W. Somerset Maugham (1874-1965) oli brittikirjailija. Luin häneltä teoksen Elämältä se maistui, romaani joka maistui varsinkin aluksi puulta. Teos on julkaistu 1930 nimellä Cakes and ale, julkaistu ensikerran suomeksi vuonna 1955, tämä on Suuren suomalaisen kirjakerhon painos vuodelta 1973. Teoksessa on Hannu Tainan piirroksia. Kakkuja ja olutta lienee alkuperäinen nimi? Teos sisältää 26 lukua ja on 235:n sivun mittainen.
Teos kertoo kirjailijoista, kirjoittamisesta ja kirjallisuuteen liittyvästä kaksinaismoralismista ja on rakenteeltaan varsin monimuotoinen, enkä pystynyt ennakoimaan kirjan tapahtumia enkä lopputulosta, koska sisällä on toinen tarina. Teos käsittelee kirjailijoiden menestystä, kriitikoita, ja teos antaa nykypäivänä valaisevan kuvan kirjailijan työn luonteesta julkaisuineen, cocktail-tilaisuuksineen, jossa myydään kirjaa, lehtikritiikit, ja kollegoiden teosten julkaisu mahdollinen menestys, heidän saamat kritiikit, elämänkertateoksissa ei haluta kertoa koko totuutta, vaan silotellumpi versio.
Kirjan minä (Willie Asshende) tapaa suositun ja teflon-pintaisen kirjailijan Alroy Kearin, joka on onnistunut pysyttelemään väleissä muiden kirjailijoiden, kriitikoiden ja yleisön kanssa. Kear kokoaa elämänkertaa kuuluisasta Edward Driffieldistä, joka kutsutaan jälkiviktoriaanisen ajan suurimmaksi kirjailijaksi. Kirjan minä on tuntenut kirjailijan (E.D) jo nuoruudessaan 1800-luvun lopussa ja opiskellessaan lääketiedettä, ja myös tämän vaimon ja ystäväpiirin, jossa on taitelijoita ja kirjallisuuden tukijoita ja onnenonkijoita. Driffield oli pitkään yleisen paheksunnan kohteena, varsinkin kotikonnuillaan Blackstablessa sekä alhaisen syntyperänsä että tarjoilijatar-vaimonsa vuoksi. Lisäksi Driffieldin hanttihommissa olot olivat väheksymisen aihe.
Tarjoilijatarvaimo näyttelee suurinta osaa teoksessa. Vaimo on varsin iloluonteinen ja värikäs persoona, jota Maugham ei tuomitse vaan tarkastelee ymmärryksellä. Vaimo onkin hyväntahtoinen ihminen, joka perustelee anteliaan käytöksensä, ja lukija asettunee hänen puolelleen muun tekopyhän toiminnan asemesta, vaikka vaimosta viljellään briteille kammottavia sanoja, mutta jota kirjan päähenkilö puolustaa metsälampivertauksellaan. Metsälammessa voi käydä uimassa, vaikka siellä olisivat olleet jotkut muutkin aiemmin tai välillä uimassa. Olisikohan vaimo kansikuvassakin.
Driffield oli ollut varsin tuottelias kirjailija, muttei kriitikoiden suosima. Teoksen eräs teema on se, miten kirjailijasta tulee suosittu, eli pitää elää vähintään seitsemänkymmenvuotiaaksi, ja julkaista jatkuvasti. Kriitikot nostavat jalustalle tai ampuvat alas kirjailijoita, kuten myös Driffieldin pääteoksen Elämän maljan, joka perustui jopa omakohtaisiin traagisiin kokemuksiin. Toinen mainittu teoksen nimi on Hedelmistään puu tunnetaan, eli varsin kliseisiä nimiä.
Kirjailija Driffield kuten kertojakin jäävät Maughamin teoksessa täydellisesti varjoon, ja minäkertojan muistoilla vaimosta ja siipijoukosta on teoksessa suurin rooli. Päähenkilö oli kirjailija, vaikka opiskeli lääkäriksi, tätä eikä hänen teoksiaan avata lainkaan.
Maughamin teksti on taitavasti rakennettu, mutta siinä on jatkuvaa ironiaa, ja havainnointia kulttuuripiirien, aatelisten ja muiden tekopyhistä ominaisuuksista. Sen takia tekstin lukeminen kesti aika pitkään. Luultavasti kritiikki oli pistävämpää 80 vuotta sitten, mutta kulttuuristen piirien ja aatelisten analyysi oli varsin osuvaa. Luultavasti osa jää nykylukijalta ymmärtämättä, sillä kirjailijoilla, taidemaalarilla ja kriitikoilla saattaa olla ollut esikuva elävässä elämässä.
En osaa kuitenkaan pukea sanoiksi lukukokemustani paljastamatta teoksen juonta. Kirja siis kertoo kirjailijan yhteydenotosta toiseen kirjailijaan, joka tunsi kolmannen kirjailijan, josta tehdään elämänkerta, mutta taustatarina eli kolmannen kirjailijan vaimon tarina on se kiinnostavin juonilanka. Lukukokemustani haittasi kirjan kertojan penseähkö asenne Keariin ja kirjaprojektiin ja myös itseensä, mutta rouva Driffieldiin liittyvät muistot ovat elävin osa teoksessa. Kirjassa oli (tähän laitokseen?) piirrettyjä kuvia, jotka eivät sopineet teoksen tunnelmaan. Penseä asenne minusta henkii Maughamin omaa kyllästymistä kirjallisiin piireihin tai koko kirjoittamiseen, tämä tuskin on Maughamin paras teos, netistä en löytänyt yhtään arviota.
Ihmisten kuvailu on piikikästä ” oli puutteellinen äly ja hurmaava olemus” ”ei ollut lukenut kestivieraittensa kirjoja”, ”Pääri olisi hallinnut maatamme kuin ihmisten tai luonnonlait ovat säätäneet”
***
Pistän aina merkille, mitä teoksia tai kirjailijoita teoksessa mainitaan. Tässä mainittiin Emily Bronte, Charles Dickens, Marcel Proust, muita mainittuja olivat Fizgerald ja Thomas Hardy, ja mainittuja teoksia oli ainakin Madame Bovary.
Kirjailijan syntyperää on tarkasteltu myös Bennetin teoksen Epätavallinen lukijan kansitekstissä ja luokkayhteiskunnan jäykkyys on eräs teema, kirjailijan sisäisen kirjan mukaiset teokset (kirjailija kirjoittaa koko ajan samaa teosta) on käsittelyssä myös Bayardin teoksessa Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut. Teoksessa puhutaan myös Proustista kuten tässäkin. Teoksen tunnusmerkkinä on että kertojan nimeä ei taideta mainita kokonaisuudessaan kertakaan, etunimi muutamasti ja sukunimi muutamasti.
Elämältä se maistui on teos, jonka teemat avautuvat parhaiten lukijalle, joka on perillä viktoriaanisen ajan kirjallisuuspiireistä, ja Englannin luokkayhteiskunnan olemuksesta. Teoksesta saa luultavasti enemmän irti lukemalla sen toistamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti