Albert Camus: Putoaminen

Albert Camus: Putoaminen, 160 sivua, 1956, Seven 2011, suomentanut Maijaliisa Auterinen. Camus on nobelisti vuodelta 1957.

Kirjan juoni on yksinkertainen. Jean Babtiste Clamence kertoo elämänsä tarinaa ja kyynisiä mutta usein oikeita huomioita lajitovereistaan Amsterdamissa Mexico City -nimisessä baarissa, kävelyllä ja kotonaan, kuutena eri päivänä.

Kirja alkaa "Suokaa anteeksi, en tahdo vaikuttaa tungettelevalta, mutta saisinko tarjota teille apuani.  ... on muuten vaikeaa saattaa itseänne ymmärrettäväksi tuolle arvon gorillalle .."
Gorilla on ravintolan baarimikko, mutta kertoja ei todellakaan tarjoa apuaan, vaan tilittää kummallisia käsityksiään elämästä ja saa sekä oletetun kuulijan että mahdollisen lukijan vähintäänkin ymmälleen. Kertoja kutsuu itseään Jean Babtiste Clamenceksi, takakansitekstissä lukee Jean Babtiste Clemence, eli nimi on takakannessa väärin kuten Camusin Sivullisessa (pokkaripainoksessa). Putoaminen -kirja on jaettu kuuteen nimettömään lukuun, jolloin Clamence tilittää kokemaansa, havaitsemaansa ja pohtimaansa minä ja me-muodossa teititellen maanmiestään. Tämä muistuttaa jossakin mielessä Camusin Sivullista ja Dostojevskin Kellariloukkoa, mutta on selvästi omanlainen uniikki teos.

Kertojan nimi ei ole ehkä oikein, eivätkä tarinatkaan, henkilö kutsuu  itseään Katumuksentekijä-tuomariksi ja kertoo olevansa poikamies ja asianajaja. Hän kertoo asianajajan työnsä vieraannuttaneen normaalista elämästä. Huomio on minusta väärä, sillä mitään normaalia tai keskivertoista kaverissa ei ole ollutkaan. Toisaalta teoksessa ei ole muuta kuin kertojan tarinat ja huomiot, päätelmät pitää tehdä itse. Kaverin "filosofiset" pohdinnat sisältävät oikeita huomioita, mutta tuskin ovat kaikki universaaleja, toisaalta hän on täysin ulkokohtainen ja vieraantunut kaikesta inhimillisestä täysin januskasvoinen itserakas ilveilijä, että hän ei pysty kohtamaan ketään ihmistä oikeasti, tuskin kukaan ihminen jaksaisi kuunnella kuuden päivän monologiakaan, kuusi minuuttiakin olisi liikaa. Minulla meni kirjan lukemiseen neljä iltaa, mikä on minun lukuvauhdillani todella pitkä aika. Tämän bloggauksen synnyttäminen on todella tuskallista.

Kirjaan Clamencen seuraavaksi "suuria" oivalluksia ihmiselosta, (itse)rakkaudesta. Uskonnosta Jumalasta ja Jeesuksesta on pohdintaa, mutta niitä en blogiperiaatteitteni vuoksi kirjaa, ongelmaksi muodostuu ei niinkään, mitä uskonnosta sanotaan vaan että sen sanoo vieraantunut Clamence.  Kirjan loppuosaakaan en avaa, Putoaminen -nimi liittynee tarinaan Seineen suistuneesta naisesta, jota hän ei pelastanut, ja johon palaa lopussa.
***
Lainauksia ja huomioita
Ensimmäinen tunne joka hänessä herää, kun hän näkee kerjäläisen lähestyvän taloaan, on epämieluisa. ... minussa se herätti riemua.
Auttamista tarkastellaan runsaasti, Clamence auttaa siksi, että saa päteä

Oletteko pannut merkille, että vasta kuolema herättää meissä tunteet .... he eivät velvoita ...s.37
Tätä Clamence avaa paljon. Kuolema muutta suhtautumista, henkilöstä tulee täysin hyväksyttävä, kun kuolee, hän ei vaadi, ja hyvät ominaisuudet tulevat vasta esiin.

