Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Leo Tolstoi: Sota ja rauha, osat I-IV, alkuteos Vojna i mir (Война и мир), kirjoitettu vuosina 1865–1869, suomentanut J. A. Hollo, WSOY, 1924. Teoksessa ei lue alkuteoksen nimeä eikä painovuotta, mutta tämä on kyseinen Hollon alkuperäinen suomennos.

Varoitus: bloggaus on varsin pitkä ja voi sisältää haitallisia tai hyödyllisiä juonipaljastuksia ja ajatuksiani kirjasta Sota ja rauha  ja pohdin sen liittymistä Suomen historiaan.

Sota ja rauha on mahtava romaani, jossa eräiden avainhenkilöiden kautta tarkastellaan Venäjän historiaa 1805 alkaen. Venäjän keisari Aleksanteri I ja Ranskan Napoleon (Bonaparte) ovat keskeisiä historiallisia henkilöitä. Napoleon hyökkää vuonna 1805 Itävaltaan. Muut päähenkilöt ovat pääosin ylimystöä: kreivejä, kenraaleja, ruhtinaita, ruhtinattaria, sotilaita, tapahtumat koostuvat ylimystön illanvietoista, perintöjen ja omaisuuden ”suunnittelusta” ja juonittelusta, sotatapahtumista ja Euroopan poliittisesta tilanteesta.

Teos alkaa pidoista ja niissä käytävistä keskusteluista, pian juonitaan ja yritetään haalia omaisuuksia. Sotakuvauksia on myös paljon, kun tarina etenee. Juoni on monipolvinen, mutta tarina on looginen. Haasteeksi muodostuu henkilöiden määrä, ja myöhemmin eri taisteluiden yksityiskohtien kuvaus. Tolstoin romaani on lievästi näytelmällinen, se on hyvin visuaalinen ja sisältää dialogeja. "kohtauksen" alussa on kertaus henkilöstä, tämä on eduksi romaanille, koska sen hahmottaa helposti kuvina. Tein kuitenkin jo luku-urakan alussa henkilöluettelon, johon merkitsin henkilön koko nimen ja alkuaseman ja se oli hyvin viisas päätös.

Henkilöitä

Pierre Bezuhov on ruhtinas Bezuhovin avioton poika, ja tuleva arvonimen ja omaisuuden haltija. Juoni kuvaa Pierren henkistä kasvua rakkaudettomassa avioliitossa Helenan kanssa. Tuon ajan ihanne on ollut vartaloltaan ”rehevä”, ja Pierre ja Helena toteuttavat tämän ihanteen täydellisesti. Pierren taival käy aviottomasta pojasta rikkaaksi kreiviksi, jota muut manipuloivat, ja joka joutuu rahoittamaan muiden vekselielämää ja ratkomaan kiistoja. Pierren ongelma on olla liian kiltti. Pierre (Pjotr) kiedotaan historian tapahtumiin useammassa kohdassa, mm. Moskovan jättämisessä. Pierre on Sodan ja rauhan miespäähenkilö.

Ruhtinas Vasili Kuraginilla on tytär Helena, jonka Vasili naittaa rikkaalle Pierrelle. Vasili on Pierren "opastaja". Helena on kaunis, mutta tuhlaavainen ja uskoton. Vasilin poika on rappiolla nimeltään Anatol, joka on tehdä temput Rostovin tyttärelle Natashalle.  Anatolilla on huikentelevainen ystävä Dolohov, upseeri, joka aiheuttaa monia ikäviä tilanteita teoksessa. Minusta Tolstoi käyttää Dolohovia vain roolihahmona, häneen ulkoistetaan monta ilkityötä. Muutamien kohtauksien tarkoitus on saattaa eri roolihahmot yhteen. Dolohov on kuitenkin rohkea, ja henkilö, joka menestyy armeijassa ja tekee siellä urotekoja.

Köyhtyneen ruhtinatteren Anna Mihailova Drubetskajan poika Boris Drubetskov pääsee oikeisiin piireihin äidin ponnekkaiden toimien ansiosta. Boris käyttää suhteitaan hyväksi, ja tekee järkiavioliiton rikkaan perijättären Julia Karaginin kanssa.

Ruhtinas Andrei Bolkonski, jonka isä Nikolai on varsin erikoinen tapaus, on keskeinen henkilö. Andreilla on uskonnollinen sisar Maria, ja vaimo Liza, joka on teoksen alussa raskaana. Andrei lähtee sotaan jo 1805, ja myös 1812.  Andreikin kasvaa henkisesti teoksen aikana. Aluksi hän on hyvinkin ylimielinen, mutta tekee uudistuksia tilallaan. Andrein sisar Maria on hyvin uskonnollinen, kuten moni muukin roolihahmo. Uskontoa teoksessa käsitellään varsin paljon. Marian hahmosta moni pitää ja aiheesta, ja sitä nimikin ehkä ennakoi.

Ilja Andrevits Rostov on suurperheen isä ja velkainen peluri, hänellä on lapsia, joista hurmaava tytär Natasha Rostova ja haihattevainen poika Nikolai Rostov (myös Vera ja Petja) ovat tärkeitä juonen kannalta. Nikolain armeijauraa husaarina viedään eteenpäin hienostunein sulkakynän piirroin. Nikolai Rostov on aluksi pelkuri ja haihattelija, mutta kasvaa vastuuseen ja hyväksi husaariksi. Teoksessa esitetään Nikolain ja Natashan raju metsästyskohtaus, missä Nikolai rukoilee Jumalaa, jotta suden saalistus onnistuisi. Kohtauksesta minusta ilmenee, että koirat ottavat ja surmaavat suden. Rostoveilla on kymmeniä koiria, hevosia ja hevosajajia. Minusta metsästyskohtaus on irrallinen eikä Nikolai ole ollut erityisen uskonnollinen. Nikolain ja Marian tiet yhdistyvät kohtaukseen, missä Maria pitää evakuoida kartanossa isänsä kuoleman jälkeen Napoleonin joukkojen lähestyessä. Andrei taas on kosinut Natashaa, mutta ei ole saanut isältään naimalupaa. Rostovien vanhemmilla taas olisi tarvetta saada lapsensa rikkaisiin naimisiin, koska velkavetoinen vekselielämä ei voi loputtomiin jatkua. Perheessä asuu myös köyhä serkku Sonja, jolle Nikolai on antanut avioliittolupauksensa. Natasha ja Andrei tapaavat Moskovasta lähdön jälkeen. Natasha on Pierren ohella tarinan päähenkilö.

Sota vai rauha? Tolstoin valinta on rauha. Määrätietoisesti Tolstoi kyseenalaistaa sotaa "tämäkö rakas ja oikeauskoinen sotajoukko", puhutaan nyljetyistä hevosenraadoista, pakenevien ja haavoittuneiden kärsimyksestä. Puhutaan sotajoukkojen levittävän väärää rahaa ja rikkovan sopimukset. Tolstoi uskoo ihmisen muuttumattomuuteen "meidän aikanamme (... luulevat ihmisten ominaisuuksien muuttuvan ajan mukana)"

Teoksen tapahtumat  alkavat siis vuodesta 1805 Pietarista seurapiireistä, kun Napoleon Bonaparte vaanii koko Eurooppaa rauhallaan motollaan ”Eurooppaan pysyvä rauha”. Teos tarkastelee kulisseissaan Napoleonin toimintaa ja suhdetta siihen. Osa henkilöistä ihailee Napoleonia, osa näkee hänet antikristuksena, ja osa vallantavoittelijana. Romaani on paljon muutakin kuin historiallinen kertomus, se on teemoiltaan kuin maatuskanukke, sisäkkäin on monia teemoja, joiden yksityiskohtia voi vain ihailla.

Tolstoi ei ylistä yksittäisiä ihmisiä vaan esittää heidät vikoineen ja hyveineen. Vaikka venäläisistä esitetään pääosin ylimystöä, niin tavallisessa Platon Karatajevin hahmossa Tolstoi kuvaa perusvenäläisen parhaimmillaan. Tolstoin ivaa sekä seurapiiriperhosia että hovikuhnureita, ja vaikka Tolstoi kiistää Napoleonin kukistumisen olleen kaikkien venäläisten määrätietoista tulosta (hovikuhnurit ja seurapiirikerma!) se on minusta kaunis kuvaus venäläisyydestä. Traagisinta ovat sodan uhrit, ja oman ikonin Moskovan jättäminen ja myöhemmin Moskovan palaminen. Sissisodan kuvaus on ruohonjuuritasolla osuvaa. Sotamarsalkka Mihail Kutuzovista (1745 - 1813)  Tolstoi antaa minusta hyvän kuvan. Kutuzov pystyi olemaan välittämättä kritiikistä, ja antoi ajan kulua, ja koitti olla väsymättä omia joukkojaan.

Teos käsittelee myös uskonnollisuutta ja uskonnollisuus on minusta tärkeässä osassa monissa tapahtumissa.

Tolstoi on pitää tarinan kuosissa. Hän vaihtaa tapahtumapaikkaa ja henkilöitä, välin antaa yleiskatsauksen, palaa ajassa hieman taaksepäin, toiseen tapahtumapaikkaan. Historiallisia katsantoja on useita, ja pohdintaa historiankirjoituksesta, eri vaihtoehdoista, ja näytelmän henkilöistä. Tarina on Venäjän ja Euroopan historiaa. Se sisältää myös monien henkilöiden henkistä kasvua: Pierre, Nikolai, Natasha, Maria, sekä Andrei mutta myös eräiden rappeutumista kuten Helena ja Anatol. 

***

Lukuprosessista:

Pelkäsin teoksen lukemista, luulin, että kirja on tylsä ja lykkäsin sitä vuodella. Huomasin lukiessani, että tarina on kiinnostava, ja kerronta oli mestarillista.

Lukemisen aloitin 12.6.2012 ja luin aluksi vain sata sivua päivässä, koska tein muistiinpanoja henkilöistä. Lukuvauhti nousi, kun pääsin sisälle tarinaan. Sain tarinan päätökseen Juhannuksen jälkeen 24.6, luin teosta 12 päivää.

***

Teoksen osat
Ensimmäinen osa: 

1805: Sisältää illanviettoja ja keskusteluja pääosin Pietarissa, mutta myös Moskovassa.

Toinen osa

Sotaelämää: leirejä ja siirtymisiä ja taistelua, tappioita ja perääntymistä Keski-Euroopassa.

Kolmas osa

Boriksen naitto, Anatolin riiuumatka. 1805 loput taistelut.

Neljäs osa

Rostovien elämää. Dolohovin uusin temppu. Lizan synnytys. Pierren ja Helenan "avio-ongelmia". Vapaamuurarius.

Viides osa

Nikolai Rostov armeijassa. Keisarien liitto.

Kuudes osa

Andrei pyytää Natashan kättä.

Seitsemäs osa
Rostovien (raha)-asioita

Kahdeksas osa

Anatolin ahneet ajatuksen ja Dolohovin ilkityöt jatkuvat.

