediassa hieman suomeksi enemmän englanniksi täällä.  Vuonna 1928 Sayers julkaisi myös Wimsey kokoelman Lordi Peter katsastaa ruumiin sekä teoksen Kas tässä teille ruumis

***
Tässä vanhan SaPo-sarjan takakansikuva
Agatha Christietä, Carter Dicksonia ja Raymond Chandleriä tuntuu olevan useita, näitä voisi pokkareina yrittää uudelleen julkaista.

*****
Dorothy L. Sayers (1893 - 1957) oli tuottelias ja laadukas dekkarikirjailija.

Tuotantoa
Kuka ja mistä 1923
Kuolema keskiyöllä 1926
Luonnoton kuolema 1927
Kuolema vierailee kerhossa 1928
Lordi Peter katsastaa ruumiin  1928 –novellikokoelma
Myrkkyä  1930
Hirttäjän vapaapäivä 1933 –novellikokoelma
Juhlailta 1935
In The Teeth of the Evidence, 1939 –novellikokoelma
Striding Folly, 1972 –novellikokoelma

8 kommenttia:

  1. Olen lukenut tämän ja useita muita Sayersin Wimsey-kirjoja. Hienoja klassikkodekkareita, kuten sanot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Bloggaan ensi viikolla Myrkkyä dekkarista, jossa Wimsey tapaa Harriet Vanen.

      Poista
  2. Sayers on aivan mahtava- yksi suuria suosikkejani

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä maku :)

      Tässä on jotain, mistä pidän, ja luin perään Myrkkyä. Juhlailtaa on kehuttu Sayersin parhaaksi, sitä en ole edes nähnyt nidekappaleena.

      Poista
  3. Voi sapo! Jo nuorena piti kirjastossa niska vinossa mennä dekkari-hyllyä ees sun taas löytääkseen jotain, mitä ei vielä ollut lukenut. Vierivät vuodet on hyvin unohduttanut monta kirjaa, uusintakierros monen kohdalla olisi varmasti itselläkin tarpeen. Yksi mieleenjääneimmistä on silti Myrkytetyn suklaarasian arvoitus :D Pitääpäs laittaa tämäkin mieleen.
    - Pia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sapo-sarjaa itsekin olen lukenut, mutta lähinnä Christietä ja Sayersia :)

      Poista
  4. Tämä dekkari on tullut luettua kauan sitten ja hämäriä mielikuvia on siitä. Hankin juuri äskettäin kirpparilta Sayersin dekkarin Kuolema häämatkalla, joka sopisi hyvin kesälukemiseksi, mutta Juhlaillan haluaisin ehdottomasti lukea uudestaan, jos vain tulisi jostain vastaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin oli muistikuvia dekkarista, mutta loppuratkaisua en muistanut, hyvä dekkari.

      Juhlailtaa netissä paljon kehutaan, joten ajattelin sen joskus lukea. Sayersin Myrkystä bloggaan seuraavaksi.

      Poista