Victor Hugo: Kurjat, I Fantine ja II Cosette, ja pokkari

Victor Hugon (1802-1885, ranskalainen romantiikan edustaja) teos  Kurjat on minulla  lyhentämättömänä suomennoksena mutta vain kaksi nidettä I Fantine ja II Cosette, kirjat ovat molemmat kahdeksan osaisia, julkaistu WSOY:n Valiokirjastona 1927 ja 1928 ja sivumäärät ovat 472 sivua (numerointi alkaa kirjassa 253 sivun jälkeen alusta)  ja V.A Koskenniemen alkusanat sekä kakkososassa 392 sivua, yhteensä siis miltei 900 sivua. Suomentajina avausosassa Vihtori Lehtonen  1908 ja toisessa Eino Voionmaa, tästä alempana enemmän.

Victor Hugo on julkaissut Kurjat vuonna 1862, ja hän eli Guernseyssä  (vapaaehtoisessa) maapaossa vuodesta 1855. Jotta saisin koko tarinan luettua, ostin pokkariversion 978 sivua, joka on lyhennetty suomennos, lienee ehkä peruja vuodelta 1945, suomentajan nimeä en pokkarista löytänyt.
***
Victor Hugon Kurjat on kaunis ja lyyrinen kuvaus elämästä: köyhistä, kurjista, mutta myös hyvyydestä, kateudesta, kovasta ja epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Se on aluksi hyvin viipyilevä ja kuvaileva. Ensimmäiset sata sivua kertoo Dignen kaupungin piispasta, jolla itse päätapahtumien kanssa ei ole merkitystä, välillisesti kyllä. Myöhemmin Jean Valjeanin, Fantinen ja Coseten kohtaloja kuvatessa monet kohtaukset ovat niin epäoikeudenmukaisia, että sydäntä viiltää, toisaalta onnen hetket ovat auvoisia, loppua kohden juonilangat tiivistyvät ja kaikki päättyy uskomattomasti ehkä jopa liian monien juonen käänteiden jälkeen. Tämä on kuvaus elämästä, sellaisena kuin suuri kirjailija on sen nähnyt. Wikipediassa on kaikki viisi osaa käsittävät tyhjentävät juonipaljastukset, joten voin avata kirjan kiinnostavia teemoja: hyve, hyveellisyys, elämä, elämänlanka, siveys, hyvyys, mutta myös vallankumouksen teemat, vallankumouksen teho,  ja monet hienot eettiset pohdiskelut, joita on teoksen suvantokohdissa, joita on lyhennelmässä karsittu..

Victor Hugon Kurjat on kuin joki, joka mutkittelee, ja on suvantokohtia, jolloin tuntuu, että vesi ei liiku. Joki on äärettömyys, jossa elämä vetenä virtaa, pisaroina noroina, se kulkee eteenpäin, syntymästä kuolemaan. Välin tulee koskia, jolloin vesi kuohuu, on pyörteessä, mutta pyörre on lopultakin pinnassa, pohjavirrassa kulkevat suureet aatteet. Kurjat tarkastelee sekä yksittäisiä kiteitä, eräiden ihmisten traagisia kohtaloita, jolloin isot tunteet näkyvät vaahtona, alempana kulkee iso vesimassa, aatteet, yhteiskunta ja kuljettaa yksittäisiä kiteitä. Virran myllerrys tempaa kiteet tapahtumiin, kääntää välin kaiken ylösalaisin. Toiset ovat saaneet syntymässään seetriveneet joilla virran pyörteistä selviää helposti, osa joutuu taistelemaan pinnalla pysymisestä, selviämisestä elämän virrassa, jossa epäoikeudenmukaisuus on vallitseva luonnonlaki.

