J M G le Clésio: Kaupunki nimeltä Onitsha

J M G le Clésio: Kaupunki nimeltä Onitsha, neljä osaa  sivumäärä 191, alkuteos Onitsha, 1991, suomentanut Annikki Suni, Sevenpokkari, 2008, toinen painos. Kirjassa neljä osaa: Pitkä matka, Onitsha, Aro Chuku sekä Kaukana Onitshasta.

Teos alkaa, kun toisella kymmenellä oleva poika Fintan lähtee 14.3.1948 Surabaya-laivalla äitinsä Maoun kanssa Ranskasta Afrikkaan Onitshan kaupunkiin isänsä luo. Pitkää matkaa kohti tuntematonta kuvataan kauniisti. Fintanin ensikosketus Afrikan mantereeseen on Dakarin öljyn ja maapähkinän löyhkän kyllästämä kaupunki, romanttiset haaveet rapautuvat lopullisesti perillä joen rannalla Onitshassa isänsä ventovieraan Geoffroy Allenin vuotavassa kodissa, täti oli jo Ranskassa kutsunut herraa "porco inglese -lempinimellä".  Mies ei ole ympäristössään sen enempää hullu kuin muutkaan, mutta pieksää valitettavasti poikaansa.

Sota on erottanut avioparin toisistaan miltei vuosikymmeneksi, eivätkä Fintan ja Maou sopeudu brittiläiseen siirtomaaetikettiin, jossa valkoiset seurustelevat vain keskenään, pelaavat bridgeä ja vakoilevat toisiaan. Maou "irtisanoutuu" seuraelämästä, ja kohtelee kunnioittavasti paikallisia, Fintan liikkuu paljasjaloin paljasjalkaisten mustien kanssa. Kerronta on kaihoisaa, luontoa sen ilmiöitä ja ihmisten suhteita kuvataan  Fintanin silmin. Onitsha on luonnoltaan upeaa. Paikalliset puhuvat omia kieliään tai "pidgin-englantia" eli pidginiä. Kerronta ensimmäisessä osassa varsinkin on hyvin kevyttä, ilmavaa ja kaihoisaa. Kirjan kansi kuvaa kerronnan tyyliä, katse on muistoissa, joita verhoaa kuuman kesäpäivän sateen jättämä usva, jonka läpi katsotaan valoa kohti. Muistoissa näkyy lapsen usko, unelmat ja kaiken uuden kokeminen.

ss 54-55
Fintan lähti kulkemaan polkuja, joita tuskin näki. Ennen Omerunjokea oli aukio ja siitä laskeuduttiin hiekkarantaan. Siellä lähiseudun naiset kävivät uimassa ja pesemässä pyykkiä. Bony oli näyttänyt paikan Fintanille. Se oli salainen paikka täynnä naurua ja laulua, missä pojat eivät voineet näyttäytyä tai saivat toruja tai selkäänsä....

Aamuisin keltainen ruohotasanko näytti äänettömältä. Polkuja ei näkynyt. Bony tunsi reitit ...

Bonyn kautta Fintan saa kokea siirtomaan luonnon ja siirtomaan luonne tulee koetuksi englantilaisen yhteisön kautta. Tässä on kirjan kahdenlainen rakenne. Fintan ja Maou kokevat sateen, tuulen, ukkosen, joen, ja paikallisen elämän, he heräävät rummutukseen, toisaalta he kuuluvat brittiyhteisöön, jonka järjestelmän mukaan eletään. Brittihallinto ei suvaitse siirtomaaetiketin rikkojia, se horjuttaa heidän mukaansa tasapainoa. Yhteisöön kuuluu Gerald Simpson, mies joka kaivauttaa uima-allastaan vankien avulla. Vangit ovat kahleissa  Maou protestoi kohtelua, joka ei muutu. Vangit alkavat kapinoida ja ammutaan, allas ei tule koskaan valmiiksi.
Kaikki on päättymässä, kuten omituinen talonsa leopardinnahoilla, valtaistuimilla ja muulla "sotasaaliilla" vuorannut poikamies Sabine Rodes (oikealta nimeltään Roderick Matthews, 42v) ennustaa. Sabine Rodes on myös sangen hyljeksitty, ja mainitaan hyvin kyyniseksi. Sabine Rodes aikoo jäädä maahan, kun Imperiumi on lopussa, ja hän haluaa nähdä, kun laiva uppoaa. Fintanin isä Geoffroy Allen kuten muutkin britit ovat töissä United Africa -nimisessä yrityksessä, joka vie tavaroita emämaahan. Geoffroy Allen irtisanotaan toimesta. Syyksi paljastuu Sabine Rodesin raportit. Hän on myös tiedustelu-upseeri. Rodesin perusteet ovat se, että Allenit eivät sovi siirtomaihin, käytöksellään he aikaansaavat liikehdintää, joiden ensimmäisiä uhreja he itse tulisivat olemaan.  Sabinen mukaan heidän "pitäisi nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat, eikä sellaisina kuin tahtoisi niiden olevan. Me olemme siirtomaaherroja emme ihmiskunnan hyväntekijöitä".

Fintan, Geoffroy Allen ja Maou lähtevät Eurooppaan, Fintan asui Afrikassa vain runsaan vuoden ajan, mutta muistelee sitä vielä kahden vuosikymmenen jälkeen käytyään ankean sisäoppilaitoksen Englannissa ja toimii opettajana siellä ja kertoo lapsuudestaan pikkusiskolle, joka "syntyi" Onitshassa. Fintan palaa Onitshaan vuonna 1968, kun Nigeria on itsenäistynyt ja Biafraa yritetään synnyttää, mutta kaikki on murskaantumassa pommien alle.

Teoksessa mainitaan öljyetsijät, yritykset BP ja Gulf, mutta suurempi paino teoksessa on asioiden tuntemisella, myyteillä ja taikuudella. Bony, joka on alkuun Fintanin ystävä on "käärmemies" ja jonka veli ammuttiin Simpsonin altaaseen. Joella olevassa hylyssä asuu kuuromykkä arvoituksellinen nainen Oya, jota verrataan entisaikojen myyttiseen mustaan kuningattareen ja oraakkeliin, vaikka hän on tullut joelle Lagosista, missä on ollut yleisenä naisena. Aya on kaikkien hyljeksimä huolimatta kauneudestaan.  Hän "avioituu" Sabinen palvelijan Okawhon kanssa ja synnyttää pojan hylyssä Fintanin ollessa paikalla. Oya liittyy Geoffroy Allenin levottomiin ja toistuviin uniin. Allen on tutkinut myyttiä faraon aikaisen mustan kuningattaren valtakunnasta, joka on nyt aavikon keskellä. Luulen, että tämä on sama paikka, mitä Englantilainen potilas Almásy etsi, Allenin unissa vilistävät autiomaassa musta kuningatar, Ra, Horus ja Aton, kuten konsanaan Sinuhella. Allen lähtee etsimään myyttistä lähdettäkin, ja oraakkelin valtakuntaa, mutta kaikki päättyy horkkakohtauksiin.

