David Grossman: Sinne missä maa päättyy

David Grossman: Sinne missä maa päättyy alkuteos ISA BORAKHAT MI-BESORA (kirjoitusasun kopion Otavan sivulta, Markku Päkkilä on kääntänyt englannista To the End of the Land, suomeksi, Otava/Seven pokkari, sivumäärä 677.

Israelilaisen David Grossmanin (s. 1954) Sinne missä maa päättyy on hyvä ja vähäeleinen teos, jossa on kirjailijan koskettavat loppusanat. Grossman on nettitietojen mukaan suorittanut asevelvollisuutensa 1971-1975.

Teos on sirpalemainen muistoista ja kahdesta muutaman päivän mittaisesta tuokiosta kertova elämänvalintoja kartoittava palapeli. Romaanin keskushenkilö on Ora (nainen), jonka elämää ovat rytmittäneet kaksi miestä Ilan ja Avram, sekä näiden lapset Adam ja Ofer (poikia).

Lyhyt Prologi näytellään, kun Ora, Ilan ja Avram, tyttö ja kaksi poikaa, ovat kuusitoistavuotiaita sairaalassa sota-aikana 1967, he eivät pääse pommisuojaan, tartuntavaaran vuoksi, Ora avautuu ystävänsä Adan kuolemasta ja ilmenee, että Oran äiti selvinnyt holokaustista, Ilan isä on armeijan upseeri. Avramin taustaa ei juuri avata.

Patikkaretki 2000
Toisen osan alussa Ora ja Ofer, äiti ja poika ovat taksissa, ja selviää, että Ilan ja Ora ovat eronneet. Ora pohtii poikiensa Adamin ja Oferin muuttuneen asepalveluksessa. Oferin asepalvelus on äidin helpotukseksi loppunut, mutta Ofer osallistuu vapaaehtoisena vielä yhteen operaatioon.

Äiti rientää saattamaan poikaansa ja heitä kuljettaa perheen autonkuljettaja Sami. Tilanteessa on jännitteitä, Sami on palestiinalainen, hyvä autonkuljettaja ja monin tavoin hyvä ihminen, mutta yhteisössä on näkyviä ja näkymättömiä ristiriitoja, näitä jännitteitä käsitellään autonmatkan lisäksi myös aivan teoksen lopussa.

Myös Oran perheen sisällä on paljon jännitteitä. Oran koko elämä rakentuu kolmeen kolmioon: Ilan-Adam-Ora, Avram-Ofer-Ora, ja Ilan-Ora-Avram. Ora ei ole osannut päättää miehistä, eli pojilla on eri isät.

Ora pakenee Oferin operaation ajaksi Avramin kanssa patikkaretkelle Galileaan matkalla Sami pyytää auttamaan sairaan lapsen kuljetuksessa, sillä Oran mukanaolo helpottaa liikkumista, sillä ilmeisesti Länsirannalla on levotonta, tuskin muuten Ofer olisi mennyt "operaatioon", eli toistuu prologin kuvio: sotilaallinen operaatio, sairas lapsi, joka eristetään, mutta osat hieman toisenlaisia

Galilean patikkaretkellä luodataan Oran elämän valintoja sirpalemaisina muistoina. Ilan ja Avram ovat olleet asevelvollisina 1973 sodassa, jossa Avram on jäänyt vangiksi ja häntä on kidutettu, vapauduttuaan hän ei ole palautunut työkuntoiseksi kuntoutuksesta huolimatta. Spiraalimaisesti lähestytään välähdyksin kaameaa tilannetta, joka on muuttanut kaikkien kolmen Oran, Ilanin ja Avramin elämän.

Yllättäen lopussa ilmenee, että Avram ei ole katkera, eikä kostonhaluinen, vaikka vankeuden aiheuttamat fyysiset ja henkiset vammat eivät parannu. Kolmiot  avautuvat tai ovat avautumassa, ja  muuttavat muotoaan.

Henkilöistä Adam ja Neta esiintyy vain dialogissa, Ofer, Sami ja Ilan ovat muutamalla sivulla. Päähenkilö on Ora, jonka huolta lapsestaan tarkastellaan eniten. Ora on myös itsekkäin, hän ei ole pystynyt tekemään elämänsä valintoja, vaan häilyy kolmioelämäänsä eteenpäin. Se, miten henkilöiden käy jää epäselväksi. Kirjan vahvuuksiin kuuluu kuitenkin arkojenkin asioiden esiintuonti ilman dramatiikkaa tai syyttelyä, jokainen voi muodostaa kirjan perusteella ja tosiasioita tutkimalla käsityksen todellisuudesta, jossa päähenkilöt elävät.

Kirja ei selittele, eikä mestaroi, mutta se antaa kosolti ajattelemisen aihetta.

Hannu Mäkelä: Herra Huu matkoilla

Hannu Mäkelä: Herra Huu matkoilla, Tammi, sivumäärä 213, painovuosi 2007, alun perin vuodelta 1994, neljäs Herra Huu -kirja. Tässä lastenkirjassa on myös kirjailijan itsensä piirtämiä "naivistisia" mustavalkokuvia yhteensä 36.

Herra Huu on minulle uusi tuttavuus. Lasten kirjaksi tämä on hyvä, en pystynyt ennustamaan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Herra Huu on arvoituksellinen enemmän antisankari kuin sankari. Hän on hukassa, tai ainakin joku puuttuu tai on hukassa: uni, unet, kaivo, asunto, matkalippu ja jopa määränpää. Unia on eniten ja nukkumista "vaikeina aikoina voit joutua paljon valvomaan. Kun sinulla on unta säästössä, se on kuin pankista ottaisi".

Minusta omallaan tavallaan hyvä esittää vanhemmat epäröivänä ja keskeneräisenä ja maailma muunakin kuin rationaalisena, on hyvä muistaa, että tapahtumat eivät aina etene loogisina ketjuina. Herra Huu ei kuitenkaan ruikuta eikä syyttele muita, vaan ottaa elämän apean rauhallisesti ja hallitsee hallitsematonta omalla keskeneräisyydellään. Kuvissakin hän on mustana hahmona hieman surullinen. Herra Huun ympärillä on ihmisiä lapsiakin. Herra Huu kokee seikkailuja käkikellon käen kanssa ja ilman, tapaa joitain henkilöitä ja teos päättyy toteamukseen "Mitään syytä huoleen ei ollut. Herra Huu oli varma siitä, että pääsisi perille". Se usko on elämässä ja matkalla hyvä olla ja hyvä aina säilyttää: Pääsemme perille!
***
Käkikellon käki sairastaa ja lomailee, tässä Mäkelä minusta ironisoi. Sarkasmia on esittää Herra Huun jonotus, jossa "laukku pengottiin aina uudestaan ja uudestaan. "Passi? Pakolainen?, Paluumuuttaja?, ne sanat Herra Huu varsinkin muisti." Siirtolaisena hänet sijoitetaan Kaunis kesä -nimiseen siirtolapuutarhaan. Huomattavaa on alkuperäinen ilmestysmisvuosi, joka on 1994.