Kaikki alkaa Dignen kaupungista, missä asuu hurskas mies, herra Bienvenu Myriel, leski, hurskas mies, joka sai Napoleonilta vuonna 1804 piispan toimen Dignen kaupungissa ja myös vapaaherran arvon sekä 15 000 livreä tulot. Hänen kanssaan asuu siskonsa neiti Babtiste ja rouva Magloire. Myriel on yksi Hugon sankareista. Vaikka piispalla olisi mahdollisuudet leveään elämään, hän lahjoittaa kaikki tulonsa hyväntekeväisyyteen ja köyhille. Aamiaiseksi piispa söi palan ruisleipää ja oman lehmäinsä maitoa eli söi kuin kerjäläinen. Hugo nostaa ensimmäisessä kirjassa hänen hurskautensa esille monin tavoin. Bienvenu Myriel kohtaa ihmisiä ja on läsnä: Cravatte rosvopäällikkö ei ryöstä yksinäistä piispaa, vaan palauttaa jopa anastamansa aarteet, Myriel pohtii antaako tavarat tuomiokirkolle vai sairaalalle. Myriel käy viisaustieteellisiä väittelyitä senaattorin kanssa. Senaattori on ”kyllästynyt Jehova-taruun” hänen mukaansa uskontojen iankaikkisuuslorut kuuluvat köyhille, ryysyläisillä pitää olla jokin kummitussatu. Jumala on tarpeellinen rahvaalle,  s.52 (ei siis vahvalle). Senaattori näkee elämän ja maailman "kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa voimakkain on älykkäin". Johon Bienvenu toteaa, että "hienoa tuo materialismi, sopii rikkaille."

Bienvenu Myriel tapaa myös erakkona eläneen konventin jäsen (vallankumouksellinen), ja hän äänesti kuninkaan murhaamista vastaan. Kuolinvuodekeskustelussa (noin 1815) käydään asiat syvältä läpi, ja Myrielille jää enää usko jäljelle. Konventin jäsen väittää äänestäneensä vain tasavallan puolesta, sovun veljeyden parempien aikojen puolesta, hänen mukaansa 1793 oli julma vuosi. Hävittäminen (vanhan mädän systeemin) on oikein, mutta ei koskaan vihan hengessä, hän vertailee Maratin hirmutekoja aiempiin yksinvallan ja kirkon vääryyksiin. Bienvenu joutuu pohtimaan omia motiivejaan, mutta hänelle jää usko, ja hän toteaa, että parhaimmillakin ihmisillä on epäjumalansa. Konventin jäsen toteaa, että itsevaltius on paha. Sitten puhutaan, että  edistyksen murtavia hyökkäyksiä kutsutaan vallankumoukseksi. Tätä en oikein ymmärtänyt, eikö vallankumous murra taantumuksen? Toisaalta koko vallankumouksen (1789) idea kyseenalaistetaan sen seurausten vuoksi, joten ehkä vallankumous on edistyksen murtava hyökkäys. Konventin jäsenen mielestä: "Äärettömyys on olemassa" ja "Äärettömyyden minuus on Jumala". Tätä äärettömyyttä korostaa myös V.A Koskenniemi intomielisessä avauspuheessaan. Myrielin elämä painuu kohti ehtoota, ensin sokeana sittemmin hän kuolee. Dignen piispana hän kohtaa kirjan päähenkilöistä yhden eli

Jean Valjeanin, joka tapaamisen aikana oli 46-vuotias, joita 19 vuotta hän oli kaleeriorjana (5 v yhden leivän varastamisesta ja 14 v pakoyrityksistä). Jean Valjean tulee Digneen, kukaan ei suostu antamaan yösijaa, eikä ruokaa edes rahasta, paitsi piispa Myriel. Keskeistä on Jean Valjeanin täydellinen henkinen turtumus, joka hopea-astiavarkauden ja Bienvenu Myrielin sallivuuden ja anteeksiannon vuoksi alkaa murtua, ja Jean Valjean rukoilee piispan oven edessä ja muuttuu. Hän muuttaa Montreuil sur-Meriin, jossa hän pian pyörittää menestyvää teollisuutta, työllistää kaupunkilaisia, lahjoittaa valtaisia määriä köyhille ja sairaille, ja kohoaa jopa pormestariksi.