Yhdeksäs osa

1812 Sodan syyt. Armfelt mainitaan. Natashan sairaus jatkuu.

Kymmenes osa

Napoleon hyökkää Venäjän maaperälle 1812. Miestappioita

Yhdestoista osa
Tolstoi pohtii fatalismia, historian kulkua. Yksittäisten ihmisten merkitystä, turbulenssia.
Helena vaihtaa uskoa ja miestä. Pierre karkoitetaan Moskovasta vapaamuurariuden vuoksi. Moskova luovutetaan ja poltetaan. Pierre jää päähenkilöistä ainoana Moskovaan, muut ovat armeijassa taas pakenevat

Kahdestoista osa  - aina Jälkilauseeseen jätän paljastamatta kokonaan, kehotan lukemaan koko tarinan :)

Historiasta voit lukea, miten Napoleonille kävi, hän tuli toiseksi, Aleksanteri I voitti, mutta romaanin roolihahmojen tiet osin yhtyvät osin erkanevat, vaiheet ovat jännittäviä.

***

Psykohistoria ja Tolstoi

Teoksessa käsitellään historian kirjoitusta ja fatalismia. Kysymys kuuluu, tapahtuuko kaikki historian omasta painosta, vai yksilöiden toiminnan tuloksesta. Tolstoi ei minusta itse usko sokeasti fatalismiin. Tämä tulee ilmi Napoleonin hyökätessä kohti Moskovaa, missä Tolstoi kirjoittaa, että moni pieni yksityiskohta ratkaisi Borodinon taistelun lopputuloksen, esimerkiksi, että Napoleonilla oli nuha. Hän myös pitää Napoleonia minusta syyllisenä miljoonien ihmisten kärsimykseen, siis Napoleonin vallanhalu tappoi ihmiset eikä historian lainalaisuudet, joskin Tolstoi luettelee myös muita myös Venäjästä johtuvia syitä.

Tolstoi pohtii myös fysiikan jatkuvaa liikettä, ja differentiaalilaskentaa. Tämän jälkeen hän niittaa yhdestoista osa s.365 ” Vain ottamalla tarkastelun esineeksi äärettömän pieniä osia - historian differentiaalin ts. ihmisten samanlaiset viehtymykset – sekä saavuttamalla taidon integroida (laskea niiden äärettömän pienten summat), me voimme toivoa tavoittamme historian lait”.  Miksi nostan tämän esiin? Tämä on aivan kuin Hari Seldonin psykohistorian lähtökohta, koko Säätiö-trilogian ydin. Asimovin aate. Säätiössä psykohistoria tieteellä ennustetaan tulevaisuutta kansakuntien (ja planeettojen tasolla).
Sota ja Rauha Kolmannentoista osan avaussivulta: " kuin syventyä minkä tahansa historiallisen tapahtuman varsinaiseen olemukseen ts koko sen ihmispaljouden toimintaan ... huomatakseen, ettei historiallisen sankarin tahto suinkaan johda joukkojen toimintaa, vaan on aina sen johdonalainen".
Napoleonin julistus moskovalaisille on paljon puhuva: "onnettomuuden vuoksi" jouduitte jättämään kotinne, eli pitikö Napoleon itseään onnettomuutena siis sattumana. Oliko psykohistorian mielessä Asimovin mukaan Napoleon Muuli?

Luin viime kesänä Tuulen viemää, ja Atlantan aiempi nimi lienee ollut Terminus, kuten Säätiön kotiplaneetta. USA:n etelän plantaaseilla oli orjia, kuten Solariassa oli robotteja. Oliko venäläistaustainen Asimov ammentanut tahtomattaan tai tieten psykohistorian idean Tolstoilta, ja robottien hallintamekanismin Tuulen viemän ideasta. Tuulen viemää teoksen sotakohtauksissa on samantyyppistä kuvausta kuin Sota ja Rauha -teoksessa myös seurapiireissä tanssitaan musliinipuvut päällä, ja eletään sentään samaa vuosisataa.

Boris Pasternak teoksessaan Tohtori Zivago kommentoi tätä historianäkemystä, ja painottaa enemmän, että asiat tapahtuvat paljon poikkeusyksilöiden myötävaikutuksella ja aikaansaamana. Se, että onko tämä kirjan hahmon tai Pasternakin ajatus, en osaa sanoa. Joka tapauksessa Komarovskin tekojen seuraukset ovat usealle ihmiselle haitalliset.
***

Sota ja rauha ja Suomi.

Aleksanteri I:lla oli varsin paljon puuhaa vuodesta 1805 alkaen aina 1815 asti. Minusta tätä asiaa ei omilla historian tunneilla painotettu. Jokainen maa kirjoittaa oman historiansa (kärjistetysti). Tässä teoksessa Napoleon toteaa, että hän antoi Aleksanterille Suomen. Historian tunneilla enemmän painotetaan itse Suomen sotaa 1808-1809, ja Viaporin antautumista, eli itse prosessia, eikä sen alkulähdettä, tässä mannermaan sulku ja keisarien liitto. Pienet valtiot ovat aina oleva isompien armoilla, mikä tässäkin tulee ilmi.
Ruotsalainen (syntynyt Tarvasjoella!) Armfelt mainitaan useasti. Hän ei kuulunut Napoleonin liian laajaan fanikuntaan, ja palveli Aleksanteri I:n alaisuudessa Napoleonin hyökätessä. Napoleon ei arvosta kaveria ja romaanissa soimaa häntä irstaudesta ja juonittelijaksi, mutta Tolstoi arvottaa Armfeltiä, sillä hän samalla sivulla puhuu Napoleonin "kunniasanasta". Napoleonilta outo arvio silloisessa tilanteessa, jossa siviiliväestöllä ei ollut juuri oikeuksia ja sopimukset on tehty rikottavaksi. Muutenkin Tolstoi puhuu sodan "laeista".
Napoleonin motiiviksi sanotaan "rauha", nämä rauhanmiesten aloittamat sodat tietävät aina koko mantereen siviilien kärsimystä ja kuolemaa.

***
Teoksen lopullinen sanoma?

Mitä Tolstoi tarkoittaa? Hän voi selittää eri vaihtoehtoja, esimerkiksi kenraali Kutuzovin ratkaisuja mutta en lopulta ymmärrä, pitääkö Tolstoi niitä onnistuneina valintoina vai ei, luultavasti kyllä. Tolstoi tarkastelee asiaa molemmin puolin ja vielä kolmanneltakin, mutta lukijalle jää mielestäni lopullinen päätäntävalta, vaikka kyse voi olla joskus ironiasta. Tolstoin ironia on monesti niin sileäksi hiottua, että sitä tuskin huomaa. Toisinaan sen kärhien kosketuksen tuntee selvästi. Tolstoilla tuntuisi siis olevan pakissaan eri asteita ilmaista näkemyksensä.

Kutuzov saa sotapäälliköistä venäläisistä eniten mainintoja.. Sotatapahtumista, asemista niin maastollisista kuin taktisia, strategisista ja sodanjohdosta tästä saisi paljon aineistoa. Historian kartaston mukaan Napoleon tuli suhteellisen suoraan Moskovaan, ja kartasta huomaa kuinka lähellä Eurooppaa Moskova on (kun vertaa koko Venäjän valtakuntaan). Napoleon loukkaa Moskovaa puhumalla aasialaisesta pääkaupungista.
***
Sota ja Rauha ja nykyaika
Joukkojen johtamisesta Tolstoi sen sijaan ei anna kiitettävää arvosanaa. Ylipäällikön on mahdotonta päättää mistään, hän vain joutuu valitsemaan eri päälliköiden ehdottamista vaihtoehdoista, joita vielä kaiken aikaan vesitetään päällekkäisillä käskyillä. Tähän Napoleonin teho ehkä perustui, hän johti itse sotatoimia, ja joukkojen taistelutahto lienee ollut suurempi.
Tässä suhteessa sodankäynti on totaalisesti muuttunut. Moottoroidut joukot, automaattiaseet, lentokoneet, satelliitit, ja tietoliikenneyhteydet, ja ennakoivat kaikenlaisen infrastruktuurin hajottavat pommitukset, ovat muuttaneet sodan vielä nopeammaksi, tuhovoimaisemmaksi ja raaemmaksi. Muutenkin joukkojen siirrot tuntuvat tässä kankeilta ja hitailta, kun hevosen nopeus on ollut optiminopeus liikkua, ja maantieteelliset faktat on pitänyt ottaa huomioon.

Sen sijaan sosiaaliset suhteet, siis ihmisen perusluonne on säilynyt viimeiset 200 vuotta ennallaan. Tolstoi tarkastelee ironisen lempeästi eri Euroopan kansakuntien erityispiirteitä. Lisäksi välillä hän puhuu politikoinnista ja sen puolista, niitä on yhdeksän (Pietarissa). Yleensä objektiivinen isänmaan etua ajava näkemys puuttuu. Kuten yllä ilmeni, varsinkin ranskalaisia 1800-luvun historioitsijoita Tolstoi hyvin avoimesti arvostelee.

Kirjassa olisi analysoimista monin verroin, suositan teoksen lukemista.

Teoksen pikkutavara on minusta nuuskarasia. Moni henkilö omistaa tämän välineen, ja niitä kerätäänkin. Napoleonin kuvauksessa hän nuuskailee varsin aktiivisesti.Napoleon myös nykii eräässä kohtauksessa venäläistä keisarin (ei puhuta tsaarista) lähettilään korvaa, oli kuulemma herran tapana.

Leo Tolstoin Sota ja rauha on venäläinen mestariteos, todellinen maailmankirjallisuuden klassikko.
Tolstoin kirjoista Anna Kareninan bloggaus on täällä, ja Ylösnousemuksen täällä. Anna Kareniina sopii naislukijalle, minusta Anna Kareniina hukkuin omaan narsismiinsa ja hekumointiinsa, Ylösnousemus taas on hyvä "kooste" Tolstoin ajatuksista.
***
Teos sopii hyvin luettavaksi jo yläasteiässä. Ainoa ongelma tulee silloin sen perinpohjaisuudessa, Tolstoi käsittelee asiat monesti läpi. Toisaalta yläasteen historian opettajaa sävähdyttää varmasti seuraava lainaus:

"Napoleon painaltaa lämpimiin turkkeihin kääriytyneenä kotiinsa ei ainoastaan menehtyvien toveriensa, vaan myöskin niiden ihmisten luota, jotka hän oman luulonsa mukaan oli sinne johtanut, hän tuntee tämän olevan suurta, ja hänen mielensä on tyyni" Leo Tolstoi Sota ja Rauha IV teos neljästoista osa s.230, Wsoy, 1924 , Juho Hollon suomennos.
***
Sota ja Rauha tv-sarjana
23.8 - 27.9.2016  tiistaisin klo 21:30 Yle-TV1
Tämä on upouusi filmatisointi, ja Paul Dano esittää Pierre Bezuhovia, ja Andrei Bolkonskia James Norton. Natasha Rostovia esittää Lily James.

Traileri on aivan upea.

