Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Luin Olli Jalosen teoksen 14 solmua Greenwichiin kaikki 381 sivua. Teoksen anti minulle oli Olli Jalosen luoma tunnelma. Itse juoni ja sen takana oleva kilpailu tuntuivat minusta väkisin keksityltä.

Teoksen lähtökohta on maailmanympärikisa pitkin Greenwichin pituuspiiriä 14 solmukohdan kautta ilman nykyaikaisia kulkuneuvoja. Kilpailu on järjestetty tähtitieteilijä ja luonnontutkija Edmund Halleyn 350-vuotisjuhlan kunniaksi. Matkaa taitetaan kävellen, purjehtien ja ilmalaivallakin. Päähenkilöitä on neljä, Graham ja Isla ovat brittiläinen tutkijapariskunta, Petr ja Kari suomalaiset veljekset, Petr on Grahamin tutkijatuttu, ja Kari ajautuu sattumalta retkikuntaan.

Aluksi totean, että en pitänyt kilpailuideasta, se tuntui teennäiseltä ja väkinäiseltä, hirveästi monimutkaisia arvoituksia. Tietoliikennettä kontrolloidaan, mutta perusasiat olivat rempallaan. Henkilöt kävelevät pisin 0-meridiaania jonkun maanviljelijän pellolla Englannissa ja Espanjassa rinkat selässä. Maailmassa kilpaillaan vaikka mistä, eli ei sen puoleen, mutta napa-alueet ja kaikki ja niiden teennäiset ylitykset, edes solmukohdissa ei ole ihmisiä. Kilpailuaika on vuoden mittainen ja rahat pulitetaan pääosin omasta pussista. Sääntöjä on liikaa, ja ne ovat liian monimutkaisia, ja mitään varmistuksia esim. ensimmäisen venevuokraamon osalla ei ollut tehty, joten koko kilpailun idea ja toteutus minua ihmetytti. Pyreneitten vuoretkin ylitettiin siis yksin aloittelijoina. Olen partioaikana suunnistanut ja vaeltanut Lapissa sekä Norjassa että Suomessa, mutta minulla ei olisi mitään eväitä lähteä Pyreneitä ylittämään juuri tietystä 0-linjasta talvella puutteellisin varustein, eikä edes asianmukaisin varustein. Karilla ei varmasti ollut edes rokotukset kunnossa, eikä estolääkitykset. Kuitenkin seurasin google-mapista reittiä jonkin aikaa satelliittikuvin. Teoksessa mainitaan vastaava matka Greenwichistä napojen kautta eli ”Transglobe expedition”, joka nettilähteiden mukaan kesti peräti kolme vuotta (1979-1982). Sir Ranulph Fiennes ja Charles R. Burton saapuivat Etelänavalle 17.12.1980 ja Pohjoisnavalle 11.4 1982. Tämä kirjan matka siltikään ei tunnu järkevältä, teoksen lukija tietää, oliko se. Aloittelijan on vaikea hallita kiipeilyä ja jatkuvaa vaellusta sekä purjehtimista. Itse en osaa purjehtia, mutta olen ollut purjehtimassa muutaman kerran. Teoksen hienouteen kuitenkin kuuluu, että teos on todella hyvä, matka on vain kehikko tarkastella sen teemoja, joskin monta faktaa matkan loppupuolellakin kummastutti. Matka on kuin elämä, kaikkeen ei saada vastauksia ja matkan järjestelyt ja säännöt ovat kuin taulun raamit, kuva syntyy tapahtumista ja tunnelmista.