Lainauksia vielä muutama, ei minusta mitään lässynlässyä vaan kaunokirjallisuutta, ja hienoa, jos lapsilukijoita ja -kuuntelijoita löytyy:
Sitten pakasti, ilma seisahtui kuin hevonen ja huokui huurua, ja arat tähdet alkoivat katsoa hiljaa tummenevalta taivaalta. Herra Huu yritti pitää säähavainnoistaan kirjaa.... s. 86

Jääkenttä oli myös kääritty rullalle ja kannettu mattona pois: sen paikalla oli sohjoa ja santaa. s.87
Lainaus on luvusta Herra Huun kalaonni, missä Herra Huu päätyy onkimaan Ukon kanssa. Ukko haluaa kalaa, ei saa, Herra Huu haluamattaan saa kalaa paljon. Kalat jäävät Huun ämpäriin. Herra Huu tulee kotiin ämpäri tyhjänä, kalat hän on päästänyt koteihinsa.

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka, Kirjakauppaliitto 2013, kirjan ja Ruusun päivä kampanjakirja, kaksi osaa, 118 sivua. Tämä formaattikirja on vastaava kuin viime vuotinen Tuomas Kyrön Miniä.

Tervon teos lähtee käyntiin kulttuurialan tohtorimiehen pulmalla: joulunäytelmän vauva on kuumeessa, myös ylipirteänä ja epäpätevänä yläkoulussa historian opettajana touhuava perheenisä käy ylikierroksilla. Seimessä sijainen pitää olla, vaikka vauva ei kuvaelmassa paljon näy, se on koko kuvaelman tärkein henkilö.

Mies ei etene muidenkaan näyttelijöiden valinnassa, mistä löytyisi itämaan viisaita miehiä, ja neitsyt, tämä on kaikki käsitelty tervomaisella otteella "Itämaan tietäjät vaikenivat tupakkaepisodin loukkaannuttamina, mutta suostuivat epäilemään, ettei kukaan luokan tytöistä halunnut leimautua neitsyeksi". s.21. Ositus vuotaa, kun "itämaan tietäjät ilmoittivat sairastuneensa nuhaan. He toivoivat sen jatkuvan joulun yli" s.24

Mies etsii maanisesti näyttelijöitä, ja se johtaa ylilyönteihin.

Toisaalla tohtorin vaimo ydinperheen poliisi-äiti Asta-Linnea Kiuru kaihoaa menettämäänsä kolmatta lasta, ja mankuaa mieheltä "Hedelmöitä minut".
***
Ennen kuin loppuun päästään käydään poliisilaitoksella selvittelemässä asioita, tutustutaan jarrusukkiin, ja sen omistajaan, saadaan katsaus yläkoulun historian opetuksesta, Kolmannen miehen lääkeongelmasta, koulun käskysuhteista, tutustutaan mukaviin naapureihin, ja saadaan tietoa Itäkeskuksen monikulttuurisuudesta.

Sana jarrusukka esiintyy monesti teoksessa, mutta ensimmäisen kerran se mainittaneen sivuilla 40 ja 41.
Kysyin tiesikö rouva Lindsten, mikä oli jarrusukka oli? s.40, tiesihän Signe-rouva, kun jalassa jarrusukat itsellänkin olivat, ja siihen todetaankin, että "Elämä, tuokio jarrusukkien välillä" s.41
***
Henkilökohtaisesti tunnustan, että en pitänyt kirjasta lainkaan, se oli hyvin kirjoitettu, hauska, ja ajoin erittäin jännittäväkin, siinä oli loistavia havaintoja koulusta, kerrostaloyhteisöstä ja elämästä.

Mutta pääongelma on tämän bloggarin korvien välissä. Siinä tehtiin huumoria asioilla, joiden tällaista käsittelyä en pidä korrektina. Kuten yleensä tiedän olevan makuasioissa vähemmistöä. Luultavasti siis kirja saa myönteisen vastaanoton ja kiitosta nokkeluudestaan.
***
edit klo 16:45
Älkää tämän antako lannistaa hieno kampanja jotain saa ilmaiseksi, hyvä kirja, hyvä kirjailija, saa kokemuksia, ja saa testattua onko kovempi huumorintaju kuin tällä puupäisellä bloggarilla.

Kun kirja on ollut jonkin aikaa markkinoilla kirjaan ne kaksi asiaa, mitkä rassaavat, mutta ne liittyvät niin olennaisesti juoneen niin en vielä mainitse :)

Tervon Troikan arvio on  täällä
Pyhiesi yhteyteen arvio täällä.
Hotakaisen Kantajasta, Kirjan ja Ruusun päivän kylkiäisestä on blogattu täällä.
***
Kunnianosoituksena Jari Tervolle, tässä pähkinänkuoressa, mitä hänestä julkisuuden kautta tiedämme

Jari Tervo

Näkyvin toimi Jari Kalevi Tervolla on jokaviikkoinen Uutisvuodon kapteeni, jossa sanavalmiin kapteeni Tervon voittoprosentti on yli 50%. Jari Tervo on älykäs ja humaani kirjailija, joka taannoin valittiin vuoden taksiasiakkaaksikin. Tervolla ei ole tiettävästi ajokorttia ja hän lienee käynyt siviilipalveluksen. Jari Tervo on nettitietojen mukaan on syntynyt Rovaniemellä 2.2 1959. Koulutukseltaan hän on humanististen tieteiden kandidaatti pääaineena ollut kotimainen kirjallisuus. HuK tutkinto oli vanha yliopiston välitutkinto. Voi olla, että tiedo ei pidä paikkaansa, mutta yo-todistuksessa oli varsin monta laudaturia.
Jari Tervo valmistui toimittajaksi Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoulun kautta. Jari Tervo kirjoitti pitkään Ilta-Sanomiin eli oli vuosina 1984 - 1995 lehden kotimaan uutistoimittajana. Tervolla on vaimo ja lapsi.
Kirjailijaksi ei tulla yhdessä yössä ja haluamalla, Jari Tervo aloitti runoilijana jo opiskeluaikanaan. Jari Tervo on julkaissut viisi runoteosta, ensimmäisen Tuulen keinutuolin vuonna 1980, Intialainen lippalakki -teoksen jälkeen (1999) Tervo ei ole julkaissut runoteosta. Näiltä ajoilta on peräisin ensimmäinen (tunnettu) palkinto, Tervo voitti J.H Erkon kirjoituskilpailun vuonna 1979 (ei siis J H Erkon palkintoa vuoden parhaasta esikoisteoksesta).
Vapaana kirjailijana Tervo on ollut vuodesta 1995 alkaen.  Tervo tunnettiin kirjailijauransa alussa satiirisista teoksista kotikaupungistaan Rovaniemestä. Nämä ovat kirjoitettu 1990-luvulla,  Jari Tervo julkaisi vuonna 2000 päiväkirjan Kallellaan, joka käsitteli poikansa syntymää. Tästä voi päätellä, että hän asuu pääkaupunkiseudulla ja nykyisin hän kirjoittaa fiktiivisiä historiallisia romaaneja, ja poliittista satiiriakin, kuten Myyrä (2004), Ohrana (2006) joka kertoo mm. jatkosodan aiksen "rakkauskertomuksen", Troikka (2008), joka kertoo kansalaissodan jälkeisistä salahankkeista sekä satiirinen politiikasta kertova Koljatti (2009), jossa pääosissa on Pekka Lahnanen sekä uusin Layla (2011), joka käsittelee kurdinaista ja kurdeja.