Sarja on kuusiosainen, 1972 versio oli peräti 20-osainen, nykyään ollaan tehokkaampia.
Ensimmäisessä osassa Pierren isä kuoli ja Pierre Bezuhov peri isänsä kreivin arvonimen, ja tilukset. Jakson lopussa hänet kihlataan "väkisin" Helenelle, joka on varsinainen nainen! Helenellä on rappeutunut veli Anatol ja hänellä ystävä Dolohov. Boris Drubetskoi on köyhä, mutta hyvä.
Napoleon hyökkää Itävaltaan. Andrei Bolkonski liittyy sotaan kuten Nikolai Rostov. Nikolain sisar Natasha hehkuu nuoruuden kauneutta. Jakso on yle-areenassa.
Toisessa osassa Pierre ja Helene menevät naimisiin. Helene pettää Pierreä, Dolohovin kanssa. Anatol yrittää naimisiin Marian kanssa, mutta kähmii Bolkonskien seuraneitiä Bourinnea. Napoleon voittaa verisiä taisteluja. Sodassa on tauko. Andrei, jonka huhuttiin kuolleen, saapuu kotiin. Lize kuolee synnytykseen, mutta poikalapsi jää henkiin. Nikolai on kihloissa Julian kanssa, mutta on käynyt huorissa, tuo Denisovin mukanaan kotiin. Jakso päättyy Dolohovin ja Pierren kaksintaisteluhaasteeseen, Pierre haastaa rohkean Dolohovin, joka on asunut Pierren tykönä ja elänyt hillittömästi myös Helenen kanssa.
Kolmannessa osassa Pierre selviytyy voittajana kaksintaistelusta. Dolohov haavoittuu, Nikolai Rostov on adjutantti. Pierre nakkaa uskottoman Helenen asunnostaan. Hän tapaa matkalla maalle vapaamuurarin ja liittyy järjestön, ja yrittää elää muille ja vaalimatta kostoa.
Dolohov nauttii ylöspidosta Rostoveilla, ja katselee Juliaa, jota kosii, mutta Julia ei suostu. Dolohov voittaa Nikolai Rostovilta 43 000 ruplaa (kosto Julian kieltäytymisestä). Rostovien rahatilanne on jo ennestään kireä. Andrei on vetäytynyt tilalleen. Pierre kiertää maatiloja ja haluaa parantaa maaorjien asemaa. Pierre tekee ruumiillista työtä, Helene jakaa ruumistaan nyt Boris Drubetskoille. Pierre menee Bolkonskeille. Pierre puhuu Andrein ja Marian kanssa. Andrein lapsi varttuu. Eletään vuotta 1809 ja nyt Venäjä on Napoleonin kanssa samalla puolella. Andrei Bolkonski on kiinnostunut Natasha Rostovista ja Natasha on ihastunut Andreihin. Pierre yrittää huora-Helenensä kanssa. Talvella 1809 pidetään Pietarissa tanssiaiset, jossa on päähenkilöt, Andre tanssahtelee Natashan kanssa. Jakso päättyy, kun Andre aikoo kosia Natashaa.
Neljännessä osassa Natasha ja Andre ovat "salakihloissa". Andre on pyytänyt Natashalta vuoden aikaa. Rostovien rahat ovat lopussa, ja äiti pyytää Nikolaita kihlaamaan Julie Kuraginan, mutta Nikolai ei suostu. Jaksossa on suden metsästystä. Natasha kohtaa suden, joka myöhemmin ammutaan. Talvella 1810. Nikolai suututtaa vanhempansa ilmoittamalla menevänsä köyhän serkkunsa Sonjan kanssa.
Boris Drubetskoi etsii vaimoa, ensin Maria Bolkonskista ja myös Julie Kuraginasta. Todellisuudessa Boris on Helenen rakastaja, josta Pierre kärsii ja juo. Helene ja Anatol iskevät kyntensä Natashaan. Anatol on pahaksi onneksi naimisissa puolalaistytön kanssa. Dolohov tietää asian ja Boris. Anatol ei onnistu viemään Natashaa vihille, Natasha itkee, mutta Pierre takavarikoi Anatolilta Natashan kirjeen, ja selittää, että Anatol on jo naimisissa. Jakson lopussa Andrei on matkalla Natashan luo.

Viidennessä osassa Napoleon hyökkää Venäjälle. Vanha Bolkonski kuolee ja Nikolai Rostov pelastaa Marian ja Bourinnen ja Andren lapsen  Napoleonin joukkojen tieltä. Talonpojat napinoivat. Helenellä on uusi rakastaja ja hän haluaa eroon Pierrestä. Pierre tapaa Dolohovin, joka pyytää häneltä anteeksi. Andre Bolkonski on Kutuzovin kanssa Borodinossa, jossa Kutuzov aikoo pysäyttää Napoleonin. Pierre, jonka elämä on tyhjää, haluaa nähdä taistelun, josta tulee verilöyly. Venäläiset voittavat taistelun, mutta menettävät puolet armeijastaan. Kutuzov antaa Napoleonin marssia Moskovaan ...

Ennakko, mitä kuudennessa osassa tapahtuu ...
Kuudennessa osassa Moskovassa palaa, Napoleon on kaupungissa, mutta huolto ei pelaa ja talvi on tulossa. Pierre etsii itseään, on vankina  ja tapaa Platon Karatajevin. Andrei Bolkonski kuolee. Helene haluaa uusiin naimisiin, on tulossa entistä hullummaksi, lopulta tappaa itsensä. Pierre joutuu lähtemään Ranskaan, mutta pelastetaan, Dolohov tunnistaa hänet. Hyökkäyksessä Petja Rostov kuolee.

Lopussa on luvassa häät ja yllätyspari saa toisensa. Ensin Nikolai Rostov  ja Maria Bolkonski ja sitten Pierre ja Natasha. Avioliitosta tulee onnellinen, ja "lapsellinen".


Vuonna 2012 tuli italialainen sarja MTV3-Ava kanavalta

Heinäkuun lopulla 2012 alkoi italialainen sarja MTV3-Avalla, ajattelin seurata tv-sarjaa, kiireestä johtuen ensimmäisen jakson missasin lukuunottamatta loppua. Italiaa tunnuttiin puhuvan, puvut oli hienoja. Pierrellä oli kirjassakin silmälasit, mutta kirjassa Pierre oli pitkä ja "painava", loput jaksot yritän katsoa. Kirjassa oli aika paljon sotaa, tässä lopussa oli paljon tanssia. Joskin kuten postauksesta ilmenee teoksessa on myös paljon varsinkin alussa seurapiiritansseja, kortinpeluuta ...

Toisen jakson katsoin kokonaan, ja oli miltei kokonaan "rauhaa". Kirjan teemoista poistettu monia henkilöitä ja kohtauksia, ja muutettu tapahtumajärjestystä, mutta näin pitääkin, muuten sarjasta tulisi kovin sekava.
Minusta Helenan (sarjassa Helene) osuus kaksintaisteluhaastossa oli selvempi vielä kuin kirjassa.

Kirjassa Dolohov jäi eloon, eikä Pierre muuta kuin haavoittanut häntä. Suhde oli kirjassa. Dolohov kirjassa ihastui Sonjaankin, ja "pelasi" Nikolai Rostovilta yli 20 000 ruplaa.

Sarjassa Anatol Kuraginin avioliitto Puolassa esitettiin suoremmin kuin teoksessa, tämäkin oli tv-sarjassa hyvä, asialla on merkitystä, koska iski myöhemmin silmänsä Nastashaan. Ihmettelen tätä, koska Rostoveilla ei ole rahaa, sai kuten kirjassakin rukkaset Marialta Andrein sisarelta, koska kähmi seuraneiti Bourienneä. Marian ja Andrein isä oli kirjassakin vanha kärttyinen ja omituinen, mutta varakas. Varakkuus, kuten Pierren varat, tulevat pitkälti maan omistamisesta.

Natasha ja Nikolai kävivät maalla, mutta suden metsästystä ei ollut.

Sarjassa loistaa poissa olollaan ainakin Boris Drubetskoi, joka oli monessa kohdassa, mutta ei kovin keskeinen. Vielä ei ainakaan ole tullut Pierren vapaamuurariutta, joka liittyy henkiseen murrokseen. Pierre etsii teoksessa itseään. Natashan ja Pierren välit ovat lämpimät, kun taas Helenan kanssa kylmät. Helena löytää peiton lämmittäjät (ja heiluttajat) muualta.

Minusta Anatolin isän huulet eivät liiku italian kielen sanojen mukaan, eli onko joitain ääninäyttelijöitä dubattu? ja varmasti onkin, huomasin hänen olevan Malcolm McDowell, Kellopeliappelsiinin pääosan esittäjän, eli ei ole italialainen.

Kolmannessa osassa Anatol yritti kaapata Natashan, mutta jäi kaksinnaimisesta kiinni. Kirjassa aie menee pidemmälle, mutta lopputulos on sama. Natashan myrkyn syöminen tapahtuu myös, kuten Nikolain pelihäviö Dolohoville. Syynä kirjassa oli kuitenkin Dolohovin ihastuminen Sonjaan, joka on tv-sarjassa nätti ruskeasilmäinen tyttö, joka kirjassa oli Nikolain mielitietty.

Kolmannessa osassa Napoleon hyökkää Venäjälle ja Kutuzov perääntyy ja perääntyy. Sodassa tulee kuolemaan henkilöitä viimeisessä osassa nähdään lopulliset lemmenparit. En tiedä niitä, sillä sarjassa on eräitä henkilöhahmoja karsittu ja eräitä tapahtumia hieman muutettu.

Jos olet lukenut juonta ylhäällä niin tv-sarja pääosin käsittelee sosiaalisia suhteita ja lemmenasioita, koska sodan kuvaaminen ei ole mukavaa, pidän tätä ratkaisua parempana. Hieman minua on haitannut se, että Pierreä on siloiteltu, hän on liian "hyvä" ja ristiriitaisuus on poissa.

Viimeisessä osassa muutama kirjan mutka oli oiottu, seuraavassa lopun juonipalajastukset, eli lopeta tähän, jos et halua tietää, miten lopulta käy.

Helene kuoli ja taudin voi jokainen päätellä, oli varmaankin veneerinen k-alkuinen tauti, joka lausutaan <kuppa>.

Andrei ja Petja hyviksistä, ja pahikset kuolivat, parit saivat toisensa, Napoleon voitettiin. Vaikka monia asioita oli hieman muutettu, niin minusta sarja oli ihan mukiinmenevä, mutta kirja on kyllä paljon enemmän sotaa, maatalouspolitiikkaa, uskonnollisten asioiden pohtimista.

Minusta tv-sarjan lopun hääkohtaus palavine kynttilöineen ja kruunuineen oli loistavasti toteutettu. Jos joku on jaksanut tänne asti tätä lukea, niin Pierre ja Natasha menevät naimisiin ja saavat lapsia. Tämä on minusta koko tarinan johtava juonilanka.

Jari Tervo: Troikka

Jari Tervon Troikka on Tervon fiktiivinen romaani vuodelta 2008. Romaanin tapahtuvat ajoittuvat vuosille 1918-1920 sekä epilogi vuodelle 1926.

Romaanin aluksi punainen Tampere murtuu ja päähenkilö Eljas Rossi pohtii vallankumouksesta ”pilattiin se” s.15 ja punajohto siirtyy rajan taakse ”Tampereelta oli saatu kuljetetuksi neljä reellistä susiturkkeihin topattuja punapäälliköitä …”.

Troikka Eljas Rossi, Juliska Viskari ja Herman Hevonkoski ovat päähenkilöitä, kerronta on kaikkitietävän kertojan, välin on pätkiä Rossin muistelmista, mutta kolmannessa osassa päästään Mannerheimin ajatuksiin ja varatuomari Ellen Katajan tuntemuksiin..

