Leedsiläisen teurastajan pojan Alan Bennettin Epätavallinen lukija

Luin Alan Bennettin Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader). suomentanut Heikki Salojärvi. Basam Books. 115 sivuisen kirjan siksi, että kirjan sivukannen tekstin mukaan tekijä on leedliläisen teurastajan poika. Teurastaja -sana on jo pahaenteinen, voisiko joskus tarkoittaa vain lihakauppiasta?

Epätavallinen lukija kertoo, miten kirjastoautoon "törmänneestä" Kuningattaresta tuli intomielinen lukija ja miten se vaikutti häneen ja valtakunnan protokollan hoitoon. Asioiden proiriteetti vaihtuu ja asiat eivät enää etene kuin hoviherrat haluavat.

Kirjassa on monia lukemiseen liittyviä havaintoja, kuinka pienestä lukuharrastus voi alkaa, ja minkä maailman se lukijalle avaa, ja kuinka ulkopuolella muut siitä ovat.

Kirjan puitteissa voi analysoida englantilaisuutta, kuninkaallisia, sanavapautta ja henkistä kasvua. Monarkiaa jossain määrin kaunokirjallisissa teoksissa arvioidaan, ja myös Johnny English elokuvassa, missä Kuningattaren koiralla ja Canterburyn arkkipiispalla oli rooli. Tässäkin jälkimmäinen mainitaan, ja tapahtumien alkupisteessä koirat kävellyttävät majesteetin rahvaan kirjastoautoon. Kirjastoauto kohtauksessa kirjaston byrokraatti tuskin Suomessa antaisi periksi, pitää olla aina kirjastokortti, oma tunnusluku ja pitää käyttää sähköistä lainausautomaattia. Joskus en jaksa kirjastobyrokratiaa, kun hyllyjärjestyskään ei ole aina looginen vaan ostan kirjat joko huuto.netistä tai alennusmyynneistä tai pengon divareista tai kirppikseltä, niin hankalaksi olen kokenut monesti kirjastossa käynnin kuten Kuningatarkin. Kuningattaren lähikirjastoauto lopetetaan säästösyistä, ja oman kirjaston kirjat on niin hienoja, ettei niitä saa lukea, eli monenko taviksen tai aatelisen hyllyssä klassikot ovat vain koristeena pölyttymässä.

Kirjassa ironisoidaan aatelointia, uusseelantilaisuutta ja hovimiesten säätämistä, ja todetaan kirjojen lukemisen olevan tasa-arvoista, ja kirjojen olevan pommeja, ja onhan kirjoja roviolla poltettukin, sensuroitu ja kielletty.

Leedsiläistä teurastajan näkökulmaa jäin kaipaamaan, koska sisäkannessa luki "Alan Bennett on Oxfordissa opiskellut leedsiläisen teurastajan poika ...", kun kirjailija on syntynyt 1934 niin suuriko merkitys on itse asiassa isän ammatilla, englannissa varmasti. Minulle ei ole. Leedsistä tulee minulle mieleen Leeds United valkoisissa ja keltaisissa paidoissa pelaava brittifutisjoukkue, joka viimeksi voitti liigamestaruuden 1992, mukana Eric Cantona ranskalaispelaaja, joka tuolloin oli varmastikin Englannin liigassa harvinaisuus. Leedsin suuruuden ajat olivat 1970-luvulla, ja 2000-luvulla käytiin pohjalla taloudellisesti ja pelillisesti, mutta nyt tahkotaan toiseksi ylintä sarjatasoa, mukana suomalaiset Mikael Forssell ja Mika Väyrynen. Leedsiläisyyttä en kirjasta löytänyt. Terry Butcher (butcher = teurastaja) oli Englannin legendaarinen maajoukkuepelaaja, ja asenne oli Terryllä aina kohdallaan, ja taklauksetkin.

Tarina lähti rullaamaan mukavasti ja oli oivaltava, mutta oma tuntemus englannin kirjoista ei näköjään ollut kovinkaan hyvä tunsin vain Hotelli Firenzen E.M Forsterin, Dickensin, ja siitä myös Loistavan tulevaisuuden Pipin, Bronten sisarukset ja joitain muita.

