Jean-Paul Sartre: Inho

Jean-Paul Sartre: Inho , La Nausée, 1938, suomentanut Juha Mannerkorpi Tammi, Keltainen kirjasto 2014, ensimmäinen suomalainen painos 1947, sivumäärä 253.

Sartren teoksessa Inho on kyse Antoine Roquentinin jälkeenjääneistä muistelmista, jossa hän kirjaa päiväkirjaansa omia mielenliikkeitään, inhotuksiaan, kuvotuksiaan tammikuusta 1932 kevääseen asti. (Tästä eteenpäin kirjaan sulkuihin ajatuksia, mitä minulla teoksesta on herännyt).

Juoni, henkilöt ja tapahtumat
Antoine Roquentin asustelee Bouvillessa ja tutkii markiisi de Rollebonin oletettuja tekosia, jotka kirjan mukaan kohdistuisivat Paavali I:n murhaamiseen. (Paavali I oli Katariina Suuren poika ja Venäjän tsaari, joka salamurhattiin 1801, luultavasti ei kuitenkaan ranskalaisen markiisin toimesta).

Kirjastossa Roquentin tonkii aikansa, vaikka myöhemmin ilmenee, että hänellä on asiapaperit asunnossaan, jotka on varastanut Neuvostoliitosta. Joka tapauksessa Roquentin seurustelee jonkin verran kirjastossa luuhavan Itseoppineen kanssa. Itseoppinut on ollut sotavankina ja työväenpuolueessa. Itseoppinut opiskelee aakkosjärjestyksessä kirjoja, ja kuvaa itseään ihmisystäväksi eli kirjan määritelmän mukaan humanistiksi, mutta hän paljastuu loppuvaiheessa vain surkeaksi lasten hiplaajaksi ja saa ansaitun rökityksen (tai en kannata fyysistä väkivaltaa, vankeustuomio olisi oikeudenkäynnin jälkeen paikallaan). Päähenkilö  Roquentin tapaa myös entisen naisystävänsä pystyyn kuolleen ja pöhöttyneen Annyn. Anny elää miesten kustannuksella. Anny pitää Roquentinia kilometripylväänä. Heidän välillään ei ole mitään, ei henkistä eikä fyysistä. Omat "fyysiset" tarpeensa Roquentin hoitaa Rautatieläisten emännän kanssa, joka on paikallinen ilmaislutka. Tässä ovat teoksen juoni, henkilögalleria sekä tapahtumat, muuten kirja on pelkkää tyhjää pölinää ja itsestään selvyyksien piereskelyä. Lopussa Roquentin lähtee Pariisiin jättäen tutkimuksensa kesken. Ainoa seikka, jota Roquentinista nostetaan esille on hänen punatukkaisuutensa.

Inho
Kirjan nimi on Inho. Roquentin tuntee ajoittain kuvotusta, joka alkaa kiven koskettamisesta,  on ajatellut heittää voileipiä rannalla. Kuvotus tulee ajoittain. (Minusta tuntui, että kaverilla on joko ahdistuneisuutta tai paniikkihäiriö). Sivulla 51 hän kuvailee: "pääni alkoi heti surista kuin mehiläispesä. Näin kasvoja, puita, taloja; alastoman, tynnyrissä kylpeävän japanilaisen, kuolleen, kuiviin pulpunneen venäläisen, jonka ruumiissa oli ammottava haava ja vieressä verilätäkkö". Koska Roquentin  elää koroilla, hänellä on liikaa aikaa miettiä. Roquentin saa paniikkikohtauksen myös normaalilla lounaalla syödessään juustoa. Kirjassa on paljon kaverin olemattomia kuvitteluja. s. 227 "Ja kun riepu on aivan lähellä, hän näkee, että se on palanen kidutettua mädäntynyttä, pölyn peittämää lihaa, joka ryömien ...". Lukiessaan lehdestä raiskausmurhasta hän pohdiskelee asiaa liian paljon.

Eksistentialismi ja olemassaolon arvoitus
Kirja on todella pitkäpiimäinen, ja kaveri pohtiikin olemassa oloaan ja vapauttaan. Antoine Roquentinin vapautta ei kannata tavoitella; "Olen vapaa. Minulla ei ole enää minkäänlaista aihetta elää. s.227.

Jo sata sivua aiemmin oli olemassaolo kummastuttanut kovasti Antoine Roquentinia. "Olemassaoloni alkoi minua kummastuttaa. Ehkä olinkin vain pelkkä haamu". s.127. Teoksessa luultavasti viitataan Descartesin lausumaan Cogito ergo sum  (ajattelen siis olen olemassa). Kirjassa tämä on muodossa olen olemassa, ajattelen, toisaalta Roquentin pohtii, että voisi olla helpompaa, jos ei ajattelisi. Olevaisuuden pyörää Roquentin ei vielä pääse pohtimaan, hän jumittuu ympyrään ilman selkeitä ajatuksia siitä. Hänen mukaansa ympyrä on selitetty, mutta ei ole olemassa, kastanjan juuri ei ole selitetty, mutta on olemassa. Hieman myöhemmin ajatusprosessi myllyttää päätelmän: olen kastanjanjuuri ja Roquentin korjaa sitä, että paremminkin tietoisuutta kastanjan juuren olemassaolosta. Suriseeko päässä jää epäselväksi, mutta häneltä lohkeaa vielä kaksi ajatuslastua. "Olin toinen kuin tuo juuri". Luultavasti kirjan "nerokkain" päätelmä on. "Kuvotus olen minä". Roquentinin ajatukset eivät kohdistu vain itseen vaan kohdistuu toukkaan. "Toukan olemassaololle ei ole syytä, mutta sen oli pakko  olla olemassa". (Joopajoo ja höpöhöpö; toukka, joka minusta koteloituu, on syntynyt hedelmöittyneestä munasta, sen tarkoitus on täysikasvuisena jatkaa hyönteisten sukua. Toukan olemassaolon jatkuminen on tavallaan ohjelmoitu geeneihin. Tämän syvemmälle en halua mennä, mutta Inho oli todella turhaa jorinaa).

Syvämietteiseksi lopuksi kappaleelle laitan vielä lainauksen: "Kerran päättynyt seikkailu ei ala enää uudestaan, ei jatku". (Tämän tietää minusta jo kolmivuotias lapsikin).

Some of these days
Ainoa konkreettinen aihe on eräs jazzlevy. jossa lauletaan "some of these days, you'll miss me honey" tämänkin hän yhdistää mustaan naiseen (käyttää n-sanaa sekä liittää sävellyksen erääseen toiseen etniseen ryhmään. Biisi on Shelton Brooksin tekemä ja esittäjä on Sophie Tucker, joka oli syntyisin Venäjältä, kappaleen säveltäjä oli kanadalainen, tosin kappaleen on esittänyt myös Ethel Waters, mutta ihonväri ei näy levystä, äänilevy on ollut musta. Etnisten asioiden esiinnosto on todella omituista, osoittelevaa, ja inhottavaa).

Jean-Paul Sartren Inho  oli minusta todellinen pannukakku. Pannukakkua olen aina inhonnut, eli inhosin Inhoa.

*****
Ranskalainen Jean-Paul Sartre (1905 - 1980) oli filosofi ja kirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuden palkinto vuonna 1964. Inhoko esti häntä hakemasta palkintoa, mutta hän tosiaan kieltäytyi "kunniasta".