Jari Tervo ei ole (vielä) saanut Finlandia-palkintoa, joka jaetaan vuoden parhaimmalle kotimaiselle teokselle kolmesta ehdokkuudesta huolimatta, käteen on kuitenkin läiskähtänyt kuitenkin sekä Kalevi Jäntin palkinto vuonna 1993, kahdesti Suuren Suomalaisen Kirjakerhon palkinnot vuosina 1994 ja 1999, sekä vuonna 2005 WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinto. Jari Tervo kirjoittaa Wsoy:lle.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi WSOY 2012 (The Sense of an Ending, 2011)

Suomentanut. Kersti Juva, kaksi osaa 157 sivua. Teos on arvoituksellinen tragedia, joka on kuin lehmän ruuansulatus, monimutkainen prosessi, jossa syödään ruoho ensimmäisessä osassa, röyhtäistään, ja märehditään se toisessa osassa. Lopputulemana tulee varsin toisenlaista tavaraa kuin aluksi otaksuttiin. Muistoilla, muistilla ja merkityksillä leikitellään. Englantilainen kirjailija Julian Barnes on syntynyt Leicesterissä vuonna 1946, tämä on hänen yhdestoista romaaninsa, ja se on palkittu Man Booker -palkinnolla.

Kirjan ensimmäisessä osassa Tony (Anthony) Webster muistelee kouluaikojaan, ja nelikkoa, jonka filosofinen älykkö Adrian Finn oli opettajien lemmikki, tyhjänpäiväisillä kvasifilosofisilla repliikeillään historiasta ja itsemurhasta. Koulusta nelikko siirtyy eri paikkoihin Tony Bristoliin, Adrian Cambridgeen kvasifilosofoimaan lisää. Tonylla on omituinen tyttöystävä Veronica Ford, joka jättää Tonyn ja seurustelee miltei yhtä omituisen Adrianin kanssa. Adriani Finnin omituisuutena on oma äiti ja se, miksi hänen äitinsä jätti perheensä, ja kävi katsomassa Adriania Lontoossa. Veronica Fordin salaisuutena on taas, miksi hän on niin omituinen.

Ensimmäinen osa on puisevaa englantilaista kvasifilosofista pölinää yhdistettynä intohimottomalla tyttöystävien ja mitäänsanomattomien tai kuvottavien seksikokemusten kertaamisella, ja dialogista on seuraava hyvä esimerkki "minä en tanssi -antropologisena huomiona, mutta myös asettaakseen sääntöjä tulevalle suhteelle" s.26. Alkukappaleen hengen mukaisena myös tanssikohtaus kakaistaan uudelleen pureksittavaksi.

Fordeilla vierailun tunnelmaa kuvataan osuvasti seuraavasti "minun oli niin vaikea olla, että kärsin ummetuksesta" s.36, eli odotellaan kuin jokin päättyisi , joten "olin kotona alkuillasta. Muistan, että paskansin pitkään ja hartaasti". s.37. Tämä on kirjan teemaan liittyvä olennainen olio. Fordin koko perhe oli vinksahtanut ja englantilaiseen tapaan, kaikki pidetään ummetuksen omaisesti sisällä.
***
Toisessa osassa Tony on jo eläkeläinen, ja saa Veronican äidiltä 500 puntaa testamenttilahjoitusta ja  muutaman dokumentin, jotka mahdollisesti selvittävät Adrianin ja Veronican salaisuuksia. Adrianin päiväkirja on kuitenkin Veronicalla mutta on nyt määrätty Tonylle, mutta sitä tuskin ilman kymmenien sivujen saivartelua saa, puhumattakaan siitä, että kerralla tulee tarkasteluun sivun verran koodattua filosofista pölinää.

Minusta kirjan ydin on varsin yksinkertainen: Pelkuri pölisee filosofista hölinää siksi, että ei uskalla ottaa vastuuta itsestä, omista tekosistaan eikä toisista. Toisaalla kertoja ihailee ja kaihoilee menettämäänsä ystävää, vain siksi, että on itse oman elämänsä sivuosan esittäjä parrasvalojen ulkopuolella, tosin on ollut pelkuri itsekin, ja lähetellyt ikävää roskapostia. Adrian on Finn vain sukunimeltään suomalainen, eli hänet on vangittu englantilaiseen valeälylliseen sanojen merkityspeliin, vaikka lapsuuden traumat olisi pitänyt purkaa tai hyväksyä ja jättää taakse.Tästä jäljelle jääneet joutuvat kärsimään.

Kirjalle on olemassa kolme arviointia.

1. Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi on loistava taiteellinen kuvaus, jossa pienin eväin saadaan moniuloitteista proosaa, jonka merkitysten muuttumisen hienoutta ihaillaan. Päähenkilö tässä tulkinnassa on tuomittu ikuiseen keskinkertaisuuteen, jossa kaikki, minkä hän näkee, on näennäistodellisuutta.

2. Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi on tylsä englantilainen sanahelinä ja -hölinä, jonka merkitystä muuttava kerronta on yhtä kuin teoksessa mainitut käsinleikatut lohkoperunat: liian suurta, ja jotka perunat jäävät sisältä raaoiksi, ja maultaan suolattomiksi.