Teoksen alku on hyvin tervomainen. Lyhyttä, monisäikeisstä lausetta, kuten Pyhiesi yhteyteen -teoksessa. Alkuun jo mantrataan missio "Sen mahtilahtarin, sen Mannerheimin mä vielä kolaan". Se, mikä tuntui toimivan satiirisessa romaanissa, ei toiminut minusta enää historiallisessa, varsinkaan Tampereen tapahtumissa. Kun hävinneet kommunistisotilaat siirtyvät rajan taakse kerronta menee enemmän jengoilleen ja loppua kohti kerronta tiivistyy. Henkilökohtaisesti loppua kohti jännite ei pitänyt, koska loppu oli minusta arvattavissa jo kerrontatekniikkansa takia (kirjoittaa muistelmiaan Kakolassa).

Kirjan troikkaa ei ole ollut olemassa tämän nimisinä, mutta Tervon selvityksen mukaan tarinalla olisi todellisuuspohjaa. Historiallisia henkilöitä teoksessa muuten vilisee: Lenin, Kullervo Manner, Otto Ville Kuusinen, Gylling, Rahjat, tapahtumista kuvataan SKP:n perustaminen vuonna 1918 Moskovassa, vallankumouksen kuohunta, Aunuksen retket ja monet muut. Historian kirjoituksesta Tervo kirjoittaa seuraavasti: ”Historian kultapölyä tapahtumien päälle sirotellaan heti, kun sitä joku tarvitsee. Oikeista kerran sattuneista tapahtumista karisevat pois epäröinnit, harhaanmenot, kavaluudet ja väärinkäsitykset ja oikeaan elämään kuuluva silloin, kun siitä tehdään historiaa” s.207. Tätä pidän koko teoksen lähtökohtana. Teoksessa tarkastellaan Suomen historian kipupisteitä, vallankumousyritystä, pakoa Venäjälle, uusia juonia, luottamuspulaa ”punikkien ja lahtarien” välillä, mutta myös puhdistuksia omien kesken punaisten kohdalla. Historian henkilöt ovat kuitenkin ihmisiä omine ajatuksineen, heikkouksineen, rakkauksineen, ja pelkoineen. Tässä Tervo on minusta onnistunut hyvin. Tervo sitoo juonilangat hyvin yhteen ja salaa asioita, ja paljastaa pikku hiljaa. Loppu minusta lässähti siihen, että arvasin, miten käy, ja jokainen joka historiaa tuntee tietää ainakin sen toisen puolen, sillä historian pitkästä linjasta Tervo ei tingi, mutta Tervo käsikirjoittaa tapahtumat romaanihenkilöidensä kautta tehdyiksi, kärsityiksi ja eletyiksi.

Mannerheim tehdään inhimilliseksi. Ristiriidat on tuotu esille, ruotsinkielinen venäläinen upseeri, jota suojeluskuntalaiset ihailevat vapauttajana, hävinneet pitävät lahtarina, toisaalta Mannerheim kutsuttiin apuun, kun tarvittiin, mutta unohdettiin sitten. Tämä tulee minusta hyvin ilmi.

Näen Troikassa yhtymäkohtia Täällä Pohjantähden alla -teokseen, sillä Rossin syytön veli Akseli teloitettiin kapinan jälkeen, kun Linnan teoksessa Akselin syyttömät veljet teloitettiin veljensä kapinataustan vuoksi. Sisällissota jättää syvät arvet, kuolleita, haavoittuneita, teloituksia, muilutuksia ja vihanpitoa, joka kohdistuu syyttömiinkin vain sen perusteella, että perheessä on ollut toimintaan osallistuneita. Onneksi Talvisota eheytti kansan lopullisesti, vaikka vihanpito oli lientynyt jo Svinhufvudin toimien ansoista, ja myös Ståhlbergin, jota muuten muilutettiin!

Troikan kerronnassa on yhtymäkohtia Tervon teokseen Pyhiesi yhteyteen. Lasten nimet ovat Jalo Aatos (Marsipaani sanoi poikaansa Kauko Aatokseksi) ja Kelpo sekä suojeluskunta-arpoja myynyt tyttö oli Ansa Nikkari (Paavali Ansalanka, Kassu Vartio ….).

Tervolla on paljon lyhyttä lausetta, mutta myös monimutkaisia virkeyhdistelmiä, jotka napasahtavat kiinni viimeiseen sanapariin. Teoksessa on myös "hienoisia" ylilyöntejä kuten ”Sianpää ymmärsi talutelleensa orimarkkinoille ruunaa ja erosi” s146 (puhutaan kuningashankkeesta), kyse on minusta eräästä Suomen tulevasta presidentistä, ja laillisten olojen turvaajasta, mutta puhutaan kansikuvan henkilöstäkin Murha-Kustaana, eli epäluulot sisällissodan jälkeen olivat syvät. Tervo nimeää kapinapäälliköt, joiden edesottamuksista löytyy wikipediasta paljon tietoa. Historian kirjoista, joita minä koulussa luin, nimet pääosin puuttuvat, lieneekö ollut tarkoituksellista?

Henkilöistä Tervolla ylilyö pahiten ahvenanmaalainen Viking Vasenius, punaisen sotakoulun opettaja. Ihmetyttää kaverin verbaalinen tykitys tilanteessa, jossa hän ei osaa edes kunnolla suomea. (Kutsuu esimerkiksi Rossia Paperossiksi, Hevonkoskea Hevonpaskaksi, mutta puhuu huonoa suomea ja välin ruotsia).

Taattua Tervoa.

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi on vuodelta 1975, minulla oli kirppikseltä ostettu Gummeruksen 2002 painos. Teos oli nopealukuinen vain 182 sivua.

Ostin ja luin teoksen lähinnä siksi, että Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja Jänis ammentaa tästä ideoita.

Takakansitekstin mukaan ”Vatasen ja jäniksen ihmeellinen seikkailu läpi Suomen on riemastuttava lukukokemus, hauska ja haikea”. Lisäksi mainitaan Risto Jarvan elokuva, josta itse kyllä pidin enemmän kuin tästä teoksesta, joka minusta oli tekohauska ja hieman tylsä. Tämä arvostelu ei tee tälle teokselle oikeutta kolmesta syystä. Luen parhaillani Leo Tolstoin Sotaa ja rauhaa, eli kaksi osaa neljästä on takana, eikä tämän kirjan viisaudet ja kerronta pysty kilpailemaan loistavan klassikon kanssa. Toiseksi luin ensin Kerjäläinen ja jänis –teoksen, joka on ottanut ulkoiset tapahtumansa osin tästä teoksesta (tietoisesti), Kyrö osuu satiirissaan nykyajan ongelmiin paremmin. Vuonna 1975 tämä olisi voinut olla se parempi teos. Kolmanneksi pidän Huovisen teoksista Rasvamaksa ja Havukka-ahon ajattelija enemmän,  minusta niissä on samanlaisia tapahtumia ja ajatuksia.

Kirjan juonesta sen verran, että Vatanen on leipääntynyt toimittaja, joka juttumatkallaan törmää jänikseen, ja jää metsään loukkaantuneen tupsuhännän kanssa valokuvaajan huhuiluista huolimatta. Vatanen myy veneensä, ja saa rahaa karkumatkalleen, jossa perässä ovat pettäjävaimo, työpaikka, ja välin viranomaiset. Teoksen alku lupasi paljon viiltävän kipeää analyysia. Pettäjävaimon valheellisesta toiminnasta s.13 ” vaimo oli tullut raskaaksi, …hankkinut abortin … Lastensänky olisi rikkonut sisustuksen eheyden…. todellisempi syy .. sikiö ei ollut Vatasen” ja tiedon välityksen analyysia s.14 ”mutta tietoa ei välitetty, sitä laimennettiin, peiteltiin, muunnettiin pinnalliseksi viihdykkeeksi”.

Tämän jälkeen teos muuttuu matkakertomukseksi, missä on erilaisia henkilöitä ja tapahtumia: lehmän siirtoja, metsäpalon sammutusta, mullistavaa Kekkostutkimusta (mikä minusta oli aika kaukaa haettua, mutta liittyy aikaansa, tässä väitetään ”Kekkonen, tämä uusi hallitsee vielä 1995”), pontikan juontia, diplomaatteja, sotaharjoituksia, taikauskoista hiihdonopettajaa, risusavottaa, sotaromun nostoa, korppi syö Vatasen eväitä, ja Vatanen tappaa korpin, lopulta karhun kaatoa, ja sen veren juontia …

Luultavasti aikalaisia on naurattanut teoksen paikan nimet kuten ”Vittumaisenoja”, ”Läähkimäkuru”, tai diplomaatin papanakeitot. Lopun kohmelot olivat minusta myös turhia teoksen tarinan ja teeman kannalta.

Teoksen teksti on helppolukuista, luin se neljässä tunnissa, ja katsoin välissä tv-uutiset, hieman jalkapalloa ja kävin pyörälenkillä. Lukuja on kaksi tusinaa ja niiden nimet ovat yhden sanan mittaisia, paitsi luvun 22 Valgia meri. Paasilinnan teema tai viesti esitetään toiseksi viimeisessä luvussa, ja sitä en paljasta.

Satiiri irvii keskiluokkalaista rutiinien kyllästämää tylsää tallausta eli esimerkiksi juuri tämän blogin kirjoittajan elämäntilannetta, satiiri ei ehkä siksi minuun purrut, mutta jokainen voi itse tarkastaa satiirin särmän terävyyden panostamalla kolme tuntia teoksen lukemiseen, ainakin tietää mistä Kyrö on puitteita jänistarinalleen ammentanut. Luvatonta metsästystä ja aseiden vapaata käyttöä en kyllä suosita, ja tuskin kukaan enää vuonna 2012.

Jänis ja Vatasen suhde siihen on parasta teoksessa. Kuten teoksessa s.17 todetaankin, ”joskus on helpompi kiintyä eläimeen kuin ihmiseen”.

Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen

Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen, WSOY 1995. Loistopokkari.

Viisikymppinen pääkaupungistunut ex-rovaniemeläisen Jari Tervon uran alkuun liittyvät runous ja toimittajan työ.  Pyhiesi yhteyteen  on Tervon kolmas romaani. Päähenkilönä on pikkurikollinen Marsipaani Räikkönen, ja miljöönä on Rovaniemi 1990-luvulla. Kuvan pokkaripainoksen kannessa on Pekka Milonoffin ohjaaman tv-elokuvan Rikos ja rakkaus -sankareita Kai Lehtinen, Tiina Lymi, elokuvassa esiintyy myös esimerkiksi Sari Mällinen ja Risto Salmi.

Pyhiesi yhteyteen -teos yllätti minut, sen ilmaisu oli valmista, hioutunutta, mutta rikollisen karheaa. Elämän ilot ja surut tulevat esille joka luvun myötä vaihtuvien kertojien sanoin. Romaanin tyylilaji on satiiri.  Henkilöitä lienee noin viisikymmentä, koska kertojiakin on yli kolmekymmentä, joista alla on listaus.

Ensimmäisen luvun aloittaa Marsipaani Räikkönen toteamalla, että "Minut tapettiin vappuviikolla."  Luvussa käydään läpi Marsipaanin viimeisiä hetkiä, luvun lopussa ei edes Marsipaani tiedä tai ei ainakaan paljasta, kuka hänet hiljensi lopullisesti.