Kirja jatkanee joitain huhuja, koska siinä mainitaan Lewis Carroll seuraavassa yhteydessä:
s 36 Piti pienistä tytöistä. "Niinkö", kuningatar sanoi. "Vähän niinkuin Lewis Carroll." "Pahempi madam". Hyvä tavaton....
Myös Masefield mainitaan, ja John Masefieldiltä olen lukenut Keskiyön kansaa jossa myös englantilaisuutta ja aateluutta ruoditaan. Keskiyön kansassa myös monesti ollaan teurastajan tykönä ostamassa lihaa, ja puhutaan paljon myös sianverestä, jota lukiessani kirjaa hieman kummastelin. Eräs kaapparikonna Keskiyön kansassa aateloidaan, ja asiaa hieman ironisessa sävyssä puidaan. Potterit mainitaan, Babarkin eli kirjallisia viittauksia oli ja minulle jopa liikaa.

Kirjan eräs teemoista on lukeminen: lukeminen on tasa-arvoista, itsekästä, ei liikene intohimoa muualle, en tiedä millä kannalla Bennett lopulta on, teoksen luettuaan jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä.

Olen varsin suomalainen. Olen onnellinen suomalaisuudestani ja hyvinvointivaltiosta, ja koulutuksen ja yhteiskunnan tasa-arvosta. Ilman mitään suurempia perusteluja väitän brittiyhteiskunnan sisältävän monia elementtejä, jotka vievät yhteiskuntaa epätasa-arvon suuntaan: kuninkaalliset, aateli, maanomistus, sisäoppilaitokset, ja maksulliset koulut, kaksi (kolme) puoluejärjestelmä eli vaalipiirijako ja vaalijärjestelmä. Tietenkin jako on karkea, ja brittiläisyydestä meidän pitää kiittää monesta kulttuurihelmestä, iltapäiväteestä ja oikeusvaltioiden puolustamisesta 1910- ja 1940-luvun raskaina vuosina. Tämä teos pohjaa ironiansa tietystä jalustasta, joka yhteiskunnassa on, ja jossa ihmisiä seisotetaan mykkinä monumetteina. Wodehouse irvi tätä asetelmaa minusta jo 1930-luvulla. Christien dekkareissa on aistittavissa tietty jähmeys, joka kulissiperheissä vaikuttaa. Kuinka todellista tämä on? En tiedä, mutta leedsiläistä teurastajan pojan näkökulmaa yhteiskuntaan olisin halunnut vielä enemmän. Pääponnin tarinassa on, mitä seurauksia on kirjallisuuden lukemisella, tiedon ja sivistyksen kasvamisella, asia jota käsitellään myös filmissä Tunnit Ritan kanssa, jossa työläisnainen kasvaa henkisesti. Kasvun jälkeen kaikki on erilaista.

Pimeyden sydän Conrad, austenilainen hienovarainen jako, viittauksia soljuu, mutta myös teoksen Kuningatar kasvaa, saadaan pönöttävät rituaalit inhimillisemmiksi todellisine kommenteineen. Teoksessa otetaan kantaa myös tunteiden ilmaisemisineen, esimerkkinä Diana. Mitä asiasta pitäisi lausua? Avioero, avioliiton kariutuminen, lasten elatus, ne ovat varmasti aina kamalia tragedioita, ihmisen ennenaikainen kuolema myös, tapaturma, hirveää. Tämä on jokaiselle selvää, jälkeenpäin voivottelu tosin ei enää estä tapahtumia.

Kuitenkin mehukkaimmat kohdat ovat kulttuurihistoriasta peräisin olevia oivalluksia, kuten
PM kertoo lähi-idästä, vastasi Kuningatar s.81
"Se on muuten sivistyksen kehto"
"Ja on vielä oleva, madam. pääministeri sanoi, "jos meidän annetaan pitää pintamme"

Yksi asia, joka minua tietämättämyydessäni on ihmetyttänyt, yhteiskunnassa on sanavapaus, mutta eikö monarkeilla ole sananvapautta, näitä tapauksia on välillä uutisoitu lehdissä. Tässäkin sitä käsitellään.

Leedsiläinen teurastajan poika Bennett kirjoitti brittiläisen kirjallisuuden ja yhteiskunnan tuntijoille lyhyen satiirin, jossa lukeminen muuttaa maailmaa peruuttomattomasti.

Teoksesta lopuksi viisaus "lukeminen on lihas, jota pitää harjoittaa"

---

7.2.2012: Helsingin Sanomat kertoo, että 6.2.1952 Elisabethin saavuttaa tieto isänsä kuolemasta. Nyt 2000-luvulla vain kuningatar Viktoria on hallinut vähintään yhtä kauan, Hesarin tiedon mukaan Elisabeth toinen on vanhin monarkki, Elisabeth toinen on syntynyt 21.4.1926 ja kunigataräiti eli yli 100-vuotiaaksi. Elisabeth II oli siis tuolloin 85-vuotias, ja oli ollut vallassa 60-vuotta 6.2.2012.