Varo juonipaljastuksia, älä lue, jos et lukenut itse teosta

3. Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi teoksen merkitysten hienoutta ja eksemplaareja voidaan märehtiä ironisen kuivin indeed-hymähdysten kera, samalla kun toista pikku sormea pidetään oikeassa kulmassa ja siemaillaan oikean lämpöistä iltapäiväteetä ja väliin lainataan jotakin filosofia.  Mutta jos mennään analyysissa pintatason alle eli ruuansulatusvertauksessa pitää huomioida, että lehmällä on pötsi, verkkomaha, satakerta ja juoksutusmaha, märepala tuleekin verkkomahasta pötsin kautta suuhun, eikä suoraan pötsistä.

Rouva Ford:  keiden äiti hän olikaan => jos kirjailijan lopullinen "tulkinta" on ”totuus”, miksi Adrian lähettää kirjeen Tonylle? Eikö silloin myös Tonyn lopullinen vastaus olisi ollut Adrianin mielestä järkevä ottaen huomioon Veronican ja Adrianin suhteen? Eivät he olleet naimisissa, Veronica ei ollut Adrianin lapsen äiti, mitään rutsaa ei ollut!!!

Tämän tulkinnan mukaan on kysymys merkitysmosaiikista, jonka aukeneminen jää osalta vaillinaiseksi, kuka olikaan ”vanha veikko” eikä  ”kupeitten hedelmä” tarkoittanutkaan mitään.

Jos jäi vaillinaiseksi ymmärrys, niin vaillinaiseksi jää kirjailijalta jalkapallon todellisen suuruuden ymmärtäminen, hänestä jalkapallo on laji, "jossa inhotaan ihmisiä, joilla on erivärinen paita, kuinka teeskennellään vammaa, kuinka roiskitaan räkää kentälle,-katso näin, paina toinen sierain lujasti kiinni ja purskauta sitten toisesta vihreää limaa ulos … s.111.
Tässä tulkinnassa Tonyn ex-vaimo Margaret edustaa tervettä järkeä Tony on jotakuinkin järkevä, Adrian ja Veronica edustavat Margaretin ja Tonyn irrationaalisia vastakohtia, kykenemättömiä suoraan keskusteluun tai vastuunottoon.

Mikä on sinun arviosi?

***

Historiallis-filosofista pölinää edustaa seuraava kirjailijan suosikkihokema

Historia on varmuus, joka syntyy siinä, missä muistin puutteet kohtaavat dokumentaation vaillinaisuuden. Tähän hän liittää myös huomion siitä, että historia on voittajien valheita ja itsepetosta.
***
Leena Lumi on pitänyt kirjasta, ja bloggaus on upea täällä.

Kirsin myös upea bloggaus on nuivempi teokselle täällä.
Annin täällä.
Jaanan arvio on täällä.
Arjan arvio on täällä
Erjan arvio on täällä
***
Kirjan varasin ja lainasin kirjastosta, jono oli pitkä, ja kirja oli lopulta Uudenkaupungin kirjaston leimalla varustettu. Luin sen kahdessa päivässä maaliskuun alussa, joten seuraava sai luettavaksi sen ilman viivytystä.

***
Teoksessa käsitellään muistoja, ja ihmisen eri muistoja, ja lapsuuden ja nuoruuden uudelleen jäsentämistä. Päähenkilö Tony Websterillä on selvästi auditiivinen muisti, koska hänellä on kaikki kelalla, josta pyörittää tiedot. Visuaalinen muisti toimii toisella tavalla. Teoksessa ei kuvata juuri lainkaan värejä, vaatteita, kasvonpiirteitä, eikä tuoksuja.

Muumit sarjakuvaklassikot I ja II

Muumit Sarjakuvaklassikot I on Wsoy:n kokoelma alkuperäisiä Tove Janssonin Evening Newsiin piirtämiä sarjakuvia.

Muumisarjakuvien ensimmäinen kuva on allaolevan mukainen, tahallani, olen tehnyt siitä epäselvän. Siinä Muumipeikko "esittäytyy". Vastaava pyöreä kuva esiintyy muutamassa ensimmäisessä tarinassa, mutta myöhemmin Tove on luopunut kuvakulmasta.

Ensimmäinen tarina on nimeltään "Muumipeikko", ja se oli minulle pettymys tarinallisesti. Molemmissa albumissa kuvat ja piirrosjälki ovat uskomattoman hyviä ja sarjakuvamaisia, mutta kaksi ensimmäistä tarinaa ovat  minusta varsin laimeita, alkuhapuilua. Alkukuvassa Muumipeikko yrittää seisoa päällään. Jatkossa Muumipeikko säätää Nipsun kanssa. Muumitalossa ei ole perhettä, mutta muuta porukkaa pyörii. Muumipeikko yrittää häätää niitä veden ruiskuttamisella, ja myös Haisulin avulla. Myöhemmin tarinassa, joka on 91 sarjakuvarivin mittainen, Muumipeikko ja Nipsu kaupittelevat nuoruuden eliksiiriä, joka muuttaa kaiken vastakohdaksi. Lopussa pyörii mukana jo Niiskuneitikin.

Seuraava tarina on Muumiperhe, jossa Muumi on tuhlannut edellisessä tarinassa saamansa rahat. Toisaalla Muumipappa ja Muumimamma haikailevat kadonnutta poikaansa. Lopulta Muumipeikko kohtaa vanhempansa, jotka adoptoivat Nipsunkin. Pian kulkuri Nuuskamuikkunen pyörii isoissa kengissä.  Rikas täti tulee rahapussukoiden kanssa laaksoon (muistuttaa piirrettyä muumijaksoa Jenni tädistä). Tarinassa tökkii ainakin se, että sen tapahtumat ja perustarina on erilainen kuin muumikirjojen. Myöskin puhutaan myrskystä ja täydestä kuusta, mutta kuvassa on pieni kuunsirppi. Tarina on 85 sarjakuvaklippiä pitkä.

Muumiperhe Rivieralla -tarina on kolmas kertomus ja minusta tarinanakin hyvä. Perhe lähtee soutuveneellä etelään, ja saapuvat Rivieralle, Täällä Niiskuneitiä piirittää lihaksikas Clark, mutta Niiskuneiti haikailee bikinien perään kun sellaiset ovat Audrey Glamourilla! Jaksossa rutiköyhät muumit majoittuvat sviittiin, ja tutustuvat maksulliseen maailmaan, jossa palvelu pelaa luulossa, että juomarahat ovat suuret. 

Tämä on arvokas kuva, helposti asetelma on irvokas

Niiskuneidin rulettivoitolla  saadaan ylläolevat bikinit ja maksetaan hotellihuone ja annetaan puolen miljoonan juomarahat. Lopuksi Muumit tutustuttavat äveriään Markiisin boheemielämään, tai elämään veneen alla. Lopussa lähdetään sillä veneellä kotiin.

Bikinipukuista Niiskuneitiä saa Muumikaupasta ostettuakin.