Fintanin sieluun Onitsha jäi ikuisesti, hän muistelee varsinkin virtaa, myös Maou oppii Onitshasta hitauden.

***
Jean-Marie Gustavo Le Clésio voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2008.  Le Clésio on syntynyt 1940 Nizzassa, ja asunut Nigeriassa. Teoksen Fintan oli syntynyt 1936 Nizzassa, he (Maou ja Fintan) ovat paenneet Italiasta Ranskaan Marseilleen sota-aikana, josta he maaliskuussa 1948 lähtivät nykyiseen Nigeriaan. Englantilaisen wikipedian mukaan le Clesio olisi asunut Nigeriassa ja opiskellut Bristolissa, missä Fintan kirjassa asuu. Vertailtuani elämänkertaa vielä tarkemmin,  Kaupunki nimeltä Onitsha -teos  on vain omaelämäkerrallinen, vaikka yhtymäkohtia löytyykin.

Nigeria oli ennen brittiläinen siirtomaa, joka itsenäistyi 1.10.1960. Itä-Nigeriassa ollut Biafra julistautui itsenäiseksi, saarto ym. sisällissota tapahtui 1960-luvun lopulla (1967-1970).

Tämä on minun nobelistipostauksiani. Tätä kirjaa lienee avattu viisaampien voimin, joten pidättäydyn monilta huonoilta huomioiltani, ja kehotan itse lukemaan ja kokemaan. Le Clesion Autiomaa on myös hyvä teos.

Teoksissa siirtomaa-aihe taustalla 
Atlasperhonen
Myrskyn varjossa
Siintää Sargassomeri


Orjien vapautuminen on esillä teoksessa
Tuulen viemää

Harry Potter - Legenda, Bob McCabe

Harry Potter - Legenda, Kirja Harry Potter-elokuvien tekijöiltä on 531-sivuinen kirja elokuvasarjan ideasta, elokuvien teosta, elokuvista, hahmoista, tavaroista ja kaikesta siihen liittyvästä, teoksessa on paljon kuvia, ja se lienee Harry Potter -fanien kirjahyllyllä, jos se vielä kestää. Teos on nimittäin varsin raskas - noin neljä kiloa.

Kirjan mukaan vuonna 1997 David Heyman etsi filmattavaa tarinaa. Hän tarttui Harry Potterin tarinaan. Heyman oli itsekin käynyt sisäoppilaitosta, joka taikuuden ohella on kirjasarjassa vahvasti esillä, onhan kirjat jaksotettu lukuvuosien mukaan. Potterin idea myytiin myös Warnerille, eli elokuva-ajatus on ollut jo hyvin varhain esillä. Alkuvaiheissa animaatiovaihtoehto hylättiin. Tuotantoa varten hankittiin paikka Leavesdenistä, missä oli tehty elokuvia jo aiemmin, mutta missä oli ollut alun alkaen Rolls Roycen "koti".

Elokuva on muuttanut monien fanien elämää. Useimmat ovat luultavasti lukeneet ensin kirjat ja katsoneet sitten filmit. Itse olen pohtinut jo ennen tämän kirjan lukemista, kuinka paljon filmisarja on muuttanut näyttelijöiden elämää, eniten tietenkin trion, Daniel Radcliffe (joka on muuten ennen pottereita esiintynyt David Copperfieldinä), Rupert Grint ja Emma Watson, kohtaloa, onko heistä kuuluisuuden ja vaurauden lisäksi tullut joidenkin silmissä Harry, Ron ja Hermione, toivottavasti ei. Kirjassa on kuvia heistä eri vaiheissa, hehän ovat kasvaneet yhdessä filmien mukana aikuiseksi.

Kirjassa on selitetty kuvausjärjestelyjä  vaiheittain, miten esimerkiksi tällipaju ja lentävä Anglia on luonnosteltu, tehty ja kuvattu. Kuva kirjasta on tarkoituksella epäselvä, oikeudet eivät ole tämän blogin, mutta kuva osoittakoon teoksen hienoutta, ulkoasu on siis tahallista huonoutta. 

Anglioita on ollut useita lähinnä ilman moottoria, ja osa autoista on sahattu tai muuten käsitelty. Jokainen ymmärtää, että auto ei oikeasti lennä, kuten ei näyttelijätkään. Huispaus on eräs Harry Potter kirjojen bravuureja, ja huispauksen kuvauksen ideaa on selitetty. Huispaus on luudilla tapahtuva jännittävä peli, joka kestoltaan muistuttaa englantilaisen yläluokan suosikkilajia krikettiä ja vauhdikkuudeltaan hevospooloa, mutta lisänä on etsijöiden kohteena oleva kultainen sieppi.

Kuva on taas tarkoituksella epäselvä, mutta siinä ilmenee kuvausidea, ensin kuvataan ja tausta on sininen, on pienoismallia ja digitaalista taustaa, joita yhdistellään. Likusteritie on myös tehty osin oikeista taloista, joita on digitaalisesti "monistettu", samoin kuin Huispauksen MM-kisojen telttakylä. Osa elokuvan hahmoista on digitaalisia, kuten eräs päähahmo  kotitonttu Dobby, jonka tilalla on kuvauksissa tennispallo, joskin osasta hahmoista on tehty myös malleja. Kultasieppi on tietysti täysin digitaalinen.

Kirjan avulla muistuu mieleen erilaisia välineitä: Kelmien kartta, ajatusseula, ajankääntäjä, lajitteluhattu (kuka ei voisi muistaa näitä), tai hahmoista Fawkes, thestralit, ankeuttajat , ...

Kuvottavia kuviakin on paljon. Eräs kuvottava hahmo on minusta Doris Pimento, jonka huone on "ihanaisen" pinkki, mutta Pimento  käyttäytyi kuin punkki.

Kirjassa on minulle harvinaisempia paikkoja kuten Sianpään pubi, vaakunoita on erilaisia, pukuja ...

Filmit olen katsonut, mutta vain osan 2 Salaisuuksien kammion elokuvateatterissa, loput olen katsonut DVD:ltä tai tv:stä.