Kirja ei ole varsinaisesti dekkari, vaikka Marsipaani oli viinanmyyjä, ja teoksessa esiintyy vuoroin poliiseja vuoroin rikollisia. Vastaus hiljentäjään saadaan viimeisessä luvussa, ja monen muuhun arvoitukseen sitä ennen.

Juonivyyhti lähtee ensin ajassa eteenpäin, jolloin lukija voi tarkastella ambulanssimiesten, terveyskeskushenkilökunnan ja ruumiin löytäjän kertomaa tarinaa. Ilmassa on paljon kateutta ja kiimaa, työpaikkakiusaamista, salailua ja sanailua. Jatkossa myös kertojat pohtivat takaumin ongelmallista suhdettaan Marsipaaniin. Tarina on ajoin hauska, osin murheellinen, mutta minusta sitä oli pääosin mukava lukea, joskin se on varsin kyyninen  kuvaus ajastamme tai siis 1990-luvun fiktiivisestä Rovaniemestä.

Vietit ovat valloillaan: Marsipaanin vaimolla on salasuhde rikollisen Paavo Karhun kanssa, eikä Marsipaani pane vaimoaan huonommaksi, hänellä on salasuhde seurakunnan talouspäällikö(ttäre)n Kristiina Mustamäen kanssa. Tällä on taas ollut aiemmin suhde seurakunnan papin Antero Rikkilän kanssa. Sumea on suhteiden verkosto. Koska Marsipaanin äiti ja sisko taas ovat uskovaisia, eikä pappi hyväksy talouspäällikkönsä uutta suhdetta, vaikka itse on perheellinen (mutta paheellinen), löytyy verityön motiivia monelta. Lisäksi tekohetkenä Marsipaanin vaimolla on sutinaa "Nallensa" kanssa, ja metsässä troikkaloi aseellinen rikolliskolmikko viinavelan perinnässä.

Sovinisti Torsti Rautapään toimintaa poliisina esitetään teoksessa hyvin epämiellyttävällä tavalla. Erikoinen kuulustelu kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta, pöydän päältä ja alta. Ihmiset teoksessa esitetään viettiensä vankeina, raadollisina, keskeneräisinä, mutta elävinä. Pappi Antero Rikkilä esitetään myös hyvin ikävässä valossa, Rikkilällä on suhde kuten Räikkösellä seurakunnan talouspäällikkö Kristiina Mustamäkeen, tai Räikkönen vei Rikkilän "naisen". Arkadi Arhipov on syyttömänä vankilassa, tai ei ole syyllinen siihen rikokseen minkä vuoksi siellä on, eikä vankilan arkikaan tuota oikeaa tulosta, joskin päättää Arkadin maalliset kärsimykset.

Tervo käyttää iskevää kieltä, lyhyttä lausetta, mutta vaihtelee kerrontatyyliä luvuittain, kirjoittaen välillä lapsen subjekti, predikaatti, objekti -lausetta, välin monipolvista ilmaisua, muttei sentään trokeeta.

Kirjan eräs erikoisuus on se, että taparikollinen Marsipaani Räikkönen näyttäytyy varsin lutuisena hahmona, kaikkien näätien ja raadollisten ihmisten joukossa. Syntisiä kirjassa ovat kaikki. 

Henkilöiden nimet ovat tutun tervomaisia: Sakke Löysä, Karolus Hirttiö, Leo Kurppa, Arkadi Wolfovits Arhipov, Manta Solske (toisinpäin Sonta Molske!), Kassu Vartio, Paavali Ansalanka, ja Osmo Nauris. Toisaalta käsittelee Tervo traagisiakin asioita välistä. Jari Tervon mestarillisuus näkyy siinä, kuinka hyvin hän taitaa kertojan vaihdon. Subjektista tulee objekti, kertojasta kerronnan kohde, tällöin paljastuu peilimäisesti kiinnostavia yksityiskohtia. Monesti vaihtuu nimikin lempinimeksi Arkadi lyhenee Kadiksi.

***

Seuraavat henkilöt saavat suunvuoron kertojina
1. Marsipaani Räikkönen (päähenkilö, joka murhataan)
2. Ambulanssimies Taisto Toikka
3. Sara Suurperkiö (lapsi, joka löytää ruumiin, kuusivuotias tyttö)
4. Laina Räikkönen (vaimo)
5. Ambulanssimies Aarne Sirkiä
6. Sakke Löysä
7. Partiopoliisi Jussi Rosenström
8. Kotirouva Sarlotta Juurakko (sisko)
9. Ossi Kaukonen
10. Rikosylikonstaapeli Osmo Nauris
11. Polikliniikkalääkäri Inkeri Feodoroff
12. Partiopoliisi Mauri Kildenstamm
13. Paavali Ansalanka
14. Teurastaja Esa Suurperkiö (naapuri, ja Saran isä)
15. Kassu Vartio
16. Paavo Karhu (vasikka, suhde Räikkösen vaimoon)
17. Ylihoitaja Lahja Kaakkuri
18. Sepasti Räikkönen (isä)
19. Yrittäjä Raija Pahka (hautausurakoitsija)
20. Pääluottamusmies Aila Kildenstamm
21. Jalkahoitaja Pipsa Suurperkiö (Saran äiti)
22. Komisario Torsti Rautapää
23. Toimitusjohtaja Lermassi Räikkönen
24. Konstaapeli Marja-Leena Vauhkonen (Tässä luvussa on Rautapään suorittama kuulustelu)
25. Urakoitsija Auvo Juurakko
26. Eläkeläinen Manta Solske (isoäiti)
27. Vankilanjohtaja Valde Åkerblom
28. Aurora Arhipova (kuulustelu toisesta näkökulmasta sisältyy tähän lukuun)
29. Pappi Antero Rikkilä (on Marsipaanin hautajaispappi, vaikka inhoaa Marsipaania)
30. Arkadi Wolfovits Arhipov
31 Topi Räikkönen
32. Leo Kurppa
33. Talouspäällikkö Kristiina Mustamäki
34. Asianajaja Karolus Hirttiö
35 Vertti Räikkönen (lapsi)
Tämä ei paljasta juonesta mitään, sillä Vertti ei ole surmaaja, epäilin itse alussa häntä, ja luulin vahinkoa, jo tästä näkee, että porukkaa Rovaniemen liepeillä pyörii.

Muutama tekstinäyte tai lisähuomio

Torsti Rautapään (poliisi) asenteesta kertokoon seuraava kaiken: ”Hanki minulle murhaaja tai sinusta se tulee”( s. 96).

Antero Rikkilä (pappi)  miettii ”Miten monta kertaa toivoin Marsipaanin kuolemaa. Tuhat on vähän... ”minä halusin huutaa heille, että menkää luoliinne te eläimet, … te peruskoulun käymisjätteet,...

Saran isän teurastaja Esa Suurperkiön kieltä, hän on hyvin kiinnostunut autoista

”Oven pielessä oli iso raapaisu, jossa oli klöntti kelttaista maalia. Vitun saatanan saatanan saatanat. Eilen maalattu auto” (s. 95).

”Minua kiinnosti vasta ehjätty Volga” (s. 96)

Lapsen kertomaa (Sara Suurperkiö)

”Minun jalassa on vihreä sukka. Minun toisessa jalassa on vihreä sukka … Silloin minun jalat sotkeutuivat puun jalkoihin” (s.18).
Kaikkea ei kannattaisi kotona lapselle puhua.

”Minä kuulin että äiti sanoi isälle että Vertin äiti on huora. Huorilla on ihanat meikit”. (s.20)

***

Urheiluheittoja Tervolla on muutama:  

Jan Zelesnystä sivulla 105 Hänen Keihällisen Korkeutensa nimeä. Katsotaan Pitkämäen kesän kuntoa Zelezny moninkertainen olympiakultamitalisti häntä valmentaa.

s 164 maailmanmestaripainonnostaja Karoliina Lundahlin näköinen. Nykyisin ei ole enää Suomessa  Karoliinan tasoista painonnostajaa, valitettavasti.

Tämä on toinen Tervon romaani, sitä ennen ilmestyi Poliisin poika 

Daniel Defoen Robinson Crusoe, kaikki tarinat

Bloggasin noin vuosi sitten Defoen Robison Crusoesta näin.

Nyt minulla oli Robinson Crusoen Petri Tammisen suomennos, jossa oli myös kaikki jatko-osat, ja alkuperäinen tarina (julkaistu 1719) pidempänä, tarinaa 713 sivua, ja noin viiden sivun analyysi lopuksi. Lukujako oli toinen kuin Gutenbergissä, mutta toimiva. Huomattavaa on, että suomenkielisiä käännöksiä Robinson Crusoesta on yli 30, useat lyhennettyjä? Lisäksi on tehty useita mukaelmia Robinsonin ensimmäisestä osasta.

Robinson Crusoen juoni on tiivistetysti seuraava.
Robinson Crusoe karkaa nuorena merille. Hän haaksirikkoutuu jo ensimmäisellä matkallaan lähellä Englannin rannikkoa. Hän tekee tuotteliaan matkan Guineaan, mutta seuraavalla matkalla jää vangiksi. Hän karkaa toisen vangin  Xuryn kanssa. Tämän jälkeen Robinson perustaa plantaasin Brasiliaan, plantaasi on tuottoisa.Muut pPlantaasin omistajat haluavat (lisää) orjia Afrikasta, ja Robinsonia pyydetään oppaaksi. Laiva haaksirikkoutuu, ja Robinson, koira ja kaksi kissaa selviävät autiolle saarelle. Alkaa Robinson Crusoen 28 vuotta kestävä saarella olo, jonka aikana hän hengellistyy, pitää kalenteria, lukee Raamattua, rakentaa itselleen suojia, viljelee maata ja kesyttää papukaijan. Myös vuohia hän pitää. Noin viidentoista vuoden jälkeen hän havaitsee jalanjäljen hiekassa. Robinson säikähtää ja on hyvin pelokas. Myöhemmin Robinson huomaa, että paikalliset alkuasukkaat tulevat veneillään saaren hiekkarannoille, ja tekevät nuotioita ja syövät vangitsemiaan vihollissotilaita. Robinson näkee enneunia, ja pian hän pelastaa alkuasukkaan. Löytöpäivän mukaan Robinson ristii hänet Perjantaiksi. Perjantai on mukautuvainen, hän on hyvin eurooppalaisen näköinen pieninenäinen ja suoratukkainen. Robinson opettaa hänelle englantia, ja Jumalan sanaa, Robinson uskoo Jumalaan protestanttina. Myöhemmässä vaiheessa saarelle tulee myös espanjalainen, Perjantain isä ja muuta väkeä, joista osa jää saarelle. Saarella Robinson on ylin auktoriteetti, ja saarella on uskonnon vapaus, Perjantain isä on pakana. Robinson ja Perjantai pelastautuvat ja lähtevät Eurooppaan. Englannissa Robinson avioituu saa lapsia, ja leskeytyy.

Teoksen on kirjoittanut itsekin "seikkailija" Daniel Defoe (1660–1731). Daniel on ottanut alkuperäiseen sukunimeensä etuliitteen DE. Defoe vaikuttaa sanoissaan kovin englantilaiselta, Robinson haluaa tavata erääseen laivaan tullessaan englantilaisen, skotin tai irlantilaisen, ja jo teos alkaa ”synnyin … hyvään, joskin ulkomaalaiseen perheeseen”. Robinson isä oli kotoisin manner-Euroopasta.