Elämä jatkuu ja vuonna 1817 esitellään nuori kultatukkainen ja viaton mutta myös oppimaton Fantine, joka on ylioppilas Felix Tholomyesin heila, nuori, Felix on kolmenkymmenen ja yliopisto-opiskelija. He käyvät kolmen muun parin kanssa idyllisillä retkillä ikuisessa kesässä, kunnes kaikki loppuu. Ilmenee, että Fantinella on Felixin (=onnellinen) tyttölapsi, Cosette. Fantinen jää Coseten kanssa yksin. Naimattomana hänellä ei ole mahdollisuuksia, ja jättää Cosetten kapakoitsijoiden Thenardierien, huijarien huomaan, joilla on omia lapsia. Fantine pestautuu töihin Valjeanin tehtaaseen (Valjean on herra Madeleine, eli hänellä on uusi henkilöllisyys). Eräs rangaistusvangin lapsi Javert on maaninen poliisi, joka jahtaa kaikkia ihmisiä, joilla on tahroja menneisyydessään. Javert on keskeinen juonen kannalta, mutta myös psykologisesti. Jvaert epäilee Madeleinen olevan Valjeanin tuntomerkkien perusteella. Tähän liittyy suuri silloinen epäkohta. Jos et ollut naimisissa, sinulla ei ollut mahdollista pitää lasta, jos oli tahroja omatunnolla, ne eivät lähteneet rangaistuksenkaan myötä pois. Köyhyys ja tuomio olivat kuin stigma, joka ei lähtenyt pois. Stigman saattoi peittää, mutta kuten Hugo osoittaa, että ihmisten uteliaisuus ei ole hyväntahtoista. Eräs siveyden ylihoitaja "urkki salavehkeitä", lähimmäisten asiat olivat hänelle puita ilkeyden tulipesään. Hän sai selville, että Fantine lähetti rahaa kapakoitsijoille Coseten kustannuksiin. Todellisuudessa rahat kuluivat oman perheen ruokkimiseen, Cosette pukeutui ryysyihin, teki töitä ja söi jätteitä. Thenardierit saivat Fantinen myös uhraamaan etuhampaansa, ja Fantine päätyi kadulle ja sai keuhkotaudin.

Thenardierit kiristävät siis rahaa Fantinelta Coseten "kuluihin". Tässä on hyvä tarkastelupohja nykyisille avustuspetoksille. Hyväntahtoiset ihmiset saavat hyvän mielen lahjottaessaan, todellisuudessa osa rahankerääjistä ovat kuitenkin huijareita. Lahjoittajan hyväolo loppuu, kun avustuspetos selviää. Fantinen elämä on alamäkeä, vaikka Jean Valjean pelastaa hänet sairaalaan, hän kuolee. Fantinen alamäki on surullisen jyrkkä, vuonna 1817 hän onnellisena kuherteli Felixin kanssa, oli runsaan vuoden töissä tehtaalla, ja sitten ompeli, mutta vuonna 1823 vain 25-vuotiaana, hän on täydellinen hylkiö, fyysisesti ja psyykkisesti täysin loppu, hampaaton, siveetön, ja kuolemansairas. Hugon kuvaukset oikeudenpidosta ja tuomioista on kuvottavaa luettavaa, varsinkin, kun se on ollut todellista. Leivän ottamisesta viisi vuotta kaleeriorjuutta, toisen rahan "löytämisestä" elinkautinen. Oikeudenistuntoja järjestetään, mutta miksi, todellista merkitystä niillä ei ole. Hugon kuvaus ei ole myöskään uskottavaa, yhteiskunnassa on verkko, johon kaikkien toimet tarttuvat ja säilöytyvät yli Napoleonin sotien, yli vallankumousten. Köyhän asiat kiinnostavat kovasti, toisaalta jotkut asiat jäävät täysin huomiotta. Tämä on Kurjien heikkous, juonen rakennusaineena, on muutamat epäuskottavat asiat. Myöskin köyhien oma toiminta on ristiriitaista. Jean Valjean jakelee almuja ja tekee hyvää, mutta kiitokseksi myös almun saajat aiheuttavat hänelle ongelmia. Almujen jakaminen ei siis ole Hugon kuvauksen mielestä kovinkaan tehokasta, vaikka Hugo pitää sitä hurskaana tekona.

Hugo on minusta periranskalainen. Kolmannella vuosituhannella Suomessa asiat on hyvin, toisin kuin 1800-luvun alun kuohuvassa Ranskassa. Victor Hugo katsoo kuitenkin Ranskan Suuren vallankumouksen perintöä noin puolen vuosisadan päästä. Hänelle kaikki on elettyä (syntynyt 1802), koettua tai kuultua. Nykylukijalla ei ole omakohtaista kosketuspintaa Suomessa edes tapahtumapaikkoihin, eikä edes historiaankaan. Vapaus oli tärkein vallankumouksen periaate. Ilman vapautta ei voi olla veljeyttä eikä tasa-arvoa. Tasa-arvo on toiseksi tärkein periaate, on vaikea olla "veli", jos ei kohdella tasa-arvoisesti. Veljeyden olisi voinut korvata oikeudenmukaisuudella, joka olisi tullut seuraavaksi, sitten olisi voitu unohtaa veljeys, ja korvata sen lähimmäisenrakkaudella. Veljeys ei näköjään antanut naisille juuri elinmahdollisuuksia "tasa-arvoisessa" yhteiskunnassa.