Olen blogannut:
Harry Potter ja Viisasten kivi
Harry Potter ja Salaisuuksien kammio
Harry Potter ja Liekehtivä pikari

Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Harry Potter -Legenda
Harry Potter -sarja

J.M Coetzee: Foe

J.M Coetzee: Foe, Otava 1987, 150 sivua, suomentanut Seppo Loponen, alkuteos Foe, 1986. Kirja on neliosainen.

Teoksen juoni tiivistetysti
Ensimmäisessä osassa Susan Barton, kirjan minäkertoja soutaa saarelle, vaikka teos alkaa "lopulta en jaksanut enää soutaa". Saarella elävät haaksirikkoutuneena Robinson CRUSO ja Perjantai, joka on musta, käännöksessä käytetään N-sanaa.

Cruso on Susan Bartonin kertoman mukaan aikaansaamaton nahjus, joka elää alkeellisissa oloissa, ja Perjantai on kielen katkaisun vuoksi mykkä. Cruso ei ole haalinut tavaraa itselleen, ei metsästä, eikä viljele, eikä ole uskonnollinen, hän vain rakentaa penkereitä, jos joku niitä joskus vaikka viljelisi. Pelastus tulee kolmikolle noin vuoden kuluttua. Laivamatkalla Barton väittää olevansa Cruson vaimo ja majoittautuu tämän hyttiin. Barton väittää tekstissään, että Robinson on maannut hänen kanssaan kerran saarella. Jo saarella Cruso oli sairaalloinen ja Cruso kuoleekin laivamatkalla, ja satamassa Barton yrittää myydä tarinaansa Foe -nimiselle kirjailijalle, joka joutuu velkavankeuteen.

Kakkososa kirjasta on Bartonin kirjeiden kirjoittamista poissa olevalle Foelle, kirjeet ovat päiväkirjanomaisia yksinpuheluita, monotonisia monologeja Arvoisalle herra Foelle, joissa Barton pohtii, miksi Perjantai ei puhu, ja miettii kuka vei Perjantain kielen. Susanin oletetussa tarinassa hän on lähtenyt laivamatkalle kaapatun tyttärensä perään ja oleskellut Bahiassa, josta poistunut laivalla, joka kaapattu, ja hän on päässyt soutuveneellä pois. (ei sitten realismin häivääkään !?!)

Kolmososa alkaa sanoin "Portaikko oli pimeä ja ankea", Susan Barton tapaa Foen, ainoa konkreettinen toimi osassa, mitä Foe tekee on, maata Susan Bartonin kanssa, loput lauseet ovat monimerkityksellistä* mosaiikkia. Romaanissa ei yhteenkään kysymykseen saada ainuttakaan vastausta. Kysymyksiä on siis tuhansittain, vastauksia on pyöreä nolla. Susanin tytär ja Bahian matkakin kyseenalaistetaan kuten romaanissa kyseenalaistetaan Crusoen saarella olo. Perjantain olemus on muutettu mustaksi kielettömäksi orjaksi. Foe tuo asuntoonsa nuoren naisen Amyn ja tekstissä väitetään, että hän on Bartonin tytär toisessa hahmossa, mistä Susan Barton toteaa "että vaikka uskonkin tyttäreni kaikonneen Brasilian ruohoaavikolle, niin yhtä hyvin hän on voinut asua menneen vuoden Englannissa ja on nyt hahmossa, josta en häntä tunnista". Tästä en tunnista tolkkua! Coetzee kuitenkin heittää vettä kiukaalle ... "Tarkastelkaamme pahinta pelkoamme, sitä että  meille tuntematon taikuri on loihtinut meidät maailmaan toiselta tasolta (jonka olemme unohtaneet), kuten sinä sanot mananneesi tyttäresi ja hänen kumppaninsa (mitä en ole tehnyt)". Löylyn lyömä tolkuttomuus jatkuu!

Neljäs osa alkaa kuten kolmososakin. "Portaikko oli pimeä ja ankea." Neljäs osa on vain runsaan neljän sivun mittainen pimeä ja ankea, ruumisiin kompastellaan, kenen, lukija  ei saa siihenkään tolkkua. Sitten tunnistamaton minä-kertoja näkee kyltin "Daniel Defoe, kirjailija" ja pian pulahdetaan veteen ja laivan hylkyyn, laivan hylyssä on lisää ruumiita... Lukija epäilee, että neljäs osa tapahtuu kolmesataa vuotta myöhemmin, lukija veikkaa nykyhetkeä, vaikka tolkuttomuus jatkuu.

Minusta nobelistilta huono romaani, vaikka takakansitekstissä hehkutetaan monitasoista ironiaa ja kuvitteellista lähtökohtaa. Kuvitteellinen lähtökohta lienee yksitasoista ironiaa, romaanithan ovat yleensä aina kuvitteellisia. Monitasoinen (* tai monimerkityksellinen) tarkoittaa omassa kirjoituksessani, että en ole ymmärtänyt romaania (tai ironiaa) millään tasolla, mutta luulen, että jonkun mielestä se on hienoa. Lukemisesta tulee olo, että kirjailija on laittanut romaaniinsa erivärisiä langanpätkiä, joita hän heiluttelee lukijan nenän edessä. Langan pätkää voi analysoida, mutta mitään se ei kerro kokonaisuudessa, koska yksittäiset langan pätkät muodostavat vain  pinon langanpätkiä. Esimerkiksi kirjassa on vertaus "Kirjaimet ovat sanan peilejä". Minusta eivät ole, esimerkiksi A-kirjain on varsin monessa sanassa. Kirjaimet ovat sanan muodostamisen kannalta vain apuvälineitä, kirjaimet muodostavat tavuja ja äänteitä ja tavut sanoja. Sana taas liittyy johonkin olioon, joka voi olla abstraktio tai konkreettinen. Olion peilikuva on enemmänkin sana, mutta kirjain se ei voi olla, eikä kirjain ole sanan peili tai peilikuva. Viisikirjaimisia sanoja on 28 potenssiin 5 eli (17 210 368 kpl), merkitys ja visio tulevat jostain muusta kuin kirjaimista, sanat muodostavat lauseita, lauseet tarinoita, merkitys ei synny siis kirjaimista, ne syntyvät tajunnassa monimutkaisemmin.