Albumin päättää tarina Yksinäinen saari, joka ei ole henkilökohtainen suosikkini. Muumit käristävät sikaa, esi-isät (ei Taikatalven kaltaisia) ja näiden haamut pomppivat paikalla ja Mymmeli ja Niiskuneiti tutustuvat muutamaan hennon näköiseen merirosvoon. Tarina on 78 sarjakuvaklippiä pitkä.

Muumit Sarjakuvaklassikot II sisältää neljä seuraavaa tarinaa.

Vaarallinen talvi esittelee Muumien talven viettoa tilanteessa, jossa talvi, kylmä ja lumi yllättävät, eikä mennä talviunosille. Hiihtämiseen ja luisteluun tutustuu koko paikalla oleva perhe, tämäkin tarina nakertaa Taikatalven pohjaa. Hienoja kuvia tosin, ja tarinana sarjakuvamainen ja on 82 sarjakuvaklippiä pitkä

Kuvitteluleikki -tarina tuo Muumilaaksoon Vilijonkan ja hänen lapset. Tarina sisältää paljon samoja elementtejä kuin Muumipiirrettyjen vastaava jakso. Pedantti Vilijonkka vastassaan boheemi Muumiperhe. Muumiperhe palkkaa kodinhoitajaksi Miskan, jolla on koira Surku. Kun Vilijonkka palaa matkaltaan on Miskakin "muumiutunut". Tarina on 82 sarjakuvaklippiä pitkä

Talonrakennus tarinassa Pikku Myyn äiti tulee lukuisien lastensa kanssa vierailulle muumitaloon. Muumipeikko rakentaa oman talon, josta tulee vinksin-vonksin-talo, jonka hän sitten lahjoittaa pikku mymmeleille. Jakso on kutakuinkin sama kuin vastaava piirretty jakso. Hyvä tarina, joka on 60 sarjakuvaklippiä pitkä

Aloitamme uuden elämän -tarinassa profeetat saarnaavat ja porukka muuttaa elämäänsä, joka palaa sitten uomiinsa.
***
Muumit Sarjakuvaklassikot III:n bloggaukseni on täällä. 

Sirke Happonen Tove Janssonin muumiteosten kuva ja Muumiopas

Sirke Happonen: Vilijonkka ikkunassa, Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike  WSOY, 2007 , 315 sivua 

Tämä on painetussa muodossa Sirke Happosen väitöskirja, jossa hän tarkastelee muumiteoksien sanoja ja kuvia ja liikettä. Liikettä verrataan pysähtyneisyyteen, ja tekstin ja kuvan suhteita verrataan toisiinsa.

Vilijonkka ikkunassa on novellikokoelman Näkymätön lapsi kuva tarinasta Vilijonkka, joka uskoi onnettomuuksiin, tässä kuvassa on liikettä. Happonen monessa kohtaa näyttää kuvan kehityksen. Tässä kuvassa on todella  myrskyä ja tunnetta. Vilijonkan takana on myös hahmo kirjassa, mutta ei näissä luonnoksissa.

Väitöskirjassa on paljon kuvia mustavalkoisena ja värillisenä: staattisia, dynaamisia. Jo teoksen alussa on kuvasivu, jossa on luonnos Taikatalven kulusta kuvin ja sanoin Muumipeikon ja Tuutikin kohtaaminen on aivan luonnostasolla, samoin kuin Orava ja Pikku Myy, hieno mahdollisuus nähdä, miten kirjan tarinaa on luonnosteltu kuvien ja tekstien kautta. Tove teki luonnokset käsin, ja kirjoitti kaikki tekstit käsin (ei siis kirjoituskoneella). Jäärouvan Tove jätti kuvituksesta tarkoituksella pois, ja Tove antaa jokaisen kuvitella se.

Toven varhaisia kuvituksia on laajahkosti esillä. Kuvat muodostavat olennaisen osan teoksesta. Suosittelen teosta niille, jotka ovat kiinnostuneita Toven kuvataiteellisista kyvyistä. Huomion arvoista on myös tarinoiden synty kuvina ja sitten tekstinä, eikä päinvastoin.

Happonen avaa Kuka lohduttaisi Nyytiä teoksen kuvitusta ja värimaailmaa. Harmaa on pelon ja irrallisuuden väri, värimaailma muuttuu tarinan kuluessa. Teoksessa on värimalleja ja layouteja. Kuinkas sitten kävikään tarinaa avataan myös, ja siinä tarkastellaan myös fontti-tyypin muutoksen merkitystä.

Happonen analysoi väitöskirjamaisesti monia kuvakokonaisuuksia, esimerkiksi tanssikohtauksia, joita on muumikirjoissa todella paljon (Kometjakten, Trollvinter, Pappan och havet ...). Tanssi oli tärkeää Tove Janssonille.

Luonnoksia esitellään, moni ei ole päätynyt itse tarinaan, kuten kuusi luonnosta tarinasta Maailman viimeinen lohikäärme.
Tarkastelussa on Näkymättömän lapsen monet novellit ja niiden kuvat enimmin ehkä Vilijonkka, joka uskoi onnettomuuksiin, kuten ylempänä oli puhetta, mutta myös novellin kuvat, jossa Kampsun asento kuvaa torjuvuutta, varjoliikkeet, myrskyn rikkoessa ikkunan Vilijonkan hahmossa esiintyvä toisaalta pelko toisaalta toive. Taikurin hatun kuvassa, missä Niiskuneiti katsoo laivan keulakuvaa, hänen katsessaan on narsistista ihailua.

Liiteosa on myös upea, siinä on kirjankansia sekä piirrosten eri versioita.

Sirke Happonen: Muumiopas, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012, 248 sivua on täydellinen kokoelma muumihahmojen kuvailusta aakkosjärjestyksessä. Aakkosjärjestys on hyvä ja huono. Hyvä, että etsimänsä löytää, huono siksi, että A:sta aloitetaan ja sarjakuvissa esiintyvät agenttihahmot (ja vakoojat) eivät ole kovinkaan olennaisia. Kuvitus on sen sijaan loistava, teokseen on kerätty hahmon kehitys, ja pieniä yksityiskohtia. Sarjakuvissa Niiskuneiti on taipuvainen ihastumaan. Niiskuneidin miehet ovat kokoelma täydellisiä luusereita ja nynnyjä pässinpäitä.

Kiinnostavin hahmokatras löytyy sivulta 104, eli muumit. Muumimamma, Muumipappa, ja Muumipeikko, sitten Mymmelit sivulla 138 ja Mörkö sivulla 144, Mörköä taustoitetaan hyvin, ja nimen merkitystä pohditaan. Muumipappa ja meri teoksessa Mörkö on jo hieman lämpimämpi.

