André Gide: Ellei vehnänjyvä kuole

André Gide: Ellei vehnänjyvä kuole, alkuteos Si le grain ne meurt, 1926, suomentanut Leena Löfstedt, Otava 1967, sivumäärä 308.

Ellei vehnänjyvä kuole on kirjallisuuden nobelisti André Giden omaelämäkerrallinen romaani. Teoksen minäkertoja mainitsee syntyneensä 22.11.1869 ja kertoo kirjoittavansa tämän katumuksesta. Hän on ollut "paha lapsi", koska lapsuuteen liitetään viattomuutta, kirkkautta, hellyyttä ja puhtautta, mutta hän kokee varjoja, rumuutta ja kieroutta. Romaani on kaksiosainen ja ensimmäinen osa kattaa lapsuuden ja nuoruuden. Andrén isä on toiminut lakitieteellisessä tiedekunnassa professorina, vanhemmat ovat kotoisin hyvin erityyppisistä perheistä.

Kirjan alun hienovarainen kerronta tuo mieleen ranskalaisklassikon Henri Alain-Fournierin Suuren seikkailun vastaavat kuvailut:
Portaikkoon tuli alhaalta valoa oviaukon kautta ja aivan ylhäältä lasikatosta. Joka tasanteella oli pitkiä vihreän sametin peittämiä penkkejä, joille oli mukava heittäytyä vatsalleen lukemaan ... s.19

Nyt kuulen aivan hyvin musiikin. Minulle näkymättömien instrumenttien äänen saattamina herrat pyörivät koristeltujen naisten kanssa, jotka kaikki ovat paljon kauniimpia kuin päiväsaikaan näkyvät naiset. Musiikki lakkaa; tanssijat pysähtyvät; ja äänten sorina tulee sävelten tilalle. ... s.21

Andrén elämä on hyvin suojattua. Äiti vastaa kasvatuksesta, jo ennen isän kuolemaa. Andrén koulutaival katkeaa monesti. Hän on minusta herkkä ja häntä järkyttää varsin pienet asiat kuten hiirten häätäminen asunnosta. Äiti päättää pojan koulut ja menemiset. Ensimmäisen osan lopussa André viimein pääsee ylioppilaaksi. Andren koulut vaihtuvat tiuhaan ja hän sairastelee paljon, ymmärtäkseni myös isorokon! Hänellä on voimakkaita päänsärkyjä. André puhuu serkustaan Emmanuelesta, jota kosii kirjoitettuaan ensimmäisen romaaninsa Cahiers d'Andre Walter mentyä painoon. André saa rukkaset ja syitä voi arvella. Jo ensimmäisen osan tarkka lukija havaitsee säröjä Andren päällikuoressa. Toisaalta kirjailija toteaa avaussivulla "kirjoitan katumuksesta", toisaalta hän kirjoittaa "ilo on minussa aina voimakkain tunne" s.170, hän ei kuitenkaan ole onnellinen, eikä lapsuus ole tavanomainen vaan suojattu. Andre ramppaa lääkäreissä ja on myös parantoloissa, myös hermojen takia. Mistään ei pidä tinkiä, Andre kuvailee yksityisopetusta, pitkiä lomia, kahta maaseutuasuntoa, koskaan ei ole huolta huomisesta eikä toimeentulosta.

Toinen osa onkin raju, jota  on hienosti ja asiantuntevasti avannut Marjatta täällä.

Hän tapaa siellä myös Oscar Wilden ja hänen "ystävänsä" Alfred Douglasin. Andre Gide on kirjoittanut esseitä myös Oscar Wildestä. Oscar Wilden näytelmää Ihanneaviomies on avattu täällä. Giden sympatiat ovat Wilden puolella, hänen mukaansa Oscar Wilde ei ymmärtänyt mihin oikeudenkäynti hänet johtaisi. (Wilden nostama oikeudenkäynti johti toiseen ja Wilden vankeusrangaistukseen).

Andre selvittää mieltymyksiään ja hekumallisia seikkailujaan Pohjois-Afrikassa. Kirjailija kirjoittaa oman ilmoituksensa mukaan katumuksesta. Minusta rakkaudessa ei ole mitään kaduttavaa eikä himossakaan, jos toista ei alisteta. Jokainen saa siis rakastaa ja elää tyylillään. Kuvattuja seikkailuja leimannevat (analysoikaa itse) alisteiset suhteet ja raha, Katuuko kirjailija tätä?

Aikaisemmin olin kiinnittänyt huomiota kahteen yksittäiseen kohtaan.
Hän esittelee Eduard Simonin, joka on hyväntekijä.
Kuitenkin kuvailu sivulla 190 on merkille pantava: Eduard Simon oli X, mutta vaikka se näkyikin kasvoistaan, se ei mielestäni tuskin ollenkaan tullut  hänen luonteestaan ilmi ... Minusta tässä etsitään turhaan etniselle ryhmälle  X leimaavia ominaisuuksia ja kun joku ei täytä tätä stereotypiaa siinä on jotain kummallista, ja hän siksi toteaakin "ehkä vain olin liian nuori havaitakseni rotupirteitä hänen luonteestaan".
Toisen kerran samaan etniseen ryhmään viitataan Lazare Bernardin kohdalla, mainitaan, että hän on etnisen ryhmän X jäsen, herraa kuvaillaan aggressiiviseksi ja tavattoman epämiellyttäväksi.

Nämä kerrotut tapahtumat koettiin ennen vuotta 1890, ja tämä pannukakkukirja on leivottu ja saatu uunista ulos vasta vuonna 1926, jolloin etnisen ryhmän X asema oli jo Euroopassa varsin alisteinen. Simonin ja Bernardin mainitseminenkin oli pelkkä muutaman rivin kumma kuriositeetti.

André Giden Ellei vehnänjyvä kuole on minusta egoistinen ja hedonistinen kirja, jonka lukemiselta olisin toivonut kokonaan välttyväni, varmasti on hyvä ja rehellinen kirja, mutta nämä tilitykset ovat minulle yksinkertaiselle yksinkertaisesti liikaa.

****
André Gide (1869 - 1951) voitti (kuitenkin) Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1947.