Kirjassa on muutama nasevakin huomio.
1. Todetaan, että kirjailija on tarinoiden varastaja. On puhetta, että tarinaa pitää parannella, eli pelkkä oleminen saarella ei riitä. Suomeksi sanottuna: toisten tarinat parastetaan.
2. Kieli ei ole ainoa, joka on ihmiselle ominaista, on myös kädet. Kielijuttu on minusta myös Irvingin Garpin maailmassa. Siinähän uhrilta leikataan kieli, mutta hän osaakin kirjoittaa.
3. Jonkin verran vapautta pohditaan. Perjantai ei voi olla vapaa, vaikka saisikin vapautuskirjan, sillä ympäröivä yhteisö ei hyväksy sitä tai ei kunnioita sen laillisuutta.

***
Romaanissa on yllättävän vähän viitteitä lopulta  Robinson Crusoe -romaaniin, joka on Daniel Defoen (n.1660 -1731) vuonna 1719 julkaisema.  Robinson Crusoesta olen blogannut ensin  ja toistamiseen. Coetzeen Foe-romaanin yksi ulottuvuus on, että Daniel Defoe oli syntyjään kauppiaan poika sukunimeltään FOE. Defoe on kuten romaanin Foe velkavankeudessa, mutta mikään kultakaivos Robinsonin ensimmäinen kertomus tuskin Defoelle oli, sillä hän kirjoitti niitä lisää. Tässähän viimeisessä luvussa Foe linkitetään kyltin kautta Defoeen. Coetzeen tekstissä toistuva sana on Flander, lieneekö tämä teleportti Moll Flandersiin, Defoen romaani sekin.

Defoen Robinson -tarina ei ole "totta", joten Coetzeen kirjan lähtökohta on minusta omituinen ja turha, eikä Foe-kirjalla lopulta ole mitään tekemistä Robinson Crusoen kanssa vaan Foen kanssa. Toisin oli romaani Robinson Crusoen kanssa, se kirjoitettiin vuonna 1719, ja perustui osittain (mutta vain osittain) Aleksander Selkirkin selviytymiseen autiolla saarella, Selkirkin seikkailut kestivät "vain" viitisen vuotta vuosina 1704-1709. Robinson oli saarella kuusinkertaisen ajan.

Robinson Crusoe syntyi Defoen romaanissa vuonna 1632, erinäisten seikkailuiden jälkeen Robinson perustaa plantaasin Brasiliaan, ja lähtee oppaaksi orjan hakumatkalle, jolla matkalla laiva haaksirikkoutuu ja Robinson joutuu yksin saarelle. Robinson on yksin saarella yli 20 vuotta tai koira ja kaksi kissaa selviävät ja Robinson kesyttää papukaijan ja koko saaressa oloaika on 28 vuotta. Myös papukaija mainitaan useasti, ja sillä oli jopa nimi Poll, papukaija oli myös Perjantain aikana, ja Robinson vie sen saarelta pois kuten myös Perjantain.

Toisin kun Coetzeen romaanissa Defoen Robinson ahkeroi saarella, pitää päiväkirjaa ja rukoilee ja viljelee maata toisin kuin Foe-irvikuvassa. Saarelle tulo jo paljastaa Defoen Robinsonin käytännöllisyyden, hän pelastaa kaiken laivasta, ja myös myöhemmin haaksirikkoutuvasta laivasta, ja lopussa hoitelee plantaasiasiansa kuntoon. Saaren omistusoikeus jää myöskin Robinsonille. Robinson toteaa jo saarelle tullessaan, että ”olin jo oppinut olemaan lannistumatta mistään”

Defoen Robinson pelastaa alkuasukkaan, vasta aivan saarella olo ajan loppuosalla. Ihmisen hän ristii Perjantaiksi, koska Robinson on kaiken aikaa pitänyt almanakkaansa ajan tasalla. Toisin kuin Coetzeella Perjantai ei ole musta, Defoen Perjantai on kuvattu varsin vaaleaksi suoratukkaiseksi ja pieninenäiseksi ja on kuvattu älykkääksi ja mukautuvaksi. Defoen Perjantai oli tärkeä puhekumppani, ja käymällä Robinsonin ja Perjantain dialogeja läpi nähdään valistuksellinen asetelma, mitä ei tietenkään Foe romaanissa ole, koska Perjantain kieli on leikattu. Alkuperäinen Robinson pelastaa Perjantain kannibaalien käsistä. Valistusfilosofia on nähtävissä Perjantain paimentamisessa protestantiksi  ”otti ilomielin vastaan tiedon Jeesuksesta Kristuksesta”, ja ylipäätään miten Perjantaita opetetaan. Perjantai on kuuliainen palvelija, ja Robinson on "Master", ja Robinsonin on kuuliainen hyvin kasvatettu palvelija, joka on poisopetettu myös ihmislihan himostaan, sillä myös kannibalismia teoksessa käsitellään. Tätä samaa teemaa miettii Susan Barton Foessa, mutta ei pääse tässäkään kysymyksessä vastaukseen asti.

Alkuperäinen teos on varsin uskonnollinen, sillä Jumalasta Robinson paljon kirjoittaa. Kirja on kaikilta osin valistuksellinen siirtomaateos, jossa on vain miehinen näkökulma.

Analyysia Foesta
Toisin kuin Coetzeen romaanissa Robinson oli vain kerran sairas ja se oli saarella oloajan alussa, ja sairauden aikana hän kääntyi korkeampaan maaliin ja alkoi rukoilla. Defoen Robinson on -myönnetään- aina tarmokas ja itserakas, Coetzeen Cruso on murjottava ja saamaton nahjus, ovat siis vastakohtia.

Alkuperäisen romaanin suurin käännekohta on  toisen ihmisen jalanjäljen löytyminen hiekkarannalta. Robinson  näkee villin pelastamisesta untakin. Tätä alati rohkea Robinson hautoo asumuksessaan noin 500 päivää, ennen kuin muutaman villien vierailun jälkeen Robinson pelastaa Perjantain. Alkuperäisessä versiossa ymmärtää paremmin tunnekuohun, mikä Robinsonissa myllertää. Tähän viittaa Foe -teoksen kansikuva, joka on huono, sillä jalanjälkeä ei käsitellä millään tasolla Coetzeen teoksessa.

Defoen teoksen aikakäsitys on minusta hieman kummallinen, niin kauan kuin Robinson olikin (yksin) saarellaan, Robinson ei tutkinut koko saarta, kun hän havaitsee hiekassa ihmisen jalanjäljen, mutta aikakäsitystä se ei minusta avaa. Tähän Coetzee tarttuu, mutta päästää tästäkin irti. Aikakäsityksen muuttuminen voi johtua turtumuksesta, tai korkeamman johdatuksen hyväksymisestä.