Myös poliisi Javertin ja Jean Valjeanin välillä on kireää. Javertin ja Jean Valjeanin välillä vallitsee yhteys. Javert on kaleeriorjan lapsi, ja Jean Valjean on ollut kaleeriorja. Javert jahtaa velvollisuudentuntoisena Valjeania, joka piiloutuu valehenkilöllisyyksien taakse. Samaa velvollisuudentuntoisuutta on Valjeanissa. Leivän hän otti siskonsa seitsemälle lapselle. Toisessa kirjassa Cosetessa käydään herrojen välillä monta mittelöä. Oikeus ja velvollisuus sitovat miehiä yhteen rautaisin langoin.

Juonilangat sitovat Fantinen Jean Valjeaniin, ja Coseten Jean Valjeaniin.

Toinen osa Cosette alkaa Waterloon taistelun muistelulla, taistelu käytiin 18.kesäkuuta 1815, ja Hugon mukaan sade aiheutti sen, että tykkejä ei olisi voitu siirtää ja ratkaisi lopputuloksen. Hugo ei kerro, että Napoleon oli lähtenyt käpälämäkeen Venäjältä, ja 1814 karkoitettu Elban hallitsijaksi. Hugo, kuten Tolstoi Sodassa ja rauhassa kirjoittaa kansansa avaintaisteluista. Waterloon taistelun kuvaus kestää ensimmäiset sata sivua. Siinä minusta mollataan Wellingtonin herttuaa, ja hänen jalavan alla seisomista.

Johdatus, Waterloo, vallankumous ja sattuma
Cosette-kirjan alussa on sadan sivun verran Waterloon taistelun uudelleen läpikäyntiä, sekä spekulointia. Hugo osaa jossittelun. Jos ei olisi satanut, jos joku ei olisi tullut tietä pisin, jos ei englantilaiset eivät olisi kaivaneet vallihautaa. Hugo minusta ranskalaiseen tapaan ajattelee, että Napoleonin voitot ovat neroutta ja rohkeutta, ja häviämiset sattuman aiheuttamaa. Hugo on hiljaa Napoleonin Venäjän retkestä, josta tuli fiasko, ja josta Tolstoi Sodassa ja rauhassa käsittelee.

Näen muutenkin voimakkaita  yhteyksiä Kurjista Sotaan ja rauhaan, sillä Hugo pohtii uskoa ja rukousta. Lisäksi lukuisten henkilöiden kautta viedään tapahtumia eteenpäin.

Minusta Hugon mukaan Napoleonin vastustajat eivät voittaneet, hänen mukaansa taantumus voitti. Luin tekstin kahdesti, luulin sen ensin olevan sarkasmia, kuten kohdat
*Wellington osoitti täällä mitä kylmäverisintä sankaruutta, oli erään jalavan alla s.92 (on sarkasmia)
*Wellingtonin tekeminen suureksi on Englannin pienentämistä (Napoleon sen sijaan oli Hugolle suuri!)
*Wellington ei voittanut eikä Blucher (preussilainen!, mutta Napoleon siis aina voitti paitsi Venäjällä, mistä ollan hyvin hissuksiin!)
*Sivistyskansat eivät ylene tai alene sotapäällikön vastoinkäymisestä (siis Ranska ei alene, vaikka Napoleon hävisi?)
*Napoleon on nero. (Tämän jo luulin olevan sarkasmia, mutta tuskin on!)
*Keskinkertaisuuden voitto s.72 (Edelleen kummastuttaa, tuskin on sarkasmia!)
*Kohtalo antoi suostumuksensa tähän ironiaan (mihin ironiaan, että Napoleon kukistettiin?)
*Englanti säilyttää 1688 jälkeen feodaalisen haavekuvan
*Waterloon tarkoitus oli vastavallankumouksen voitto
*Status quo >< aloitteen teko, edellinen voitti, mitä aloitteita Napoleon teki paitsi valloitteli maita.
Toisen luvun jälkeen tulkitsen, että asiaan ei liity juurikaan sarkasmia.