Teoksen etu on pikkutarkkuus, millä hahmot on poimittu, ja koitettu löytää kattava kooste kuvista, tämän jälkeen teos toimii hyvänä hakuteoksena. Happonen on poiminut tekstin keskelle hyvinkin kiinnostavia havaintoja esimerkiksi Tove Janssonista, Tovesta ystävistä ja joitain Toven maalauksia, ja kuvatekstissä on huomioita maalauksissa esiintyvistä hahmoista ja niiden merkityksestä.

Kirjassa kerrotaan, että Nuuskamuikkusen esikuva olisi Atos Wirtanen, Toven ystävä, luulin aiemmin, että hahmossa olisi Toven veljiä esimerkiksi Larsia, Muumimamman esikuvaksi mainitaan oma äiti. Tuutikin esikuva lienee Tuulikki Pietilä (oma luulo). Muumipeikon avulla tekstin mukaan käydään läpi miehenä ja naisena olemisen ominaisuuksia.

Kirjaan on poimittu lainauksia. Nuuskamuikkuseen on poimittu Muumipeikko ja pyrstötähden toteamus, "minä omistan kaiken, mitä näen ja mistä ilahdun". Hahmojen kehitys on myös tuotu hyvin esille. Tove Jansson piirsi uudestaan ja paranteli teoksiaan eri painoksiin, siinä on huomion arvoinen tieto.

Sirke Happosen Muumiopas on muumikeräilijälle hyvä lisä ja kattava hakuteos, josta Villasukka kirjahyllyssä on loistavasti postannut näin. Villasukan kirjahyllyssä Näkymätön lapsi bloggauksessa näet Vilijonkka ikkunassa kuvan "lopullisen version" täällä.

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja sisäoppilaitoksen salaisuus

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja sisäoppilaitoksen salaisuus, 2007, alkuperäinen The Mystery of the Missing Millionairess 1991, sivumäärä 123, Tammi.

Päätin lukea yhden Neiti Etsivä -kirjan, kuuluu yleissivistykseen. Paula Drew, neiti Etsivä menee katsomaan köyhää ja kuuliaista Claudia Dixonia Brookfield Academyyn. Elokuvatähti Nicholas Armandin tytär Veronica katoaa. Koulun rehtorin neiti Greyn korviin on kiirinyt Paulan etsivämenestys ja hän antaa luvan tutkimuksiin. Veronican huoneessa häärii Margot köyhä ja katkera opiskelija. Veronican rikas isä lähettää henkivartijansa Phil Krogerin tutkimuksiin, ja pian kaveri tähtäilee Paulaa asellaan ja kyräilee Paulaa mielessään.

Paula Drewin mukana ovat Bess Marvin ja George Fayne. Soitto kidnappaajilta tulee, ja näyttelijä-isä-Nicholas komeana ja karismaattisena tulee paikalle. Sisäoppilaitoksen väellä ja oppilailla on omat salaisuutensa: rehtorilla on äidin hoitomaksuja rästissä, ja oppilailla on lukukausimaksujen maksamisessa vaikeuksia. Neiti Etsivä taas seuraa vihjeitä, pelastaa uhrin, pohtii ja puntaroi, asettaa ansan, selvittää kidnappaajien pomon, ja saa napattua kaverin kiinni, pelastaa miljoonan lunnaat, mutta jää ratkomaan River Heightsiin mysteerejä eikä astu miljonäärin palvelukseen.

Rutiinilla kirjoitettu vauhdikas seikkailu, joka täyttää oman ihailijajoukkonsa odotukset. Tämä antaa tytöille esikuvaa, että nuorissa neideissä on neuvokkuutta, ja miehet peitotaan älyllä ja toiminnalla.

***
Neiti Etsivä on täynnä naisenergiaa. Paula Drew ja hänen kumppaninsa ovat tyttöjä tai naisia. Kaikki naiset ovat lopulta hyviä ja viattomia, ja yhteisymmärryskin löytyy.  Rikolliset ovat miehiä ainakin tässä. Paula voittaa heidät älyllään ja naisellisilla avuillaan. Varmasti antaa tytöille itseluottamusta ja intoa selvitä miesten maailmassa, ja selviytyä siinä älynsä ja neuvokkuutensa ansiosta.

***
Wikipedian mukaan tämä on ilmestynyt vuonna 1993 numerolla 79. Listan mukaan ensimmäinen teos olisi Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti vuodelta 1955.

Taskunovellit, Vilja-Tuulia Huotarinen

Taskunovellit, toimittanut, Vilja-Tuulia Huotarinen, 137 sivua, Karisto, 213 sivua

Taskunovellit on Vilja-Tuulia Huotarisen kokoelma novelleja. Niitä novelleja on tusina.

Novellikokoelman aloittaa Riku Korhosen Leipäjono, jonka novellin päähenkilö on köyhä, mutta halveksii köyhiä ”anna kymmenelle köyhälle kirja, kaksi näistä osaa avata kannet ja toinen lukea”. Tämä on tekstiä, jota en ymmärrä. Köyhien ymmärrys kirjoista on minusta hyvä, eli novellin päähenkilön ajatukset eivät ole kovin empaattiset. Tämän voi myös nähdä ironiana, mutta minä en nähnyt. Leipäjonossakin käydään, mutta ruuanhakuun ei päästä. Novellista en pitänyt.

Entisen kansanedustaja Rosa Meriläisen Pieni naiskaartilainen, joka tarkastelee äidin huolta tyttärestä vuonna 1918, ja inhimillisyyttäkin löytyy. Minusta tässä kokoelmassa tämä on hyvä novelli, jo ajatusmaailmaltaankin.

Tuomas Kyrö Kaksijakoinen Raimo, oli minulle ikävää luettavaa. Lihavuudesta tehdään pilaa. Kaveri ei mahdu asuntoon ja kaksia penkkejä tarvitaan, ja sitten on nämä lainapeitejutut. En pitänyt lainkaan. Ei minusta myöskään ironiaa, vrt Leipäjono.

Erään ihailijan päiväkirjasta novelli Petri Tammisen näppäimistöltä. Tämä on erään naiivin ihailijan päiväkirja. Ihailun kohde oli kirjailija Petri Tamminen. Tässä oli minusta saatu kiteytettyä paljon pieneen novelliin.

Eino Santanen kirjoittaa novellissaan Nyt ulos tapaamaan ihmisiä Pekka, vuokralainen Pekasta, jonka vuokranantajaa Timo Määtää on vaikea tavata. Puhelinkeskusteluja käydään, ja vuokramarkkinoiden solmuja "avataan". Määtä on näätä (noin kuvainnollisesti).

Tommi Musturilta on novellin sijasta sarjakuva Musta kappale, joka on mustavalkoinen sarjakuva.