Coetzee tuo naisen saarelle. Pohdin itsekin ykköspostauksessani, mitä olisi tapahtunut, jos jälki olisi ollutkin naisen (Chapter XI Finds print of man's foot on the sand), eikä siis miehen, jonka tekstistä tulkitsen, ja saarelle olisi tullutkin PerjanTAINA, siis nainen (her name's Frida not Friday). Naisen tuominen saarelle on ainoa uusi elementti, tosin nyt Coetzeen "tuoma" nainen on epäluotettava kertoja, Coetzeen Crusohan kuolee matkalla kotiin, ja nainen on karkotettu aiemmin ja valitti koko saarella oloaikansa omienkin kirjoitustensa mukaan. Kuinka luotettava on Bartonin "todistus". Coetzee kuvaama nainen Susan Barton on kahdesti "fyysisesti muusa", ja fyysisenä muusana olo on miltei ainoa konkretia, mikä ankkuroi Foe-teoksen reaalimaailmaan, mutta kategorisoi naisen fyysiseksi objektiksi.
*****
J.M Coetzee (s.1940) on eteläafrikkalainen Nobel-kirjailija, palkinnon hän sai vuonna 2003, hän on opettanut englantilaista kirjallisuutta ja ollut alan professorina Kapkaupungissa, joten hän on hyvin perillä Robinson Crusoe -romaanin kirjoitusprosessista. Monien Nobel-teosten tapaan tämä FOE on varsin raskas (ei rakas) lukukokemus, ja lopullista totuutta on vaikea nähdä, tuskin sitä onkaan.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän, ilmestyi 2005, tämä painos on vuodelta 2010, Teos. Sivumäärä 398, neljä osaa ja Intro ja Encore. Kirjan kannessa viisisakarainen tähti ja valinnat 33 ja 45, kirja kertoo musiikista. 33 ja 45 lienevät äänilevyjen soittonopeuksia.

Juha Itkosen (s.1975) toinen romaani Anna minun rakastaa enemmän on laadukas luotaus poptähti Summer Maplen (Suvi Vaahtera) uraan, ja kuraan, mitä uran luonti sitten roiskii muiden päälle ja polttaa loppuun myös urautujaa. Teoksessa vuorottelevat entisen poikaystävän Antti Salokosken ja äidin Leena Vaahteran takaumat. Kolmannen levyn aikoihin Suvi saa tyttären Rosan, ja samaan aikaan myös isä kuolee. Nykyhetkessä amerikkalaistunut entinen hämeenlinnalainen Suvi Vaahtera aka Summer Maple on kokenut Mosambikissa "burn outin" ja "on kadonnut".

Suvi on tavallisen jääkiekkokaupungin keskiluokkaisen perheen ainoa lapsi, hän on halunnut kaiken ja saanut: lelut, harrastukset, näytelmien pääosat ja vaihto-opiskeluvuoden. Suvi haluaa aina olla paras ja on liian kilpailuhenkinen. Laman myötä perhe joutuu ahdinkoon, isä on ollut pankinjohtajana. Onneksi lukiosta on löytynyt tukeva tai tutiseva olkapää, joka kuuluu Antti Salokoski -nimiselle avioeroperheen lapselle, jonka kotona on kasapäin C-kasetteja ja vinyylejä. Suvi ja Antti aloittavat seksisuhteen, seurustelun ja perustavat The Black Lilies -nimisen nelihenkisen bändin. Suvin tavoite on kuitenkin korkeammalla, hän neuvottelee soolosopimuksen ensin kotimaahan ja sitten ulkomaille. Äiti ja varsinkin Antti oireilevat pahastikin Suvin nousua. Ensin hajoaa Antin bändi, sitten seurustelusuhde, ja lopuksi pää.

Juha Itkosen tarinan vienti on ajoin loisteliasta, kirjan keskivaiheilla minusta tarinat eivät limity ja ristiriita tarinoissa kasvaa, kaikella on kuitenkin "looginen selitys". Teoksessa Suvia vie eteenpäin silkka kunnianhimo, Antin motiiveja en kirjaa ja äiti-Leenaa piiskaa äidin side tyttäreen.

Teoksessa on kaksi ydintä. Ensimmäinen sisältyy Suvin haluun ja kykyyn vangita elävä perhonen käsiinsä ja pidellä sitä. Tämä tapahtuma tulee äidin takaumassa ja sitä käytetään vertauskuvauksellisesti teoksessa. Vertauksella voi tarkastella Suvin luovuutta, mutta myös ambitioita. Itse laajentaisin perspektiiviä. Mikä oikeus meillä on vangita perhonen elävänä, ja riskillä, että rutistamme sen hengiltä tai jo ennen kiinni saamista perhosen siivet rikkoutuvat? Toinen ydin on Antin kirjaama "minä olen Summer Maplen laulujen hän", joka pakkomielteen omaisesti ruokki hänen kirjoitusvimmaansa.

Kaksoisydin on kuorrutettu Leena-äidin muistelulla oman parisuhteen synnystä ja yhteisten juurten kasvattamisella (sama idea kuin myöhemmin Juha Tapion Kaksi puuta -biisissä) ja tuokiokuvia Suvin lapsuudesta, 1990-luvun karmivan laman kertaamista. Äiti kokee vahvasti myös Suvin ja Antin suhteen alun, tyttären itsenäistymisen ja omien juurten kasvattamisen. Suhteen kehittyminen nähdään Antin silmin kuten koko fyysinen parisuhde, - henkisellä tasolla ei minulle jäänyt tekstistä käteen mitään. Enemmän kerronnassa päivittyy musiikki, bänditreenit, ensimmäiset keikat, myöhemmin kakkua kuorrutetaan mielenterveysongelmilla, parisuhteella, urapyrkyryydellä, musiikin tekemisen hankaluuksilla, kiertuesekoiluilla ja fantasioilla, jotka eivät perustu tosiasioihin. Kirjassa on 1900-luvun lopun ajankuva tarttunut hyvinkin. Kirjan keskivaiheen on-off -suhde puuduttaa pahastikin eikä ole mitenkään uskottava, mutta mahdollistaa hypnoottisen lopun.

Anna minun rakastaa enemmän on hyvä romaani, jonka rakennelma osoittautuu osin tuulen tuvaksi osoittaen, onko mahdollista todella rakastaa ilman vastarakkautta fantasioiden itsensä toisen luo.