Minusta Waterloo-analyysissä ja "vallankumouksen patoamisessa taantumuksilla voimilla" ja kritiikistä englannin luokkayhteiskunnasta Hugo on liian ranskalainen. Eihän Napoleon aikaansaanut veljeyttä, vapautta eikä tasa-arvoa, vaan diktatuuria, kuolemaa ja yksinvaltiutta. Napoleon tuhosi itse vallankumouksen aatteet, ei englantilaiset tai Wellington. Napoleonin sanotaan tosin uudistaneen Ranskassa hallintoa, koululaitosta ja oikeuslaitosta. Toisaalta, jos olisi ollut joku hallitsija olisiko hallinto ja oikeuslaitos muuttunut. Hugon kirja tosin antaa oikeuslaitoksesta perin nuivan kuvan.

Hugo painottaa Napoleonin tappion syyksi sattuman lisäksi Jumalan tahtoa. "Napoleonia vastaan oli nostettu kanne kaikkeuden edessä ja hänen kukistamisensa oli päätetty. Hän rasitti Jumalaa." s.48/II.Tämä kohta on myös pokkariversiossa. Pokkariversion luettuaan kuva on erilainen, osa alkuperäisestä tekstistä on jätetty pois. Pokkariversion sivulla 252 lukee "Waterloon taistelu on arvoitus ... ,jossa on yli-inhimillisen välttämättömyyden leima, ei ihmisillä ole mitään osaa". Mitähän tämä tarkoittaa? Waterloossa kuoli Hugon mukaan 60 000 miestä ja tuhansittain hevosta, tanner juoksi verta. Mitä yliluonnollista on tässä. En ota yleensä kantaa yliluonnolliseen, mutta eikö yliluonnollista olisi ollut se, että Napoleon olisi kuollut esim. salaman iskuun.

Lyhennelmässä Jumalainen oikeus elpyy s.256 kyllä saa hieman toisen käsityksen Hugon tarkoitusperistä, mutta mitä tarkoittavat lauseet
*Keisarinvalta vaipui pimeyteen, samanlaiseen kuin roomalaisen vallan kukistuessa (Rooman keisarius kesti kyllä monia satoja vuosia, Napoleonin noin vuosikymmenen)
*Noustaan jälleen ylös kuten barbarien aikaan (en ymmärrä)
* Ero on vain siinä, että 1815 barbarius, jota on sanottava arkinimeltään vastavallankumoukseksi, oli ahdashenkinen ja joutui pian pois tolaltaan (????? =)
ja sivulla 257
Waterloon jälkeen vallitsi Euroopassa pimento ja suunnaton tyhjyys tuntui kauan Napoleonin katoamisen jälkeen (eikö 1815 ollut Wienin kongressi, jonka periaatteet ollut laillisuus, tasapaino ja turvallisuus, toki Napoleonin syrjäyttämät henkilöt perivät takaisin valtansa, eli se oli taantumuksellista ja monarkiaa, mutta toisaalta laillisuus ja rauha on parempi kuin diktatuuri ja sota)

Minusta Hugon kirjoitus miten minä sen ymmärrän asettaa hänen muut havainnot Ranskasta todella omituiseen valoon. Maassahan oli täysi oikeudellinen mielivalta (Jean Valjeanin tuomiot kaikki tasavallan aikana), köyhiä käytettiin hyväksi, oli lapsityövoimaa, naisen asema oli todella huono. Ei Englantikaan tuolloin paratiisi ollut tai Suomen suuriruhtinaskunta, mutta oikeusjärjestelmä oli sentään rahtusen parempi muualla. Mikä oikeus muuten Napoleonilla oli sotia Euroopassa, olisi laittanut asiat omassa maassaan kuntoon. Sitäpaitsi jo 1823 Ranska soti taas Espanjaa vastaan. Toisaalta mikä oikeus bloggarilla on 150 vuoden päästä on arvioida silloisia ongelmia. Jo sana tasa-arvo merkitsi silloin eri asiaa, lähinnä vapaiden miesten tasa-arvoa, kuten äänioikeuskin. Tasa-arvon -käsite on muutenkin vuosisatojen kuluessa laajentunut. Kirjailijalla on rajattomat mahdollisuudet tarkastella romaaneissa mitä vain, se on taiteilijan etuoikeus, ja olla käsittelemättä, siirtomaita hän ei käsittele, eikä Napoleonin Venäjän eikä Egyptin "matkoja".