Anu Holopaisen Yksi, kaksi, kolme neljä, viisi NYT on tunnelmaltaan hyvin kesäinen novelli. Kesäsiskot viettävät aurinkoista lapsuuden kesää.

Tiina Raevaaralta on novelli Puutarhurin tyttäret, missä vanhus muistelee ruusujen huumavaa hajua, ja liiallista kasvua.

Ville Hytösen Sellaisena iltana kertoo yksinäisen miehen fantasioista, ja kokemuksista. Kokemukset aktiivin indikatiivin preesenssissä, ja haaveet konditionaalissa. Kaveri haluaisi olla naisten supermies. Jääkiekkoilijan halvaantuminen on kipupisteenä.

Sirpa Kähkösen Sorbettisydän on monimerkityksellinen novelli, jossa Immi muistelee mehujään myyjää, varvassandaleita, ja potee ikävää. Hyvää kuvailua.

Taija Tuomisen Elämä ei ole kebab-passi on rankka novelli, rakkaudesta mustasukkaisuudesta, ja tragediasta.

Laura Lindstedtilta on novelli SLAM BOOK eli kertomus siitä kuinka sinun isäsi nussi hänen äitiänsä. Rivosta nimestä huolimatta novelli lienee paras koko joukosta, se on rankka kertomus koululuokan jännitteistä, sairaasta kiusaamisesta, joka ilmenee SLAM-bookiin kirjoitettuina kommentteina, joiden alkuperä on Slambookin omistajan isän ja Slambookiiin kirjoittajan äidin suhde. Sinä muodossa kirjoitettu novelli jätti hieman oudon olon, ongelmia kaikilla on, mutta lasten ei pitäisi joutua kärsimään vanhempiensa käytöksestä.

Viimeisen novellin ansiosta jäi hyvä jälkimaku. Novellikokoelma oli helppo ja nopealukuinen. Novelleja voi lukea uudestaankin. Sopii yläkouluun luettavaksi. Mitään yhteistä teemaa ei nouse, mutta monessa novellissa tekee kipeää, tai on jotakin ongelmaa päällä.

L.M Montgomery Vanhan kartanon Pat

L.M Montgomery Vanhan kartanon Pat, Minerva-pokkarit, 2011 365 sivua. Sivumäärästä tarina kattaa 354 ja kirjassa on kuva Silver Bushista eli kirjan nimen "kartanosta" sekä suomentaja Sisko Ylimartimon seikkaperäinen selvitys kirjan merkityksestä L.M Montgomerylle. Hänen mukaansa tämä on hänen avainteoksiaan, ja Patissa on paljon häntä. Teoksen kannen kuvassa lienee juuri Pat, joka katselee portaikon pienestä pyöreästä ikkunasta, joka ikkuna on kovin tärkeä. Tämä kirja on myös ikkuna L.M Montgomeryyn, sillä Patissa on paljon L.Maudia. Tämä kirja on hyvää luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita Montgomerysta ja montgomerylaisesta maailmasta.

Kansikuvassa minua hämmästyttää poskipuna ja huulten tumma puna, ei minusta sovi lapselle. Kirjan kannen vihreästä väristä en myöskään pidä, tai kontrasti on outo, kysyin erään toisen henkilön (joka tietää kuvataiteesta enemmän) mielipidettä kannesta ja tuntemukset olivat samansuuntaiset. Kannen värien selityksenä voi olla Judyn kertomat "kummitus"-jutut ja luonnon kokeminen "animistisena", tosin minusta luonto on kauniimpi kuin tämä kansi. Kirjan Pat kokee niityt ja kedot vahvasti, luonnon kuvaus on herkkää ja kaunista. Itseäni kummastutti Patin rakkaus saniaisia kohtaan. Saniaisia tosin on tuhansia lajeja, mutta ne ovat kaikki itiökasveja, jotka eivät kuki, joten kummastuttaa kuvaus "kullanhohtoisia saniaisia, joiden tuoksu leijui ilmassa" s.17. Alas teen luettelon kasveista, joita kirjassa mainitaan. Alkukappaleessa voin kuitenkin vilpittömästi todeta, että kirjan sisältö on aivan mahtava, todella korkealaatuinen kirja, kaikille henkilöille, jotka tuntevat Montgomeryn teoksia ja on lukenut joko Anna-sarjan tai Pienen Runotytön

Alkupuheessa avataan myös Lucy Maud Montgomeryn kiintymistä paikkoihin, läheisiin ja kotieläimiin ja alleviivataan, että juuri Pat kokee asiat samoin.
Pat sanoo "minäkään en mene ikinä naimisiin minun on jätettävä Silver Bush. Me olemme täällä aina". Perheen taloudenhoitaja Judy toteaa, että maailma muuttuu. Totta. Nykyisin jos asut kerrostaloalueella, joko itse muutat tai joku sinun naapureistasi muuttaa. Pikku kaupungista nuoret lähtevät opiskelemaan ja töihin kasvukeskuksiin tai Helsinkiin, ei ole mitään muuttumatonta idylliä, jossa ihmiset olisivat aina samalla tavalla. Myös ihmiset muuttuvat. Luonto on kaunista, joten Patin kiintymyksen ymmärtää. Pat inhoaa piikkilankaa. Se on ikävää luonnossa. Vaikka jotkut ovat aiemmin aidanneet tonttinsa piikkilankalla suunnistaessa olen pari kertaa repinyt itseni piikkilankaan, ei ole kivaa.

Taloudenhoitaja Judy on mukava murremamma. Kääntäjä on onnistunut hyvin murrevalinnassaan. On lähinnä itäsuomalaista murretta "miul on olt vaan yks ihailija". Jos Judyn sanoisi, "mää oon vaan kerra pruukannu olla riiul" syntyisi lukijalle varsin toisenlainen kuva Judystä, joka on tarinan ehdoton piristys: viisas ja kannustava ja jalat maassa.

***
Vanhan kartanon Pat on kertomus Patricia "Pat" Gardinerin kasvusta lapsesta nuoreksi neidoksi, miten hän kokee elämän ja luonnon, sekä hänen kodistaan ja ja perheestä Prinssi Edvardin saarella. Perhessä on äiti ja isä sekä siskoja ja veli, tärkeä on myös taloudenhoitaja Judy ja itse talo Silver Bush. Pat kiintyy kovasti naapurissa asuvaan Jingleen eli Hilary Gordoniin, joka on samanlainen luonnossa viihtyvä haaveksija kuin Patkin (hyvässä mielessä), mutta poika. Junglestä tulee mieleen Laurie Alcottin Pikku Naisista. Hilary on vähän nynny, joka osittain johtuu hänen traagisesta perhetaustastaan.

