Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu, Kun nykyhetkestä tuli second handia, alkuteos Vremja second hand, suomentanut Vappu Orlov, Tammi Keltainen kirjasto 2018, sivumäärä 703.

Valkovenäläinen nobelisti Svetlana Aleksijevitš on jakanut lukemattomista haastatteluista kertovan teoksensa kahteen osaan, Lohtuna maailmanloppu 1991 - 2001 sekä Tyhjyyden lumous 2002 - 2012.

Neuvostoihmisen loppu on tyypillinen Aleksijevitšin teos, jossa pöyhitään Neuvostoliiton historian kipupisteet läpi eri ihmisten näkökulmista. Ymmärtääkseen teoksen viiltoja on hyvä tietää Neuvostoliiton historiasta ja poliittisista ja taloudellisista olosuhteista riittävästi. Neuvostoliitto muotoutui Lokakuun vallankumouksen jälkeen loppuvuonna 1917, jonka jälkeen Venäjällä oli kolmisen vuotta paikallisia levottomuuksia ja sisällissota, mutta bolsevikit ja Lenin lopulta voittivat. Neuvostoliitossa alettiin toteuttaa uutta talouspolitiikkaa NEP:ä. Lenin jälkeisessä valtataistelussa Stalin peri voiton, eikä hän kuten ei Leninkään ollut kovinkaan hellämielinen. Stalinin puhdistukset olivat suurimmillaan 1930-luvulla, mutta kirjassa on huomiota karkoituksista ja vankilatuomioista  senkin jälkeen. Elokuussa 1939 Saksa ja Venäjä solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, sen salaisessa lisäpöytäkirjassa oli mielenkiintoisia maamerkintöjä. Tästä huolimatta tai sen vuoksi Saksa loppuun saattoi Barbarossa operaationsa ja hyökkäsi 21.6.1941 Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto menetti toisessa maailmansodassa paljon sotilaita ja siviilejä, mutta kuului sodan voittajavaltioihin. Stalin kuoli vuonna 1953, jolloin Hruštšov pääsi niskan päälle Kremlissä. Hruštšov syrjäytettiin 1964 ja alkoi Brežnevin aika, jota kesti 1982 asti. Andropov oli lyhyen aikaa Neuvostoliiton kommunistisenpuolueen NKP:n pääsihteeri, ennen Tšernenkoa, mutta Neuvostoliiton hajoamisen tahaton(?) arkkitehti oli Mihail Sergejevitš Gorbatšov. Gorbatšov joutui syrjään, kun hätätilakomitea yritti tarttua vallankahvaan elokuussa 1991. Hätätilakomitean nokkamies oli Janajev. Boris Jeltsin onnistui pääsemään valtaan, ja kaikki Neuvostotasavallat itsenäistyivät. Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti levottomuutta ja taloudellista ahdinkoa, mutta Venäjän talous on noussut, se perustuu monilta osin kapitalismiin. Venäjä Putinin ja Medvedev on palauttanut Venäjälle Neuvostoliiton suurvalta-aseman.  Edellä oleva historian tulkinta on omani ja äärimmilleen yksinkertaistettu. Mihail Gorbatšov oli suosittu Lännessä. Hän oli vallankahvassa, kun muuri kaatui Berliinissä, Saksa yhdistyi. Gorbatšov höllensi kuria, mutta hän ei onnistunut liennyttämään oman isänmaansa Neuvostoliiton paineita. Hajoamisen syistä olen lukenut, ja jonkun tulkinnan mukaan juuret ovat jo Brežnevin ajassa, jolloin puolue-eliitti eristäytyi, ja sosiaalinen nousu väheni ja talous pysähtyi. Toisen teorian mukaan USA:n presidentin Ronald Reaganin Tähtien sota puolustusinvestointi, sai aikaan varustelukilpailun, jota Neuvostoliiton kuralla oleva suunnittelutalous ei kestänyt. Kirjan luettuaan tulee mieleen, että Gorbatsovin Perestroikka ei tuonut mitään tilalle.