***
Minä kirjoitan tähän blogiin. Tämä teksti on osin ehkä virheellistä, sillä en ymmärrä, mitä Hugo sanoo tai tarkoittaa (käännös vienyt ehkä pois ymmärrettävyyttä, tai olen tyhmä, mutta kaikesta en ole samaa mieltä). Liian helppo on kahdensadan vuoden päästä lämpimästä kodista tietokoneen äärellä saivarrella sanoista.
***
Pieniä puutteita näen sekä intiimien asioiden sanomisessa että käännöksessä.  Ensimmäinen osa on tekstillä "Vihtori Lehtosen tarkistettu suomennos" alkuperäinen lienee vuodelta 1908 ja toinen Eino Voionmaan suomentama eli tehty varmasti 1928 laitosta varten.

Fantinen suhdetta Felixiin kuvataan keveän romanttisena, lähinnä seurusteluna. Fantinen siveyttä kuvaillaan. Kuitenkin muutaman luvun päästä ilmenee, että Fantinella on lapsi. Sama pätee Fantinen myöhemmissä vaiheissa. Puhutaan moraalista, mutta puhutaan myös ilotytöstä. Nykyajan proosassa kerrotaan asiat suoremmin, intiimitkin. Toisaalta Le Petit Picpusin -luostariyhteisöä, luostarin sääntöjä, luostarilaitosta ja sen merkitystä Hugo tarkastelee kymmeniä sivuja, ja mainitsee myös itsensä ruoskimiset, eli joskus löytyy suoraa ilmaisua. Hugon mielestä luostari on nykyajan sivistyksen näivetystauti. Luostarilaitoksen historiaa Hugo on myös käsitellyt, ja sitä, että myös idän uskonnoissa on luostareita. Hän ottaa kantaa Tiibetin luostareihinkin (II kirja Cosette Seitsemäs kirja 3-kohta ,millä perusteella Hugo tämän mielipiteen lausuu?).

Kirjassa ihmetyttää, että miksi sotien repimässä maanosassa jotkut asiat muistetaan, toiset unohtuvat, ja miten tehokasta  tuntuu olevan Javertin toiminta. Kateellisten urkinta oli menestyksekästä jopa Pariisissa. Pariisin väkiluku oli tuolloin noin 700 000, joten olisi luullut, että henkilöiden tapaamiset eivät olisi olleet näin todennäköisiä.
***
Ykkösosan käännösten tarkistukset eivät ole minun mielestäni riittäviä: raha-yksiköissä on kangertelua valuutta vaihtuu omituisesti, lienee vaihdettu vain osittain ja työ jäänyt kesken.
I-kirja I-osa s. 14 puhutaan markoista muuten livreistä
"hänelle kolmen tuhannen markan suuruisen vuotuisen summan, sivulla 13 on puhuttu esim. Köyhille kuusisataa livreä, välin puhutaan frangeista, välin penneistä ja sou:ista.

I-kirja II-osassa sama hapuilu jatkuu
s.54 Olen yhä velkaa 100 markkaa Thenardierielle
s. 68  T:ltä 500 frangin lasku, jossa 300 markan erä
***
Jatko-osat ovat ilmestyneet 1929, 1930, mutta minulla ei ole kirjoja, joten jouduin turvautumaan juuri julkaistuun pokkariin Les Miserábles Kurjat.

Tässä on pokkariversion kansi, pokkariversio on lyhennelmä siinä on 978 sivua ja kaikki viisi kirjaa, eli siitä on otettu paljon pois, varsin Victor Hugon pohdintaa, ei siis roolihenkilöiden.