L.M Montgomeryn kuvaus Patin elämästä ja tunteista on niin aitoa, että se tuntuu itse koetulta, ja kuin tv-ohjelmaa katsoisi, niin visuaalista ja tunteellista se on. Patilla on väristyksiä vähän väliä. Montgomery kirjoitti tämän 1930-luvulla "kypsällä" iällä noin 59-vuotiaana, ja tilanteessa, jossa talouslama oli syönyt kirjailijan sijoitukset ja aviomies oli masennuksen kourissa, laajensin Ylimartimon analyysia muutamalla wikipedian tiedolla, joiden oletan olevan oikeita.

Patin kasvua seurataan suhteellisen pienestä teini-ikään asti. Pat on todella haaveksija ja runotyttö, ja kuukylpyjä ottava empaattinen mutta tietyllä tavalla ehdoton tyttö. Minusta lumotuissa niityissä ja monessa asiassa on myös paljon Annaa ja Hedelmätarhan Kilmenyä. Patin elämässä lumotut niityt, keijukaiset ja runot ovat tärkeitä. Judy perheen sielu ja taloudenhoitaja toimii lähikasvattajana, joka lohduttaa ystävän kuoleman jälkeen, kiskoo maan pinnalle Harris J Hynesin aiheuttamasta rakkausautereesta. Judy onkin sangen järkevä. Hän tietää myös, että kaksi tyttöä ovat hyvät ystävät, mutta kolme on joukko. Maailman tapahtumat myös maailmansota "lipuvat" ohi.

Keskiössä on Patin kokemukset isoista murheista ja pikku pulmista kuten Hilaryn äidin teflonmaisesta tunteettomuudesta, ihastumisista, ulkonäköpaineista, ystävättären kuolemasta, sairauksista hiusten lähdöstä, se mikä on pysyvää on kiintymys kotiin ja rakkaus ympäröivään luontoon. Joidenkin vieraiden ja koulukaverien kanssa on erimielisyyksiä, May Binnien kanssa Patilla menee monesti napit vastakkain. Itseäkin ärsyttävät henkilöt, jotka ruotivat muiden asioita ja extrapoloivat juoruja ja tekevät liiallisia ja ilkeitä päätelmiä, joita eivät pidä omana tietonaan.

***
Puita mainitaan ainakin: koivu, poppeli (salava), kuusi, ja mänty,
Kasveista ja kukista mainitaan: sananjalat, saniaiset, metsäorvokit, tuhatkaunot, liljat, kurjenmiekat, niittyleinikki, asteri, sammal, laakeripensas, timotei, voikukka, ritarinkannus, akileijat, daalia ja pensasangervo.
Krysanteemit mainitaan kaupunkiserkkujen suosikkeina, minulle tuntemattomia kukkia ovat verimarja, kosmoskukka, revonhäntä ja leimukukka

Hyötykasveina tai yrtteinä mainitaan ainakin kumina, pietaryrtti ja siankärsämö (kuivattuina yrtteinä), persilja, luumu, omena, ruusut (häissä), peruna ja kirsikkapuu. Luulisin, että Patin perhe viljelee maata, joten siihen nähden hyötykasveista ja eläimistä oli sangen vähän mainintoja, myös kotieläimistä mainintoja keräsivät lähinnä kissat ja koirat.
***
Oma bloggaukseni tästä kauniista kirjasta on osin tahattomasti ja pitkälti tahallisesti sekava ja hajanainen. Tästä kirjasta on  todella hyväi ja asiantuntevia -parempia- bloggauksia nimittäin
Leena Lumin
Saran.
Liisan.

***
Se mies joka saa Patin vaimoksi on minusta varsin onnellinen. Pat ei shoppaile, ihailee vain niittyjen ja luonnon kauneutta. Talon pitää olla muuttumaton, maalit saavat hilseillä, ja kaiken pitää olla ennallaan. Luultavasti tämä elämänmeno tulee varsin huokeaksi, jos vielä vaimo pyöräyttää vaikuttavat tyttökirjasarjat, tasainen elintaso on taattu :)

Widmark ja Willis: Kirjaston arvoitus

Kirjaston arvoitus, tekstit Martin Widmark ja kuvitus Helena Willis:  Bonnie Carlson, 83 numeroitua sivua sen lisäksi päähenkilön kuvat ja karttoja. Käännös Juhani Lindholm.

Lasse-Maijan etsivätoimisto on kirjasarja, jossa on Hotellin arvoituksesta alkaen 13 kirjaa tämän lisäksi, viimeisin on vuonna 2013 on julkaistu Syntymäpäivän arvoitus. Tämä kirjan sen sijaan on Kirjaston arvoitus McDonaldsin lukutaitokamppanjan kirja, joka tuli minulle ostamani Happy Mealin mukana.

Kuvat ja tarinankerronta ovat hyviä, henkilöt on kuvin esitelty: Maija, Lasse, Poliisimestari, ja kirjastonhoitaja Kaarina Nyrhinen sekä epäillyt Pappi, professori Pirjo Saari ja remonttimies Velmeri Riski. Tapahtumapaikkana on Vallila. Rikoksena on kirjavarkaudet, joita tehdään kirjaston hälytyslaitteista huolimatta,

Kirjaston arvoitus -teos on siis tekstillinen, eli 83 sivussa on toki kuvia, mutta tekstiä on paljon, jolloin kohderyhmänä ovat ala-asteikäiset lapset. Alussa ilmenee, että "Lasse-Maijan etsivätoimisto on nimittäin saanut poliisipäälliköltä uuden tehtävän - pitää silmällä kirjastoa ... Vallilan kirjastosta oli kadonnut eräs arvokas teos". Tapahtumien kuluessa niitä katoaa lisääkin.

Kuvituksessa on karttoja ja hienoja yksityiskohtia, kuvitus on kepeää.

Juonipaljastuksena seuraavaa: syyllinen ei ole remonttimies eikä professori vaan kolmas epäilty eli pappi. Tässä minusta joudutaan käsittelemään siis uskon asioita, sillä motiivina on minusta mielenhäiriö ja tietyt tulkinta-asiat, ja en arvioi näitä teemoja blogissani, minusta on parempi olla vaiti.

Arvioin kirjan sen vuoksi, että sarja sinällään vaikuttaa laadukkaalta ja hauskalta ja niin tämä kirjakin on, minusta loppuratkaisu ei ole korrekti, tai en tiedä, päättäkää itse, jos luette kirjan. Itse olen "ahdasmielinen" näissä asioissa.

*****
Martin Widmark on syntynyt 1961 ja hän kirjoittanut näiden LasseMaja (ruotsiksi näin) lisäksi muitakin kirjoja. Helena Willis on ruotsalainen kuvittaja.