***
Kirjasta on pakko blogata lyhyesti, ettei pilaa toisten lukunautintoa, juonta ja asetelmaa ei voi avata enempää. Kirjaan on laitettu "lehtiartikkeleja", jotka peilaavat Suvia tai Summer Maplen uraa. Kirja osoittaa sooloutumisen ja uran luonnin hinnan, samalla se irvii yläkeskiluokan  ja "dinkku"-elämän (kaksi palkkaa kaksi aikuista) onttoja motiiveja ja samalla räiskii jääkiekkokaupungin ummehtunutta vettä. Minusta mitään parempaa ei osoitettu teoksessa tilalle.

Kirjan loppuratkaisu syö suurimman osan kirjan omakohtaisista havainnoista pois ja estää kunnon bloggauksen, juonipaljastuksia ei voi antaa. Kirjailija kuitenkin varoitti loppuratkaisusta monesti, enteet minusta ilmenivät liiankin selvästi limittymisongelmilla ja aikajanassa oli liikaa tapahtumia, eli itse arvasin, että kaikki ei ole niinkuin kerrotaan, eihän koskaan minäkerronta ole täysin objektiivista. Minua haittasi myös monet tarpeettomat musiikilliset viitteet ja Kunderan teoksesta Elämisen sietämätön keveys tuttu loru "Einmal ist Keinmal". Minulle riitti yksi lukukerta ja se on enemmän kuin ei yhtään lukukertaa.

Stalkkeriongelmaa ei ole juurikaan kirjoissa käsitelty, tässä käsitellään. Pasilan Stalkkeri-jaksossa Kyösti Pöysti kysyy stalkkeri Sami Rauniolta useasti "oikeasti vai hullujen maailmassa" ja se on miltei ainoita stalkkeri-analyyseja (missä ei mennä äärimmäisiin tekoihin), mitä olen nähnyt tai lukenut.

- Anna minun rakastaa enemmän
- Oikeasti vai hullujen maailmassa?
Tässä teoksessa useammin hullujen maailmassa!

***
Katri on blogannut teoksesta blogissaan Le petite lectrice näin. hienosti.
Olen blogannut Itkosen teoksesta Hetken hohtava valo näin huonosti.
Tähän teokseen tuli "jatko-osa" Palatkaa perhoset, eli Antti Salokoski tekee kirjaa Kaliforniassa rokkareista, Suvi on noin nelikymppinen. Bloggaukseni täällä.

Georges Simenon: Maigret ja latvialainen

Georges Simenon: Maigret ja latvialainen  toinen painos, Otava, 19 lukua 198 sivua ja sisällys, alkuteos Pietr-le-Letton, 1931, ensimmäinen Maigret, suomentanut Osmo Mäkeläinen, 1969.

Liikkuvan polisin ensimmäisen komennuskunnan komisario Maigret on piippuineen Peter Latvialaisen jäljillä. Takaa-ajettavasta on tuntomerkit: 32 vuotta 169 cm, harjaviikset ja vaaleat hiukset. Komisario Maigret on tittelinsä mukaan liikkuva poliisi, koko ajan liikkeellä Peter Latvialaisen kannoilla, jota epäillään suurhuijariksi. Maigretin matka taittuu jalan, junalla ja muilla keinoin. Välin käydään vieraisilla naisten luona, välillä loistohotellissa, ja välin teatterissa.  Juoni on minusta varsin sekava, ja tapahtumien suhteet epäuskottavia, ihmisten perässä laukataan, intimiteettiä loukataan, vaikka mitään todisteita ei ole, eikä edes pidätysmääräystä, mutta kansikuvassa näkyvän piipun tarina on selkeä ja kuvaa takaa-ajon vaiheita hyvin.
Komisario veti piipusta savuja lyhyin nopein imaisuin... piippu oli kuin naulittu suupielessä ... päästämättä piippua sammumaan Maigret alkoi syödä ja juoda...Piippukin, joka oli taskussa oli kastunut - täyttäen pahantuulisena märkää piippuaan.. Komisario poltti piipullisen kädet taskussa, happamen näköisenä.... Hän poltti piippuaan lyhyin nopein vedoin. Komisario Maigret oli avannut ikkunan ja poltti lakkaamatta.

Kirjan keskivaiheilla Maigretia ammutaankin, ja hän lähtee sairaalan sijasta hotelliin, josta löytää työparinsa Torrencen tapettuna. Pienestä ampumahaavasta ei ole Maigretin pysäyttäjäksi, mutta piippu sammuu ja psykologinen peli latvialaista kohtaan alkaa, Maigret vilauttaa erään naisen kuvaa, ja huomauttaa irtoviiksistä, johan saa reaktoita Latvialaisessa aikaan. Tarinassa ei minusta ole juuri punaista lankaa, mutta lopussa tulee selventävä yhteenveto. Sitä ennen roistot ovat tehneet selvää toisistaan. Kun päärikollinen siemailee rommia Maigretin kanssa, ja polttaa tupakkaa, "latvialainen" tunnustaa ja selittää kaiken, ja lopulta päättää päivänsä.
***
Maigret ja latvialainen on minusta varsin asenteellinen, varsinkin naisia kohtaan. Anna Gorskinen etnistä taustaa tuodaan voimakkaasti esiin, vaikka se ei ole mitenkään olennaista. Maigret on "onnellisesti" naimisissa, ja rouva Maigret mainitaan ensimmäisen kerran sivulla 67
-Eikö vaimoni ole soittanut?
-Kyllä hän soitti aamulla. Hänelle sanottiin, että te olette asialla.
Vaimo oli siihen tottunut. Maigret totesi voivansa palata kotiin vaimon rupeamatta kyselemään, hän tyytyisi tarjoamaan vain suudelman ja ryhtyisi kalistelemaan kattiloita täyttääkseen lautasen hyväntuoksuisella lihamuhennoksella ...
Lopussa rouva käyttää jopa puheenvuoron.
Ei todella ole iloa siitä, että on poliisimiehen vaimo ... kun jotakin tapahtuu kuulen siitä portinvartijalta...
Eli onko rouva Maigret vain hellan ääressä?
***
Minusta Maigret ja latvialainen on pitkän sarjan huono avausosa, ehkä muutamaa viimeistä lukua lukuunottamatta. Rikollinen tai rikolliset (ovat kaksosia) ovat itse asiassa virolaisia, eivätkä latvialaisia, nimeltään Peter ja Hans Johannson. Johannson on varsin ruotsalainen nimi, joskin siinä on kaksi n-kirjainta sukunimessä. Johannsonit ovat syntyneet Pihkovassa Venäjällä. Hans lukee eestiläistä lehteä Revaler Botea. Minusta varsin outo virolaisen lehden nimi, lehti, jota olisi voinut lukea Ranskassa. Juoni on siis hatara, Maigret vaan liikkuu epäillyn perässä, ja ruumiit kaatuvat eteen, ja lopulta tulee rikollisen spontaani tunnustus ja oman käden kautta rangaistus. Itse juttu ei kestä minkään näköistä kriittistä tarkastelua, mutta se ei Simenonia haitannut, hän julkaisi samana vuonna monta maigretia lisää, ja olen lukenut myöhemmistä muutamia ja blogannutkin, esimerkiksi kaksi vuotta sitten luin Maigret ja viinikauppiaan. Minusta se oli parempi itse asiassa varsin hyvä, eli jostain sarjan on kuitenkin alettava.