Aiemmin oli kilpailua imperialismia vastaan, Kuun miehityskilpailussa Neuvostoliitto sen sijaan johti aluksi, ja Juri Gagarin oli ensimmäinen ihminen avaruudessa 12.4.1961, matka kesti 108 minuuttia. Sitten tuli pysähdys. Neuvostoliitto kävi sotaa Afganistanissa, sota alkoi 1979 ja jatkui vuosikymmenen, se ei ollut helppo eikä voitokas sota Neuvostoliitolle.

Luulen, että Svetlana Aleksijevitš on valinnut haastateltavat, tai vaihtoehtoisesti tietyntyyppiset ihmiset ovat kertoneet näkemyksensä kirjailijattarelle. Näkemykset ovat pääosin pessimismiä, vaikeuksia, menetyksiä, ja usein tarinat päättyvät itsemurhaan.

Neuvostoihminen eli Homo sovieticus kehittyi  Aleksijevitšin kirjan mukaan 70 vuoden aikana marxilais-leniniläisessä ympäristössä huippuunsa, nyt kaikki 2000-luvulla eivät enää tiedä sirpistä ja vasarasta. Kirjan ensimmäisessä osassa haastateltavat syyttävät ja vihaavat Gorbatšovia kotimaansa riistämisestä. Joku ei totu lainkaan Venäjän lipun trikoloriin. Usealla on kaipuu neuvostoaikaan, he vertaavat sitä puhtaaseen kapitalismiin. Neuvostoaikaan yhteishenki, ja kirjojen kierrättäminen olivat huipussaan. Ihmiset jotka rakensivat sosialismia olivat valmiita minkälaisiin uhrauksiin vain. Mutta kun kertomukset etenevät, ilmenee kolikon toinen puoli ilmiannot, leirille siirrot ja kuolemat. Moni tarina kertoo itsemurhasta. Marsalkka Sergei Fjodorovitš Ahromejev teki kirjan mukaan myös henkilökohtaisen ratkaisun Neuvostoliiton romahdettua. Yhdessä tarinassa nuori runoilija  tekee itsemurhan. Usea muu on elänyt kommunistisen lapsuuden, mutta joutuu elämään kapitalistisessa maassa. Osassa tarinoissa kerrotaan siitä nationaistisesta vihasta, mikä purkautui Neuvostoliiton vallan löystyttyä.

Karmeaa on myös lukea tarinoita leireistä, kuka on ollut leirillä, yleensä jonkun naapurin ilmiannosta. Eräs arkkitehti  isä on joutunut leirille, ja kuollut, äiti on ollut leirillä, jonka päiväkodissa lapsi on saanut olla kolmivuotiaaksi asti sitten lapsi on siirretty lastenkotiin. Äiti on päässyt hengissä pois, mutta uusia vaikeuksia tulee karkoituksesta ja juurtumisesta. Näistä leirikomennuksista johtuu Stalinista, hän on kuitenkin edelleen nostalginen hahmo, jota myös ihaillaan.

Kirja on yhdistelmä haastatteluista, tekstillinen  panorama, jossa katsotaan kokonaiskuvaa, toisaalta poraudutaan yksityiskohtiin. Kirjan tekstistä tulee räsymatto, jossa eri näkökulmat vaihtelevat. Räsymatto on sangen repaleinen, likainen, tallottu, ankea ja piikikäs. Olen katsonut kaikki Ville Haapasalon 30 päivässä dokumentit (Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä, Suomensukuiset 30 päivässä, Jäämeri 30 päivässä, Kaukaasia 30 päivässä, Volga 30 päivässä sekä Altai 30 päivässä). Minusta niiden kuva on erilainen, ihmiset ovat pohjimmiltaan onnellisia ja arki sujuu. Tämä kirja antaa minusta masentavan ja lohduttoman kuvan. Neuvostoliitossa ilmiannetaan, ja saadaan leirikomennuksia. Venäjällä on kapitalismi viety  äärimmilleen. Vieratyöläisiä häädetään pois Moskovasta, toisaalta osa venäläisistä hakeutuu emigrantiksi Yhdysvaltoihin. Vain teoksen viimeinen muutaman sivun tarina kertoo minusta haapasalomaisen tarinan kaiken ajattomuudesta.

