Sivut

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Jules Verne: Kapteeni Grantin löytyminen

Jules Verne: Kapteeni Grantin löytyminen, Karisto 1979, alkuteos Les Enfants du Capitaine. L'Ocean Pasifique. 1868, suomentanut Eino Woionmaa, sivumäärä 217.

Minulla oli hyvä syy lukea Jules Vernen Kapteeni Grantin löytyminen, sillä se päättää trilogian, jossa aiemmat osat ovat Kapteeni Grantin lapset ja Kapteeni Grantia etsimässä. Itse luin pienenä jomman kumman, ja minua on jäänyt vaivaamaan, minne katosi Kapteeni Grant ja löytyikö koskaan. Olen pystynyt elämään epätietoisuudessa, mutta ostin kirjan antikvariaatista, jotta asia vihdoin selviäisi. Teoksen kansikuva vaikuttaa pahaenteiseltä, ettei vain kallo kuuluisi Kapteeni Grantille.

Itse asiassa olisin saanut vastauksen joko google-bookseista tai gutenbergistä, molemmissa on nämä kirjat, tosin gutenbergin suomennos on selvästi lyhennelmä.

Kapteeni Grant, skotti on uudisraivaaja, joka on kadonnut laivansa haaksirikon jälkeen, neuvokas mies on laittanut pullopostia. Ykkösosassa Kapteeni Grantin lapset  löytyy vasarahain vatsasta pulloposti, jossa on kolme asiakirjaa. Asiakirjat ovat hankalasti tulkittavia (oikean asun löydät Gutenbergistä täältä):
Kolme asiakirjaa ovat veden vaurioittamia ja eri kielisiä, niissä on hapertuneita sanoja kuten
I: 62 Bri gow     sink stra   aland    skipp Gr this monit of lond    and ssistance    lost
II: 7 Juni Glas        zwei atrosen graus bringt ihnen
III:  trois ats tannia gonie austral abor contin pr cruel indi             jete ongit    et 37° 11' lat
  
Tässä on oikeita ja vääriä vihjeitä, olennaista on kuitenkin leveysaste 37 ja päivämäärä 7.6.1862, Australiaan viittaus, mutta toisaalta puhutaan julmista intiaaneista. Ennen viimeistä osaa on haravoitu maita ja meriä ja vastoinkäymisiä on koettu. Etsintäretkikuntaan kuuluvat lordi Edward Glenarvan ja vaimonsa lady Helena sekä Mary Grant, kapteeni John Mangles ja Paganel. Lordin laiva Duncan on kateissa tai kaapattu. He ostavat laivaliput levottomaan Uuteen Seelantiin, koska sieltä on jatkoyhteys emämaahan Englantiin.

Seuraavaksi on hyytävää historiatietoa Uudesta Seelannista, teoksen mukaan Uudessa Seelannissa kävi ensimmäisenä eurooppalaisena Abel  Tasman 1642, mutta myös kapteeni Cook seuraavalla vuosisadalla 1769. Historian kertauksessa painotetaan vihamielisiä ja julmia alkuasukkaita, jotka syövät maahantulijat. Tätä aihetta pohditaan monta lukua. Käy niin, että laivan kapteeni on juoppo ja alus karahtaa kiinni särkkään. Petollinen kapteeni häipyy. Seurue tekee lautan ja yrittää päästä Uudessa Seelannissa turvalliseen satamaan. Seurue päätyy Uuteen Seelantiin, mutta joutuvat miltei heti paikallisten saartamiksi ja vangeiksi.

Historiasta tiedämme, että maori-sota oli käynnissä. Uudessa Seelannissa maorit sotivat englantilaisia vastaan. Englantilaisilla oli kirjan mukaan siirtokuntia maassa, edelleen kerrotaan, että Cookin aikana alkuasukkaita 490 000 vuonna 1845 enää 109 000, maoreja oli kuollut sodissa, mutta myös taudit ja alkoholi harvensivat väestöä. Maariidat olivat varmaankin yksi sodan syistä. Retkikunta joutuu siis alkuasukkaiden vangiksi ja päällikön nimi on pelottava Kai-Kumu "hän joka syö vihollisensa". Kirjan mukaan alkuasukkaat käyttävät tatuointeja eli mokoja. Niitä voidaan tehdä niille, jotka ovat käyttäytyneet kunniallisesti. Päälliköillä on tatuoituna eläinten kuvia. Tabu -sana on peräisin Polynesiasta, tässä kirjassa maorit käyttävät tätä tabu -termiä, päällikkö voi julistaa jonkun asian tai henkilön tabuksi, joka omalta osaltaan myös suojaa kohdetta.