Bloggauksia

Maigret ja viinikauppias
Maigret ja penkillä istuskelija

Kolme huonetta Manhattanilla

Knut Hamsun: Nälkä

Knut Hamsun: Nälkä, 1964, sivumäärä 169, suomentanut Viki Kärkkäinen, Wsoy Kolibri-sarjaa, alkuteos Sult. Tämä on Hamsunin esikoisteos, minämuotoista kerrontaa. Kirjan kansi on hyvä ja kuvaa hyvin kirjan sisältöä: kaulusköyhälistön miespuolinen olio on epätoivoinen, pää ja vatsa ovat sekaisin nälästä. Teos on jaettu neljään osaan ilman suurempaa syytä, mitään käännekohtia teoksessa ei ole, vaan se on kyynis-depressiivistä nälän, alakulon ja rahapulan kuvaamista. Kun laskut erääntyvät pantataan liivit, huinitaan kadulla ja kirjoitetaan artikkeleita, joita ei niiden sekavuuden vuoksi julkaista.

Nälkä on sekoittanut päähenkilön pään. Kirja tapahtuu "siihen aikaan kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa". Minäkertoja ei ilmaise omaa nimeään, koulutustaan, ystäviään eikä sukulaisiaan. Kaveri on yksinäisyytensä tai nälkänsä vuoksi hullu, tai hän käyttäytyy kuin mielipuoli. Hän saa naurukohtauksia, kokee raivon tunteita,ja kaikenlaisia kummia mielenliikkeitä. Hänellä on yhden nuoren naisen kanssa järkevä keskustelu, mutta senkin hän pilaa käymällä tähän käsiksi. Voin suoraan tunnustaa, että näitä kyynis-depressiivisiä yksinpuheluja tai maanisia manifesteja, en voi sietää, mutta teos on silti loistava ja satakaksikymmentä vuotta sitten teoksen arvo oli näyttää ihmisen ahdinko. Myös nobelisti Herta Mullerin Hengityskeinu on minusta ansiokas nälän kuvaus. Nykykirjoissa on monta teemaa tai vivahteikkaampi juoni, tässä vain yksi, minusta tämän eväät riittäisivät myös pitkähköön novelliin, ei pienoisromaaniin. Sivumäärä 169 hieman valehtelee, sillä painoasu on erittäin tiivis, toisella ladonnalla tämä olisi ollut yli 200-sivuinen pokkari. Nälkä-teema on tosin erittäin hyvin kuvattu. Henkilön aliravitsemus ja syömättömyys aiheuttaa myös sen, että ruoka ei pysy sisällä, vaikka sitä olisikin. Monet anoreksian kuvaukset ovat olleet hieman samanlaisia.

Takakannen mukaan siinä on "huumoria, kauhukuvauksia, realistisia kuvia nuoren kirjailijan taistelusta". Huumori on todella kaukana, ainoastaan loppulause voi olla sitä "jäähyväiset kaupungille, Kristianialle, missä tulet loistivat kirkkaina joka kodista". Tässä on joko suuri ristiriita, kirjan kuluessa valot eivät todellakaan loistaneet kuvauksessa kertaakaan tai sitten tämä on sitä huumoria. Toinen hieman humoristinen hetki tai enemmän perverssi tilanne oli kohtaus, missä täyshoitolan emännän mies, näyttää avaimenreiästä päähenkilölle vaimonsa ja perämiehen "puuhat" ja nauraa tilannetta, koska emännän liikuntakyvytön isä on myös kammarissa katsomassa puuhia, jotka tapahtuvat ilman peittojen verhoilua. Minusta tilanne on lähinnä kuvottava, ei siis humoristinen. Tämä kohta ja myös kohtaus, jossa päähenkilö "lääppii  nuoren neidin rintoja" osoittaa Hamsunin tarkastelevan tilanteita naturalistisesti ilman vaatteiden tai sanojen verhoa, mikä on aikakausi huomioiden ehdoton hyve, mitään ei jää arvailujen varaan.

Nobelistin esikoisteos on kuvaus nälästä, oudoista ajatuksista, ja miehen kujanjuoksusta leipäpalan ja yösijan perässä. Kirja on lyhyydestään huolimatta lukukokemuksena varsin raskas jo aiheensakin perusteella.

***
Nyt oli nälkä alkanut ahdistaa minua. Istuin katsellen tuota valkoista paperitötteröä, joka oli ikään kuin pullollaan hopearahoista, ja kiihotin itseni uskomaan, että se todella sisälsi jotain. s.48   .... s.49 Aloin puhella ääneen, kerroin itselleni paperitötteröstä, matkin konstaapeliparan liikkeitä, ...

s.51 Olisipa nyt hiukan leipää! Sellainen kaunis pieni reikäleipä, jota voisi pureskella ... tunsin katkeraa nälkää, toivoin olevani kuollut...

***
Knut Hamsun (1859  -1952) on norjalainen kirjailija  ja Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittaja vuonna 1920. Tämä teoksen perusteella Hamsunin tyyli on hieman samanlaista kuin Fjodor Dostojevskin, mutta naturalistisempaa.

John Steinbeck: Torstai on toivoa täynnä

John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä, Tammi Kurki-kirjat, 1967 kolmas painos sivumäärä 283. Alkuteos Sweet Thursday, 1954, suomentanut Jouko Linturi, prologi ja 40 lyhyttä ja hauskaa lukua.

