J.M Coetzee: Barbaarit tulevat

J.M Coetzee: Barbaarit tulevat, Otava 1984 toinen painos, alkuteos Waiting for the Barbarians, 1980, suomentanut Seppo Loponen, sivumäärä 185.

Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittajan J.M Coetzeen Barbaarit tulevat on mestariteos, jota ei voi analysoida lyhyessä bloggauksessa. Siinä tapahtuu pinnan alla ja pään sisässä niin paljon lyhyestä mitasta huolimatta.

Kirjan minä on Imperiumin maalaispiirin tuomari, joka toimii levottomalla rajaseudulla. Tuomari odottaa eläkettä, kerää verot, valvoo yhteismaat, mutta hän ei enää ymmärrä Imperiumin käymää rajasotaa ja vankien ottoa.

Tarinan alussa mies aurinkolaseissa saapuu kylään. Eversti Joll peittää silmänsä, hän on imperiumin kuulustelija eli kiduttaja. On tarkoitus käydä rajasotaa, tunkea barbaarit rajan taakse. Vankeja otetaan, heitä kidutetaan, raajarikoiksi, sitten kuoliaiksi. Piirituomarin ja eversti Jollin kommunikaatio on naamioitu sivistyneeksi ja protokollasta pidetään huolta.

Piirituomari katsoo voimattomana vierestä, hän ei hyväksy kidutusta ja paikallisten provosointia. Barbaarit ovat hänen mielestään paimentolaisia, jotka ovat olleet täällä ennen heitä ja jäävät heidän jälkeensä. Piirituomari on ollut asemapaikassaan liian pitkään, liian yksin. Hän vierailee paikallisen tytön luona öisin. Hän ottaa kadulta taloonsa sokeutetun nuoren barbaarinaisen, hän hieroo tämän vammautettuja jalkoja. Paljolti on kysymys vanhan valkoisen miehen seksuaalisista haluista. Riiteistä, jotka toistuvat öisin. Kalu ja halu kahlitsevat vanhaa yksinäistä miestä.

Aavikolla on kaivauksia, lentohiekka on peittänyt vanhan sivilisaation jäänteet.

Piirituomari näkee unia lumesta, lumilinnasta ja hahmoista, jotka ovat lapsia. Lumiuni on toistuva ja muuntuva.
*****
Barbaarit tulevat -kirja on minusta mielen syviä sopukoita luotaava teos. Siinä on mestariteoksen aineksia.

Juoni on hyvin raadollinen ja jota juonta on takakannessa avattu reippaasti ja minusta liian lineaarisesti. Joka tapauksessa piirituomari lähtee vaivalloiselle matkalle ja palauttaa barbaarinaisen omiensa joukkoon. Ymmärtämättä, että valkoisen miehen kosketuksen jälkeen häntä ei ehkä hyväksytä omien joukkoon. Takaisin tullessa tuomari pidätetään, ja häntä virutetaan vankilassa, joka aluksi on kuvailtu paikallisten säilöpaikkana. Piirituomaria kidutetaan ja nöyryytetään varsin barbaarimaista. Lopuksi piirituomari päästetään rauniona vapaaksi ja hyljeksittynä hän joutuu kerjäämään elantonsa. Coetzeen hienous on kääntää asetelmat päälaelleen, näyttää kuinka ohuella säikeellä olemme asemassamme. Asetelma kääntyy barbaarisodan toivottomuuden vuoksi. Eversti Jollkin murtuu matkoillaan ja palaa ilman tummia lasejaan. Piirikunnasta Imperiumi peräytyy, mutta piirituomari jää, ja on yhteisön jäsen.

Takakannessa mainostetaan piirituomarin valintaa, ja oikeaksi katsomaansa tekoa, eli barbaarinaisen palautusta. Itse tulkitsen teon olevan puhtaasti egoistinen ja lapsellinen. Coetzee itsekin rinnastaa eversti Jollin ja piirituomarin Imperiumin virkamiehiksi. Piirituomari valehtelee rauhan aikana Imperiumin päämääristä ja on oikeudenmukaisuuden kulissi. Kriisin aikana eversti Joll sadistisilla otteillaan puhuu totta sodan aikana Imperiumin tavoitteista. Piirituomari on minusta degeneroitunut ja haihatteleva. Hänen ajattelunsa on oikeata, on epäviisasta provosoida paikallisia ja ottaa summittain vankeja ja kiduttaa heitä. Toisaalta Barbaarit ovat olleet aina alueella, eivätkä lähde pois. Kirjan aikana he rikkovat patoja, varastavat hevosia ja surmaavat jälkeenjääneitä. He käyvät siis sissisotaa. Piirituomari minusta muistuttaa hieman Kurtzia kirjassa Pimeyden sydän tai filmin Ilmestyskirja nyt eversti Kurtzia. Ympäristö ja yksinäisyys on muuttanut ajatukset ja realiteettien taju on kadonnut. Mies on minusta liikaa kalun ja halun vietävissä. Hänellä on fyysisiä suhteita paikallisten kanssa, (liian) nuorien tyttöjen ja naisten, barbaarimaista eikö totta, ei kovin sivystynyttä kuten ei kidutuskaan!

Tämä siirtomaa-analyysi muistuttaa hieman nobelisti Le Clesion teosta Kaupunki nimeltä Onitsha. Se, mikä tuntuu oikealta, voi olla väärää, sillä yhteisön pelisäännöt ja realiteetit antavat toimintatilan. Eversti Joll ja Imperiumi ovat pahoja, näiden toimet ovat kuitenkin ennakoitavissa ja selviä. Piirituomarin logiikka on minusta sumeaa tai hän näkee shakkilaudalla vain siirron kerrallaan.

Kaivausten ja unien sitominen kirjaan on tehty mestarillisesti. Pahuuden ja kidutuksen barbaarimaisuuden ja asetelmien näennäisyyden kuvaus on loistavaa.

Kirjan tapahtumapaikka voisi olla mikä paikka hyväänsä. Ihmisten ihonväriä ei tuoda esiin, eikä kansallisuutta. Minä sijoitin tarinan Namibian siirtomaahan sen aavikoiden ja merenrannan vuoksi.

J.M Coetzeen Barbaarit tulevat on lyhyydestään huolimatta vaikuttava ja vaikea teos, sen psykoanalyyttinen syvältä luotaava ote pitää pihdeissä ja antaa ajattelemisen aihetta.
*****
J.M Coetzee (s.1940) on eteläafrikkalainen Nobel-kirjailija, palkinnon hän sai vuonna 2003, hän on opettanut englantilaista kirjallisuutta ja ollut alan professorina Kapkaupungissa. Otavan kansilehdessä häntä verrataan nobelisti Camusiin. Camusin Putoaminen on kerronnaltaan hieman samantyyppinen kuin Coetzeen Barbaarit tulevat, joka on minusta parempi kuin Coetzeen Foe.