Olen varsin hyvin selvillä siitä, ettei ihminen tule toimeen käskemättä toisia ... s.50

Dialogin on syrjäyttänyt julkilausuma: "Totuus on se ja se..". s.51

Olin uneksinut olevani  täydellinen ihminen ja henkilö, mutta minulla oli vain halu kostaa lyödä ja voittaa s.61

Rakkaudesta huomioita
Ainakin tunsin sisimmässäni epämääräistä kipua, ikäänkuin olisin kärsinyt jonkinlaista puutetta, joka aiheutti tyhjyyden tunteen ja niin minä puolittain pakosta puolittain uteliaisuudesta jouduin solmimaan joitakin suhteita. s.108
Ote on paljon puhuva, rakkauden nälkä on siis puutosta ja tyhjyyden tunnetta, kuinka kyyninen tai analyyttinen pitää olla, jotta näin itsestään puhuu? Clamence julistaa "Puhui rakkaudesta yhtä vakuuttavasti kuin intellektuelli luokattomasta yhteiskunnasta" s. 109. Tämä on naseva huomio, mikään yhteiskunta ei ole tosiaan luokaton, joka yhteisössä on minunkin mielestäni hierarkia.

"Rakastettuani papukaijaa jouduin vuoteeseen käärmeen kanssa" s.109.

Rakkaudessa oli Clamencella myös vaikeuksia, vaikka hän kerskuu varustuksellaan ja teoillaan, mutta "Harjaannus puuttui, olin rakastanut vain itseäni" ja kaveri argumentoi, että hänellä oli "yksi suuri rakkaus, minä itse, ja uskonsa rakkauteen siveyteen mennyt jää irstailu, saaden ilotytöistä helpotuksen". Tätä en aivan ymmärtänyt, sillä minusta Clamence ei rakastanut itseään, vaan oli itserakas, hän ei minusta koe olevansa arvokas ihminen, tätä voit itse pohtia. Clamence julistaa naisilleen, että minuun ei kannatta kiintyä, ja on siksi viimeinen rakastaja heille, hän jättää naiset, mutta varmistaa, että ei tule seuraavia.

Avioliitot ovat Clamencen mukaan byrokratisoitunutta haureutta, ruumisvaunuilla rohkeus ja mielikuvitus saatetaan hautaan . Tästä olen itse eri mieltä.

Clamence tilittää paljon tuomioista, syyllisyydestä ja viattomuudesta. Camus esittää tämänkin hienosti, Clamencen kanssa olen itse vain täysin eri mieltä useimmista asioista. Hänen päätelmänsä on, että ei ole viattomia, kaikki ovat syyllisiä, viimeinen tuomio on pieni ihmisten tuomioon verrattuna. Clamencea ei minusta itse tuomita eikä arvostella lainkaan, se on hänen omaa harhakuvitelmaansa. Minustakin kaikki ovat syyllisiä, mutta vain osittain, ihmisellä on suuri taipumus myös hyvään, vaikka tekeekin ajoittain pahaa. Clamence sen sijaan toitottaa "Mitä enemmän syytän itseäni sitä paremmin voin tuomita teitä".

Clamencen mukaan vapaus on uuvuttavaa, vasta kuolema saa ihmiset ymmärtämään, mitä, jäi minulta ymmärtämättä, Clamence minusta sekoittaa vainajien kunnioituksen ja kuoleman pelon - ymmärtämiseen.
***
Toinen maailmansota näkyy kirjoitusjäljessä, teoksessa on kyynisiä havaintoja 1930-luvulta ja Buchenwald mainitaan, joten Clamencen tilitys ei ole kokonaan harhaista. Hän havaitsee ihmisten elävän ihailusta, mutta karttavansa vastuuta, ja tarvitsevansa joitakin mestareita, jotta voisivat elää.