Tämä kirja oli lainattavissa Turun kirjastossa jo vuonna 2015 kirjailijan Nobel-vuonna venäjänkielisenä.

Poimin lukiessani huomioita, ja teen niistä tilkkutäkin
Sovok -termi on ollut käytössä, se on suomeksi neukku. Neuvostoliitto on ollut eräänlainen sulatusuuni, jossa kansallisuuksien ristiriidat ovat jääneet vähemmälle, kuin nykyään.
Kirjojen kierrätyksestä puhutaan, ja kirjailijoista tärkeitä ovat Pasternak, Tolstoi, Gogol, mutta useimmin mainitaan Vankileirien saariston ja Ivan Denisovitsin päivän kirjoittanut Aleksandr Solzenitsyn.
Isä teki ohjuksia neuvostoaikaan, kun tehdas alkoi tehdä pesukoneita, niin isä irtisanottiin. Sama toistuu muulloinkin. Teoksen mukaan Neuvostoliitto teki maailman parhaat tankit, mutta ei kattiloita. Insinöörejä koulutettiin paljon. Kun neuvostoaika loppui, ei ollut tarvetta tai töitä insinööreille. Tarvittiin myyjiä, ja kaikkea yritetään myydä. Puhutaan myös farkkujen myynnistä. Talous romahti ja alkoi katujen kapitalismi.
Neuvostoajan sodista puhutaan paljon Afganistanin sodasta, ja sen jälkeen Venäjän sodasta Tsetseniassa. Azerbaijanin ja Armenian vihanpito käydään läpi. Paljon on havaintoja juutalaisvihasta. Sen peruste, ristiinnaulitsivat Jeesuksen, on minusta omituinen. Jeesuksen kuolemaan, ja ylösnousemukseen, ja Pyhän hengen vuodatukseen perustuu luullakseni Kristinusko, ja uskoon Jeesukseen, anteeksiantoon ja myös suvaitsevaisuuteen. (Olenko ymmärtänyt tämän väärin?). Ihmiset elivät Neuvostoliitossa aatteelle, kun sitä ei ollut, he alkoivat uskoa. Tätä en itse näe samalla lailla. Ortodoksinen kirkko neuvostoajasta huolimatta on hyvin vahva, vaikka sitä ei varmaankaan näkynyt.
Juomisesta on monia havaintoja, ja votkan juomisesta. Juomista kirjan mukaan kiihdytti vankilatuomiot ja pelko niistä.
Eräs haastateltava mainitsee, että "isä oli mukana Suomen-sodassa, minkä tähden sitä käytiin, sitä hän ei edes tajunnut, mutta lähteä piti. Siitä sodasta ei puhuttu ..."
Vaikka puutteita nähtiin, niin neuvostovalta tuntui ikuiselta, eikä odotettu makkaran tulevan kauppoihin. Kaikki kuitenkin romahti, ja teoksen mukaan arkistot avautuivat, ja eräällekin henkilölle selvisi, että naapurin rouva oli tehnyt hänestä ilmiannon (Jokke: ehkä, että pelasti oman nahkansa?)
Leireillä opetettiin rakastamaan toveri Stalinia. Silloin kuoltiin ja tapettiin vallankumouksen puolesta. Jonkun mukaan elettiin hyvin perestroikkaan asti. Gorbatšov avasi häkin ja me rynnättiin ulos, nyt matkustamme Krimin sijasta Italiaan. Toisaalta kotimaassa matkatoimistot myyvät konseptia, haluatko olla Hodorkovski. Teoksessa on myös viiltoja muutamiin 2000-luvulla olleisin terrori-iskuihin tai niiden uhrien kertomuksiin.

Riitta K. on blogannut tästä osuvasti näin.

****
Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš syntyi Neuvostoliitossa vuonna 1948 nykyisen Ukrainan alueella. Svetlana Aleksijevitš sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015.
Olen blogannut aiemmin häneltä
Sodalla ei ole naisen kasvoja
Tsernobylistä nousee rukous