Kirjan alussa selviää, että Petr tuskin pääsee maaliin asti, koska Kari on kertoja, joskin Petrin silmin tilannetta myös seurataan hänen kirjauksin ja on Islan ja Grahamin lokikirjan otteita. Olli Jalosen kirja on siis hyvä ja tunnelmaltaan tiivis ja rivien välissä väreilee. Grahamin ja Islan suhteen särö näkyy jo heti alussa kuvauksessa heidän kotitalossa, missä asuvat besserwisser ja heikkouninen sekä oudot tapahtumat pihapiirissä. Grahamin tinkimätön ja ylimielinen käytös tulee hienosti ilmi ja Petrin suhde pariskuntaan ja Islan kipuilu.  Grahamin maailmasta on tiivistys sivulla 227. ”Ei Jumala vaan maailma ....  Ei usko vaan ymmärrys, ei saa luottaa vaan tietää ... Toisin kun nykyisin, että heittäydy vapaaksi, usko ja luota ...” Grahamin sämpylän lisukkeita ei selvitetä, saiko hän tietoja matkan aikana tai sitä ennen? Islan motiivit tulevat hyvin selville, ja myös Karin, minulle Graham jää pieneksi arvoitukseksi.

Teoksen lainaukset voisi ottaa monesta kohtaa, arvoin sivuksi 205:n, ja nämä eivät paljasta juonesta mitään

En ollut ennen huomannut kuinka äidin näköinen Petr nukkuessaan oli, tummempi vain, poskissa liikaa löysää lihaa, huulet rohtuneet rikki merivedestä ja tuulesta…

Lähdin ulos taloa kiertävälle terassille. Ulkona oli nuhruista, kahisevia muovipusseja luudan alla nurkassa ja alhaalla vihreällä pihalla sammioita ja ämpäreitä, rikkinäisiä betonia katukiveysten reunassa, isoja vaaleanruskeita hyönteisiä kaiteilla …

Teoksen keskeinen lause jonkun mielestä on ”Maailma huuhtoo ihmiset erilleen”, ja puhutaan myös ajasta. Tässä blogiyhteisössä olemme hetken yhdessä, aallot tuovat uusia bloggaajia, ja yhteisöstä huuhtoutuu muihin askareihin. Tärkeää on se aika yhdessä, jossa voi vaihtaa mielipiteitä kirjoista, ja lukemastaan. Tarkemmalla seulalla näin ei ollut teoksessa. Maailma huuhtoisi vähemmän, jos pitäisi kiinni toisesta ja periaatteistaan.  Teoksessa oli enemmän kyse minusta pakkomielteestä suorittaa matka, päästä maaliin, ja sen jälkeen totuuden ja valheen rajapinnasta. Tämä teos ei ole tosi-tv:tä, missä leikkauspöydällä tehdään näytettävä versio, tässä kerrotaan koko prosessi. Tätäkin kirjan lukeneet varmasti pohtivat.

Blogi-maailmassa Satu on arvioinut teoksen täällä. ja Lumiomena/ Katja täällä. Katjan arviota komppaan, en osaa pukea sanoiksi lukemaani. Hesarin  artikkeli täällä on varsin valaiseva, mutta paljastaa juonesta miltei kaiken, mutta on laadukas artikkeli, sillä pääpointti ei juoni vaan hienovaraisemmat asiat ja tunnelma.

Suositan, teos oli hyvä ja lukemisen arvoinen. 

Olli  Jalonen voitti toistamiseen kirjallisuuden Finlandapalkinnon teoksella Taivaanpallo

--

Lopuksi pieni huomautus. Sivulla 293 puhutaan Chelseasta ”englantilainen miljonääri joukkue jossa vielä muutama englantilainenkin sai silloin tällöin hetkeksi peliaikaa”.

Mestarien liigan semifinaaleissa Chelsean joukkueessa sai avauskokonpanopaikan englantilaisista, John Terry (ajettiin ulos), Ashley Cole, Gary Cahill sekä Frank Lampard. Lampard, Cole ja Terry ovat olleet joukkueen avainpelaajia jo vuosia ja Terry kapteenikin, joten kummastelin kovasti kommenttia, sitä paitsi kaikki suurseurat koostuvat kansainvälisistä pelaajista, ja ovat jo vuosia koostuneet.