Siirtomaa-ajattelu tulee Robinsonissa esiin miltei heti. Kaikki tavarat ovat lopulta kaupan. Robinson Crusoe (RC) joutuu vangiksi kolmannella merimatkallaan, mistä pakenee Xuryn kanssa, ja päätyy Brasiliaan. Perillä hän myy veneensä ja leopardin ja leijonan taljat, Xuryn hän ”antaa” palvelijaksi kymmeneksi vuodeksi, ja Xury vapautuu silloin, jos kääntyy kristityksi. Tätä seikkaa lieventää minusta seikka, että sekä Xury että Robinson olivat orjia siinä suhteessa, että eivät saaneet palkkaa, eivätkä olleet vapaita. Afrikassa RC näkee leijonan ja leopardin lisäksi myös tiikerin! Robinson tekee sijoituksia, perustaa plantaasin, ja tekee testamentin. Haaksirikkoon päättyvä matka on nimeenomaan orjanhakumatka, joka liittyy siirtomaa-ajatteluun.

Saarelle tulo jo paljastaa Robinsonin käytännöllisyyden, hän pelastaa kaiken laivasta, ja myös myöhemmin haaksirikkoutuvasta laivasta, ja lopussa hoitelee plantaasiasiansa kuntoon. Saaren omistusoikeus jää myöskin Robinsonille. Robinson toteaa jo saarelle tullessaan, että ”olin jo oppinut olemaan lannistumatta mistään” Pelastuneet kissat kuvataan riesaksi, ja koiraa tärkeämpi kumppani on papukaija Poll.

Perjantai, jolla on ohut nenä ja suora tukka, kuvataan älykkääksi ja mukautuvaksi, ja hän toimiikin pian RC:n palvelijana, mikä oli eräs Robinsonin enneunen ”toive”. Perjantai oppi pois kannibalismistaan, ja hän ”otti ilomielin vastaan tiedon Jeesuksesta Kristuksesta” Perjantain ja Robinsonin välinen dialogi on minusta antoisaa. 

Teoksen aikakäsitys on minusta hieman kummallinen. Alussa 1.9 ja 30.9 ovat toistuvia päivämääriä, kuitenkin aikakäsitys muuttaa muotoaan. Alkuun päivämäärät ovat hyvinkin tarkkoja, mutta sen jälkeen rutiinomainen ja harras elämä soljuu eteenpäin ja aika liitää.
Kummallista minusta on, että niin kauan kuin Robinson olikin (yksin) saarellaan,  Robinson ei tutkinut koko saarta. Pidemmässä versiossa ymmärtää paremmin tunnekuohun, mikä Robinsonissa myllertää, kun hän havaitsee hiekassa ihmisen jalanjäljen, mutta aikakäsitystä se ei minusta avaa.

Tämä suomennos lienee pisin, jonka olen lukenut ja siinä on paljon Sallimusta, Jumalaa, rukoilua ja teologista pohdintaa. Minusta on parempi suomentaa kaikki, lyhennetty teksti jää aina torsoksi, joskin kirjan pari viimeistä lukua käsittelevät Robinsonin sijoituksia ja rahasummia, ja matkaa Espanjan halki Englantiin, vuoristossa matkalaiset ampuvat parikymmentä sutta ja Perjantai ampuu karhun.

Robinsonissa on minusta muutama ristiriitaisuus. Saarella annetaan ymmärtää, että papukaija jää saarelle, mutta hän ottaa sen mukaansa, mutta sitä ei kuitenkaan mainita enää jälkeenpäin. Alussa mainitaan kuolleet veljet ja heidän tuntemattomat kohtalot, mutta lopussa Robinson kouluttaa veljen lapsia, joista yksi (kapteeni) ottaa jatkoseikkailussa Robinsonin laivamatkalle. Samaten Robinson jättää minusta Perjantain Portugaliin, mutta Espanjassa hän ampuu karhun.

Kuten tunnettua Robinson ja Perjantai pääsevät pois saarelta, ja teoksen loppupuoli kertoo Robinsonin jatkoseikkailut. Robinson on varsin iäkäs saarelta poistuessaan, johtuen 28 vuoden saarella oloajastaan, kun Robinson oli vielä Brasiliassa neljä vuotta, ja sitä ennen orjana, hän on miltei kuusikymppinen. Hän saa kuitenkin lapsia vaimonsa kanssa, ja Robinson leskeytyy, joten on vapaa lähtemään uusiin huimiin seikkailuihin.

Robinson Crusoe on selvästi erilainen teos kuin Gulliverin retket, joss ironisoidaan ehkä Robinsonia Nämä olisi hyvä lukea peräkkäin.
***
Robinsonin uudet huimat seikkailut ovat kuin saippuasarjan jatko-osa.  Aluksi Robinsonin omaisuudet luetteloidaan, ja Robinson hoitelee monen ihmisen asiat kuntoon. Robinsonin kaikessa toiminnassa silmiin pistää harras paneutuminen, Jumalalle altis mieliala ja omien positioiden turvaaminen. Leskeydyttään hän lähtee Saarelleen, ja kuulee espanjalaisten, englantilaisten ja ihmissyöjien välien selvittelyistä. Espanjalaisista yksilöinä annetaan myönteinen kuva, ja he auttavat englantilaisia, mutta noin yleensä Defoe toteaa espanjalaisista (ja portugalilaisista), että ovat "heikoiten varustautuneita kohtamaan vaikeuksia", aika rankka yleistys, mutta kirjailijalla on oma sananvapautensa. Myös ranskalaisten sentimentaalisuus joutuu irvittäväksi. Paikalliset intiaanit (tässä käännöksessä on sana intiaani, muissa alkuasukas) leimataan taas ihmislihalla mässäilijöiksi, joten sangen asenteellisista teksti kyllä minusta on. Saaren asiat laitetaan kuntoon uskonnollisen kasvatuksen, kasteen, avioliittovihkimysten ja varustetäydennysten jälkeen. Intiaanikahakan jälkeen piipahdetaan hurmehenkiselle reissulle Madagaskarille, jonka jälkeen RC keksii "oivan ansaintakeinon" myy itään ooppiumia! Tämä on julkaistu ennen Ooppiumisotaa.
Formosassa ja Kiinassa käydään päädytään Venäjälle, ja ihmetellään täällä maailman menoa. Robinson kehuu paikalliselle, miten hän hoisi oman saarensa asiat kuntoon. Itse luulisin, että Saaren ja Venäjän asioiden hoidossa on hieman eri kokoluokka, tsaarina on silloin ollut itse Pietari Suuri. Kiinassa ja Venäjällä RC taivaltaa maitse, ja on tataarihyökkäysten kohteena. RC teki ison tilin kangas-, mauste- ja tuskiskaupoillaan, lisäksi RC:llä on halussaan pullukka timanttipussi. Vaikka RC on käytännöllinen materialisti, hän palkitsee avokätisesti auttajansa, joita tarvitaan, sillä RC:n laivat alati haaksirikkoutuvat, saavat vuotoja täyttyvät vedellä tai kapinoitsijoilla. Maankamaralla RC joutuu jatkuvien tataari- tai susihyökkäysten kohteeksi.

Robinsonin seikkailut päättyvät vuoteen 1705, jolloin herra on jo 73-vuotias. Brittiläinen kiikkustuoli kutsuu, ja toivottavasti Robinson sai nauttia sentään Gulliverin retkistä, yhtä huimia seikkailuja hänelläkin oli. Minusta jatko-osat ovat jokseenkin puuduttavaa ja omahyväistä tekstiä muutama oivallus, tosin pilkahtaa. 

Pidän kuitenkin Robinson Crusoen ytimenä haaksirikon jälkeistä saarella oloa, siinä tiivistyy Defoen sanoma ja Robinsonin teema.

--
Kuuluisa yhteiskuntafilosofi John Locke eli 1632-1704, hän oli empirismin puolestapuhuja. Sattumaa tai ei, mutta olen näkevinäni Robinson Crusoessa ripauksen Locken yhteiskuntafilosofiaa (lähde wikipedia): moraalin perusperiaatteet ovat objektiivisia, toisen elämää ei saa vahingoittaa, omistusoikeus voi syntyä työnteon perusteella, joskaan tämä ei toteudu palvelijan kohdalla, Ihmisen pitää olla luonnollisesti hyvää tekevä, eli pakolliset tulonsiirrot vähentävät hyvinvointia, Robinsonhan antoi avokätisesti lahjoja kaikille. Myös uskontofilosofiakin saattaa sisältää samoja piirteitä (en ole alan asiantuntija, mutta saarelle tulee katolinen pappi, vaikka englantilaiset ovat protestantteja, ja näitä asioita pohditaan).

Lostin John Locke on luultavasti saanut nimensä tästä suuresta filosofista, ja yhtymäkohtia Robinsonin saareen minusta on Lostissakin. Haaksirikko saarelle, jossa asui "kummallista porukkaa". Lostin maailmaan voit tutustua täällä Kärpästen Herra postauksessani, teoksessa koulupojat muuttuvat barbaareiksi.

Daniel Defoe on kirjoittanut myös teoksen Moll Flanders

Jonathan Swift: Gulliverin retket

Kartta sivulta 9, kantta en skannannut, kun on jonkun filmin mukainen

Jonathan Swiftin Gulliverin retket, Tammi, suomentanut J.A Hollo, 405 sivua.

Jonathan Swiftin Gulliverin retket on ilmestynyt jo vuonna 1726. Lemuel Gulliver välskäri suorittaa matkoja muuallekin kuin Lilliputtien ja Jättiläisten maahan. Itse asiassa kirja on rankkaa satiiria, eikä sitä pidä sekoittaa mukaelmiin, joita on tarjolla lapsille.

Pokkaripainoksen aluksi on kahdenkymmenen sivun suomentajan (J.A Hollo 1953?)  katsaus Swiftiin ja Gulliverin retkiin, sen mukaan teoksen ydin olisi vasta sen neljäs osa, joka on yleisölle tuntemattomin. Teos on alunperin julkaistu salanimellä, ja esipuheessa on Lemuel Gulliverin kirje serkulleen Sympsonille. Ensimmäisen ja toisen osan alku muistuttavat Robinson Crusoeta. Purjehdusta kuvataan, tulee haaksirikko ja Gulliver joutuu uppo-outoon paikkaan. Toisin kun Robinsonissa maassa asuu järjellisiä olentoja. Swift irvii myös seikkailukertomuksia. Tämä on hieman pinnan alla, sillä Swift on taitava kynänkäyttäjä.

Gulliver tapaa Lilliputtien maassa 15 senttisiä (kuusi tuumaa) lilliputteja, jotka vangitsevat hänet. Jättiläisten maassa Gulliverin puolestaan vangitsee jättiläinen. Maat ovat eriskummallisia siksi, että niissä kaikki on vakiomittakaavassa suhteessa meidän maailmaan. Lilliputtien lehmät ovat lilliputteja, jättiläisten rotat ovat jättimäisiä. Kolmannessa tarinassa Laputiassa on leijuva saari, ja käydään maassa, jossa on aaveita. Viimeisessä maassa hevosen kaltaiset älykkäät olennot ovat vallassa, ja ihmisen kaltaiset kesytetyt yahoot mönkivät maassa nelinkontin ja tappelevat keskenään ja toimivat älyhevosten juhtina.

