Haavio Heikki, Rehtorin muistelmat

Heikki Haavio: Rehtorin muistelmat

Heikki Haavio toimi Turun klassillisen lyseo rehtorina 1960-luvulla.

Heikki Haavion Rehtorin muistelmat vuodelta 1968. Teos muistuttaa kirjoitustyyliltään Urho Kekkosen Vuosisatani 1/3, ja yhdistävänä tekijänä on varmasti HH:n ja UKK:n aikalaisuus, mutta myös Haavion ja Kekkosen ajatusmaailmassa ja sanan käytössä on paljon samaa. Tietynlaiset lapsuuden kodin kasvatusmetodit, koulun käynti: kansakoulu, oppikoulu, Helsingin yliopisto ovat olleet yhtäläisiä. Myöhemmin urat ovat urenneet toisiin suuntiin. Kirja alkaa käynnillä äidin haudalla vuonna 1935 Heikin ja pojan kanssa. Perheen äiti on kuollut vuonna 1906 keuhkotautiin (keuhkoissa oli vikaa, en tiedä oliko keuhkotauti, tuberkuloosi vai mikä). Sen jälkeen kuten UKK:n kirjassa käydään isän ja äidin taustat läpi.

Runoilija P Mustapää eli Martti Haavio (s. 1899)  oli Heikin isoveli.
Heikki pitää Marttia hyvänä isona veljenä. Martti kävi silloisen joustavan koulun, eli siirtyi kansakoulun ykköseltä kolmoselle. Wikipedian mukaan Martti oli aikuisena sekä maalaisliiton jäsen, että AKS:ssa, joten varmastikin Heikin ajatusmaailma on samansuuntaista. Kekkonen oli ML:n ja AKS:n jäsen. Martti oli Heikille tärkeä, koska äiti kuoli jo vuonna 1906, isä meni myöhemmin naimisiin, mutta äitipuoli ei varmasti ollut tärkeä, koska pojat menivät toiselle paikkakunnalle oppikouluun ja asuivat alivuokralaisina. Maallisesta kunniasta pieni maininta. Wikipedian mukaan Martilla oli veli Jaakko. Katri ja tämän teoksen kirjoittaja Heikki, joka on syntynyt 1901 on jätetty mainitsematta. Sen sijaan Martin kohdalla on mainittu Elina Haavio-Mannila emerita professori, joka on Martin tytär. Eli wikipediatasolla Heikki ei ole tunnettu, mutta siitä huolimatta minä pidin kirjasta se kuvaa ahkeruutta, arkipäivää, koulukasvatusta, työtä oppikoulun ja yhteiskunnan hyväksi, kirjassa on myös tragediaa, sortoa, kieliriitaa, 1918 luokkavihaa, sairautta, kuolemaa ja muuta, mutta se on kertomus eteenpäin katsomisesta ja optimismista. Kirjassa on myös maininta, että Heikki olisi kerännyt kesällä 1918 nimiä kuninkaan puolesta, ja asevelvollisuusaikana oltiin Ahvenanmaalla, kun sieelä oli haluja ollut ruotsittua, mutta Kansainliitossa oli toista mielipidettä.

Tämä kirjapostaus on mennyt sivuladuille P Mustapäähän, mutta tarina on myös Turun Lyseon, eli nykyisen Turun Klassikon lukion historiaa. Heikin isä kävi koulun, joka perustettiin 1879, ja myös Heikki kävi tämän oppikoulun. Myös Heikin poika kävi koulun ja lopulta Heikki oli myös koulun rehtori, ja oli muuttamassa "koulua" nykyiseen koulurakennukseen vuonna 1964, jonka päädystä yläkuva on, koulurakennuksessa tehdään remonttia parhaillaan.

Kirjassa kuvataan 1900-luvun alku, pappilat, ja torpparit. Tottijärveltä kun muutettiin Yläneelle, muuten muutossa siirrettiin hevoset ja lehmät, isä toimi pappilassa myös maanviljelijänä. Oppikouluaikaan osuu venäläistämistä, ruotsalaisuus-suomalaisuus -asiaa, vapaussotaa. Tässä yhteydessä Sirkkalan kasarmilla vartiossa olleena, toteaa Väinö Linnan Hennalan olojen kuvauksen uskottavaksi, tästäkin varmasti oli keskustelua 1960-luvulla. Yläneellä Haaviot joutuivat vapaussodan lopussa tukalaan paikkaan punaisten lähtiessä "itään päin", ja varoitus vangiksi ottamisesta tuli onneksi ajoissa, olisi yksi tulenkantaja voinut olla vähemmän.

Heikki Haavion kirjoitustapa on  loogista ja rauhallista kuten Kekkosella, kun puhutaan perheen ystävistä ja kylän ihmisistä, on kuvauksessa rauhallista asiallisuutta ja lämpöä.

Heikki käy kansakoulun ja oppikoulun, sitten yliopiston, ja opettajan auskultointi. Yliopistoajankin kuvaus on mielenkiintoista, sitten seuraa naimisiin meno, Saarijärvelle muutto. Saarijärveäkin kuvaillaan, ja se vaikuttaa hyvältä paikalta asua, sitten on tämä sota-asia 1939 alkaen, ja lopuksi muutto Turkuun ja Turun klassillisen oppikoulun rehtorina olo. Koulu oli tuolloin poikakoulu, jossa luettiin latinaa. Opettajakuvasta päätellen osa opettajista oli kuitenkin naisia. 

Kirja on kuvausta Venäjän vallan ajalta 1900-luvun alusta tai jo kauempaa, 1960-luvulle, siinä on oppikoulunkin historiaa paljon, esimerkiksi pappisisä meni oppikouluun vasta 20-vuotiaana, ja jotkut olivat vasta 10-vuotiaina. Toisaalta se on myös kasvatuksen historiaa. Lapset lähetettiin ennen kaupunkiin kouluun, ja harva meni "steissille hengaan", vaan herroja heistä tuli, tosin ei tappeiluitta. Kirjailijalle on ollut tärkeää kirjoittaa oppikoulun opettajien opetusmetodeista, tätä oli kiinnostavaa lukea, mutta monissa kirjoissa on ollut samaa, vaikka he olivat erikoisia personallisuuksia, ei ehkä niin uniikkeja.

Vanhoja kirjoja kannattaa lukea, ei ehkä juuri tätä, mutta vastaava, niin ymmärtää, kuinka elämän meno ja rytmi ovat muuttuneet. Halveksimme ehkä entisajan tietämystä, mutta esimerkiksi Heikin kertomus, mitä vaadittiin pelkästään oppikoulun pääsytutkinnossa ihmetytti, mm. suomen kielen aine, ja Päijänteen vesistön ominaispiirteiden analyysi ja laskentoa. Nykyäänhän kaikki siirretään vaan luokalta seuraavalle, ja todetaan olevamme Pisan huipulla. Torni on kuitenkin minusta kallistumassa, eli kirjoja lukemalla voisi sivistyksen ja lukutaidon perustaa rakentaa tukevammaksi, uskon nimittäin yleissivistyksen kasvattavaan voimaan.

Sapienti sat, vox audita perit, littera scripta manet.