Teoksen kansikuva kertoo tunnelmasta paljon, miljöö on toisen maailmansodan jälkeinen unelias amerikkalainen kyläpahanen lähellä Tyynen valtameren rannalla. Cannery Row:n kylässä toiminut säilyketehdas on sulkenut ovensa, kiinalainen kauppias lähtenyt merille, kylän "älykkö" Tohtori on sota-aikana uittanut aivojaan spriissä, ja palaa rappeutuneeseen tutkimuslaboratorioonsa Lännen Biologiseen Laboratorioonsa. Kaupungissa tärkeitä paikkoja ovat  Ison Idan kapakka ja Faunan Karhulippu -niminen ilotalo sekä Lee Tshongin lahjoittama kiinteistö Palatsiruokala, eräs hylätty höyrypannu sekä Kultainen Unikko "ravintola" . Kaupungin asujaimistosta kannattaa mainita Mack, yksi päähenkilöistä, Hazel, josta horoskooppeihin hurahtanut Fauna ennustaa USA:n presidenttiä, hieman epärehellinen pikkuliikemies Josef ja Maria (on todella tämän niminen), ilotalon kokki Joe Elegant sekä uusin ilotyttö Suzy kaksikymmentäyksivuotias kovia kokenut tyttö.

Tohtori on kylän keskushahmo, ja hän ei ole enää entisellään. Mackin aloitteesta yritetään Tohtoria saada entiseen kuosiin, mukaan hän saa kyläläisiä, ja järjestetään arpajaiset, joiden tarkoituksena on myydä arpoja, ja Tohtori voittaisi pääpalkinnon. Fauna on havainnut Suzyn liian sentimentaaliksi ja äkkipikaiseksi toimimaan porttona ja antaa tälle ohjeita elämän varrelle ja kehoittaa häntä lounaalle Tohtorin kanssa. Tohtori on hyvin kiinnostunut laboratoriostaan, ja meritähdistä, mustekaloista "joita" jalostaa ja myy ehkä elävänäkin, mutta erilaisin kehitysastein, ja yrittää kirjoittaa tutkielmaa. Suzyn ja Tohtorin välillä kipinöi. Toiveikasta torstaita seuraa monta kehnoa keskiviikkoa, ennenkuin palaset loksahtavat kohdalleen, ja Hazelilla on onnelliseen loppuun iso rooli, vaikka teoksen aikana hänestä ei presidenttiä tulekaan. Hazelin haave esiintyä satuprinssinä sen sijaan toteutuu Palatsiruokalan "kihlajaisissa".

Juonen ja tarkoituksena on saattaa siis Tohtori ja Suzy yhteen, mutta kirja on Steinbeckin letkeää kuvausta uneliaasta kaupungista ja monista sen humoristisista tavoista ja tapahtumista, välillä päivitetään naapurikaupunkien kummallisuuksia. Pohjimmiltaan on kysymys humaanista ymmärtämisestä ja yhteen hiileen puhaltamisesta ja elämästä. Kerronta sisältää myötäsukaista ironiaa, ja teräviä havaintoja. Ihmiset ovat kuvattu aitoina, ja turhaan moralisoimatta. Ilotalon toiminnan tarkoitus ja moraalinen perusta avataan jo ensimmäisessä Suzyn ja Tohtorin välisessä keskustelussa. Steinbeck ei siis moralisoi, hän esittää kaiken ironisessa mutta oikeassa valossa. Steinbeck irvii myös naisia, jotka menevät rikkaiden miesten kanssa naimisiin ja tulevat tekstin mukaan heti allergisiksi tiskivedelle. Monta muuta vaivaa ilmestyy, ja rikkaat miehet ovatkin potilaiden kanssa naimisissa, joita voi parantaa erilaisin kalliiden valohoitojen avulla ja "lääkesekoituksin". Kirjaa voi joku moittia sovinistiseksi, mutta myös miehet esitetään yhtä lailla raadollisiksi. Kirjan suurimmat sankarit ovat minusta naisia eli Suzy ja Fauna. Fauna ilotalon emäntä on ollut lähetyssaarnaajana, ja teräs- ja kemikaalitehtailijana, pitää tytöille käytöskoulua, ja opettaa esim. kaikki erilaiset haarukat (osteri-, kala- salaattihaarukka ...), haarukoita on lukematon määrä. Hänen ohjeensa pätevät yleisemminkin: jos pystyy muu, pystyn minäkin, olet tärkeä ja ainutlaatuinen, älä peittele aitoa uteliasuuttasi, äläkä ole tietävinäsi enemmän kuin tiedät, muista, että suora kysymys ei loukkaa.

Pienen, mutta äärimmäisen tärkeän hetken sankarina ja tapahtumien jouduttaja on "luuserimies" Hazel, joka näin lunastaa paikkansa yhteisön tukipilarina.

Minusta Torstai on toivoa täynnä -teoksen kerronta muistuttaa hieman John Irvingin tekstiä mahtavien henkilögallerian ja lukuisten tapahtumien vuoksi, myös juonen kuljetuksessa on samankaltaisuutta. Minusta Steinbeck on tässä tyylilajissa parempi, ehkä vain siksi, että suurimmat rönsyt on leikattu pois, eikä Steinbeck käsittele kovinkaan arkoja aiheita.

Kirja on on hyvin kesäinen ja hyvin elävä.

***

Onko teos sitten ilkeä? Päättele itse ykkössivun tekstin perusteella
"Säilyketehtaat sotivat kumouttamalla kalansuojelukiintiöt ja kiskomalla merestä kaiken, minkä kiinni saivat. Isänmaallisuus niillä yllykkeenä oli, mutta ei se kala siitä takaisin tullut. Sardiinien oli käynyt samalla laillakuin Alicen ostereiden: "He söivät jokaisen". Tämä jalo kannustin kaatoi kaikki metsät Lännestä ja pumppaa parhaillaan Kalifornian maaperästä ilmoille vettä nopeammin kuin sade ennättää sitä takaisin valuttaa ..."

***
John Steinbeck (1902 - 1968) on amerikkainen Nobel-voittaja, ja voittovuosi oli 1962. Aivan mahtavaa sanankäyttöä ja lempeää hyväntahtoista ironiaa nobelistilta. Kirjassa latkitaan monesti Vanhaa Tenniskenkää, tämän "vitsin" tajuaminen kesti minulta noin 80 sivua, pitkät piuhat kun omistan, ja huonon viskisivistyksen. Kyseessä on tietysti OLD TENNESSEE, joka ehkä on vääntynyt muotoon OLD TENNIS SHOE, joka on kääntynyt sitten vanhaksi tenniskengäksi. Kirjan prologissa Mack kritisoi teosta Hyvien ihmisten juhlat, joka on niin ikään kirjailijan itsensä rustaama teos.

Steinbeckin teoksista olen blogannut
Oikutteleva bussi
Helmi
Ystävyyden talo

Eedenistä itään