Lilliputti-matka on minusta hauska, ja hyvin kerrottu tarina. Lilliputtien valtio on saari, jossa hallitsee keisari, naapurisaarella on Blefuscien maa, jonka kanssa on sotatila, koska heidän tapansa syödä kananmunaa on erilainen. Gulliver pääsee aluksi suosioon vangitsemisen jälkeen, koska kokonsa takia eliminoi Blefuscien laivaston, mutta joutuu myöhemmin juonitteluiden uhriksi. Pahin rike - ja tämä on totta- on se, että hän sammuttaa palavan palatsin virtsaamalla sen päälle, teos ei siis ole välttämättä lasten kirjallisuutta. Jättiläisten maasta Gulliver tuntee inhoa imettäjän jättirintaa kohtaan ja kerjäläisillä on syöpäkasvaimia. Jättiläisten maassa Gulliver joutuu näyttelyesineeksi ja klovniksi, kunnes kuningatar ostaa hänet. Tässä osassa esitetään satiiria jo hieman enemmän. Kolmostarina tykittää täyslaidallisen Akatemian toiminnasta. Swift ilkkuu nollatutkimusta ja haihattelevia uudistuksia, jotka kuopataan ja ehdottajat haukkuvat toteuttajat. Neljännessä yahoo-tarinassa tukkapöllyä saa koko poliittinen valtaeliitti ja asianajajat, politiikka sekä oikeuslaitos. 

Swiftillä on monia maaliin osuvia irvailuohjuksia, mutta muutama hutikin on. Swift irvailee matemaatikkojen halusta sekaantua politiikkaan, vaikka tieteillä matematiikka ja politiikka ei ole mitään yhteyksiä. Esipuheen mukaan maalina on Sir Isaac Newton, jota hän monessa kohtaa irvii. Newtonin lakeja opetetaan fysiikassa vieläkin, enemmän kuin Gulliverin tarinoita luetaan. Toinen vikatikki on naisiin kohdistuva pilkka, naisen kevytkenkäisyydestä, panettelun halusta. Uskottomuustangoon tarvitaan aina kaksi, ja sitä sovinisti ei useinkaan muista. Onko Swift sovinisti, en tiedä, toivottavasti ei?! 

Daniel Defoen Robinson Crusoe julkaistiin  vuonna 1719, ja Robinsonin tarinaan tuli jatkoa. Luen kesäkuussa jatkotarinat, perustarinasta olen blogannut. Gulliverin retket irvii ehkä Robinsonia, mutta hutkii hieman ohi, koska Robinson Crusoe lienee edelleen tunnetuin yorkilainen. Gulliverin retket kääntää Robinsonin asetelman päälaelleen. Kun Robinson hyödyntää luontoa ja valjastaa sen käyttöönsä siirtomaahengessä ja kouluttaa Perjantain hyväksi kristityksi, Gulliver oppii muiden kulttuureista, asuu heidän keskuudessaan, ihannoi useimpien kulttuuria, pohtii omaansa, mutta ei ole aikeissa valjastaa uutta maata brittien kolonialismille.

Jotta postauksesta ei tule ylipitkää laitan lainauksia, jotta lukija saa käsityksen Swift monikärki-irvailuohjuksista

s.31 hauskuttaa hovia ja Hänen majesteettia, se, joka hyppää korkeimmalle, pääsee avoimeen virkaan. Swift kirjoittaa monesti, että päättäjät pitäisi valita arvalla (esim. s.171).

s. 45 yhdentoistatuhannen ihmisen … suostuneen mieluummin kuolemaan kuin murtamaan munaansa suipommasta päästä

s.57 kirjoitustavasta: vaan vinosti  … niin kuin naiset Englannissa

s.142 Usein he (jättiläisnaiset)  riisuivat minut apposen  alasti …(ja painoivat povelleen)

s. s.243 Naisten verotuksen perusteena … kauneutensa…. Uskollisuutta, siveyttä …ei sopinut ottaa huomioon, koska siten ei saataisi kokoon edes veronkantokulunkeja.

s. 155 Järki ei suinkaan riipu ruumiin suuruudesta, vaan että päinvastoin …

s. 156-159 on merkittävä osa, sillä Gulliver ylistää Englannin oloja, mutta Jättiläisten hallitsija tekee ivallisia kysymyksiä kuten ”eikö hallitsijan mielijohde, hovinaiselle tai pääministerille maksettu rahasumma   … voinut olla ylennyksen syynä”

Oikeusasteista olivatko he vapaat ahneudesta, puolueellisuudesta tai rahanpuutteesta …

s 160 ihmetellään kuinka valtio voi elää yli varojensa

Akatemiaa irvitään s.228 ”Hän oli kahdeksan vuotta suunnitellut, kuinka kurpitsoista voitaisiin vetää takaisin auringonsäteet   .. arkkitehti, joka oli keksinyt … rakentaminen aloitettiin katosta”, sitten on sanakonetta, kummallista lääketiedettä, …

s.257 Swift irvii historian myyttejä, ja mainitsee ”salaiset syyt: kuinka portto voi vallita takaportaita, takaportaat valtioneuvostoa ja valtioneuvosto eduskuntaa”.

Neljännessä tarinassa käsitellään sodan syitä ja julmuutta ”Meillä on oikeus aloittaa sota lähinnä liittolaistamme vastaan …jos jokin hänen kaupunkinsa sijaitsee meille sopivassa paikassa  … ruhtinas voi tuomita kuolemaan puolet heistä ja tehdä loput orjiksi”.

s.362 Swift ilotulittaa neljännen tarinan luvussa 10(X) ”ei uhannut ystävän petos tai uskottomuus … hankkia lahjomalla, imartelemalla tai parittamalla minkään korkean herran tai hänen hempukkansa suosiota” ja jatkuu englanniksi tämä on samaa virkettä …

“here was neither physician to destroy my body, nor lawyer to ruin my fortune; no informer to watch my words and actions, or forge accusations against me for hire: here were no gibers, censurers, backbiters, pickpockets, highwaymen, housebreakers, attorneys, bawds, buffoons, gamesters, politicians, wits, splenetics, tedious talkers, controvertists, ravishers, murderers, robbers, virtuosos; no leaders, or followers, of party and faction; no encouragers to vice, by seducement or examples; no dungeon, axes, gibbets, whipping-posts, or pillories; no cheating shopkeepers or mechanics; no pride, vanity, or affectation; no fops, bullies, drunkards, strolling whores, or poxes; no ranting, lewd, expensive wives; no stupid, proud pedants; no importunate, overbearing, quarrelsome, noisy, roaring, empty, conceited, swearing companions; no scoundrels raised from the dust upon the merit of their vices, or nobility thrown into it on account of their virtues; no lords, fiddlers, judges, or dancing-masters”.

Loppukaneetiksi voi todeta, että Gulliver tuli matkoiltaan varsin omituisena, eikä sopeutunut kovinkaan hyvin vallitseviin olosuhteisiin.

Maria Jotunin Huojuva Talo

Maria Jotunin Huojuva talo Otava Seven 2012, sivumäärä 577, lukuja 31.

Maria Jotunin (1880 - 1943) Huojuva talo on julkaistu ensimmäisen kerran vasta vuonna 1963, kaksivuosikymmentä Jotunin poismenon jälkeen.

Teos alkaa päähenkilön Lean lapsuuden kuvauksella. Isä on juoppo, äiti katkera, "apen" luona asutaan ja kituutellaan. Lea on pikkuvanha lapsi, joka piikittelee äitiä rakkaudettomuudesta. Lealla on pikkusisko Toini. Lean suhteet isoisään ovat läheiset ja saa tietää, että isänsä on erään kauppaneuvoksen tekosia ja "isän" kuoleman jälkeen Lea menee konttoriin töihin ja työkaverina mukava Ester, joka avioituu myöhemmin apulaisjohtaja Iivo Paasion kanssa. Tapahtumat eletään pääosin 1930-luvulla.

Juhannusjuhlissa hän tapaa Eero Markun sanomalehtimiehen, narsistin, tai ei hän siinä vaiheessa tiedä miehen olevan mätämunan, päältä ehkä kiiltävä, oikeasti ilkeä, paha ja nyrkillä ja puheilla viiltävä. Juhannusjuhlissa on myös lääkäri Aulis Helio, joka avioituu Toinin kanssa.

Lapsuuden esittelyssä korostetaan Lean järkevyyttä ja rakkaushaihatteluja, hän kritisoi äitiään rakkaudettomasta avioliitosta juopon kanssa. Kun narsistin saa, piina on pitkä. Eero valehtelee, manipuloi, pettää, uhkailee ja on väkivaltainen. Eero kuristaa s.181, lyö ja vääntää käsiä s.183, myöhemmin toisen hakkaamiseen liittyvät omat itsemurhapuheet. Lealla on jo lapsi, ja on jättänyt konttorityön, joten aika hankala olisi lähteä, vaikka haluja olisikin. Eero on lisäksi pikkumainen, tyrannimainen, valheellinen, itsekäs, ja vihaa muita ja pettää ja valehtelee. Lea on tarinan hyvä hengetär, ja näkökulma on hänen, Aulis on herrasmies, Ester on minusta kanssa hyvis, Toini on kevytkenkäinen ja Eero on musta aukko, mistä ei mitään positiivista tihku, mutta ankeutta ja pahuutta tupruaa. Kuitenkin Eeron sanomalehtityön vuoksi puolitutut ja ulkopuoliset saavat Eerosta kiiltävän, mutta valheellisen kuvan. Nämä kaverit, jotka asettuvat muiden yläpuolelle ajavat itsensä kirjallisuudessa yleensä umpikujaan ...

Teosta on sangen raskasta lukea henkisen ja fyysisen väkivallan vuoksi. Teoksessa on monia aika hyviä viisauksia, mutta kerronta on hieman epätasaista. Teoksessa on hyvää dialogia tärkeistäkin asioista, mutta näitä ei minusta käytetä juurikaan hyväksi, vaan viisaudet pitää itse kerätä talteen. Teos on myös minusta hieman liian pitkä.

Huojuvasta talosta on tehty erinomainen tv-sarja. Klippejä voi olla netissä.

Miksi ihmiset sietävät Eeron kaltaisia ihmisiä? Kaikki pyörii hänen sairaan mielensä ympärillä. Tätä voi pohtia kirjan luettuaan. Onko syynä halu parantaa toinen? Häpeä tunnustaa epäonnistunut avioliitto? Pelko väkivaltaa itseä tai lapsia kohtaan? Taloudelliset tai sosiaaliset syyt?

Eero esimerkiksi ottaa tahallaan vekseleitä toisten allekirjoituksella, eikä aio edes maksaa, ja vaikka omia säästöjä on. Naisia tuntuu Eerolla riittävän. Teoksessa pohditaan muutaman kerran, onko Eero hullu vain näytteleekö hullua. Roolin sisäistys on niin hyvää, että minusta kaveri on totaalisen kypsää kauraa. Teoksen luettuaan on onnellinen, että naiset käyvät töissä ja päivähoito pelaa. Jos haluaa niljakkeesta lukea, tämä on oiva kirja.