III osa: Marius
Marius Pontmercy on erään Waterloon veteraanin lapsi, joka joutuu rojalisti isoisänsä kanssa riitoihin (Marius ei voi sietää rojalisteja), ja elää vaatimattomasti. Hän kirjoittautuu yliopistoon, ja liittyy opiskelijoiden edistykselliseen aakkos (ABC) -liikkeeseen. Mariuksen talossa asuu Thenardieriet salanimellä. Thenardierie on pelastanut Mariuksen isän Waterloon veriseltä kentältä (oli ryöstämässä tämän ruumista). Thenardierin herraan ja rouvaan Victor Hugo kirjoittaa kaikki antipatiansa. Herra ryösteli ruumiita Waterloossa, isällä haapanäädän katse, rouvan kanssa yhtyi oveluus ja ilkeys, rouvaa jättimäinen villinainen, jolta puuttui parta, he asuivat Montfermeilissä, ja kaltoinkohtelivat Cosettea. Nyt köyhtyneenä Pariisissa lapset ovat heitteillä ja avustuspetokset jatkuvat, ja se käsi joka ruokkii, ja sitä purraan, mutta puree myös Javertin asettamat raudat. IV-osassa isä näkee kadulla oleilevan Eponine tyttärensä ja kysyy -kuka lutka olette? -Teidän tyttärenne. Gavroche on myös ajettu kadulle, ja kaksi lasta myyty eräälle toiselle huijarille, joka lypsää rahaa Mariuksen isoisältä. Kamala perhe.

Mariuksen kautta tarkastellaan myös opiskelijoiden aakkosliikettä, jonka periaatteita ovat ihmisoikeudet, tasa-arvo, kansan valta, tasavalta, inhimillisyys, mutta edistys on tärkein. Marius on toisaalta bonapartisti, ja puolustaa Napoleonin suuruutta ja lisäksi paroni. Ihmettelin, miksi tasavallassa voi olla paroneita, Mariushan vastustaa rojalisteja ja on demokraatti. Hugolla on logiikkansa, ehkä tässä ei ole ristiriitaa, minusta on ristiriitaa.

IV osa: Idylli Plumet- ja Epopeia Saint-Denis-kadun varrella
Neljäs osa alkaa "historiakatsauksella" Louis-Philippe tullut kuninkaaksi 1830 Heinäkuun vallankumouksen jälkeen. Hugo kehuu häntä ja pääsääntöisesti vallankumouksia, tosin Hugo tunnustaa, että on vääriä vallankumouksia. ”Vallankumoukset eivät synny satunnaisuudesta vaan välttämättömyydestä” s.585.

Eponinen kohtalo kytkeytyy Mariukseen. Marius taas etsii Cosettea, ja löytää, ja viaton rakkaustarina lemmenkirjeineen, vavahduttavine suudelmineen kihlaa heidät. Toisaalla Thenardierit kytkeytyvät Mariukseen kahta eri reittiä.

Tässä on paljon romanttista rakkautta kuten monien kirjeiden viestit, kirjaan vain yhden:
"Rakkaus on paratiisin ilman taivaista hengitystä" s.646 Todellista rakkauden idylliä, puutarhoja, hieno osa.
Ensisuudelmakin vavahduttaa molempia, suudelma kihlaa heidät lemmenkuumeisen kasvillisuuden ympäröimänä.

5.6.1832 alkaa kadulla liikehdintä, jonka tiimellyksessä päähenkilöiden tiet risteilevät. Jean Valjeanille selviää Cosetten asiat, sillä "imupaperi juoruaa". Kaikille rakkauskirjeiden kirjoittajille tiedoksi ei kannata jättää imupapereita maleksimaan, eikä heittää roskikseen rakkauskirjeidensä luonnoksia, kannattaa hävittää ne!

V osa: Jean Valjean
Armahdan lukijani, enkä kirjaa tästä juuri mitään. Hugo sen sijaan jauhaa samat asiat uudestaan, hieman vaihtaen juonen käännettä, ja siten Jean Valjeanin, Javertin ja Mariuksen kohtalot risteävät, ja herrat joutuvat tekemään isoja päätöksiä.

Jean Valjeanin tiimalasi valuu umpeen hän sairastuu, mutta tapaa "lapsensa".

Tarina päättyy onnellisesti.

Lopussa Jean Valjean vielä hieman muistelee hopeisia kynttilänjalkoja omaa tehdastaan ja Dignen piispaa.

Tulevaisuus on Jean Valjeanin "lapsien".

FINIS
***
Kirjassa V.A Koskenniemen mainio alkualustus, josta lisää täällä.
Vanhan mainoslehden analyysi täällä