Peribrittäiläiseen tapaan miehet puolustavat naistensa kunniaa, ja pääsevät pakenemaankin, ennen kuolemantuomioidensa täytäntöönpanoa. Paganel joutuu erilleen ja löytyy viidakosta harhailemasta. Kaveri on tapahtuneesta kumman hiljainen. Paganel on ollut paikallisen toisen heimopäällikön "vieraana". Paganelin johdolla kiivetään vuorelle, jossa aiheutetaan tulivuoren purkaus ja päästään pakoon, läpi laavakenttien ja rikkilähteiden. Kirjassa ihastellaan myös Ikana-Mauin saaren luontoa ja näkevät moa -linnunkin, Moat kuolivat sukupuuttoon, 1800-luvulla saattoi olla enää pieniä yksilöitä jäljellä, moat kuolivat luultavasti maorien metsästykseen.

Loppuosa Uuden Seelannin seikkailusta menee paremmissa merkeissä. He päätyvät kanoottiin ja löytävät oman laivansa Duncan.

Lukukokemukseni oli palkitseva, koska loppuosassa kapteeni Grant löytyy autiolta saarelta, jossa hän on elänyt kuten Robinson  Crusoe. Koti-Skotlantiin päädytään. Monia häitä vietetään. Iki-poikamies- Paganelkin purjehtii avioliiton satamaan. Samalla selviää, että maorit ovat tatuoineet kaverin kehon täyteen kuvia, heraldinen kiwi nokkii hänen sydäntään. Oliko tämä maorien rangaistus vai palkinto? Aiemman tekstin mukaan se oli kunnianosoitus, sillä kiwi on eläin ja sen tatuoiminen osoittaa suurta kunnioitusta.

Tämä on  ensimmäinen tatuointitarina Uudesta Seelannista.

*****
Jules Verne (1828 - 1905) oli ranskalainen tuottelias kirjailija, joka kirjoitti sekä omaan aikaansa liittyviä seikkailukertomuksia:

Jules Vernen Kapteeni Hatteras -trilogiasta olen blogannut TÄÄLLÄ.
Jules Vernen kirjasta Maailman ympäri 80:ss.ä päivässä on blogattu TÄÄLLÄ.
Jules Vernen kirjasta Sukelluslaivalla maapallon ympäri TÄÄLLÄ

Hyvä akateeminenkin tutkimuksen aihe olisi kuinka tarkka oli Vernen kuvaus 1800-luvun oloista. Tässäkin on maorien tapoja varsin suorasukaisesti kerrottu. Oma kulttuurintuntemukseni ei riitä asian analysoimiseksi. Kirjassa on kohtaus, jossa Edward Glenarvan surmaa maorin, joka ahdistelee lady Helenaa. Maori-päällikkö julistaa eurooppalaiset "tabuksi", ja kuollut maori haudataan perinteiden mukaan. Hautajaisissa lyödään nuijalla kuoliaaksi hänen vaimonsa ja orja-palvelijansa, jotka laitetaan samaan hautaan. Orjat jatkavat herransa palvelemistaan tuonpuoleisessa. Samanlainen kohtaushan on Maailman ympäri 80:ssä päivässä, jossa prinsessa Aoudaa ollaan polttamassa rovioilla, koska hänen miehensä on kuollut.

Teoksessa ilmenee ihmissyönti monessa kohdin, sitä selitetään eri tavoin, mutta yllättävälläkin syyllä, eli riistan vähyydellä. Myös silmien ja aivojen syönnistä puhutaan. Kannibalismikuvauksia olen lukenut enemmänkin Polynesiasta kuin Uudesta Seelannista ja tabu -sana on minusta polynesialaista perua. Mutta onko Vernen antama kuva nykytutkimuksen mukainen? Vai onko hän ollut legendojen vallassa. Minusta tämä kirja oli toki jännittävä, mutta monessa kohdin varsin pöyristyttävä ja etova.


2 kommenttia:

  1. Minun vanhempi sisareni oli intohimoinen Verne-fani. Monet fanitukset omaksuin häneltä, mutta ehkä siinä hänen Verne-vaiheessaan minulla oli jo tarve etsiä joitain ihan omia innostuksen kohteita, niinpä en tullut lukeneeksi Verneltä kuin tuon Maailman ympäri 80 päivässä.
    Otat tässä ihan aiheellisia pohdinnanaiheita esille - ja rohkenenpa epäillä, että kyllä Verne on tainnut aika paljon sepittää. Jännittäviä ympäristöjä hän on hyödyntänyt tarinoissaan.
    Eeva H

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varsinkin tässä annettiin varsin verenhimoinen kuva villeistä. Eniten olen pitänyt Vernen kirjoista Sukelluslaivalla maanpallon ympäri, joka on selvä "scifi"teos, ja nerokas, sillä silloin ei ollut keksitty atomikäyttöisiä sukellusveneitä.

      Poista