Juoni hämmentää osin samaa velliä, mutta lopussa palataan alkuun, ja tarina saadaan päätökseensä.

***

Teoksessa on muutamia hauskoja vanhahtavia kielikuvia

s. 95 "Rouva otti laulu- ja plastikkatunteja"

s.133 " Eero joi kerman kanssa kahvia" ... (ehkä nykyisin kahvin kanssa kermaa)
s.228 .. "lapsina ... aina avonaisina ja hiukan epävalmiina"
Eerolta lipsahtaa totuus samalla sivulla "ei ketään ole niin hyvä pettää kuin viattomia"
kuten s. 241 "rahassa vai luonnossa" Eero oli vielä aikamoinen häntäheikki

***
Hesarissa on teoksesta kirjoitettu noin

Olen blogannut teoksesta Naimisissa narsistin kanssa näin.

Potuttaa ...

Uusi blogger on käytössä, mutta kone ja selain lienevät liian vanhoja, kun joka tekstin yhteydessä lukee

"Blogger ei enää tue selaintasi. Jotkin Bloggerin osat eivät toimi ja ongelmia voi ilmetä.
Jos koet ongelmia, kokeile Google Chromea", varmaan tarvitsee.

Katsotaan saanko tämän julkaistua, jos näet jutun, niin pystyin. Olen yrittänyt editoida yhtä juttua viisi kertaa ja tallennettaessa tai julkaistessa sivu menee valkoiseksi, eikä tapahdu mitään.

Jostain syystä lukijanäyttö oli kadonnut itsellään sunnuntai-aamulla, eikä suostu tulemaan takaisin kuin esikatselussa...

Kännykkänäytössä lukee, että sivun osoite on väärä. Useimpien blogien osoite on nyt muuttunut päätteele .fi kun ennen oli muotoa .com ...

___
5.6.2012  Google Chromeen päivitys
Päivitin Google Chromeen ja nyt bloggerin käyttö toimii kuin unelma, ainakin toistaiseksi, mutta lukijat ei kyllä näy, mutta talletusongelmia ei ole.

6.7.12 Lukijanäyttö takaisin
Lukijanäyttö saadaan siis takaisin vaihtamalla väliaikaisesti blogin nimi esim. omablogi.blogspot.fi muotoon oma-blogi.blogspot.fi ja talletetaan ja sitten takaisin alkuperäiseksi.

17.12.2013
Lukijanäyttö näyttää taas tipahtaneen, mutta aikamonelta se puuttuu, mutta tämä vanha kikka ei tunnu tähän lukijanäytön puuttumiseen auttavan, eli taas potuttaa.

Lotte ja Søren Hammer : Saastat

Lotte & Søren Hammer: Saastat on Bazarin 2011 julkaisema pokkari, joka on tanskaksi ilmestynyt nimellä Svinehunde 2010, tekijöidensa esikoisteos.

Alku on karmaiseva, jossa koulun voimistelusalista löydetään silvottuja ruumiita.

Etsivä Konrad Simonsen johtaa tutkimuksia. Poliiseja ryhmässä on monta, samoin rikollisia, lisäksi tarkastellaan sanomalehden toimintaa. Teloittajien viesteistä selviää, mikä uhreja ja tekijöitä yhdistää. Uhrit ovat lasten hyväksikäyttäjiä, ja tekijät heidän uhrejaan laajassa näkökulmassa. Koko kirjan asetelma on avattu takakansitekstissä.

Teoksen kirjoittajia on kaksi, sisarukset Tanskasta. Minusta teksti on jotenkin laimeata rankasta aiheesta huolimatta teos oli monessa kohtaa läpilukua. Etsivä Konrad Simonsen on kuin Ystadin kolleegansa Wallander sokeritautinen, tupakoiva ja ylipainoinen keski-ikäinen eronnut mies, mutta muuten hyvä poliisi, jolla on tytär. Hän jää kuitenkin hieman etäiseksi. Koulun vahtimestari tekojen suunnittelija Per Clasen taas saa yllättävän paljon huomiota, kuten myös Dagbladetin toimittajat. Teloituksen jälkeen tekojen suunnittelija masinoi kamppanja lasten hyväksikäyttöä vastaan. Lehdet julkaisevat tekijöiden antamaa -sinäänsä oikeaa- taustamateriaalia, ja saavat yleisön raivon nousemaan.... Hirveät rikokset lapsia ja heidän perheitä kohtaan on rangaistu teloituksin. Rekistereitä julkaistaan ja rankaisuretkiä tehdään. Lisäksi sekä rikolliset että lehdistö käyttävät kyseenalaisia keinoja, mutta -Stieg Larssonin hengessä- myös poliisi ylittää rajan ja murtautuu tietokoneiseen ja puhelimiin ja levittää disinformaatiota...

***

Aihe on hyvin rankka ja puhutteleva. Mediassa monesti käsitellään rikostapauksia. Joskus syyttömätkin leimautuvat, toisaalta syyllisten nimiä, eikä yksityiskohtia saa yleensä julkaista. Uhrin kärsimyksiä ei juuri korvata, eikä tukea anneta, eikä kaikki tuomiot ole yleisön mielestä riittävän ankaria.

Oikeudenkäynnissä lähdetään olettamuksesta, että syytetty on syytön, eli todistustaakka on syyttäjällä. Prosessissa tapahtuu ainakin kahdenlaisia virheitä. Syyllisiä ei pystytä tuomitsemaan, vaan he pääsevät joskus vapaaksi, toisaalta joskus syytön tuomitaan. Yleensä syyttömän tuomitsemista pidetään pahempana virheenä, kuin syyllisen pakoon pääsemistä. Jos syyttömän tuomitsemisen todennäköisyyttä pienennetään eli todistustaakkaa kasvatetaan, niin enemmän syyllisiä jää tuomiotta, koska näytön kynnys ei ylity. Tämä on teoriaa, enkä ole juristi, mutta ajatus lienee oikea.

Toisaalta joskus uhrin elämän tuhoutuminen jätetään tai jää tämän prosessin jalkoihin, ja luultavasti siitä tässä teoksen vastakkainasettelussa on lopulta kysymys. Lisäksi käsitellään median roolia, ja poliisin "tutkimusmenetelmiä".
Kirjassa on tapaus, jossa rahalla pehmitetään uhrit luopumaan vaatimuksistaan, tämä ei varmasti ole oikein. Tuomiot pitäisi olla linjassa, eikä oikeutta saa ottaa omiin käsiin.Oikeuden omiin käsiinsä ottaminen ei johda koskaan hyviin tuloksiin. Oikeuslaitos pitää järjestää oikein, ja sen pitää ansaita luottamus toimimalla säädettyjen lakien mukaan.

Hammurabin laista on päästy jo eteenpäin jo 3700 vuotta sitten.

***

Jos haluatte toisen näkemyksen teoksesta Järjellä ja tunteella Susa on blogannut teoksesta näin.

***
Teoksen erikoisuutena voi pitää, että henkilö nimeltä Hammer esiintyy muutaman kerran teoksessa.

Joogaa Jokkelle?

Seurasin muutama vuosi sitten Namaste jooga -ohjelmaa MTV3-Avalta ja harjoittelin perusliikesarjat. Selän liikkuvuus parani, ja takareisien jumi helpotti, urheilin (harrastepohjalta salibandya, lenkkejä ja suunnistusta, koripalloa ...) silloin enemmän (ehkä liikaa) kuin nykyisellään.

Jooga-kirjoja on myynnissä monia kirjakaupoissa.

WSOY:n painama Maya Fiennesin Täyttä elämää joogalla on minusta hyvä kirja, vaikka aluksi vieroksuin sen tyyliä, missä jooga myydään klisheekysymyksin nykyihmiselle, joka on liian kiireinen ja tuntee voivansa huonosti, lisäksi joka luvussa on sitaatteja, eli näitä viisauksia, kuten Winston Churchillin, joka tuskin harrasti aktiivisesti joogaa (en tosin tiedä, hienoa, jos harrasti, hän sentään pelasti Europpan nykyisellään yhtenä muista merkittävistä liittoutuneiden johtajista). Herodotos ei ainakaan ollut joogi, hänenkin viisauksia on siteerattu.

Teoksen vahvuus sen sijaan on loistavat kuvat liikkeistä ja kauniit lähikuvat kukista, jotka ovat cakra-selitysten yhteydessä, ja kirjassa on suhteellisen avartavia käytännön vinkkejä, miten suhtautua eri tilanteisiin, joita jokaisen elämässä pulpahtaa pintaan, kuten muetn suhtautua töissä epämiellyttävään persoonaan. En tiennyt, että reseptiin kuuluu käydä hengittämässä vessassa ennen palaveria :)

Teos etenee johdonmukaisesti ja sisältää 208 sivua. Luultavasti liikkeitäkin pystyy opettelemaan teoksen avulla. Teos on vuodelta 2011.

Joogaa naisille, Karin Björkegerin kirjoittama teos, jonka kohderyhmää en ole. Teoksessa on kuvia ja 143 sivua. Tämäkin kirja alkaa motivoinnilla, kun toisessa esitettiin kysymyksiä, tässä todetaan "Olen käynyt ryhmäterapiassa, parisuhdetrerapiassa, keskusteluterapiassa ja Rosen-terapiassa." Jotenkin pidin toisen kirjan lähtökohdasta enemmän, kun vielä puhutaan suolihuuhteluista.

Teos itsessään lähtee hengityksestä, lukoista, ja sitten siirrytään aurinkotervehdyksiin. Teoksessa on monia minusta vaikeita liikkeitä selitetty, loppuasennon kuva on selvä, mutta liikettä tuskin oppii tekemään oikein ja yhdistämään hengitystä siihen.

Tämän jälkeen joogaa suositellaan naisen erilaisiin ikäkausi- ja kuukausi-haasteisiin. Tätä asiaa en osaa kommentoida. Luultavasti kirja on kuitenkin hyvä. Teos on Kariston vuodelta 2009.

Kuvalliset harrastekirjat ovat kalliita, joten kirjakaupassa kannattaa tutustua, tai lainata ensin kirjastosta. Nämä teokset on ostettu alennusmyynnistä.
***
Joogamaiset liikkeet ovat itseäni auttaneet, mutta vain säännöllisesti suorittettuina. Vierastan ohjattua joogaa, mutta itse opiskellen liikkeet suorittaa varmasti väärin, ja hengitystä ei saa oikein liikkeisiin. Minun tavoite toisaalta ei ole edetä joogassa vaan kehon hyvässä olossa. Molemmissa teoksissa on suurin piirtein samat asennot ja asanat. Kuolleen asennosta toisessa teoksessa todetaan, että se on länsimaiselle ihmiselle haaste. Saman huomasin itsekin joitain vuosia sitten, asento on helppo, mutta siinä olemisessa, rentoutumisessa ja hengittämisessä on omat haasteensa.
***
Rentoutuminen ja irrottautuminen ovat nykyään vaikeita, sekä itsensä että muiden hyväksyminen. Minusta rentoutumiskirjaa ei saisi myydä reseptillä, näin kun rentoudut, saat itsestäsi enemmän irti. Vaikka saisikin, se on minusta hieman tätä ideaa vastaan.